Jo ensi päivänä maaliskuuta oli Pe Ontjes Lau matkavalmis. Uutta
kistua hän ei tarvinnut; hän otti isänsä, joka viimeiset kuustoista
vuotta oli palvellut Laun sikolätin rouhinsäiliönä. Hän maalasi itse
sen ruskeaksi, osti uuden esilukon ja korjasi kaiken parhaansa mukaan.
Avain taskussaan istui hän ikävystyneen näköisenä koulupenkillä.
Palmusunnuntain jälkeen piti hänen mennä Hampuriin astuakseen
palvelukseen parkkilaiva "Goodefroo'lla".
Olisi luullut, että hän lähti huolitta matkalla. Siten ei sentään
ollut laita. Kun hän katsahti sivulleen, istui siinä Tjark Dusenschön,
pitkä, hintelä, nykähteleväolkainen poika, jonka silmät vilkahtelivat
ja vilahtelivat ystävällisesti. Hänkin pääsi ensikertaa ripille
palmusunnuntaina, mutta hänen eivät olleet asiansa selvillä. Hän ei
ylimalkaan tietänyt mitään, miksi hänen piti. Pe Ontjes oli kerran
sanonut: "Tästä lähin välitän enää viis Tjark Dusenschönistä ja hänen
asioistaan." Mutta kenpä osaisi pitää semmoisia päätöksiään? Pitää vaan
välittää. Täytyy sanoa, milloin: "Älä nyt ole noin imelä siinä"...
milloin: "Älähän toki valehtele"... milloin taas: "Mutta sinä, mistä
olet nyt saanut tuon lakin taas ja tuon kaulahuivin?" Pitää joko
kerrassaan lyödä kuoliaaksi koko Tjark Dusenschön, tai olla huolissaan
hänen puolestaan.
Pajassa pidettiin tuimia neuvotteluja. Jan Friech Buchmann oli
neuvoton ja perin alakuloinen. "Hän ei kelpaa mihinkään", sanoi hän,
"hän on liika laiska". Pe Ontjes oli neuvoton ja äkäinen: "Hän on
yhtä laiska kuin sinä", sanoi hän, "mutta hänellä on lisäksi vielä
eräs toinen vika; hän pöyhkeilee. Luulottelee itsestään ties mitä".
Scheinhold, kisälli, oli neuvoton ja epätietoinen; hän räpytteli aivan
arveluttavasti silmiään: "Meidän pitää antaa hänen mennä maailmalle",
sanoi hän, "semmoisenaan kuin hän on. Hän kyllä, luulen ma, keksii
vielä jonkun uuden elatuskeinon, jotain siinä nuoralla tanssijan ja
maalaissepän välimailla. Ja silloin aukenee taas monelle ihmiselle
työtilaisuus."
Tjark Dusenschön istui toisten keskellä alasimella, yllään puku, jossa
oli monen omistajan peruja, ja harmaissa sukissa. Pitkään kaulaansa
oli hän kietaissut punaisen huivin, jonka päät pitkinä riippuivat alas
ja pyöreässä päässään oli hänellä vanha kulunut kimnasistilakki. Hän
heilutteli jalkojaan, taivutteli isovarvastaan ja katsoi vuoronperään
jokaista ympärillään suurin hyväntahtoisesti vilkahtelevin silmin. Kai
Jans istui syrjempänä ruuvinpenkin ääressä naulakistulla, ja tunsi
itsensä liika nuoreksi ja kokemattomaksi, lausuakseen ajatustaan noin
painavassa asiassa, ja katseli sanaa sanomatta ja tarkkaavasti aina
sitä, joka kulloinkin puhui.
"Hänen isoäitinsä on muuten käynyt pastorin puheilla", sanoi Jan Friech.
"Sinun isoäitisi?" sanoi Pe Ontjes. "Auta armias! Stiena Dusenschön!
Sitä minä olisin tahtonut olla näkemässä! Tietysti tuohon tapaan..."
Hän liikutti sirosti olkapäitään ja käsiään ja nauroi. "No, ja pastorin
piti kait sanoa hänelle, mitä sinusta pitäisi tulla?"
Tjark Dusenschön ei ollut hitaistakaan loukattu; hän katseli alas
jalkoihinsa ja antoi varvastensa leikkiä piilosia keskenään. "Hän kävi
kysymässä pastorilta, olisiko mahdollista, että voisin jossain hovissa
saada paikan, semmoisen kuin airueen tai hovineuvoksen toimen tai
jotain semmoista."
"No?" sanoi Pe Ontjes, ja äänessään kuulsi yht'aikaa iva ja kunnioitus
ja epävarmuus. "No, ja mitä arveli pastori?"
Tjark kohotti silmäkulmiaan. "Pyrkijöitä on ylen paljon", sanoi hän.
"Hullua!" sanoi Pe Ontjes keventyneesti.
"Jotain semmoista pitää sen olla", tuumi Jan Friech, "jossa voi
pukeutua hyvin, ja jossa tulee tekemisiin hienojen ihmisten kanssa".
"Tervaa, pikeä ja semmoista ei siinä saa haiskahtaakaan", sanoi Pe
Ontjes pilkallisesti, "ja sitäpaitsi korkealle pitää siinä saada
kohota".
Scheinhold, kisälli kiskoi silmiään kuin jahtikippari isopurjettaan,
kun hän kolme päivää on saanut maata tyvenessä. "Jos saan minäkin sanoa
sanani... niin pitää hänestä tulla pormestarin kirjuri."
Silloin kirkaisi Jan Friech kovaan: "Daniel Petersin kirjuriksi!...
Oman isänsä!... Lapsi kuuluu isälleen! Tietysti. Päivän selvää! Lapset,
nyt se meille selkeni! Hänestä pitää tulla Daniel Petersin kirjuri."
Hän laski suuren nokisen kätensä silmäinsä ylle, ikäänkuin näkisi hän
auringon valossa säteilevään maisemaan. "Minä näen selvästi edessäni
hänen elämän tiensä", sanoi hän.
Pe Ontjes katseli vastahakoisena Jan Friechin innostusta. "Ajattelisit
ennemmin", sanoi hän, "mitä meidän nyt pitää tehdä."
"Hänen pitää mennä hänen luokseen, ja esittää itsensä hänelle", sanoi
Scheinhold kisälli. "'Esittää itsensä' kutsutaan sitä. Mutta mehän emme
vielä tiedä, jos hän suostuukaan koko tuumaan."
"Kuka?" sanoi Pe Ontjes. "Tjark Dusenschönkö?... Josko hän suostuu?...
Se nyt vielä puuttuisi, että kysyisimme häneltä. Hän tulee siksi, miksi
me hänet määräämme."
"Mutta enhän minä osaa esittää itseäni", sanoi Tjark surkeasti. "Tässä
tämmöisessä puvussa! Ja eihän minulla ole kenkiäkään. Ja pormestari on
hieno mies."
Kaikki katselivat allapäin eteensä. Lopuksi kohotti kisälli Scheinhold
taaskin harmahtanutta päätään ja virkkoi: "Jos siis ehdottaisin
jotain... Meidän vajassamme tuolla seisovat valtuusmies Nissen'in
vanhat vaunut... jos me nyt möisimme, sanokaamme neljäkymmentä arpaa,
arpa yhdestä markasta... ja arpoisimme ne pois. Silloinhan meillä olisi
rahat pukuun ja saappaisiin."
"Oiva tuuma!" huudahti Jan Friech. "Oiva tuuma", ja nyykäytti,
katsahtamatta ylös, tuontuostakin päätään.
Pe Ontjes tuijotteli alakuloisena eteensä. "Vaunut ovat liika vanhat",
sanoi hän. "Niinpitkälle kuin minä muistan ovat ne jo seisoneet tuolla
pimeässä vajassa. Mutta voimmehan mennä katsomaan ja tarkastamaan
niitä."
Jan Friech ja hänen kisällinsä loivat toisiinsa pitkän katseen.
"Mitähän niissä katsomista?" virkkoi Jan Friech. "Vaunut ovat siellä...
ja sillä hyvä."
"Voihan joka tapauksessa väittää", sanoi Scheinhold, katse luotuna
maahan, "että tuolla vajassa on vaunut".
"Ne ovat valtuusmies Nissenin peruja", sanoi Jan Friech. "Kun hänen
piti tehdä vararikko, antoi hän velkojensa maksuksi minulle nuo vaunut.
Mutta minä en ole viitsinyt myydä niitä."
"Et _saanut_ niitä myydyksi", sanoi Pe Ontjes. "Minä tahdon nähdä ne,
muuten en ilkeä kuulla sanaakaan koko arvonnasta."
"Neljäkymmentä arpaa", sanoi Tjark ripeään ja tulisesti, "markka
arvalta: niillä rahoilla voin jo saada kaikki ja pari pystykaulusta".
Jan Friech alkoi nurista: "Tjark sekottaa aina netton ja brutton. Tuo
vanha ryjä... vaunut, tarkoitan... ovat minulla panttina velasta.
Neljäkymmentä markkaa Tjarkille ja neljäkymmentä minulle, yhteensä
kahdeksankymmentä. Ja nyt, älkää kauvoja aikailko, vaan ripeästi
toimeen..." Hän laski jykeän kouransa Pe Ontjesin polvelle: "Mietippäs
sitä", sanoi hän, "mitä tulee muuten Tjark Dusenschönistä?"
Silloin tyyntyi Pe Ontjes, kosk'ei hän huomannut muutakaan neuvoa
edessä, ja ryhtyivät kaikki siis hommaan, viivoittivat erääseen vanhaan
kirjoitusvihkoon tilaa arvanostajain luettelolle ja leikkasivat
pahvista kahdeksankymmentä arpaa. Sitte lähetettiin Scheinhold
keruulle: hänen piti mennä talonpoikien luo Hilligenlein lähistöllä
ja sanoa: oli aikomuksena avustaa erään köyhän lesken tyttärenpoika
kunnolliselle elämänuralle. Jos häneltä tiedusteltaisiin vaunujen
tilaa, oli hänen määränä "puhua varovaisuudella". Hieman kiusallisen
vaikutuksen teki, kun ei kukaan läsnä olevista ostanut arpaa. Kai
Jansilla ei ollut rahaa; Pe Ontjes sanoi, ett'ei hän pistä rahojaan
niin turhaan yritykseen; Jan Friech sanoi, että hänhän vaunujen
omistajana uhraa enemmän kuin kukaan muu; kukaanhan ei voisi vaatia,
että hän vielä lisäksi antaisi rahaa; leipurimestari Nissen, joka juuri
sattui menemään ohitse ja huudettiin sisään, olisi kyllä ottanut yhden
arvan, mutta olisi suostunut maksamaan ainoastaan siinä tapauksessa,
että hänen arpansa voittaisi. Siihen ei suostuttu kahdella äänellä
kolmea vastaan. Scheinhold, kisälli, hän otti sentään arvan, ja maksoi
sen selvässä rahassa.
Sitte lähti Scheinhold matkalle. Hän juosta lönkytti, milloin myötä,
milloin vastaan ankaraa maaliskuun tuulta, juoksi koko Hilingenlein
ristiin ja rastiin, neljä päivää; palasi joka päivä selväpäisenä
kotiin, ja oli kuin olikin neljännen päivän illalla saanut kokoon
kahdeksankymmentä markkaa. Jan Friech sai niistä neljäkymmentä.
Loput neljäkymmentä taskussaan ja Tjark Dusenschön puukengissä
rinnallaan, meni Pe Ontjes räätäli Lammanille ja tilasi puvun, ja sanoi
nimenomaan, että puku tulisi tälle hänen rinnallaan seisovalle Tjark
Dusenschönille; räätäli Lamman oli nimittäin vähin siinä maineessa,
että hän teki kaikki puvut hieman oman kasvunsa mukaan. Hän oli lyhyt
ja vääräsäärinen.
Sitte neuvottelivat he, miten asia oli ajettava pormestarin luona. Ei
ollut niinkään helppoa olla mieliksi tuolle suurekkaalle ja komealle
Daniel Petersille. Lopulta ilmoitti Scheinhold, että hän ottaisi
tämänkin asian tehtäväkseen; hän pyysi vaan kolme päivää valmistusaikaa
itselleen.
Pe Ontjes ahdisti kovin, että asia saataisiin pikaisesti päätteeseen
ja selville; sillä kun keväällä ilma kääntyi lempeämmäksi ja
lämpimämmäksi, ei enää ollut luottamista Jan Friechiin ja
Scheinholdiin. Jan Friech sai silloin vastustamattoman mieliteon
onkivapaan ja kampeloverkkoon, ja Jan Friech paloviinapulloon ja
maankuleksimiseen. Talvet oli hän työssä Jan Friechillä Hillingenlein
Satamakadun varrella, ja oli lapsirakas ja avulias ja hyvä. Mutta
kesät kuului hän niihin tuhansiin, jotka laiskoina ja juovuksissa
vetelehtivät ja kuleksivat Schlesvig-Holsteinin pitkiä, paljaita,
harmahkoja maanteitä.
Kolme päivää vaelsi Scheinhold kisälli kuin unissa. Pe Ontjes ja
Kai Jans alkoivat jo pelätä, että hän sortuisi vanhoille teilleen,
sillä sää alkoi käydä lämpimäksi. He pitivät häntä silmällä niin
hyvin kuin taisivat, välitunteinakin koulussa juosta livistivät he
pajaan katsomaan, oliko hän siellä vielä. Kolmantena päivänä eivät he
tavanneet häntä. Silloin kuuli Kai Jans, joka varsinkin oli huolissaan
hänen puolestaan, huoneesta, joka sijaitsi palkeitten takana, ja jossa
hän asui, yksitoikkoista muminaa. Jan Friech tuli heidän mukanaan, ja
he aukaisivat hiljaa oven. Silloin seisoi hän heidän edessään, selin
heihin, lupsahti tuontuostakin kokoon kuin jäykkä linkkuveitsi ja
puhui seinää kohden: "Korkeanarvoisa suurivaltias herra pormestari,
ritari Pepe... Nuorukainen, joka seisoo tässä minun vieressäni, oli
kunniallisen leskivaimon, Stiena Dusenschönin tyttären poika, äitinsä
puolelta polveutuu hän ylhäisestä suvusta, isänsä taas on, kuten eräs
postikortti osoittaa, jonka Pe Ontjes Lau, ikävä kyllä, on hävittänyt,
oppinut vaikka tuntematon mies. Eipä siis olekkaan mikään ihme, että
nuorukainen on asettanut päämaalinsa korkealle, nimittäin: päästä
teidän korkea-arvoisuutenne johdolla oppimaan kaunokirjoituksen ja
hyvän käsialan jaloa taitoa. Minun vähäpätöinen persoonani on tietysti
teidän arvoisuudellenne kokonaan tuntematon: minä palvelen kisällinä
Jan Friech Buhmannilla Satamakadun varrella, ja on nimeni Adalbert,
Heinrich, Reinhold van der Beeke, jota pienet lapset Satamakadulla
kutsuvat Scheinholdiksi, kosk'eivät osaa lausua R:ää."
Jan Friech Buhmann sulki hiljaa oven taaskin, meni ällistyneenä
istumaan alasimelle ja sanoi hetkisen vaitiolon jälkeen: "Tuo mies
on kaikista jumalan luomista jotakin aivan erikoista: lapsiystävä,
juopporatti, oppinut, ja sitäpaitsi on hänellä tuommoinen komea
juhlallinen nimi. Kuinka hänen nimensä nyt olikaan? En ole ikipäivinä
aavistanut, että hänellä on niin komea nimi. Mutta se on selvä: Tjark
Dusenschönin asia on parhaissa käsissä. Tuommoista puhetta ei Daniel
Peters voi vastustaa."
Kohta päivällisen jälkeen lähtivät he matkalle: senjälkeen piti
arvonnon tapahtua. Scheinholdilla oli yllään Jan Friech'in musta
juhlatakki, joka ylettyi hänelle polviin asti, hihan suut olivat
kiverrettyt kokoon, hän asteli edellä; vasemmalla puolittain hänen
takanaan asteli Tjark Dusenchön, pukeuneena uuteen kauniiseen pukuunsa,
kiiltävissä saappaissa, päässään musta huopahattu ja kaulassaan
sininen kaulahuivi; takana marssi koko Satamakadun lapsiliuta, kaikki
puukengissä; vähän taaempana seurasivat Pe Ontjes ja Kai Jans. Tjark
Dusenschön kääntyi tuontuostakin silmät välkkyvinä katsomaan taakseen
ja sanoi: "Teidän pitää jäädä ulkopuolelle."
Nuo molemmat saapuivat kuin saapuivatkin virkahuoneeseen ja tapasivat
Daniel Petersin istumassa kirjoituspöytänsä ääressä. Kuten hänen
tapansa oli aina, kun hän sai vieraita, olkoon että ne olivat vaikka
vaan lapsia, nousi hän nytkin seisomaan, niin että koko hänen kookas
komea vartalonsa tuli näkyviin, sipaisi kädellään uhkeata silkinhienoa
pujopartaansa ja kuunteli seisoaltaan kisälli Scheinholdin esitystä.
Hän valitti aina, että meidän päivinämme on kaikki arvontunto
ja kunnioitus hävinnyt. Tässä nyt oli kumpaakin. Armollisella
päännyökkäyksellä laskettiin he puheilta.
Ikinä ei ole Hilligenlein torilla kaikunut semmoista puukenkien
pauketta kuin sinä päivänä, vaikkapa kolme Süderloh'ia ottivatkin
puukengät jaloistaan ja juosta livistivät sukkasillaan. Ja ikinä ei ole
pidetty juhlallisempaa istuntoa Jan Friech Buhmannin pajassa, kuin nyt,
kun ryhdyttiin arvontaan. Ikinä ei ole Tjark Dusenschön istunut niin
kiiluvin silmin ystäväinsä keskellä, kuin silloin, kun hän hämmensi Jan
Friechin vanhassa mustassa syvässä hatussa arpalippuja. Ja ikinä ei
ole paja nähnyt hämmästyneempiä kasvoja, kuin silloin, kun Scheinhold,
Scheinhold kisälli, hän juuri, eikä kukaan muu, veti esiin voittolipun.
Siitäpä syntyi hirveä hämmästys.
Pe Ontjes purasi huuliinsa ja katseli synkeästi eteensä. Scheinhold
istui järkytettynä käsikärryillä, eikä kuullut, kun Tjark Dusenschön
hiljaa sanoi hänelle: "Kuule, nyt voisimme arpoa vaunut vielä kerta...
Minä tarvitsisin vielä kaikenmoista." Jan Friech istui alasimella, piti
tarkkaa huolta lyhyestä piipunnysästään ja puheli kohtalon oikuista.
Yhtäkkiä nousi Pe Ontjes seisaalleen, ei katsahtanut ympärilleenkään ja
sanoi: "No, minähän pääsen maailmalle... Hyvästi nyt kaikki yhdessä!
Elinpäivinäni en enää tahdo olla tekemisissä teidän kanssanne."
Ja lähti. Tjark Dusenschön lähti myöskin.
Kai Jans aikoi hänkin lähteä. Mutta kun mestari ja hänen kisällinsä
istuivat siinä niin alakuloisin hiljaisin kasvoin, jäi hän vielä, ja
sanoi ahdistuneesti: "Alkaisitte työhön nyt. Peter Thedens tahtoisi
mielellään auransa jo. Alkakaa nyt!"
Jan Friech Buhmann kohottautui alasimeltaan, työnsi auki tomuisen
ikkunan, joka antoi satamalle käsin, veti henkeään syvään ja sanoi:
"Kummallisen mieto ilma... Tee tulta, Scheinhold, laitamme auran
valmiiksi!... Näes tuossa... Hinnerk Ilsen menee pyytämään ankerioita
jo... ei hän mitään saa... on tuhma..."
Scheinhold, joka yhä vielä istui käsikärryillä, oli kohottanut päätään
ja vetänyt ilmaa sieraimiinsa: "Kummallisen mietoa", sanoi hän. Sitte
vaikeni hän hetken. Sitte ravisti hän raskaasti päätään: "Tuosta
asiasta minä en selkeä", sanoi hän. "Omatuntoni on liika arka. Kaikki
tulevat sanomaan, että olen tehnyt petosta arvotessa." Hän nousi
jäykästi ja työnsi suuren oven selkoselälleen ja katseli ulos kadulle.
Kai Jans katseli huolestuneena yhdestä toiseen, astui Scheinholdin
rinnalle ovelle, ja virkkoi taaskin noin ohimennen: "Alkaisitte nyt
työhön. Sytytähän valkea, Scheinhold."
Jan Friech oli yritellyt ruuvata irti auranterää, mutta tarvitsi
välttämättä toista ruuvinavainta ja tuli taaskin ohi ikkunaan: "No,
nyt istua kyköttää Karl Martenskin siellä... verkkoineen... ei
hänkään mitään saa... on liika tuhma!... Onpas se ilma ihmeen lämmin.
Ankeriaatkos livahtelevat siellä nyt!"
"Oh", sanoi Scheinhold. "No, lähtekää nyt, mestari, pyydystämään
ankerioita."
Jan Friech käännähti ympäri ja sanoi halveksivasti: "Luuletko sinä,
ett'en tiedä, mitä kello on lyönyt? Sinä haluat paksun Büttin luokse
juopottelemaan!"
Kai Jans aikoi hypähtää ylös ja juosta noutamaan Pe Ontjesta, mutta
pelkäsi, että hän tulisi takaisin liika myöhään ja jäi seisomaan ja
katseli liikkumattomin säikähtänein silmin Scheinholdia. Hän tunsi
hänet lapsuudestaan asti ja piti hänestä. "Minäkö Büttin luokse?" sanoi
Scheinhold, "e-henpäs!" Hän istui hetken hiljaa. Sitte kyyristyi hän
taas kokoon ja murtui itseensä ja sanoi valittaen: "Kun ei omatuntoni
vaan olisi noin arka... mutta tuosta en selkeä. En tahdo, että minusta
sanotaan, että minä olen petturi."
Jan Friech astui ikkunaan äärestä ja sanoi: "Katsonpas sentään, onko
verkkoni kunnossa", ja meni ulos pihalle.
"Kuulehan", sanoi Scheinhold takertuvalla äänellä... "tuota... työtä en
kumminkaan voi tänään tehdä... Käväisenpä pikimmältään satulamaakarilla
katsomassa, joko hän on korjannut minun vatsahihnani!"
"Kuule", sanoi Kai Jans ja tarttui häntä käsivarteen ja loi
rukoilevasti silmänsä häneen: "Minä pyydän sinua, älä mene vaan
Büttille?"
"Tokiinsa", sanoi hän, "kuinka semmoista luuletkaan? Mutta minun pitää
satulamaakarille, ymmärräthän sen!... Ja luuletko sinä, että sitä
viitsii tehdä työtä, kun on niin laiska mestari?
"Ja luuletko sinä", sanoi Jan Friech, ikkunan läpi, "että sitä viitsii
ihminen tehdä työtä kun on hänellä noin juoppo kisälli kuin sinä?...
Vesi on aivan sopivan korkealla nyt, ei liian korkea, eikä liian
matala. Minä lähden satamaan."
"Huh... tuota vettä!" sanoi Scheinhold ja ravisteli itseään. "Tuota
vettä, vettä!" Ja kohotti tutisevan kätensä, sormet käppyrässä,
ikäänkuin pitäisi hän siinä pikaria, ja nauroi onnellisesti.
Silloin pyrki Kai Jans hätäisesti ja kiireellä häntä lähemmäksi ja
puhui kiirehtien ja kukkean kehoittavasti, ikäänkuin nukkuvalle:
"Kuule, Scheinhold... kuulehan!... tunnetko kertomusta Bartlin sepästä?"
"Sitä en tunne?" sanoi Scheinhold ja tuijotti ulos kadulle. Silmänsä
olivat kuin likaisesta lasista.
"Hän oli seppä niinkuin sinä, ja häntä puri vesikauhuinen koira
sääreen. Koira oli raivohullu, ja haava oli syvä... Tiedätkö, mitä
hän teki? Bartlin seppä? Hän sulki oven, ja takoi ja kalkutti kolme
päivää. Koko paja kiilui paljasta valkeata, ja suuret keltaiset kipunat
sinkoilivat savutorvesta".
"En viitsi tänään kuulla historioitasi, pojanvekana", sanoi Scheinhold
säälien ja kohottautui pystyyn, ikäänkuin olisi kummallakin olallaan
tuhannen naulan taakka ja lähti ulos kadulle. Kai Jans katsahti olisiko
Jan Friech missään lähellä avuksi hänelle; mutta tämä meni jo pihan
poikki verkko olallaan, ja veteli vahvoja savuja. Silloin lähti hän
juoksemaan Scheinholdin rinnalla kadulle ja katsoi ylös häneen ja puhui
kuumasti ja tulisesti: "Kolmantena päivänä taukosi pajassa taonta ja
vasaran kalke. Silloin kirkahti seppä, kuten kirkahtaa villi kesytön
eläin."
"Pojan vekana", sopotti Scheinhold, "en viitsi kuunnella historioitasi;
en viitsi".
"Silloin uskalsi viimein hänen oma veljensä mennä sisään. Hän oli yhtä
suuri ja voimakas kuin veljensäkin ja oli puuseppä. Hän löi kirveellä
oven halki. Ja silloin... silloin... olivat kaikki pihdit ja vasarat
ja viilat ja hiilet... kaikki olivat viskatut yhteen läjään erääseen
nurkkaan ja seppä seisoi ahjon ääressä ja vaahto valui suustaan, ja
riuhtoi ja tempoi jykeviä rautaketjuja. Niillä oli hän sitonut itsensä
ahjon ja alasimen välille. Kun hänen veljensä näki hänet siinä tilassa,
sanoi hän: 'Palvelus palveluksesta, rakas veljeni', ja löi häntä
kirveellä päähän, ett'ei hänen kauemmin tarvitsisi kitua sillä tapaa."
Silloin sysäsi Scheinhold jyrheästi pojan luotaan, niin että tämä
horjahti sivulle ja kaatui katukiville. Tukeva Bütt seisoi lumivalkeine
kauniine hiuksineen ovella ja nauroi isoäänisesti: "Sillä tapaa mies
tekee!" sanoi hän. "Noin vaan! Ja nyt tule tänne!"
Silloin hoiperteli Scheinhold ovesta sisään.
Kai Jans nousi ylös ja lähti, kalpeana kuin aave, ja saamatta henkeään
edes alas katua ja aikoi kai kotiinsa... Silloin tuli Pe Ontjes kotonsa
ovesta ja sanoi jo kaukaa. "Mursin äsken vajan ovea auki: vaunuissa ei
ole pyöriäkään enää. Ja nahkapäällys on myöskin tipotiessään, sillä
on mies anturoinnut puukenkänsä. Muuta ei ole jälellä koko vaunuista
kuin puukoppa ja akselit. Ja se että arpa lankesi Scheinholdille, se on
varmaan Tjark Dusenschönin ansio. Hulttioita ovat he kaikki järjestään.
Olen tyytyväinen, että huomenna saan lähteä." Hän tuli lähemmäksi; ja
nyt näki hän Kai Jansia kasvoihin ja säikähti niin, että hän kurotti
kummankin kätensä eteensä: "Mutta poika", sanoi hän, "mikä sinun on?"
Kai Jans hengitti yhden kerran, hengitti toisen kerran syvään ja
tulisesti ja lyykistyi sitte tuskallisesti kirkahtaen polvilleen.
Pe Ontjes nosti hänet voimakkailla käsillään ylös ja saatti hänet
pitkään rakennukseen hänen äitinsä luokse. Siellä vaipui hän lattialle,
vaikeroitsi ja oli vallan suunniltaan. Pe Ontjes kertoi, mitä oli
tapahtunut, tuli paikalle myöskin vanha Zakariessenska ja kertoi,
kuinka Scheinhold oli survaissut hänet nurin, ja kuinka Bütt-ukko oli
nauranut. Silloin sanoi äiti suruisesti: "Siinä tapauksessa tiedän
hyvin, miten hänen laitansa on. Kun hän vielä oli pieni, ensimmäisinä
kouluvuosinaan, kysyi hän usein minulta, onko todellakin totta, että
löytyy pahoja ihmisiä. Hän ei voinut käsittää sitä, ja minä raukka en
osannut sitä selvittää hänelle. Nyt hän on yhdellä kertaa saanut nähdä
kokonaiseen pahuuden kuiluun, syvempään ja syvempään vaan. Ja se on
sekoittanut hänet."
"Onpa vahinko", sanoi Pe Ontjes, "ett'ei hän lähde kerallani
maailmalle. Hänen pitää maailmalle, että hän saisi siitä voiton. Täten
ei se käy."