Satamakoulun opettajan täytyi olla tunnollinen mies, sillä koulutunnit
olivat järjestetyt nousu- ja laskuveden mukaan, niin että laivurien
ja matalikkokalastajien lapset voivat olla avuksi vanhemmilleen. Ja
lujahermoinen täytyi hänen olla, sillä lapset tulivat paljain jaloin
tai kopisevissa puukengissä tai raskaissa varsisaappaissa, lisäksi
yllään engelskan-nahkaiset housut, paidanhihat samasta aineesta, ja
olivat äänensä kovat ja karkeat, ja päät visapäisiä.
Oli kuuma kesäinen iltapäivä. Lapset lojuilivat paitahihasillaan
velttoina ja toimettomina pulpettejaan vastaan ja tekeysivät ikäänkuin
olisivat he kokonaan antauneet kirjoitustoimiinsa, tytöt kohottivat
tuon tuostakin kirjoitusvihkojaan ja leyhyttivät niillä kasvojaan. Mars
Wiebers, hänkin paitahihasillaan, istui leveänään opettajapöytänsä
takana, hänen jykeä päänsä, jota joka taholta ympäröi tulenpunerva
hiuskiehkura, oli nojattuna mustaa puutaulua vastaan, joka riippui
hänen takanaan seinällä. Tuontuostakin joutui hän kiusaukseen ajatella
kahvikestiä, joka odotti häntä lehmusmajassa koulutuntien jälkeen hänen
rouvansa luona, mutta hän voitti sen kiusauksen, keksimällä aina uusia
ja uusia raamatunlauseita sitä vastaan. "Tehkäämme työtä uupumatta
niinkauan kuin päivä on" mumisi hän ja kumarsi hiukan jykeää päätään,
ja otti käteensä punaisen kynän ja uuden ainevihon. Hetken perästä oli
hän näkevinään vaimonsa käytävän päässä oven suussa: "On niin kuumaa",
sanoi hän... "Nainen vaietkoon seurakunnassa", sanoi Mars Wiebers
pikaisesti ja hiljaa, ja ravisteli tukevaa tukkaansa. Silloin voitti
hän senkin kiusauksen.
Silloin nousi ylös Pe Ontjes, joka oli ylin alemmalla luokalla, ja
sanoi karkealla miehekkäällä äänellään: "Meidänhän pitäisi tänään saada
ainevihot." Asianlaita oli nyt se, ett'ei Pe Ontjes ollut niin perin
utelias näkemään ainevihkoansa, hän tahtoi nyt vaan hiukan vilkastuvan
ympärillään.
Mars Wiebers, jolla oli ollut itsetiedoton halu tehdä juuri se, mitä
Pe Ontjes tuossa tyvenen varmasti oli esittänyt, tarttui kädellään
korkeaan pinkkaan sinisiä vihkoja ja sanoi järeällä äänellään; "Aineena
oli... 'Vedenpisaran vaiheet'... Minä olin sanonut, että piti kuvitella
joku vedenpisara, joka oli tullut nousuveden mukana, ja kuinka tämä
kertoisi, mitä kaikkea se saa nähdä Hilligenlein lahdessa, ja kuinka
se täällä satamassa haihtuu ja kohoo huuruna ilmoihin, ja sitte taas
putoaa sateenpisarana alas, ja vierii katuojaa pitkin takaisin mereen.
Teidän vintiöitten piti kirjoituksessanne osoittaa, että tiedätte,
kuinka pilvet ja sade muodostuvat. No niin... Nyt on tässä kädessäni
Kai Jans'in vihko!... Kai Jans!... Se poika on sitte merkillinen
sekamelska! Toisinaan älykkäin poika koko koulussa, toisinaan kaikkein
tuhmin... Jos kysyy häneltä kuusta, niin tietää hän, mitä ihmisiä
siellä asuu, ja kuka anturoi heidän saappaansa, mutta jos työntää hänet
nenilleen orjantappurapensaaseen, ei hän tiedä, mitä se on... Jätä
virnistelysi, Pe Ontjes!"
Mars Wiebers käpristi sormensa ja otti pöydältä silmälasit ja sovitti
ne nenälleen ja otti käteensä vihon, alkaakseen lukea, Silloin nousi
Kai Jans kolmannella penkkirivillä ylös, aivan sykäyksissään ja silmät
rukoilevina.
"Mitä sinä tahdot?"
Kai avoi suunsa, mutta ei sanonut mitään ja istui alas taas.
"Sateenpisara haihtuu siis satamavirrasta ja kohoo ilmaan. Mutta nytpä
puhalsi ankara länsituuli. Se ajoi pilven, jossa pisara oli, monet
tuhannet penikulmat itään. Kun se liiti Pietarin yli, näki se Venäjän
keisarin, joka ajoi rouvansa kanssa kultaisissa vaunuissa. Hänkin ajoi
yhtä nopeasti kuin pilvi ja aina vaan itään ja itään. Silloin tulivat
he Siperiaan. Silloin näki vedenpisara, kuinka keisari vapautti kaikki
vangit. Pisara liiti kauemmas ja kauemmas ja tuli Kiinaan. Silloin tuli
sadeilma ja pisara putosi alas. Ja putosi suoraan lähteeseen, josta
Kiinan keisari antaa noutaa vetensä. Silloin tuli tyttö, joka palvelee
keisarilla ja nosti sangolla pisaran kaivosta ja ammensi maljalla
sangosta ja antoi keisarille. Ja tämä joi pisaran. Hän oli ollut paha
ihminen, mutta nyt tuli hän hyväksi; sillä pisarahan oli pyhä, koska se
oli alkujaan pyhästä lahdesta."
Useimmat nauroivat ja tyrskivät. Useat tytöt katselivat hiljaisin
silmin Kaita, jonka tummanvaaleat hiukset kätkivät tuollaisia
ihmeellisiä asioita.
"Lakatkaa tirskumastanne!... Omituinen poika tuo Kai Jans! Enimmäkseen
arka kuin jäniksenpoika; mutta yht'äkkiä, ennenkuin aavistaakaan,
muuttuu hän suurekkaaksi ja huimaksi, iskee eteen ja taakseen, ja on
koko pohatta ja lahjoittelee vaikka paradiiseja. Vaikka paradiiseja!
Toisella kertaa pysyt sinä ajatuksinesi kauniisti Hilligenleissä,
ymmärrätkö?..."
Hän laski vihon kädestään ja tarttui toiseen... Kai Jans on toki
pysynyt vedenpisarassa! Mutta Pe Ontjes Lau!... Pe Ontjes Lau!...
Te kuvittelette, että Pe Ontjes Lau on Hilligenlein satamakoulun
ensimmäinen oppilas? Paljoa enemmän hän on! Hän on Hilligenlein
satamapäällikkö! Paljoa enemmän. Hilligenlein pormestari hän on!...
Hänen vedenpisaransa tulee siis niinkuin tulla pitääkin nousuveden
mukana Hilligenlein lahteen. Mutta silloin alkaa se yht'äkkiä käyttää
vallan jyrkkää puhetapaa. Puhuu sanoja, jotka jo hyvin ennaltaan
tunnen. Isäsi, ja sinä, vintiö, olette lyöneet päänne yhteen tuota
ainetta sepustaessa... "Silloin huomasi veden pisara, että satamavirta
yhä mataloitui ja mataloitui. Tavallinen pursikaan ei enää päässyt
kunnolla sisään. Klaus Vossin Johanna oli saanut maata savessa jo
kahden nousuveden ajan. Ei päässyt hievahtamaankaan. Jos kaupunki antaa
satamansa maatua, niin on se hirveän tyhmää, aivan kuin jos joku, joka
aikoo lihoittaa sikansa, sitoisi sen kärsän nuoralla, sika laihtuisi
laihtumistaan, ja olisi lopulta kuin kaksi yhteenkytkettyä lautaa ja
kuolisi viimein. Senpä havainnon voi tehdä Hilligenleistäkin, että
se köyhtyy köyhtymistään ja tuhmenee tuhmenemistaan...' Ei minulla
ole mitään vastaan, jos Pe Ontjes Lau, kun hän kerran on pormestarina
Hilligenleissä, antaa kaivauttaa suoraksi satamavirran. Mutta koska hän
ei sitä vielä ole, ja kuitenkin puhuu niin viisaasti, kuin hän olisi
sitä, niin saa hän tästä myöhemmin vällyihinsä... Mutta nyt otamme
ensiksi pienen väliajan."
Samassa lähti Mars Wiebers verkkaan ja levollisesti astumaan koulun
keskikäytävää ulos juttelemaan hetken vaimonsa kanssa.
Pe Ontjes käännähti penkillään ja katsahti ylös ja näki kaikki
suuremmat pojat katsovan häntä kohden. "Lapset", sanoi hän, "tulkoon
mitä tulee, mutta tänään en tee ukolle sitä huvia, että annan pehmittää
itseäni. Minä menen tieheni. Kello neljään asti kestää laskuvesi. Kuka
lähtee mukaan?"
"Poika, poika", huusivat toiset, "siitä lähtee hirveä selkäsauna."
"Kuka lähtee mukaan?" toisti Pe Ontjes.
"Minä", sanoi Kai Jans.
"Sinäkö?" sanoi Pe Ontjes.
"Hän luki minun aineeni luokalle: siksi lähden mukaan."
Silloin lähti viisi hänen mukanaan. Kaksi kalastaja Tamsin poikaa.
Toisen niistä tapasi aikainen merimieskuolema eräässä suuressa
merionnettomuudessa laivastolla; toinen kalastelee nykyään
Ontariojärvellä. Ja paimen Süderlohin kaksi poikaa. He ovat molemmat
myöhemmin olleet sotapalveluksessa Venäjän rajalla ja työskentelevät
nykyään työmiehinä matalikolla, ovat yhä vielä voimakkaita miehiä ja
valmiita kaikellaisiin kujeihin. Sitäpaitsi Kai Jans. Tjark Dusenschön
oli raukkamaisesti juosta livistänyt ulos, seisoi tallin takana
piilossa ja odotteli, kunnes toiset olivat kadonneet.
He hiipivät puutarhan läpi satamatielle, menivät juoksujalkaa vallin
yli ja juoksivat kohta vapaalla väljällä ruohikkokentällä.
Avaraa tasaista maata, joka kasvoi lyhyttä kaunista heinää, ei
ihmisasuntoa, ei puuta näkyvissä, siellä täällä vaan lähempänä tai
kauempana kaunis karjalauma tai jalokasvuinen nuori hevonen, poikki sen
juosta ravasi tuo pieni poikaparvi. Kaukana, lakeuden rannalla saattoi
ilmassa näkyä pieni vilaus, matalikkotyöntekijän lapio siellä heilahti.
Taivas yllä pohjattoman korkeana ja avarana.
Nyt olivat he ennättäneet heinikon rajalle ja astelivat nyt upoten
nilkkoihin, joskus polviinkin asti harmaaseen liejuun. Siinäkös
puhkuiltiin, torailtiin ja keskusteltiin! Mutta pian saapuivat he taas
lujemmalle maaperälle. Näytti siltä kuin aiottaisiin painaa samaa
kyytiä aina sinne asti, jossa kaukana häämötti etäinen taivaanranta,
jota reunusti kuin tuikottava kapea hopeajuova.
He puhelivat kaikesta, mitä näkivät ympärillään, linnusta, joka lensi
heidän ylitsensä, purjeesta, joka vilkahti näkyviin taivaanrannalla,
Dänensandin särkästä, jossa on hiekkaan hautauneena rahalaiva, joka
joskus on löytyvä, sillä hiekka murenee ja varisee sen päältä.
"Silloinpa tulee Hilligenlei rikkaaksi! Hirveän rikkaaksi!"
Mutta Pe Ontjes tuumi: "Hölynpölyä. Se on kyllä totta", sanoi hän,
"että sinne on uponnut muuan tanskalainen laiva, mutta siinä ei ole
rahaa, savea ja hiekkaa vaan."
Jos he sattuivat kaukana näkemään jonkun esineen, lähtivät kaikki
juoksujalkaa sitä kohden, ja jokainen lausui arvelunsa, mitähän se
olisi. Sitte tutkivat he löytöään: laudan pätkää, särkynyttä kirstua,
koria, jonka kokki jossain valtamerihöyryssä oli hylkynä heittänyt
laidan yli, ja keskustelivat vilkkaasti niistä.
Lopulta, vaikka näytti ikäänkuin taival ei ikinä loppuisi, saapuivat
he sentään satamavirralle, joka nyt, laskuveden aikana, vielä
kuuttakymmentä metriä leveänä hitaasti ja hiljalleen vieri harmaassa
mutaisessa uomassaan merta kohden.
Toiset alkoivat tarkastella viettävää rantatöyrästä, eikö mahdollisesti
sentään sieltä hiekasta pistäisi esiin rahalaivan keula tai maston
nupit. Pe Ontjes ja Kai Jans taas tähystelivät lyhyttä vihervää juovaa
kohden, joka näkyi toisella puolella virtaa matalikolla.
Nyt katsahtivat toisetkin sinne kohden. "Mutta kas", sanoivat he,
"siellähän on pieni viheriä saari."
"Sen keksi Kai Jans viime sunnuntaina", sanoi Pe Ontjes. "Kai
Jans pystytti sille paalua, ja kirjoitti sille: 'Tämän maan olen
minä löytänyt', ja nimensä alle. Paalu seisoo siellä vielä. Mutta
puupalanen, jolle kirjoitit sen lauseen, se on poissa."
Samassa kuului toiselta rannalta kirkasta iloista lapsenääntä. He
kaikki tuijottivat liikahtamatta sinne kohden. Sitte huusi Pe Ontjes:
"Hoi, hoo-i siellä."
Silloin nousi siellä seisomaan kaksi vaaleata lasta, molemmat paljain
jaloin, tyttö hihattomassa liehuvassa puvussa, poika paitahihasillaan
ja housut yllä, molemmat noin kymmenvuotiaita.
"Ne ovat Anna ja Piet Boje", sanoi Kai Jans.
"Noo?" huusi Pe Ontjes, "mitä teette te siellä? Laittakaa itsenne
paikalla pois. Kai Jans on löytänyt saaren."
Silloin huusi pieni Piet Boje kirkkaalla selkeällä äänellään: "Ja minä
olen omistanut sen."
"Tuhat tulimmaista!" huudahti Pe Ontjes, kiskoi paidan ja housut yltään
ja astui veteen. Suuri Tams oli myöskin jo paitasillaan.
"Oh", sanoi Kai Jans, "älä mene, Pe Ontjes! Saarihan on Freestedtin
puolella."
"Tule mukaan", sanoi Pe Ontjes.
"Minä en voi. Virta on liika vahva."
Piet Boje seisoi sääret leveänään paalun vierellä ja puhui jotain
sisarelleen: hän kehoitti kai häntä lähtemään pois. Mutta tyttö jäi
hänen rinnalleen.
Molemmat isot pojat uivat yli, tulivat maihin ja hyökkäsivät noita
kahta kohden. Kai Jans näki kuinka Piet Boje otti kouransa täyteen
mutaa ja heitti läheneviä alastomia poikia vastaan, ja kuinka suuri
Tamskin sieppasi mutaa ja heitti ja osui pienen tytön päähän ja
korvaan... Heitto oli niin raju, että tyttö taipui taaksepäin.
Silloin kirkaisi hän kovaan, ja huusi toiselle puolelle: "Pe Ontjes,
hyvä Pe Ontjes, tule minua vastaan!" ja syöksyi pukimineen päivineen
veteen ja alkoi uida.
Pe Ontjes oli kääntynyt ympäri, ikäänkuin joku olisi kovaan tarttunut
häneen ja kääntänyt hänet. Sielunsa läpi lensi kuumana ajatus...
jotakin kuin: 'tuo armas ihmeellinen poika', ja hän heittäysi veteen ja
ui Kaita vastaan, niinkuin tapansa oli uida: silmät selkosen selällään
ja yhtäpäätä syleksien ja pyrskähdellen. Keskellä virtaa kääntyi hän ja
ui viistoon Kai Jansin edessä, niin että hän suojeli häntä pahimmalta
painolta. Kai hengitti raskaasti ja uida ponnisteli uljaasti,
silmäkulmat rypyssä ja suu tiukasti sulettuna, ja saapui onnellisesti
toiselle rannalle.
Suuri Tams oli tarttunut pientä Piet Bojea rinnuksesta ja ravisteli
häntä kovakouraisesti. Lapsi katseli häneen sanatonna ja uhmamielisenä,
ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: Puolustaahan en minä voi itseäni tässä,
mutta sen voin näyttää, etten pelkää.
"Pidä lujasti hänestä", sanoi Pe Ontjes.
"Kuinka saatoit sinä heittää tuolla tapaa tuon pienen tytön päälle?"
sanoi Kai Jans ja seisoi kädet nyrkissä ja silmät välähtelevinä pitkän
Tamsin edessä. "Tule", sanoi hän tytölle, "minä pesen sinut puhtaaksi."
Mutta tyttö oli yhtä ylpeä kuin hänen veljensäkin, työnsi hänen
kätensä puoleen, ja katseli vihaisesti häneen. Hänen kasvoillaan oli
pimeä uhma, vaikka hänen hiuksensa olivatkin niin kauniin vaaleat, ja
silmänsä vaaleanharmaat.
"Minä uin tälle puolelle vaan tullakseni auttamaan teitä, olin lähellä
hukkua."
"Oletko sinä se poika, joka oli meillä, kun Heinke syntyi?"
"Olen", sanoi hän, "hän juuri minä olen. Tunnetko sinä minut vielä?"
Ja hän kurotti kädellään veteen ja huuhteli arasti hänen hiuksiaan ja
korvaansa ja sanoi: "Olipas se hyvä sentään, että tulin tälle puolelle."
Tyttö katsahti veljeensä ja sanoi: "Sano isolle Laulle, ett'ei hän
loukkaa minun veljeäni."
"Mutta nähkääs!" huudahti Pe Ontjes, "tulkaa katsomaan! He ovat saaneet
suuren ankeriaan... Katsokaas vaan, painaa ainakin naulan!"
Piet Boje katseli koppavasti ankeriaista, joka kömpelösti heittelehti
hiekalla. "Ettepäs te voi pitää edes kiinni siitä", sanoi hän, "niin
liukas se on."
"Miksei?" sanoi Pe Ontjes, kopristi kätensä pihdeiksi, otti ankeriaista
niskasta, katsahti reimasti ympärilleen... ja purasi ankeriaalta pään
poikki ja sylki sen suustaan.
Anna Boje kirkasi kovaan ja kimeästi ja ravisti itseään niin että hänen
väljä lyhyt pukunsa heilahteli edestakaisin. "Sika, sika sinäkin!"
huudahti hän ja karahti pelkästä säikähdyksestä suoraksi. "Kutti, kutti
sikakin!... Mikä kamala ihminen sinä olet."
Pe Ontjes tekeytyi, ikäänkuin hän nyt aikoisi syödä hänet, hyppeli
hänen ympärillään ja kiristeli hampaitaan.
Tyttö peräytyi taaksepäin ja piti kättään oiennettuna edessään ja
torasi taukoamatta: "Sinä olet inhottavin ihminen maailmassa. Sinä...
mokomakin ankeriaan syöjä."
"Jos sinä kajoot häneen", sanoi Piet, "niin lyön minä. Vaikka olenkin
pienempi kuin sinä niin niinkään kevyesti et sentään selkeä minusta."
"Tule, Pe Ontjes", sanoi Kai Jans, "sinä otat ankeriaan ja me palaamme
takaisin meidän puolellemme."
"Visakalloja nuo kaksi", sanoi Pe Ontjes ja katseli mielihyvällä heitä
kumpaakin ja kääntyi pois.
Sitte heittäysivät he taaskin veteen, vasemmalla Tams, keskellä Kai
Jans, oikealla, pidätellen virtaa, Pe Ontjes, joka piti ankeriasta
poikittain suussaan ja hirveästi ravisteli päätään ja pyrskäytteli
vettä suustaan.
Kun he saapuivat toiselle rannalle ja kapusivat maihin ja katsoivat
taakseen, seisoivat nuo molemmat lapset siellä rinnakkain, aivan
yksin avaran, aution, harmaan lakeuden keskellä, jolla siellä täällä
vilahteli säihkyvä auringonhohto, heidän hiuksensa välkkyivät vaaleina.
Tyttö kohotti uhkaavasti kättään, ja hänen pieni uljas äänensä kaikui
kirkkaasti ja kimeästi tälle puolen: "Ankeriaan syöjä, ankeriaan syöjä
sinä."
"Tyttö on aivan yhtäläinen huimapää kuin poikakin", sanoi Pe Ontjes,
laitti kätensä torveksi ja huusi toiselle puolelle: "Sinusta tulee
minun vaimoni. Oletkos hyvilläsi nyt?"
Mutta toiselta puolelta ei kuulunut muuta kuin kaukaa kirkkaana ja
terävänä, kuin ripeä vihainen linnunlento, sama herjaussana.
Kun Pe Ontjes seuraavana päivänä tuli koulutietä ylös, seisoilivat
hänen rikosveljensä siellä täällä ovilla ja nurkissa, ja liittyivät
hänen seuraansa. Kaikki olivat he vaiteliaita ja välttivät katsoa
toisiaan silmiin. Pe Ontjeskaan ei ollut oikein tavallisella
tuulellaan. Kun he astuivat sisään koulupihalle, kääntyi hän toisiin
ja sanoi vakavasti: "Lapset, tänään on meillä edessämme kujanjuoksu."
Sitte kiskasi hän oven auki ja astui sisään.
Mars Wiebers tarttui pöydän laitaan, laski karttakepin viistoon
eteensä, ja luki isämeidän. Sen luki hän aina, ennenkuin hän alkoi
rangaista; hän oli nimittäin joskus lapsena vihapäissä lyönyt erään
leikkitoverinsa käden poikki.
Sitte saivat he vuoronsa mukaan ankaran selkäsaunan. Kun hän viimeksi
aikoi lyödä Kai Jansia, kysyi hän: "Miksi nousit sinä eilen ylös? Mitä
aioit sanoa?"
Kai vastasi hiljaa ja silmät rukoilevina: "Minä aioin pyytää, ett'ette
lukisi luokalle minun ainettani, minusta on niin kamalaa, kun he
nauravat minulle. He nauravat usein minulle."
Opettaja arveli hetken, sitte löi hän häntä.
Mutta senjälkeen kohotti hän keppiään, ja ravisteli sitä koko
Hilligenlein Satamakatua kohden, ja sanoi tuimasti: "Armahtakoon
teitä, jos vielä kerran nauratte Kai Jansille! Ja vaikka olisi hänellä
päässään koko paradiisi ja enkeli Gabriel päällepäätteeksi, niin mitä
kuuluu se teihin? Onko _teidän_ asianne ajaa hänet ulos paradiisista,
vintiöt? Sen on Jumala tekevä."