"Mitä?" huusi eukko, "vai etten saa puhua siitä enää? Mikä nahjus sinä
olet! Toisten täytyy maksaa puolestasi sinun kätilömaksusi!... Onko
Kai Janskin teidän seurassanne? No, hänpäs alkaa aikaiseen; hänestä ei
myöskään tule mitään! Tuleppas kerta vielä tänne sisään, senkin vintiö!"
Pe Ontjes pudisteli päätään, ja sanoi alakuloisesti: "Ne viisitoista
groschenia menivät hukkaan..." Sitte vimmastui hän yht'äkkiä, takoi
nyrkeillään sääriään vastaan ja huusi: "Ikinä elämässäni en enää pane
kortta ristiin tuon tyhjänpäiväisen Tjark Dusenschönin vuoksi. Missä
hän on?"
Tämä oli aavistanut pahaa ja oli pitkin harppauksin juosta livistänyt
isoäitinsä ovea kohti. Stiena Dusenshön seisoi jo heilahtelevin
myssynnauhoin häntä vastassa ovessa: "Tjaark... Tjaark... tule pian
isoäitisi luokse, lapseni."
"Tule, niin sanon sinulle jotain", sanoi Pe Ontjes, "tästälähin
seurustelen ainoastaan sinun kanssasi."
Pieni Kai katsahti iloisesti häneen: "Niin... mutta sinun pitää luvata
minulle, että kun tulet kapteeniksi, niin otat minut mukaasi."
"Oletpa sinä hullunkurinen poika", sanoi Pe Ontjes, "minne sitte
tahdot?"
"Se nähdään sitte", vastasi Kai ylen vakavasti. "Tiedätkö... me
matkustamme jonnekin, jonnekin, aivan _ihmeelliseen_ maahan." Ja hän
polki innoissaan jalkaansa maahan.
"No lähtään siis!" sanoi Pe Ontjes ja löi häntä olalle.
Ja hän rupesi pitämään pojasta ja piti häntä aina seurassaan. Ja se oli
pojalle karaisevaa ja vahvistavaa seuraa.