Kun hän oli seitsemän vanha, sanoi hänen äitinsä eräänä päivänä
hänelle, että nyt he lähtevät toiselle puolen lahtea. Rakennuksessa,
joka näkyi tuolla kaukana vallilla, asui eräs pieni tyttö, sanoi
hän, joka oli aivan yhtä vanha kuin hän. Hän lähti tarkkaavine,
hieman pelokkaasti ihmettelevine silmineen äitinsä rinnalla alas
rantalaiturille, pitäen tapansa mukaan lujasti kädellään äitinsä hameen
liepeestä. Puhalsi raitis merituuli heitä vastaan.
Rantalaiturilla seisoi Pe Ontjes Lau, päässään villainen lakki ja
jaloissaan puukengät. Sen kuosisia vaatekappaleita ei kantanut kukaan
muu koko seudulla kuin Pe Ontjes Lau. Muuanna päivänä oli nimittäin
vahva länsituuli ajanut lahteen erään juutilaisen jahdin, joka
kolme päivää oli ollut rantalaiturin vierellä. Kokonaisen päivän
olivat juutilainen ja Pe Ontjes Lau seisoneet toisiaan vastapäätä
sanaa sanomatta ja liikahtamatta, juutilainen jahtinsa kannella
päässään villalakki ja jaloissaan puukengät, Pe Ontjes maissa erään
kiinnityspaalun vierellä, kummallakin kädet kyynäspäihin asti
housuntaskuissa. Seuraavana päivänä oli Pe Ontjes alkanut neuvottelut.
Alatanskaa ja alasaksaa, lisäksi kädet: sitenpä päästiin kun
päästiinkin selville asioista. Kuustoista groschenia selvässä rahassa
oli Pe Ontje hampaat yhteen purtuina laskenut juutilaisen ruskeaan
kopettuneeseen kouraan. Mutta toden totta: puolen vuoden kuluttua
tulivat kun tulivatkin villalakki ja puukengät, eivät kyllä niin
perin siistissä siteessä, eikä postissa, vaan lähetettyinä jahdista
jahtiin, Juutinmaalta poikki koko Pohjanmeren Hampuriin, ja Hampurista
takaisin ylös Hilligenleihin; osoite oli suullinen: "Hilligenleissä,
rantalaiturilla siellä seisoo eräs kaksitoistavuotias poika, sille
kuuluu tämä." Siitä päivästä oli hän aina siinä puvussa, kun oli kylmä
tuuli ja hän oli palannut koulusta. Hän piti niitä, ikäänkuin olisi
luonnollisin asia maailmassa ett'ei hänelle siitä naurettu.
Nyt seisoi hän jalat leveänään sillalla, ja purra närysteli jykevää
leivän kannikasta, jonka päälle hän oli levittänyt paistettuja
perunaviipaleita. Ankaran tuulen vuoksi oli hän sivellyt viipaleet
mustalla tervansakealla siirapilla, jottei tuuli puhaltaisi niitä pois
leivänpalaselta. Tyvenesti ja isällisesti katseli hän pientä arkaa
naapuriaan, joka yhtäpäätä piti äitinsä hameesta ja kysyi: "Miksi sinä
aiot?"
Pikkupoika loi tutkivasti siniset syvät silmänsä häneen ja kysyi:
"Miksi sinä aiot?"
Silloin kummasteli Pe Ontjes ja alkoi hieman kunnioittaa naapuriaan
ja sanoi: "Minä menen tietysti merille. Neljän vuoden perästä eroan
koulusta ja sitte Laeiz'illa Eteläameriikkaan."
"Etpäs ole valinnut parasta matkailmaa", sanoi satamapäällikkö Male
Jans'ille. "Tuuli kääntyy pohjoiseen."
"Sinun pitää luovia ylös Dänensandiin, isä", kuului villalakin alta.
"Sieltä pääset helposti takaisin."
"Niin", sanoi satamapäällikkö Lau punniten. "Silloin on jo pimeätä ja
tulee kylmäksi ja myöhäiseksi. Se ei ole mikään matka pojalle tuossa."
He laskivat ulos ja venhe teki ripeää vauhtia. Pe Ontjes seisoi
rannalla ja katseli heidän jälkeensä.
"Sinäpä puhut poikasi kanssa, ikäänkuin olisi hän jo kolmenkymmenen",
sanoi pieni Male Jans taisteluvalmiina.
"Niin", tuumi Lau, "siinä olet oikeassa kuten aina. Näes, minä olen
päiväläisen poika Eiderstedtistä, enkä saanut nuoruudessani oppia en
lukemaan enkä kirjoittamaan. Sitte rupesin merimieheksi ja matkustin
laajalti maailmaa, mutta mistään en välittänyt ympärilläni, muuta
kuin söin ja kalkutin ruostetta. Olipa kyllä toisinaan, ikäänkuin
olisi sisässäni puhunut matala ääni: 'No liikuhan toki nyt hiukan,
miekkonen! Avaa hiukan silmiäsi!' Mutta minä en liikahtanut. Vasta kun
olin noin neljänkymmenen, aloin hiukan herätä ja katsella ympärilleni
ja opinkin hiukan, ja suoritin laivuritutkinnon, ja sain tämän pienen
satamapäällikön paikan täällä. Pitemmälle en minä voi päästä. Näetkös:
siksipä iloitsen jokaisesta kysymyksestä, jonka Pe Ontjes tekee, ja
puhun vakavasti ja punniten hänen kanssaan, ikäänkuin puhuisin ikäiseni
kanssa. Hän on luonnoltaan hidas, eikä mikään valo koulussa, aivan kuin
minäkin, mutta sentähden että hänellä minussa on niin hyvä ja järkevä
ystävä, niin saatpa nähdä, että hänen on elämänsä sujuva helpommin kuin
minun, ja että hän on pääsevä pitemmälle maailmassa kuin minä."
Kun Male Jans pienen poikansa kera astui opettajan asunnon siistille
välikölle, eikä ketään alkanut kuulua, punastui hän häpeästä ja alkoi
hänen jo tehdä mieli huomaamatta livahtaa ovesta takaisin; silloin
kuuli hän takahuoneesta jonkun puhuvan: "Oletko se sinä, Male? Tule
tänne... minä en voi nousta ylös."
Silloin menivät he molemmat varpasillaan välikön poikki ja läpi kyökin
ja tapasivat Helle Bojen istumassa tuolilla ikkunan ääressä väljässä
aukaistussa puvussa, hänen rinnallaan lepäsi äskensyntynyt lapsi,
ikkunasta tulvi kirkas valovirta sisään ja reunusti tuota armasta kuvaa.
Male Jans löi käsiään yhteen ja sanoi: "Eipäs!... ja tuosta en minä
tiedä mitään!"
"Näetkös!" nauroi Helle Boje. "Minä aavistin, ettet tietäisi mitään ja
iloitsin jo edeltäpäin hämmästyksestäsi. Näes vaan, noin suuri tyttö...
se on nyt jo numero kolmas, Male."
Opettaja Boje tuli sisään. Hän tuli, koska oli keskiviikkoon iltapuoli,
kirjojensa äärestä. Hänen kauniissa teräksisissä silmissään ja koko
hänen reippaassa iloisessa ryhdissään kajasti kuin hohde menneistä
suurista ajoista ja suurista ihmiskohtaloista. Hän kutsui pikku pojan
luokseen, taivutti hänen päätään taaksepäin ja sanoi vaimolleen:
"Katsos, mitkä muinaissaksalaiset kasvot hänellä on. Aivan kuin joku
Siegfriedin saattueesta, ei aatelisista, vaan talonpojista. Panenpa
vetoa että hänestä tulee mietiskelijä kuin isänsä." Ja kun hän sanoi
sen, muisti hän yön majakkalaivalla: "Toden totta, minä uskallan sen!"
Ja nauroi.
"No, ja missä ovat molemmat vanhemmat lapset sitte?" sanoi Male Jans.
"Eiväthän he toki kipeitä ole?"
"Ne... kipeitä!" sanoi Boje ja nousi ylös ja vei lapsen läpi kyökin,
aukaisi ulko-oven ja osoitti kädellään kahta lasta kohden, poikaa
ja tyttöä, jotka loikoilivat lammen reunalla korkeassa ruohikossa,
niin että näki heistä vaan vaaleat päät. Nämä loivat harmaat silmänsä
terävästi tulijaan. "Tämä tässä on pikku Kai Jans. Ell'ette nyt ole
kilttejä hänelle, niin saatte löylyä." Samalla palasi Boje takaisin
kirjojensa ääreen.
Kai Jans jäi seisomaan kyökin oveen, ja nuo kaksi lammen ääressä jäivät
loikoilemaan ruohikkoon, kaulat kurossa, kuin kaksi peltokanaa nuoressa
kaurassa, ja katselivat häntä.
"Kuules," sanoi Anna Pietille, "sepäs on pelkuri".
"Oh, tokiinsa!" sanoi Piet. "Vai tuossa hän nyt on sitte! Aivan
täydellinen työmiehenpoika! Katsoppas, ei hänellä ole omia kenkiäkään.
Siitä olisi äiti kernaasti voinut kertoa meille."
"Me emme sinua nyt tarvitse", sanoi Anna, "mutta myöhemmin joudun kyllä
riitaan Piet'in kanssa, ja silloin leikin sinun kanssasi... niin kauan
saat seistä siellä ja katsoa kun me leikimme."
Kai piti vallan luonnollisena, että nuo molemmat kohtelivat häntä
tuollatapaa, kaikki heidän ympärillään tuntui hänestä nimittäin niin
suuremmoiselta. Hän laskeutui polvilleen ruohikon reunaan ja katseli
heitä.
He palmikoivat kaisloja, laittaakseen niistä huippalakkia. Kun kumpikin
palmikoi samaa lakkia, joutuivatkin he kohta riitaan. "Et sinä osaa",
sanoi Piet, "laita itsesi tiehesi!"
"Lakki ei ole sinun yksin", sanoi Anna kiivastuen. "Yhdentekevää",
sanoi Piet, "laita itsesi tiehesi, tai minä lyön sinua". Ja hän löi
häntä kohden.
Anna väisti hiukan ja katsahti kaislahattuun. Näki selvästi, kuinka
vihastus kohosi hänen kasvoilleen ja sitte taas haihtui. Sitte katsahti
hän ylös ja huomasi Kai Jansin istumassa siinä polvillaan ja sanoi
veljelleen: "Tule, annetaan selkään hänelle, mitä hänestä muuhunkaan
on?"
Piet muisti isän varoituksen ja sanoi: "Emme me anna selkään, mutta
peloitamme".
Ja yht'äkkiä hypähtivät he ylös ja hyökkäsivät kuin mitkäkin harjanneet
maantierosvot hänen kimppuunsa, tarttuivat häneen ja laahasivat hänet
lammen reunalle. "Me heitämme sinut lampeen", sanoi Piet. "Me heitämme
aina kaikki hilligenleiläiset pojat tänne lampeen."
"Siellä on niitä satoja jo", vahvisti Anna. Kai ei ruvennut huutamaan,
katseli heitä vaan uteliaasti ja tutkien. Piet piti häntä kiinni
takista, ja Anna, joka makasi pitkänään maassa, nilkasta. "Kerro meille
jotain", sanoi hän, "muuten heitämme sinut lampeen".
"Pe Ontjes Lau'sta!" vastasi Kai ripeästi.
"Hänen me tunnemme", sanoi Anna, "kitkerä poika."
"Hän on toista vertaa suurempi kuin minä", sanoi Kai, "ja seisoo aina
rantalaiturilla ja tirkistelee merelle ja... hänellä on päässään
villalakki... ja hän aikoo kapteeniksi. Sitte matkustaa hän kauas
maailmalle, oikein kauas ja... ja..."
"Nyt ei hän tiedä enempää", sanoi Piet.
"Sitte menen minä hänen kanssaan, oikein kauas... siellä on
jalopeuroja... ja elefantteja... ja sitte... sitte rupean minä
kuninkaaksi. Niin..."
Anna vetäisi kummallakin kädellään vaaleat hiuksensa otsaltaan ja
katsahti tarkemmasti häneen. Poika alkoi kuumeta ja innostua. Kuten
nuori leivo, jonka kärppä on säikähdyttänyt yrittämään ensi kertaa
lentoon ylös pesästään pellonvaossa, ja, kun hän huomaa, että hän osaa,
unohtaa säikähdyksensä ja iloitsee uudesta ihmeellisestä taidostaan,
siten kertoa liverti nyt Kaikin, silmät suurina ja ihmettelevinä:
"Minä rakennan itselleni talon, joka ulettuu taivaaseen asti ja joka
on kaikki kullasta. Ja minun isäni ja minun äitini ja Pe Ontjes Lau ja
kaikki ihmiset asuvat siinä, ja kaikki nauravat ja laulavat aina ja
iloitsevat... Ei kenelläkään ole yskää, kuule, siellä... eikä kukaan
kuole... Tuletko sinäkin sinne?"
Ja hänen älykkäät alasaksilaiset kasvonsa lensivät yltä ja yltä hyviksi.
Mutta tyttö kiskoi häntä jalasta, niin että hän kaatui, ja otti
kaislahatun ja painoi tuon kömpelön laitteen hänen päähänsä: "Noinpas",
sanoi hän, "tuossa on sinulle kruunusi".
Kai ei ollut millänsäkään. "Jos tahdot kanssani", sanoi hän loistavin
hyvääsuovin silmin, "saat tulla. Tahdotko sinä?"
"Entä minä?" sanoi Piet ja nousi ylös.
Silloin huomasi Kai, että tuo valkotukkainen ripeäsilmäinen poika
taas alkoi hautoa väkivaltaisia tuumia mielessään: hän katsahti
säikähtyneesti ympärilleen, ikäänkuin äkkiä unesta herätetty, hypähti
ylös ja lähti juoksemaan kyökinovea kohden ja sisään, toiset molemmat
hänen jälissään.
"Me olemme sopineet hyvin keskenämme", sanoi Piet kohta ja kovaan.
"Hän aikoo kuninkaaksi", sanoi Anna "ja tuo tuossa on hänen kruununsa".
Opettaja Boje laski kätensä lastensa vaaleille hiuksille ja sanoi: "Ja
mitä tulee teistä?"
"Senhän tiedät", vastasi tyttö, "meistä tulee naapuri Martens.
Niinpaljon hevosia ja lehmiä kuin hänellä on, tahdomme mekin."
"Mutta kun ei minulla ole rahoja?"
"Mitä siitä", sanoi Anna. "Kun meistä kumminkin _pitää tulla_ naapuri
Martens?!"
"Ja kuka sanoo, että pitää tulla?" sanoi Boje melkein kärsimättömänä.
"Rakas jumala", vastasivat molemmat.
"Laittakaa itsenne tiehenne nyt", sanoi Boje vihoissaan. "Ne turvauvat
lopuksi aina hyvään jumalaan. Mutta he tekevät hänestä oman tahtonsa
palvelijan."
Hän työnsi kummankin edellään ulos. Kun he seisoivat ovessa, lankesi
auringon valo heidän vaaleille uhmaisia ajatuksia kätkeville
hiuksilleen. Ne välkähtelivät kuin vastahalaistu saarnipuu.
"Nuo lapset tuottavat huolta meille, Male", sanoi Helle Boje. "Hyviä,
armaita lapsia, mutta niin äkkipikaisia vihassaan ja teoissaan, ja
sitte niin ylpeitä ja uskalikkoja ajatuksissaan. Jos me olisimme
varakkaita ja korkeassa asemassa niin olisi heillä edessään kaunis
tulevaisuus, mutta nyt olemme köyhiä ja päällepäätteeksi velassa. Kun
he nyt tällaisista ahtaista oloista syöksyvät elämään, noin tulisina
ja huimina, niin ovat he suistuvat vaikeisiin vastoinkäymisiin, ja
saavat taivaltaa elämänsä, kuin huonolla tiellä kylmää vinhaa tuulta
vastaan, ja ovat juoksevat itsensä näännyksiin ja sortuvat. Näes, Boje
ja me olimme samallaisia, päät kuumat korkeista, korkealle pyrkivistä
ajatuksista. Mitä ihmeitä näinkään minä huoneessani siellä vallin
vierellä! Silloin tapahtui meidän kummankin elämämme suurin ihme: me
näimme toinentoisemme ja saimme toisemme. Ja tulimme hiljaisiksi ja
tyveniksi. Mutta ovatko lapsemme löytävät saman onnen?"
Pieni Male Jans loi silmänsä arasti vuoron heihin kumpaankin ja
ajatteli: "Mitä onkaan näinä lyhyinä kuutena vuotena tapahtunut noille
kahdelle nuorelle ihmiselle, jotka Ringerangin salissa salaa rutistivat
toistensa käsiä ja joilla oli vaan yksiainoa ajatus, että he saisivat
toisensa?" Hän nousi ylös ja sanoi, että nyt hänen täytyi lähteä, hän
ei tahtoisi antaa satamapäällikkö Laun kauemmin odottaa itseään, ja
hänen täytyisi vielä laittaa illallinen. Sitte jätti hän hyvästi ja
lähti poikineen talosta.
Kun Thoms Jans illalla lapio selässään tuli kotiin ja kuuli, että
opettajalla olivat huolissaan, kun heidän lapsensa olivat niin huimia
ja itsevaltiaita, katsahti hän ajatuksissaan pöytään ja sanoi ivaten,
ja syvällä olevat pienet älykkäät silmänsä välkähtivät. "Sitä huolta ei
ole _meillä_, meidän poikammehan on selkäkyyryssä kuin selkäänsä saanut
koira".
Silloin vihastui pieni Male Jans: "Siinä tapauksessa ei sinulla ole
silmiä eikä korvia", sanoi hän ja puhui pelokkaalla värähtelevällä
äänellä lapsensa salaisesta elämästä ja kertoi, kuinka hän oli sanonut,
että hän tahtoi kuninkaaksi. "Hän on yhtä ylpeä kuin Bojetkin, se
on vaan toista laatua ylpeyttä, ja on syvällä sielussa... Hän etsii
toisellaista kuninkaanvaltakuntaa kuin he."
"Ja millaista sitte?" sanoi Thoms Jans kummissaan. "Millaista? Kuussako
semmoinen löytyisi?"
* * * * *
Seuraavana päivänä uskalsi hän ensi kertaa keskelle katua ja kurkisti
pää kurotettuna pimeään pajaan, josta taaskin vasaran iskujen ja
palkeenpoljennan asemasta kuului vilkasta puhelua.
Pe Ontjes oli huomannut hänet, tuli ulos ja sanoi: "Tulehan sisään".
Hän astui sisään ja katsahti ympärilleen. Jan Friech istui kookkaana ja
nokisena, yllään kopahteleva nahkaesiliinansa, alasimella, kyynäspää
mukavasti vasaraa vastaan nojattuna; Scheinhold, kisälli seisoi
palkeitten vieressä. Kaikki kolme katsoivat Tjark Dusenschöniin, joka
istui sorvipenkillä, ja heilutteli paljaita jalkojaan edestakaisin,
niin että housunlahkeet lepattivat.
"Ja miksi en kävisi tässä viheriässä kaulahuivissa", sanoi Tjark
Dusenschön, "kun herra pormestari sen kerran on lahjoittanut minulle?"
"Se valehtelee", sanoi Pe Ontjes, "on saanut rahat isoäidiltään. Ja
miten hän tuon sanoo, mukamas, 'herra pormestari'!! Sano Danial Peters
vaan, kuule, sitenhän kutsuu häntä koko Hilligenlei!"
"Että pormestariko sinulle sen on lahjoittanut?" sanoi Jan Friech
ja kohotti kulmakarvojaan, "siinä tapauksessa..." ja hän liikahteli
nahkaesiliinassaan, niin että se kopahteli, ikäänkuin olisi vähintäin
joku vuorikaivos sortunut, "siinä... siinä tapauksessa pitää minun
palata alkuperäisiin olettamuksiini."
"Mihinkä olettamuksiin, mestari?", kysyi Scheinhold kisälli, ja
räpytteli niin vahvasti silmiään, että oli, kuin olisi niihin
kumpaankin lentänyt ampiainen.
"Pidä suusi!" sanoi Jan Friech. "Sinulle en puhu... Minun alkuperäinen
olettamukseni on se, että Tjark Dusenschön on pormestarin poika. Siinä
sen kuulitte!... Kun meillä nyt vaan olisi tuo vanha postikortti! Et
tehnyt oikein siinä, Pe Ontjes, että heitit sen mereen."
Pe Ontjes nyykäytti verkkaan päätään ja sanoi: "Jatkakaa! Jatkakaa
vaan! Puolihöperö hän jo on; nyt teette hänestä täysihullun."
Tjark Dusenschön oli ylen hyvillään, että hän taaskin oli keskustelun
keskipisteenä ja kiemurteli itseään, ja heilahutteli housunlahkeitaan
ja taivutteli isovarpaitaan alaspäin, niin että pieni Kai Jans vallan
rupesi pelkäämään.
"Katsokaas hänen sääriään!" sanoi Jan Friech. "Kellä muulla on noin
suorat sääret? Sääret kuin ulaaninpeitsi. Kellä, kysyn? Hilligenlein
pormestarilla!... Kuka käyttäytyy noin suurekkaasti?"
Scheinhold kisälli räpäytti taas silmiään ja sanoi: "Saattaahan se
johtua siitäkin, että hän on kuninkaallista sukua."
Pe Ontjes nousi ylös ja aikoi lähteä. "En ilkeä kuulla tuommoista
jaaritusta" sanoi hän. "Mitä hän on? Avioton lapsi hän on, ja
isoäitinsä on vanha hopakko; ja Rieke Thomsen marisee jok'ikinen
herran päivä ett'ei hän vielä ole maksanut viidentoista groschenin
kätilövelkaansa hänelle. Semmoinen hän on."
"Niin", sanoi Jan Friech, ja taas kopahteli hänen nahkaesiliinansa
kovaan ja kumeasti: "sen myönnän: nykyhetki on pimeä; mutta
vilahteleepa jo toivon tähti."
"Missä?" sanoi Pe Ontjes. "Aiotko maksaa hänen viisitoista
groscheniaan?"
Mestari pudisteli suruisasti päätään. "En voi", sanoi hän, "tiedäthän
sen, minulla on vaimo ja lapsia, ja lisäksi velkoja. Mutta oikeassa
olet sentään: niinkauan kuin kätilömaksu on suorittamatta, puuttuu
häneltä arvoa ihmisten silmissä, häneltä puuttuu niinsanoaksemme,
ollaksemme täsmälliset: täysi kansalaisoikeus."
"Joka päivä täytyy minun suvaita, että tuo vanha velho haukkuu minua",
sanoi Tjark Dusenschön ja katseli kirkkain ruskein silmin ympärilleen.
"Ell'ei siitä tule loppua, menen minä hunningolle."
"Jos olisit tahtonut", sanoi Pe Ontjes, "niin aikoja olisit jo voinut
maksaa nuo viisitoista groschenia. Viisitoista vuotias poika voi
toki jo ansaita senverran; mutta sinä ostelet itsellesi tuommoisia
mielettömiä kaulahuiveja, tai ostat joltakin koululaiselta jonkun
vanhan sinisen tai punaisen päällysviitan. Tai muuta semmoista."
"Jos nyt ehkä olen pormestarin poika", sanoi Tjark Dusenschön, ja hänen
silmänsä vilkkuivat ja vilahtelivat, "niin enhän voi käydä puettuna
kuin mikäkin maantien Matti".
"Siinä hän taaskin on oikeassa!" sanoi Jan Friech. Pe Ontjes nousi
taaskin ylös ja läheni ovea: "Minä en ilkeä enää olla missään
tekemisissä kanssanne", sanoi hän, "te olette hupsuja kaikki kolme".
"Tule, Kai." Ja hän lähti ulos kotiansa kohden.
Jonkun askeleen astuttuaan pysähti hän, katsoi mietteissään eteensä
ja sanoi sitte päättävästi: "Se on sittenkin paras siten... minä teen
lopun koko asiasta... Tjark!..."
Tjark Dusenschön juoksi paljain jaloin ja sanaa sanomatta ulos pajasta.
"Minä en ilkeä kuunnella tuota alinomaista jankutusta sinun
kätilövelastasi", sanoi Pe Ontjes. "Kymmenen vuotta olen sitä jo
kuunnellut. Minä teen lopun siitä."
"Olen oleva ikuisesti kiitollinen sinulle", sanoi Tjark Dusenschön.
"Vaiti siinä", sanoi Pe Ontjes, "äläkä lörpöttele! Kiitollinen? Kuka
on kiitollinen maailmassa? Kiitollinen on sana, jota joskus opetetaan
koulussa; mutta tervejärkinen ihminen ei ole kiitollinen." Hän kaivoi
kukkarossaan, lähti kummankin saattolaisensa seuraamana viistoon
ylös vallinkuvetta pitkää rakennusta kohden ja sanoi Kai Jansille:
"Mene sinä sisään ja katso, istuuko hän suurella tuolillaan ja onko
hänellä jalanlämmitin allaan, ja onko hän ajatuksiinsa vaipunut, ja
ovatko tohvelit hänellä käsillä heitettäviksi. Juttele joku sana hänen
kanssaan ja lykkää tohvelit vähän puoleen. Sitte tule ulos taaskin ja
ovi auki."
Pikkumies meni sisään ja palasi takaisin taaskin ja sanoi hiljaa:
"Kaikki on järjestyksessä."
Silloin hengähti Pe Ontjes syvään, juoksi sisään, kohotti nyrkkiin
puristetun kätensä ja iski nuo viisitoista groschenia lujasti pöydän
pintaan: "Tässä saat ne viisitoista groscheniasi Tjark Dusenshönin
kätilömaksuksi... ja nyt jätät kai kirotun marinasi."
Eukko oli säikäyksissään kumartunut taaksepäin. Sitte ilmeni hän oven
suuhun.
"Senkin vintiö..."