He olivat vielä kokonaan vaipuneet katsomaan toisiaan silmiin, kun
kastanjoilta käsin alkoi kuulua askeleita. Leveähartiainen raskaan
työn jäykistämä mies meni ohitse ja sanoi käreällä äänellä: "Sinä
tulet kotiin." Tyttö erosi sanaakaan sanomatta Bojesta ja lähti isänsä
rinnalla puistokäytävää pitkin ja hävisi näkyvistä.
Silloin kiersi Wilhelm Boje jalan ympäri lahden Freestedtiin ja palasi
takaisin tyhjään kotiinsa.
Seuraavana päivänä ajatteli hän: "Kuinka omainen hän olikaan ja
armas ja ihmeellinen! Ja mitkä suloiset valkeat kasvot." Seuraavana
päivänä kuvaili hän itselleen, kuinka nyt hän, jonka hän nyt siis
jo tunsi, asuisi tässä talossa, ja kävi joka huoneessa, ja näki
hänet kaikkialla... Kolmantena päivänä sai hän kirjeen häneltä, se
oli kirjoitettu perin sekaisella käsialalla -- oli aivan ihme ja
kumma kuinka tuo suuri älykäs tyttö saattoi kirjoittaa tuommoisia
turhanpieniä epätasaisia kirjaimia. Hän kirjoitti kielellä, joka ei
ollut aivan moitteetonta yläsaksaa: "Minun pitää sittenkin mennä
naimisiin, serkkuni kanssa Krautsielistä. Hänellä on pieni maatila
rantavallin vierellä, eikä tarvitse myötäjäisiä, sanoo isä, ja he
voivat kyntöaikana säästää kaksi hevosta, jos he vuoroin lainaavat
hevosensa tointoiselleen, sanoo hän. Serkku on vielä ihan nuori, ja iho
karkea kuin luusta ja hirveän töykeää koskettaa, mutta luulen, että
sittekin menen hänelle, sillä mitä minä muutakaan? Sittehän selkeän
toki isästä. Minun ikkunani on viimeinen vallillepäin länteen. Mutta
mitä siitä? Kaiket yöt ajattelen minä opettajaa Freestedtissä, ja
tahtoisin hirveän mielelläni tietää, vieläkö hän pitää minusta."
Silloin puki hän illalla, kun tuli pimeä, paksun talvitakin ylleen ja
meni rantaan, irroitti rapupyydystäjä Paulsenin venheen ja sousi ulos
lahdelle. Hän toivoi voivansa laskuvirran mukana tunnissa ennättää
Krautsieliin, virta nimittäin vie viistoon poukaman poikki sinne
kohden. Aamusti aikoi hän palata takaisin vastakkaisen virran mukana.
Aivan laskujensa mukaan tulikin hän virran vetoon, piti tarkkaa huolta
siitä, että valot Hilligenleistä käsin näkyivät hänelle oikealta
taholta ja tarttui airoihin. Kun hän hetken perästä, jonka hän arvioi
liika lyhyeksi, häntä kun nuoruutensa, ajatuksensa ja virta kiidättivät
yhtä nopeasti, loi katseensa ylös, olivat nuo valkeat pilvikaritsat
hävinneet, jotka äsken olivat laumoina karehtineet taivaalla; niiden
sijasta oli kohonnut sinne ylös yksinäisiä raskaita mustia lehmiä,
jotka verkkaan ja hitaasti käyskelivät taivaan laitumilla; rantavalli
oikealla, jonka tumman suoran ääriviivan hän äsken vielä selvästi oli
eroittanut, oli kadonnut. Silloin kävi hän levottomaksi ja tarttui
voimakkaasti airoihin, päästäkseen taas vallin näköpiiriin. Nousi
terävä kylmä tuuli, jonka suunnasta hän ei ollut selvillä. Ympärillään
ei näkynyt muuta, kuin harmaita mustia aaltoja, jotka kasvoivat
suuremmiksi ja vyöryivät laakeampina ohitse, yllä taivas, joka häämötti
vähän selkeämpänä. Silloin alkoi häntä palella, ja hän alkoi torata
tyttöä: Maksaa saa hän tästä, mitä hän tässä nyt on saanut aikaan.
"Maksaa saa hän!" Aivan harmistuneena ja äissään jätti hän sikseen
enää pyrkiäkään päämääräänsä kohden, ja päätti aamun sarastukseen asti
soutaa näin virtaa vastaan, jotta hän pysyisi lämpimänä, eikä ajautuisi
liika kauas ulos merelle.
Hän oli tuskin päättänyt tämän, kun alkoi viistoon edessä verrattain
lähellä tuikottaa omituinen kirkas valo. Valo, joka lähti... niin
näytti hänestä, kuin jostain tornista. Ja torni... huojui verkalleen
edes ja takaisin? Ja seisoi keskellä kuohuvaa virtaa? Ja valo oli
niin punertava ja tulinen ja riippui korkealla ylhäällä, ikäänkuin
heilahtelisi se hiljalleen jossakin laessa? Hän tuijotti sinne suu ja
silmät selällään, ja souti varovasti -- yks' -- kaks' -- yks' -- kaks'
-- sinne kohden.
Yht'äkkiä tunsi hän sen. Herra armahtakoon! Sehän oli majakkalaiva.
Majakkalaiva, joka on ulkona poukaman suulla! Herra armahtakoon! Niin
kauas ulos oli hän siis jo ajautunut!
Hän sousi sen luoksi, sai käteensä erään köyden, sitoi venheensä
kiinni, ja kiipesi kannelle.
Kaksi merimiestä nojausi reilinkiä vastaan, ja katselivat häneen,
toinen niistä virkkoi: "No?... mistä sinä tulet..."
"Minä olen opettaja Boje Freestedtistä", sanoi hän, "minun piti laskea
yli Hilligenleihin, mutta eksyin."
"Se ei ole totta", sanoi merimies, "sinä aioit Krautsieliin Hella
Andersenin luo".
Boje tuijotti ällistyneenä merimiehen laihanmuseviin kasvoihin, joista
katsoi häneen pari älykästä syvällä välkähtävää silmää: "Kuka _sinä_
sitte olet?" sanoi hän, "kun sen tiedät?"
"Minä olen Thoms Jans... minun vaimoni kirjoitti siitä minulle. Hän oli
nähnyt, kuinka Hella Andersen tanssi kengän jalastaan. Hän tuntee Hella
Andersenin hyvin, hän on palvellut heillä. Näetkös!"
"Ja mitä on sinun vaimollasi tekemistä Ringerangilla tansseissa,
sill'aikaa kun sinä istua kökötät täällä."
"Meillä on kolme lasta, näetkös; sentähden koettaa hän hankkia vähän
lisäansiota. Hän on Ringerangilla tarjoilijattarena... Tulehan nyt
siitä, sinähän palelet."
Portailla seisoivat kapteeni ja puosu, ne kuuntelivat päätään
pudistellen Bojen kertomusta ja sanoivat Thoms Jans'ille: "Saat
tästä myöhemmin laskea hänet maihin." Enempää huomiotta eivät he
kiinnittäneet vieraaseen.
Tämä istui kajuutassa erään merimieskistun äärimmällä kulmaukselle,
siten, että hänellä oli pieni rautakamiini, joka oli hieman lämmin
vielä, polviensa välillä, hampaansa kalisivat ja hän vapisi vilusta.
"Oletko jo kauan palvellut majakkalaivalla?" kysyi hän.
"Kolme vuotta jo", sanoi Thoms Jans.
"Miekkonen!" sanoi Vilhelm Boje, "mutta sanohan: miten kestät olla
täällä. Kolme vuotta poissa vaimosi luota? Niin, jos hän olisikin
tuhannen penikulman päässä sinusta. Mutta näin? Pari penikulmaa vaan
erillään. Sepäs mahtaa tuntua hitolta."
"Niinpä niinkin", tuumi merimies, "mutta mitä tehdä?"
"Kuinka niin?"
"Niin, näetkös; ensinnäkin on työnsaanti Hilligenleissä ylen tiukalla.
Talvella saat olla kymmenkunta viikkoa ihan joutilaana; tiedäthän,
koko Hilligenlei nukkuu. Niin, ja sitte... niin... näetsä... me saimme
kolmena ensimmäisenä vuonna kohta kolme pikku tyttöä; silloin tuumin
minä: saakos tämä meno jatkua?..."
"Ja siksi lähdit sinä majakkalaivalle?"
"Siksi".
"Ja olet nyt kolme vuotta ollut vaimosi luota poissa?"
"Niin tuota, olenhan tuolloin tällöin käynyt siellä... noin joka kuudes
viikko; mutta olen pysynyt hänestä erilläni... ymmärrät..."
"Mutta tuohan on mieletöntä", sanoi Boije ja otti koko kamiinin ja
siirsi sen varovasti lähemmäksi itseään. "Aivan mieletöntä... Mitä nyt
on koko elämästäsi?"
"Niin", sanoi Thoms Jans ja vilkasi kulmainsa alta viisailla syvillä
silmillään Bojeen, "se on kamalaa. Koko elämä tyhjää... tyhjää vaan.
Mutta näes... jos siitä nyt tulisi poika?... Nuo kolme tyttöä kyllä
löytänevät kunnon miehen itselleen. Mutta jos tulee poika?"
"Jos tulee poika? Entä sitte? Levität pöytää vaan ja olet hyvilläsi."
"Niinkö? Mutta entä sitte myöhemmin? Näes... minulla oli lapsena
semmoinen mieli, ikäänkuin tarvitsisi minun aina ja aina vaan
oppia, en saanut koskaan oppia ja lukea kyllikseni. Opettaja sanoi
isälleni: onpa sääli, että pojan pitää palvelukseen; mutta minun piti;
kymmenen vanha olin silloin. Piti juuri alkaa oppia, silloin oli
kaikki ohitse. Tykkänään... Seitsemän vuotta sitte, kun juuri olin
palannut sotapalveluksesta, palvelin Hargen Jansenilla, tiedäthän,
Süderwischissä. Tämän luoksi tuli vierailemaan hänen veljensä, pappi.
Sen kanssa sain samoilla kolme neljä päivää, milloin rannikolle,
milloin ylös nummikyliin; se etsiskeli, tapaisiko hän vielä missään
lapsuuden jälkiään. Niinä kolmena päivänä, jotka istuin hänen
kanssaan rattailla ja pidin ohjaksia, puhui hän kanssani kaikesta,
mikä koskee ihmiskuntaa, ja mitä oppineet siitä ovat tuumanneet:
uskonnosta ja hallituksesta ja valtiopäivistä ja itsehallinnosta
ja kaupasta ja teollisuudesta ja maanviljelyksestä. Mutta se ei
ollut minulle miksikään hyväksi, sillä kun ne kolme päivää olivat
ohitse, ja minun taas piti talliin ja illalla taaskin istuin yksin
kammarissani hevostallin vieressä, ilman kirjaa ja ilman paperin
palastakaan kädessäni: niin sanon sinulle, ikinä elämässäni en ole
ollut onnettomampi kuin silloin. No, ja siten on se vielä, ja siten
on se oleva aina. Tiedätkö, miltä se tuntuu. Sinulla on suuri tyhjä
oltava päässäsi, ilman väliseiniä, ilman ikkunoita ja huonekaluja,
eikä kukaan asu siellä. Ymmärrätkö sitä? No niin ja. Ja nyt? Tytöt
eivät ole niin opinnälkäisiä. Mutta jos siitä tulee poika? Pitääkö
sen joutua samaan kurjuuteen? Pitääkö hänenkin kuleksia koko elämänsä
ajan samallainen tyhjä autio oltava päässään? Ymmärrätkö sitä?... No
niin... Siinä tapauksessa tiedät myöskin, miksi minä kyyristelen täällä
majakkalaivalla."
"Pidätkö paljon vaimostasi?" kysyi Boje.
"Siitä ole varma!" sanoi Thoms Jans. "Hän on armas pikku vaimo." Hän
tuki päätään kumpaakin kättään vastaan ja vaipui mietteisiinsä.
Kolme merimiestä astui kajuuttaan ja istuutuivat. Yksi heistä alkoi
puhdistella piippuaan, molemmat toiset katselivat hänen työskentelyään.
He eivät virkanneet sanaakaan.
Thoms Jans kohotti päätään ja virkahti ajatuksistaan: "Sanohan,
timperi, oletko koskaan elämässäsi tuntenut itsesi oikein onnelliseksi?"
"Mistä minä tiedän", vastasi tämä. "Oikein onnelliseksi? Enpä tiedä.
Ehkä joskus kun olin aivan nuori vielä."
"Muistele nyt", sanoi Thoms Jans.
"Ah, sinuakin!" sanoi timperi ja kaiveli piippuaan... "Olet utelias
kuin lapsi... Oikein onnellinen?... Sitä en tiedä. Niin... kerran,
noin kuus seitsemän vuotta sitte, kohdakkoin sodan jälkeen, menin minä
merimiehenä eräässä rahtihöyrylaivassa Lontooseen: silloin sattui
meille omituinen tapaus... Oli eräs matkustaja laivalla, pienenläntä
mies, kasvonsa näyttivät minusta hieman juutalaisilta. Tämä tuli
eräänä iltana kun minulla oli vapaavahti... me mennä jyskytimme
par'aikaa puuskuvaa luodetuulta vastaan... luoksemme koijuun; Rob.
Stewensillä oli par'aikaa raamattu avoimena pöydällä: mahtoi siis olla
sunnuntai-ilta. Niinpä siis, mies tulee koijuumme, menee istumaan,
näkee kirjan siinä pöydällä ja arvaatkaas! -- lyö kämmenellään kirjaan
ja sanoo: 'Kirja tuossa on paras kirja maailmassa, ja kuitenkin on se
syypää siihen että maailmassa on niin paljon kurjuutta ja tuhmuutta.
Niin, siten sanoi hän... jotenkin siten'."
Thoms Jans oli kohottanut päätään. Hänen silmänsä sinkoavat kohden
timperin vanhoja parrakkaita kasvoja: "Jatka."
"Rikkaat ja papit", sanoi juutalainen "ne sirottavat santaa silmiimme,
ja raamattua käyttävät tähän tarkoitukseen. Niin, siten hän sanoi. Se
oli hänen käsityksensä."
Thoms Jans tuijotti Bojea kasvoihin. "Mitä sanot sinä siitä,
opettaja?..."
"Se on ollut joku sosiaalidemokraatti", sanoi Boije: "Olen kuullut
semmoista ennenkin. Sosiaalidemokraatti! Mutta mitä semmoisista!
Ajattele ennemmin, kuinka pääsen Krautsieliin."
"Jatka."
"Niin, mitä hän muuta vielä puhui? Hän sanoi, että asiat tulisivat
vielä muuttumaan. Perinpohjin! Ja pian!"
"Sitä en ymmärrä", sanoi Thoms Jans.
"Et ymmärrä miekkonen? Kaikki yhdenvertaisiksi! Kaikki
yhdenvertaisiksi! Siten sanoi hän. _Yhdellä_ rikkaalla, sanoi hän, on
peltoa paljon ja suuret metsät, siksi pitää kymmenen köyhän palella
lapsineen ja seistä värjöttää kadulla tai asua huoneissa, joihinka ei
aurinko ikinä paista. _Yksi_ rikas saa käydä hienoissa vaatteissa, saa
nähdä maailmaa, saa ostaa lapsilleen kaikki kirjat, joita he haluavat;
siksipä pitää kymmenen köyhän lapsineen elää vaivassa ja ahdingossa
ja tietämättömyydessä. Kaikki se on muuttuva toiseksi, sanoi hän. Kun
silloin kaksi lasta lepää kehdossa, sanoi hän, niin silloin ei sanota:
kreivinlapsi ja rikkaan lapsi ratsastaa edellä ja työmiehen lapsi saa
tulla köntystää jälestä. Vaan molemmat ratsaille! Ja nyt: kummassa on
miestä ratsastamaan? Kumpi putoaa satulasta?... Ymmärrättekö? Jotta
kansan parhaimmat veisivät kansaansa eteenpäin. Ymmärrättekö? Siten
sanoi hän."
Thoms Jans oli noussut pystyyn. "Niinkö?" sanoi hän hitaasti ja
painavasti. "Vai siten sanoi hän? Ja... mitä sanoi hän siitä?... onko
niitä semmoisia jotka myöskin uskovat tuohon?"
"Hampurissa ja Berliinissä, sanoi hän... käy tuhansia heidän
kokouksissaan. Heillä on edustajia valtiopäivilläkin jo."
"Ja tuo, mitä hän sanoi lapsista?" sanoi Thoms Jans ja tuijotti häneen.
"Että ne, joilla on älyä päässä, että niiden pitää päästä eteenpäin?
Sitenkö hän sanoi?"
"Siten sanoi."
"Siinä tapauksessa..." sanoi Thoms Jans, "... minulla on loma nyt...
siinä tapauksessa menen minä kautta totisen Jumalan... minä menen...
pois majakkalaivasta, ja uskallan sen!... Uskaltaa tahdon... Ja
paikalla... Minä... minä menen Hilligenleihin. Tule, opettaja, minä
vien sinut Krautsieliin, ja menen sieltä Hilligenleihin."
Timperi pyhkäsi kädellään partaansa ja katsahti toisiin: "Uskaltaa
aikoo hän?" puhui hän... "mitä aikoo hän uskaltaa?" Toiset ravistivat
päätään... "Olipa täällä kerran eräs, täällä laivassamme",
kertoi timperi, "hän oli myöskin nuori mies, kävi päivä päivältä
vaiteliaammaksi ja vaiteliaammaksi, tuijotteli päivät pääksytysten
Blausandin meriviittaa kohden, tuijotti ja tuijotti. Sitte yht'äkkiä,
iltasella, noin tuossa hämärissä, sanoa tokaisee hän minulle: Timperi,
sanoo hän, eikö tuolla seiso minun vaimoni? Mies luuli -- Jumala
paratkoon -- Blausandin pitkää turjuvaa meriviittaa, joka on ainakin
viisitoista metriä korkea, vaimokseen. Silloin täytyi minun viedä
hänet maihin... Tämmöinen majakkalaiva ei ole mikään paikka nuorille
miehille. Nyt on Janskin sekaisin. Uskaltaa aikoo hän...? Mitä aikoo
hän uskaltaa?"
Sillävälin olivat nämä kumpikin jo kavunneet yli reilingin ja sousivat
nyt vuorotellen, alkoi vihmoa kylmää sadetta, joka perin pohjin kasti
heidät ja noin tunnin kestävän soudun jälkeen saapuivat he läpimärkinä
Krautsielin rantaan. Vaiteliaina ja kylmästä jäykkinä mennä jöntystivät
he vallia pitkin, puuskuilevaa tuulta vastaan, kunnes Thoms Jans sanoi:
"Näetkös?... tuolla alempana, tuolla noiden tummien poppelien varjossa?
Siellä on talo." Ja kun toinen sanaa sanomatta lähti laskeutumaan
vallin vierrettä, huusi hän hänelle jälestä: "Käy käsiksi vaan! Muuten
ei hellitä ukko tyttöään sinulle."
Boje ei kääntynyt juostessaan taakseenkaan, sanoi vaan: "Pidä sinä
huolta omasta asiastasi vaan, kyllä minä omastani pidän."
Kun hän läheni taloa, niin näki hän jo, ennenkuin hän vielä eroittikaan
eri ikkunoita, Hella Andersenin. Hän istui ikkunalaudalla, laski
käsivartensa hänen ympärilleen ja säikähti: "Jumalani, kuinka märkä
sinä olet ja palelet... Oh, sinua! Tule nopeasti sisään! Tule, sinun
pitää mennä minun lämpimään vuoteeseeni! Tule... Sinä kuolet viluun."
Silloin astui hän ikkunasta sisään.
"Sinä", sanoi hän ja sulki tytön lujasti syliinsä. "Kuule, serkustasiko
tulee mies sinulle, sarvikuoriaisesta? Että isäukkosi säästäisi yhden
hevosparin?"
Tyttö nyökäytti päätään ja puristausi häntä lähelle. "Älä jätä sinä
minua!"
"Minäkö sinut jättäisin?... Minä _sinut_ jättäisin?... Kuinka
hurmankaunis sinä olet!"
Nyt kävi hän hänen luonaan kuuden viikon ajan.
Silloin oltiin niin pitkällä, että tytön piti kertoa asiasta isälleen.
* * * * *
Ja kun aika tuli, syntyi pitkässä rakennuksessa Hilligenleissä pieni
poika. Kun Rieke Thomsenin piti pestä lapsi, säikähti hän ja kääntyi
äitiin ja sanoi: "Mutta katsohan... hänellä on rinnassaan tulipunainen
merkki, pyöreä ja suuri kuin taalarin raha. Mitä se on? Oletko sinä
taiottu?"
Thoms Jans kumartui kuolinuupunutta, pientä vaimoaan kohden ja sanoi:
"Kuulitko Male?"
Male kosketti häntä käteen ja sanoi: "Ne kolme vuotta, jotka sinä olit
poissa, näin minä koko ajan, varsinkin iltasin kun makasin vuotellani,
enkä saanut unta, hengissäni edessäni majakkalaivan ja näin alati tuon
valkean, suuren ja pyöreän kuin taalarin rahan."
Kun Rieke oli laskenut lapsen hyvin huolittuna ja vaalittuna äitinsä
syliin -- oltiin noin puoli yössä silloin -- tuli Hule Beiderwand,
joka oli ollut valvomassa veljensä kuolinvuoteen ääressä, ikkunan
taakse koputtamaan ja ilmoitti, että lahden toiselta puolelta näkyi
valo. Silloin lähti Rieke Thomsen suoraa päätä Freestedtin puolelle,
ja avusti Hella Andersenia, kun hän synnytti ensimmäisen lapsensa,
voimakkaan tytön, jolla oli vaaleat hiukset, samallaiset kuin hänen
omansakin, jotka lepäsivät hajallaan ja sekaisina päänaluksella.
Vilhelm Boje, hänen miehensä, puolestaan puserteli niin lujaan hänen
kättänsä, että hänen täytyi pyytää häntä käsittelemään häntä enemmän
hellävaroen. Niin iloitsi hän lapsesta, jonka hänen kaunis, kaihtiva,
tulinen vaimonsa oli hänelle synnyttänyt.
Ja nämäkin kaksi lasta kasvoivat ja varttuivat.
Ja pikku Jans pitkässä rakennuksessa Hilligenleissä kasvoi ja voimistui
ja hänestä tuli kyllä hieman hentorakenteinen, mutta ei mikään heikko
poika. Vanhempiaan hän ei usein nähnyt. Äiti kävi Ringerangissa työssä,
isä työskenteli rannikolla lapioineen. Kun he aamusti lähtivät, nukkui
hän vielä, kun he illalla palasivat, oli hän jo vuoteellaan. Mutta
sunnuntait istui hän heidän sylissään, tai nojasi heidän polviinsa.
Pian tuli aika, jolloin hän tarrautui äitinsä hameen liepeeseen, ja
meni hänen kanssaan pitkän rakennuksen sivustaa aina viimeiselle
ovelle asti. Siellä istui kauhean suuri pyöreä pyyleä nainen; kaikki
oli pyöreätä hänessä, varsinkin, tuntui hänestä, hänen silmänsä. Hän
joi kahvia imeskellen ruskeata sokuria, josta hän antoi hänellekin
palasen ja sanoi äidille: "Kummalliset silmät tuolla pojalla! Ikäänkuin
ihmettelisi hän jotain! Pidän pojasta muuten paljon, mutta noita silmiä
en siedä. Mitä maailmassa on ihmettelemistä? Katsoppas, sanovatko
kortit hänestä mitään." Mutta kortit eivät tietäneet juuri muuta, kuin
ettei häntä ainakaan liiat rahat tulisi rasittamaan. Silloin arveli
pieni Male Jans ylväästi: Ei ihmisen onni niistä riipukkaan.
Toisinaan sovitti hän pienen kätösensä isänsä suureen kovaan kouraan,
ja meni hänen kanssaan lähimmälle ovelle ja astui Hule Beiderwandin
tupaan. Tämä antoi hänelle palasen leipää, jolle oli levitetty vahvasti
voita, ja vanhan raamatun historian, jossa oli merkillisiä kuvia.
Sillävälin kun hän sitte ikkunan ääressä, polvillaan tuolilla ja kirja
ikkunanlaudalla, hiljaa jutteli kuvilleen, puhui Thoms Jans toivostaan,
että se uusi puolue, työväen puolue, voisi tehdä koko maailman pyhäksi
ja siten ehkä saattaisi täytäntöön sen vanhan uskon, joka oli elänyt
lahden ympärillä. Mutta ukko oli käynyt vastahakoiseksi ja sanoi
itsepintaisesti: "Ei, ei, _täällä tämän_ lahden ääressä, _tämän_
vallin suojassa on kerta elävä ja vaikuttava ihminen, joka vallalla ja
väkevyydellä on tekevä _tästä_ maasta Hilligenlein, se on pyhän maan...
Se on uskomme."
Ja hän kutsui korkealla ontalla äänellään lapsen luokseen, katsoi
häneen vanhoilla heikontuneilla silmillään ja pudisti päätään: "Ei",
sanoi hän, "tästä ei tule sitä miestä, hänellä on niin arat silmät...
Hän pelkää ja arastelee," ja työnsi lapsen varmasti ja lujalla kädellä
luotaan.