Ja katsoppas: kun opettaja Freestedtissä, siellä ylhäällä vallilla, oli
kuollut, tuli hänen sijaansa uusi opettaja. Tämän nimi oli Wilhelm Boje.
Tämä ei ollut ikinä vielä koskenut naiseen, paitsi kerta, kun
hän, kuin huomaamattaan, oli koskettanut erään ystävänsä sisaren
kättä, ainoastaan tietääkseen, miten tuntuu naisen ruumis käteen.
Mutta silloin oli hän ollut vielä kovin nuori, nyt oli hän
kahdenkymmenenneljän vanha.
Hän oli jo edeltäkäsin ilolla ajatellut aikaa, jolloin hän olisi
ensimmäisessä virassaan. Hän oli kuvitellut perin mukavaksi, kun
hän joka päivä koulutyön jälkeen -- ja tehtyään kävelymatkan
rantavallille saisi istua lukeskelemaan niitä ihania kirjoja, jotka hän
seminaariaikoinaan suurella vaivalla oli saanut kootuksi itselleen.
Tarina Odysseyksesta, tuo kamalan ihana kappale kuningas Macbethista ja
professori Faustista, ja kertomus Robinsonista ja muutamat muut, olivat
hänestä kuin kirkkaita maljoja, joihin kun katsoo, niin näkee kuin koko
elämän läikkyvän ja leikkivän.
Mutta hän ei ollut vielä ollut neljääkään viikkoa tyhjässä hiljaisessa
asunnossaan, kun tuli maaliskuu. Ja hän rakastui.
Ei hän tiennyt, miten hänen kävi. Oli vaan niin haikea ihana aika.
Hän seisoi hetken pienen kirjapöytänsä ääressä, ja otti käteensä jonkun
kirjan; mutta ajatukset livahtivat kohta jonnekin muualle. Hän oli
kyllä lukevinaan vielä, mutta ajatukset olivat jo poissa; ja yht'äkkiä
tulvi häneen niin suuri ilo, että hän laski kirjan kädestään, otti
molemmin käsin vaaleaan tukkaansa ja kirkahti paljaasta riemusta. Niin
autuaaksi tuli hän ajatellessaan häntä. Niin rakasti hän häntä jo,
vaikkei hän vielä ollut ikinä nähnytkään häntä.
Usein meni hän avarampaan etuhuoneeseen, joka vielä seisoi tyhjänä,
ja koetti kuvitella, miltä näyttäisi, kun hän olisi täällä asumassa
hänen kanssaan. Tuossa porstuaseinällä seisoisi sohva; siinä istuisi
hän iltaisin hänen kanssaan ja hyväilisi ja suutelisi häntä...
Sitte meni hän välikölle, kosketti kädellään vaatekaappiin ja sanoi
itsekseen: "Tuolla on hänen sunnuntaipukunsa riippuva..." Meni
kyökkiin sitte ja asettui seisomaan lieden ääreen, vähän syrjempään,
ett'ei hän olisi tiellä, mutta hän kuuli kuitenkin, kuinka hän torui
ja sanoi, ett'ei hän kärsi, että joku seisoo ja katselee kun hän
keittää... Hän meni puutarhaan, ja huusi ja kutsui häntä, mutta hän
pysyi hiljaa. Silloin alkoi hän etsiä häntä, ja kas, tuolla hän
lymyilikin karviaismarjapensaan varjossa. Hän torui häntä että hän
söi tuommoisia raakiloita, hän kielsi kyllä, ja väitti ettei hän
ollut syönyt mitään, mutta kuoret, jotka olivat maassa, ilmaisivat
hänet. "Eipäs", sanoi hän, "mikä lapsi sinä vielä olet! Mikä armas
ihana ihmeellinen lapsi!..." Illalla ennenkuin hän meni nukkumaan,
meni hän keskihuoneeseen, joka sekin seisoi vielä ihan tyhjänä; mutta
rakastuneessa kaihomielessään näki hän vuoteen ja näki hänet seisomassa
sen ääressä. Hän oli komea ja uhkui nuorekasta voimaa, ja raskaitten
vaaleitten hiusten alla, jotka pitkinä ja suorina riippuivat alas,
säihkyivät ylpeät ripeävälkkeiset silmät, niiden katse, joka oli
luotuna häneen, ei ollut hyvä eikä armas, oli älykäs ja kirkas. Mutta
sitte kohotti hän yht'äkkiä molemmat kätensä, niin että koko hänen
yläruumiinsa kohosi, ja laski ne hänen kaulansa ympärille ja oli sulaa
armautta; ja hän sai nähdä ihaninta, mitä Jumala oli luonut... Niin
selvästi näki hän hänet edessään, vaikkei hän vielä tietänyt, kuka hän
olisikaan edes. Oli se autuas haikea aika.
Tuli vihdoin päivä, jolloin hän oli aivan erikoisesti levoton. Koko
päivän ajatteli hän taukoamatta häntä, ja illalla tapasi hän itsensä
kumartumassa vuoteensa ylitse ja puhumassa ihmeellisellä oudon
ystävällisellä ja herkällä äänellä, jommoista häneltä ikinä ennen ei
ollut kurkusta lähtenyt: "Sinä, kuule... tytölle pitää tulla nimeksi
Heinke ja pojalle Piet."
Silloin säikähti hän ja ajatteli: "Kiitos Jumalan, että asun ihmisten
keskellä! Ja että on maailmassa tyttöjä viljalti kuin vatukkoja
pensaassa. Minä etsin hänet, jota tarkoitan, ja menen naimisiin."
Seuraavana päivänä kuuli hän, että Hilligenlein puolella piti olla
suuret talonpoikaistanssit: silloin odotti hän kunnes satamapäällikkö
Lau tuli venheineen Freestedtin puolelle, ja meni hänen mukanaan
Hilligenleihin.
Kun hän tuli tanssisaliin, näki hän nuorten tyttöjen joukossa, jotka
istuivat pilarien luona, erään, joka hyvin paljon muistutti sitä kuvaa,
jota hän kantoi mielessään. Hän oli muhkeavartaloinen, ja hänellä
oli vaaleat hiukset; ja kun hän nousi ja lähti tanssimaan, kantoi
hän nuorta raikasta kauneuttaan kuin ruhtinatar loistoaan. Kun neito
useampaan kertaan tanssi hänen ohitsensa, näki hän, että hänellä oli
kauniit syvät silmät, jotka hänen viatonta sieluaan säteillen olivat
yht'aikaa sekä ylpeät että kaihtivat ja hän alkoi pitää hänestä
vielä enemmän. Hänen vartalonsa nuortea voimakkuus ja hänen pienten
vaaleitten kasvojensa ankara terve armaus tenhosi niin hänen mielensä,
että koko hänen sielunsa herkkeni iloiseksi ja rakastavaksi hänelle.
Sattui silloin, että neito hänen kohdallaan lakkasi tanssimasta, ja
astui hänen ohitsensa nojautuen tanssijansa käsivarteen ja arasti
katsahti sivulleen miehiin ja sattui silmillään häneenkin. Silloin
livahtivat tytön silmät pikaisesti pois -- siten yrittää lentävän
haukan edestä pakoon kyyhky -- meni pää kumartuneena edelleen ja
ajatteli: mikä pitkä komea mies hän oli, ja kuinka hän katsoi minuun...
Oi, kun tulisi hän pyytämään minua tanssimaan.
Mutta järjestyksen laita tanssisalissa oli vähän niin ja näin, isäntä,
nuori Ringerang, kun on nahjus ja vetelys kuin märkä pyyhinliina.
Soiton alkaessa hyökkäsivät miehet yhdessä rymäkässä halutuimpia
tanssijattaria kohden, niin että joka kerta syntyi sopimaton tungos.
Wilhelm Boje yritti pari kertaa tytön luokse, mutta turhaan ja jätti
sitte yrittämästäkään ja seisoi nyt ja tuijotti synkkänä eteensä.
Tyttö oli koko ajan silmäkulmainsa alta pitänyt häntä tarkasti
silmällä. Ja kun hän nyt taaskin oli tanssimassa, ajatteli hän
sekaisessa oikullisessa nais-mielessään: "Minä teen sen... en tee,
tänään on hän tuossa, sitte en enää ikinä elämässäni näe häntä... Minä
teen sen..."
Samassa lensi tytön kenkä Wilhelm Bojen eteen.
Tyttö kirkahti matalaan: "Oi", sanoi hän Bojelle, "kenkäni lensi
jalastani", ja kääntyen tanssijaansa sanoi hän: "Nyt tuli tanssista
loppu, solki meni rikki", ja kumarsi hänelle. Tämä lähti. Sillä hän oli
nuori ja tuhma vielä.
"Ellet enää voi tanssia", sanoi Wilhelm Boje matalaan ja takertuvalla
äänellä, "niin lähde kanssani".
Tyttö laski kätensä hänen käsivarrelleen, katsahti kenkäänsä, livahutti
sen jalkaansa ja sanoi hiljaa: "Emme tuonne tarjoiluhuoneeseen viiniä
juomaan, vaan ulos."
"Minä menen edellä", sanoi Wilhelm Boje matalaan, "tule sinä jälestä."
Hän lähti ja sekaantui tungokseen; eikä löytänyt ensin tyttöä, kun hän
tuli ulos lehdettömäin kastanjoiden alle, joiden varjossa jo hämärti.
Mutta sitte näki hän hänet seisomassa sillalla, joka johti linnahaudan
yli kaupungin puistoon. Linnaa ei ole enää ollut ammoisiin aikoihin
olemassa.
Tyttö laski kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi: "Minun isäni on
täällä Hilligenleissä. Jos hän näkee minut, saan minä torat."
"Oh", sanoi Wilhelm, "älä semmoisista nyt."