Monta on ihmistä, jotka astuvat elämäänsä nyreinä ja uneliaina He ovat
kanssaihmisilleen rasitukseksi eivätkä elä mitään. Ken sellaisten
elämästä kertoisi?
Monta on ihmistä, joilla lapsesta asti palaa silmissä ihmetys, jotka
raikkaan nuoruutensa päivät hämärästi tuntevat, ikäänkuin tahtoisivat
he elää ja tehdä jotain erinomaista, kunnollista, ja jotka sitte
astuvatkin elämänsä taipaleelle mielessään kirkas uljas rohkeus.
Sellaisten elämä ehkä olisi kertomisen arvoinen. Toki, ei siitäkään!
Ei siitäkään suuria lähde. Sillä mihinkä käyttävät nuo terveet ja nuo
voimakkaat elämänsä? He etsivät, tavoittelevat rahaa ja ulkonaista
kunniaa tai muita semmoisia harhakuvia, etsivät ja rientävät ja
kompastuvat, eivätkä saavuta, ja kompastuvat hautaansa. Suuri kiusa
ja mielenharmi on heidän elämänsä kertominen; kertoja saa hiuksensa
harmaiksi kertoessaan.
Tosiaankaan emme vaadi mitään yli-ihmisellistä. Me emme vaadi, että
ihminen lähtisi elämäänsä ikäänkuin lähtisi hän etsimään kuninkaan
kruunua. Mutta sitä vaadimme, että hänessä, kun hän tavoittelee
harhakuviaan, elää toivo, ikäänkuin voisi hän lähimmällä niityllä
aasilauman sijasta tavata edessään enkeliparven; sitä vaadimme että
hänessä elää levoton odotus, ikäänkuin voisi lähimmässä tientaitteessa
tammen alla tuolla seistä häntä odottamassa ijäisyys itse, pyhässä
kädessään kaiken maailman tuhannet arvoitukset ja kysymykset, ja
ikäänkuin voisi hän häneltä saada selityksen muutamiin näistä
arvoituksista ja kysymyksistä. Sitä vaadimme. Sillä se kuuluu
mielestämme kokonaiseen ihmiseen.
Ja nyt sieluni, vaivanalainen, rohkea, kerro eräästä, joka hänkin
levottomana, toivorikkaana etsi, löytääksen Pyhää.
* * * * *
Siinä hämärissä viskausi myrsky vielä rajumpana meren ylle; raskaine,
tiukeine käsivarsineen vitsoi se laajalti ja lavealti harmaata jylhää
meren pintaa. Hamasta Islannista aina Skotlanin särmikkäille rannoille
asti ja sieltä aina Norjaan vyöryivät harmaat kuohahtelevat aallot
raskaina ja ärjyen ja loputtomasti pauhaten ja painausivat satojen
penikulmien laajuudelta Holsteinin rantoja vastaan.
Tuolla lepäsi harmahkossa hämärässä lahden suussa jykeä punainen
majakkalaiva. Se oli ankkurissa ja heittelehti raskaasti sinne tänne ja
hypähytteli kirkasta loistoaan. Sen valo liiti levottomasti ja avaralle
mustan hurjistuneen syvyyden ylitse. Mastoissa ja köysissä turjui ja
vinkui tuuli.
Ja myrsky ja meri kohisi ja kuohui, ja vyöryi ohi majakkalaivan,
ja kohisi ja vyöryi avaraan harmaaseen lahteen ja ahtautui kapeaan
satamavirtaan kohden pientä kaupunkia, jonka nimi on Hilligenlei.
Ja ikäänkuin riemuissaan siitä, että oli seljennyt merestä, tuosta
raskaasta jurosta kumppanista, joka Islannissa asti oli riippunut
sen kintereillä, viskausi myrsky vinhana ja vinkuvana ensimmäistä
vastarintaa vastaan, joka osui sen tielle, pitkää matalaa
olkikatoksista rakennusta vastaan, joka yleni ylhäällä rantavallilla,
aivan satamavirran partaalla. Se rynkäsi katolle, ja hahmaisi kuin
levitetyin käsin sen viittä savutorvea, vinkui ohi rakennuksen ja
kiskoi ja turjutti sen viittä ovea ja sen ikkunoita.
Tämän rakennuksen äärimmäisessä huoneessa istui kookas tukeva
kätilömuori Rieke Thomsen mukavassa nojatuolissaan. Hänellä oli jalat
jalanlämmittimellä, kätensä olivat pujotetut pyyleän ruumiin ympärille,
edessään pöydällä oli kahvipannu, siten istui hän rauhallisesti
odotellen. Hän istui ja tähysteli alas Satamakadulle, tuontuostakin
taivutti hän suurta päätään hiukan syrjään, ja katsahti pienen
nelikulmaisen syrjäikkunan kautta, jonka hän varta vasten oli antanut
laittaa itselleen, rantalahden tuolle puolen Freestedtiä kohden,
näkyisikö sieltä mitään merkkiä. Opettajalla siellä, joka asui ylhäällä
rantavallin harjalla, oli nimittäin jo vanhastaan velvollisuutena,
kun joku nainen sattui kätilömuorin tarpeeseen Freestedtissä, panna
merkiksi päivällä valkea vaate katolle, öisin kirkas valkea siihen
koulusalin ikkunaan, joka antoi Hilligenleitä käsin.
Mutta tänä myrskyiltana katsahti eukko vaan vanhaa tottumaansa tuonne
syrjään. Freestedt'istä käsin ei, sikäli kuin hänellä oli tietoja ollut
tänä iltana odotettavissa mitään merkkiä. Suuremmilla odotuksilla
katseli hän satamapäällikkö Laun asuntoa kohden, jonka vaimon hänen
käsityksensä mukaan piti tänä yönä saada lapsi. Mutta satamapäällikön
ovi pysyi sulettuna.
Silloin alkoi hän itsekseen säälitellä itseään, hän oli muka niin
yksinäinen ja kaikkien hylkäämä ja unohtama ihminen, vaikkapa päivän
mittaan oli käynyt häntä tervehtimässä ainakin seitsemän naista,
kuusi vanhempaa muuten vaan pakinoillaan, ja eräs nuorempi antamassa
ennustaa korteista, milloinka hän taas tulisi äidiksi. Kyllästyneenä
yksinäisyyteen kumartui hän hiukan, nosti käteensä puukengän, joka
hänellä oli jalan lämmittimen vieressä ja heitti sen lievässä kaaressa
ovea vastaan.
Silloin tuli sisään vanha Hule Beiderwand, joka asui viereisessä
huoneessa, ja joka nyt vielä seitsenkymmenvuotiaana astui yhtä suorana
kuin muinoin nuorempana, kun hän palveli ratsastavana poliisina
Gottorpin ja Kielin välillä. Hän pysyi niin suorana, ei ainoastaan
siksi että hänellä oli niin uljas ruumiinrakennus, vaan vielä enemmän
siksi, että hänessä paloi semmoinen sisäinen ihana valaistus.
Hilligenlei lahden ympärillä nähkääs, tuon jykeän rantavallin
juurella ja suojassa kohoo paljon pieniä rakennuksia, joissa
asuu matalikkotyöntekiöitä, kalastajia ja pikkuviljelijöitä.
Kaukana kirkosta, asuen pimeissä mataloissa majoissaan ja suuressa
yksinäisyydessä hautoivat nämä jo ammoisista ajoista mielessään
omituista uskoa. He kutsuivat itseään hilligenleiläisiksi ja elivät
siinä toivossa, että tuo pienoinen kaupunki Hilligenlei, ja seutu
lahden ympärillä todella joskus tulisi Hilligenleiksi, "pyhäksi
maaksi". [Hilligenlei on murremuodostus sanasta heilig-land ja
merkitsee pyhä maa. Suom. muist.] He odottavat jumalan valtakuntaa
tämän lahden ympärille. Ja tämän uskon johtaja, ja samalla sen
viimeisiä edustajia -- usko oli nimittäin häviämässään -- oli Hule
Beiderwand.
Elämänsä mittaan oli hän valvonut monta, monta yötä sairasvuoteitten
ääressä, ja oli siitä saanut tavan seisoilla ikkunan ääressä
ja tähystellä ulos yöhön. Hän astui nytkin hitaaseen jäykkään
tapaansa pienen ikkunan ääreen, joka antoi ulos lahdelle, jäi siinä
ajatuksissaan katsomaan ulos pimeään ja kuunteli myrskyn laulua.
"Onpas tämä kurjaa", sanoi Rieke, "että minun pitää istua tässä
tällaisena. Tämmöinen vanha yksinäinen vaimoraukka. Ja jos sitte joskus
tulee joku, seisoo hän kuin pölkky, eikä virka sanaakaan."
"Tuolla näkyy valkea!" sanoi ukko.
"Mitä?" tokaisi eukko ja liikahtihe tuolillaan ja katsahti ulos. Aivan
tyvenenä ja selkeänä tuikki siellä kaukana kirkas valo.
"Freestedt'issä!! Tiedätkö sinä mitään, Hule?"
"Luulen hieman tietäväni!" vastasi ukko. "Pari viikkoa sitte kävi Liese
Dusenschön täällä... tuossa hämärissä."
Rieke Thomsen oli laskenut molemmat kätensä polvilleen ja katseli nyt
suurine pyöreine silmineen ylös pitkää Hule Beiderwand'ia kohden.
"Liese Dusenschönkö? Stiena Dusenschönin tytärkö, hänen joka asuu tässä
vierellämme pitkässä rakennuksessa? Hän joka palvelee Reimers'illä
Freestedt'issä?"
"Ellet tiedä ketään muuta Freestedtissä, jonka vuoksi valkea tuolla
olisi sytytetty, niin siinä tapauksessa on se Liese Dusenschön. Hän
kysyi äitiään, mutta tämä ei ollut kotona. Silloin kysyi hän sinua,
mutta sinäkin olit poissa. Sitte lähti hän takaisin taas. Nyt kun
näen tuon valkean, luulen minä, että hänellä oli jotain vaikeata
sanottavana."
"No niin!..." sanoi Rieke ja ponnisti käsillään tuolinnojaa vastaan ja
aikoi nousta ylös, "siispä _täytyy_ minun tässä ilmassa Freestedtiin."
Mutta hän ei noussutkaan vielä, ja samassa tempasi tuuli ulko-oven
auki ja heitti sen kovasti seinää vastaan. Kohta sen jälkeen seisoi
voimakaskasvuinen tukeva Liese Dusenschön kynnyksellä. Hänen
punertavanvaaleat hiuksensa riippuivat märkinä hänen kasvoillaan,
hänen kalpeat kasvonsa olivat kuoleman väsyneet, ja hänen kuopille
painuneissa silmissään kuvasti säikähdys ja kammo.
"Isäntä on ajanut minun pois... ja äitini ei ole kotona."
Rieke Thomsen kompuroi ylös tuolistaan ja otti häntä vyötäisiltä ja
talutti kolme porrasta ylös kammariin ja laski hänet vuoteelle.
"Eipä... kaikkea vielä!" puheli hän ja oikaisihe työläästi. "En ikinä
eläissäni ole säikähtänyt noin pahasti."
"Rieke... kymmenet kerrat olen uupunut tielle... olen köyristynyt kuin
mato. Koetin tarttua siihen... mutta en saanut." Hän hengähti syvään.
"Oi, nyt on helpompi olla jo!... Mutta eikö äiti jo tule?"
"Tulee, tulee hän... kuulehan... ovi käy. Katsos, tuossa hän on jo."
Stiena Dusenschön tuli puvussa, joka hänellä aina oli, kun hän kävi
vieraisilla. Päässään oli hänellä hallistunut musta kirkkomyssy ja
olalleen oli hän kääräissyt vanhanaikuisen mustan päällyshuivin jossa
oli helmiripsuja koristeina, ja jonka hän oli saanut lahjaksi pastorin
rouvalta. Ja pitkät, alas rinnoille riippuvat myssyrihmat heilahtelivat
ja helmiripsut olivat levottomassa liikkeessä, yhtämittaa tarttui hän
käsillään päähänsä. "Minun lapseni, lapseni!" puheli hän. "Miksi olet
tehnyt minulle tämän!"
"Vaiti nyt siinä!" sanoi Rieke Thomsen. "Äläkä ole olevinasi. Kaikella
muotoa, älä ole olevinasi! Vai olitko itse sen parempi kun olit nuori?
Miksi hän sen on tehnyt? Hän on ehkä kuunnellut jonkun laverteluja tai
on oma luonto vaatinut, jompikumpi."
Stiena Dusenschön oli istuutunut vuoteen reunalle, ja koetti saada
henkeään edes. "Lapseni, minun lapseni!... Kuka on isä? Sanohan toki
vanhalle äidillesi... kuka on isä!"
"Älä kysele", sanoi Rieke. "Vaan mene ja käy hakemassa tänne pikku
Tiene Rauh auttamaan meitä, ja keittämään meille pannu kahvia.
Puol'yötä tässä ainakin on menevä."
Stiena oli vähän loukkaantuvinaan, livahti sentään alas vuoteen
reunalta, juoksi ulos ja palasi takasin mukanaan pikku Rauh, yksi
noita Rauh'eji, joilla kaikilla on niin kiharat keltaiset hiukset,
ja jotka kaikki ovat semmoisia tuulihattuja. Ja livahti kohta taas
takaisin tyttärensä vuoteen reunalle. Tämä makasi ja tuijotti kasvot
puristuneina ylös lakea kohden, ja voihki raskaasti.
"Oi lapseni! Onko se joku rikas talonpojan poika?... Vai joku vieras
herra? Oi... onko se aatelismies?"
"Aatelismies!!" matki Rieke ja ravisti pyöreätä suurta päätään.
"Tyytyväinen saat olla, jos se on joku kunnon renki, joka tunnustaa
omakseen äidin ja lapsen. Tulehan, niin juomme tässä ratoksemme kupin
kahvia... tämmöistä et liene uneksinutkaan, vai... että jo tänään
tulisit iso-äidiksi?... No istuhan..."
Mutta juuri kun Tiene Rauh kohotti pannua kaataakseen kahvia kuppeihin,
kirkahti Liese Dusenschön kammarissa. Pieni Rauh pudotti pannun
kolahtaen pöytään ja oli juosta pakoon. "Oi Jumala!" huudahti hän,
"Minä menen äitini luokse." Mutta Rieke otti häntä niskasta. "Tähän
pöydän ääreen jäät sinä", sanoi hän, "etkä liikahda paikaltasikaan.
Tule, Stiena". Ja he menivät kammariin, auttamaan vaikeroivaa naista
siellä.
Pikku Rauh istui pöydän ääressä, kyyryssä, ikäänkuin olisi hän
sidottu siihen. Joka kerta kun Liese Dusenschön kirkahti, tarttui hän
molemmin käsin käheriin hiuksiinsa. Kun hän huusi matalammin, tukki
hän korvansa. Mutta kun kammarissa kuului rauhallisemmalta, kurotti
hän varovasti kaulaansa ja nauroi. Siten oli hän pari tuntia, kunnes
kammarista alkoi kuulua matalaa, ikäänkuin kaukaista itkua. Silloin
heittäytyi hän pöytää vastaan ja purskahti haikeaan itkuun.
"No, nyt on pahin ohitse!" sanoi Rieke ja palasi tupaan. "Tule, niin
juomme kahvia." Hän istua jysähti avaraan nojatuoliinsa ja katsahti
Tiene Rauhiin. "Kuulehan!" sanoi hän, "sinä menet istumaan nyt tuonne
ylös portaille, tuonne oven eteen, ja kuuntelet tarkkaan, nukkuuko
Liese tai pyytääkö hän mitään, tai muuta semmoista, etkä liikahda
paikaltasi... No, tulehan nyt Stiena! Istu alas ja ole rauhassa."
"Kukahan vaan mahtanee olla isä?" sanoi Stina ja hymyili autuaasti
ja kääntelehti tuolillaan ikäänkuin sykähtelisi jäsenissään hidas
juhlallinen valssi. "Varmaankin joku talokkaan poika. Varmaan. Tai
jotain vielä enempää. Onni tokiinsa että se on poika! Kuinka onnellinen
olen siitä! Me Dusenschönit olemme aina olleet tyttöjä, jo sata vuotta
sitte. Mutta nyt se on poika."
"No kertoisit nyt", sanoi Rieke Thomsen, ja kaasi hänen kuppinsa
täyteen, "mitenkä teidän Dusenschönien laita oikein on. Mutta älä
laskettele liikoja, en ilkeä enää näin vanhoina päivinäni kuunnella
loruja. Juohan nyt."
Stiena joi, laski kupin taas kädestään ja huojutteli hetken
yläruumistaan hymyillen onnellisesti ja mietiskeliäästi, ikäänkuin
kuuntelisi hän jotain juhlallista soittoa, joka aina soi hänessä;
myssyn nauhat heilahtelivat hiljaa ja helmiripsut häilyivät
edestakaisin. "Oh", sanoi hän, "sitäkin tarinaa!... Näes... sata
vuotta tai enemmänkin sitte... silloin se alkoi, silloin oli minun
isoäitini isä pormestarina täällä Hilligenleissä ja hänen nimensä
oli von Dusenschön. Hän eli kuuden tyttärensä kanssa ihan yksinäistä
elämää, ei sallinut, että nuoret miehet kaupungista tulivat hänen
tytärtensä luokse, vaan toivoi jokaiselle heistä jotakin aatelismiestä
tai upseeria, he olivat kaikki nimittäin hyvin kauniita. Hän katseli
tyvenesti vaan, kuinka he vanhenivat ja vanhenivat, kuinka molemmat
vanhimmat jo alkoivat lakastua; hän oli kovaluontoinen mies eikä
välittänyt siitä, että kaikki luonnossa vaatii oikeutensa.
"Silloin sai hän eräänä kauniina päivänä kuulla, että kuninkaan poika
aikoi matkustaa Hilligenlein kautta, vieläpä tuntematonna ja yhden
ainoan seuralaisen saattamana, ja että hän aikoi olla yötä hänen,
pormestarin, luona. Silloin kertoi hän siitä tyttärilleen."
Pieni uninen Tiene Rauh kurotti kaulaansa nähdäkseen äidin ja lapsen.
Siinä tuli hän koskeneeksi oveen, niin että se narahti lyhyeen ja
kovasti. Rieke Thomsen katsahti ylös ja kysyi: "Haluaako Liese mitään?"
"Ei", sanoi pikku Rauh. "Hän on punainen kuin omena puussa."
"Me tulemme kohta", sanoi Stiena ja nyökäytti ystävällisesti päätään
ovea kohden. "Annahan vielä kuppi, Rieke."
"No, juo nyt, Stiena, ja jatka tarinaasi."
"Kun pormestarin kolme vanhinta tytärtä sinä iltana menivät levolle,
sanoi vanhin, että tuo vierailu oli talolle suureksi kunniaksi, toinen
sanoi että pitää peittää pöytä silkkipäällyksellä, ja kolmas, että hän
aikoi pukeutua sinisilkkiseen pukuunsa.
"Kolme nuorempaa taas mietiskelivät: mitähän se on se rakkaus.
Sitähän he kyllä mietiskelivät muutkin illat, mutta tänä iltana
erittäin. Vanhin kampasi hiuksiaan ja kurotteli täyteläistä vartaloaan
peiliä kohden ja ajatteli: kahdenkymmenen kahdeksan vanha hän on,
ja komea mies. Kuinka tuhmaa, että kuninkaan poika voi kosia vain
kuninkaantytärtä. Toinen istui väljässä valkeassa paidassaan vuoteensa
reunalla, ja taivutti päätään niin syvälle, että hän voi nähdä koko
kauniin vartalonsa, kaulasta aina alas polviin asti ja ajatteli,
olisiko hän kymmenen vuoden perästä samallainen kuin hänen vanhin
siskonsa, yhtä kurttuinen ja teeskennelty ja pikkumainen, ja värähti
kauhusta eikä tietänyt mitä ajatella maailmasta ja laskeusi nukkumaan
ja nukkui.
"Mutta kolmas, hän joka oli nuorin kaikista, hän oli Suse Dusenschön,
kahdenkymmenen yhden vuoden vanha. Hän makasi pitkänään selällään,
molemmat kädet pujotettuina runsaihin tummanvaaleisiin hiuksiin ja
oli kovassa hädässä. Hän oli tänä kesänä tuon tuostakin pistäynyt
vanhan pastorin rouvan luona, joka asui kirkkotarhan vierellä ja oli
loikoillut tämän pojan, erään ylioppilaan rinnalla puutarhan ruohikolla
pähkinäpuun alla. Ja tämä oli viheltänyt niinkuin peippo, ja oli
kertonut hänelle, kuinka pähkinäpuu kukoistaa ja viettää häitään, ja
oli suudellut häntä ja oli matkustanut pois. Siitä päivästä taisteli
hän sydämessään hiljaista kiivasta taistelua Jumalaa ja ihmisiä
vastaan, ja ajatteli katkeralla vimmalla: Pyhä kolminaisuus ja ihmiset
kaikki tekevät hirveätä vääryyttä minulle! Tänä iltana varsinkin oli
tuskansa suuri, sillä hänen isänsä oli salaa sanonut hänelle: 'Minä
soisin, että prinssi aivan erikoisella mielihyvällä on muisteleva
huonettamme, jotta minä hänen avullaan pääsisin pääkaupunkiin ja
korkeampaan virkaan. Nyt tiedän minä, että hän kernaasti näkee
lähellään kauniita älykkäitä naisia. Sinä olet älykkäin ja kauniin;
sinun pitää huomenna istua hänen rinnallaan.' Siksipä lepäsi hän nyt
pitkänään vuoteellaan ja päätti: 'Jos hän tahtoo, sanoo hän minulle
kaiken, mitä minä en tiedä, ja minkä minä mielelläni tahtoisin tietää'."
Pikku Rauh kurotti kaulaansa nähdäkseen äidin ja lapsen. Siinä tuli
hän koskettaneeksi oveen, se narahti lyhyesti ja kovaan. Rieke Thomsen
katsahti ylös ja kysyi: "Haluaako Liese mitään?"
"Ei", vastasi pieni Rauh. "Mutta hän on valkea kuin kalkki seinällä."
"Me tulemme kohta", sanoi Stiena Dusenschön ja nyökäytti hertaisesti
päätään kammaria kohden, "kerron vaan pikaan tarinani loppuun. Annahan
vielä kuppi, Rieke."
Rieke Thomson kaasi kahvia. Hule Beiderward astui taaskin sisään ja
meni tapansa mukaan seisomaan ikkunan ääreen eikä virkannut sanaakaan.
"Juo nyt ja jatka kertomustasi!"
"Seuraavana päivänä saapui prinssi ja istui illalla Suse Dusenschönin
rinnalla ja oli hieno ja kohtelias. Joka kerta kun Suse nauroi hänen
puheilleen, kumartui hän ja loi silmänsä syvänvakavasti häneen;
joka kerta kun Duse tuli vakavaksi ja hiljaiseksi, nauroi hän ja
tarjosi viiniä. Kun noustiin pöydästä, otti hän häntä kädestä ja
kuiskasi hänelle jotakin. Sisaret luulivat, että hän lausui jonkun
kohteliaisuuden, hän olikin sanonut vakavan, painavan sanan.
"Kun sitte kaikki talossa olivat menneet levolle, hiipi Suse salaa
huonesta ja meni alas. Seuraavana aamuna tapasi vanhin sisar hänet
lehtimajassa istumassa, kädet lujasti puristettuina sylissään ja
tuijottaen eteensä maahan. Prinssi matkusti pois.
"Hän odotteli kai, että tulisi kirje tai joku sanakin, mutta mitään ei
kuulunut. Silloin kehoitti hän molempia nuorempia siskojaan, että he
nousisivat vastarintaan isäänsä vastaan, ja menisivät yksinkertaisiin
porvarillisiin naimisiin. Sitte matkusti hän salaa Hampuriin ja asettui
asumaan erääseen vaatimattomaan perheeseen, sai niukan toimeentulon
neulomisesta ja synnytti tyttären. Kahdeksan yhdeksän vuotta eli hän
sitte vielä samassa perheessä; toiset sanovat: hiljaa ja itsekseen ja
onnellisena pikku tytöstään; toiset taas, että toisinaan kävi häntä
tervehtimässä upseereita. Sitte kuoli hän, nuorena vielä.
"Hänen kymmenvuotias tyttärensä lähetettiin silloin ensin
Hilligenleihin. Mutta siellä oli pormestari Dusenschön jo kuollut.
Silloin lähetettiin lapsi noiden viiden siskon luo; nämä olivat
asettuneet erääseen aateliseen luostariin Itäholsteinissa, nypläilivät
pitsejä, olivat kovasti kauhuissaan sisarensa lapsesta etsivät
lohdutusta papin luona ja lähettivät lapsen takaisin Hilligenleihin.
Täällä kasvoi tämä yksinkertaisten ihmisten luona ja tuli hyvin
omituiseksi luonteeltaan. Toisinaan oli hän kovin ylpeä ja itseensä
sulkeunut, mutta samassa saattoi hän muuttua huiman vallattomaksi ja
kevytmieliseksi. Kun hän oli kahdenkymmenen, oli hän ennättänyt yhtä
pitkälle kuin äitinsä. Hänen tyttärensä sai taaskin aviottoman lapsen.
Se oli minun äitini; enkä minäkään ole joutunut naimisiin."
Pieni uninen Rauh liikahti, kun kertomus oli loppunut. Samassa narahti
ovi pikaisesti ja kireään. Rieke Thomsen kääntyi raskaasti tuolillaan:
"Haluaako Liese mitään?"
"Ei", vastasi pieni Rauh, "hän lepää ihan hiljaa ja on keltainen kuin
vaha."
Silloin tuki Rieke Thomsen molemmat kätensä avaran tuolinsa nojaa
vastaan ja ponnistausi verkalleen seisomaan ja lähti varovaisesti
kapuamaan ylös kammariin, tukien kättään ovenpielusta vastaan. Stiena
Dusenschön jäi istumaan pöydän ääreen ja huojutti hiljaa päätään
edestakaisin ja hymyili suloisesti ja kuunteli juhlallista soittoa
itsessään, helmiripsut heläjöivät hiljaa ja myssynnauhat heiluilivat
verkkaan ja kauniisti. Siten istui hän ja näki ihmeitä mielessään ja
ajatteli: "Aatelismies hän on. Aivan varmaan joku aatelismies!" Hule
Beiderward seisoi ikkunan ääressä ja tuijotti ulos yöhön ja myrskyyn.
Hetken perästä palasi Rieke Thomsen takaisin portaita, lapsi sylissään,
istuutui syvään hengähtäen taaskin pöydän ääreen, heittäysi raskaasti
isoon tuoliinsa ja sanoi takertuneella äänellä: "Liese Dusenschön on
kuollut."
Silloin kirkahti Stiena Dusenschön kimeästi ja huusi Jumalaa ja kaikkia
ihmisiä avukseen. Pieni Rauh syöksyi ääntä laskematta ulos tuvasta.
Hule Beiderwand oli lähtenyt ikkunan äärestä ja mennyt kammariin. Kun
hän hetken perästä jäykkine säärineen tulla kompuroi alas portaita,
lausui hän päätään ravistellen: "Kurjaa tämä on."
Rieke Thomsen työnsi kahvikupin tylysti luotaan. "Vaiti siinä", sanoi
hän. "En ilkeä kuulla sanaakaan nyt."
Mutta ukko pysyi asiassaan. "Mitä kaikkea on tässäkin rikottu", sanoi
hän; "kuninkaanpoika ja pormestari Dusenschön ja kaikki, jotka ovat
rikkoneet hänen sukuaan vastaan ja isäntä, joka ajoi hänet talostaan,
ja te molemmat, jotka ette tarkemmin hoitaneet häntä. Tämän kaupungin
nimi on Hilligenlei, tahtoo sanoa pyhä maa, mutta eläissäni en vielä
ole tavannut täällä ihmistä, joka olisi synnistä ja viasta vapaa."
Rieke Thomsen iski kämmenellään pöytään ja sanoi pakahtuneella äänellä:
"Tuota en ilkeä kuulla. Meidän Herramme Jesus Kristus on lunastanut
meidät verellään; siten on minulle opetettu ja siihen minä uskon."
"Älä nyt loruja laske!" sanoi ukko. "Onko koko Hilligenlein kaupungissa
ja rantavallin varteella yhtään ainoata lunastettua sielua, yhtään
ainoata pyhää? Kuinka paljon on vetelyksiä ja kevytmielisiä, kuinka
paljon tyhmyreitä tässä piskuisessa kaupungissa! Mutta sen sanon
teille: vielä on ilmestyvä uljas uskalias mies, hän on astuva esiin
kuin tuomari Israelissa, ja on kulkeva kuin puhdistava tuli läpi maan,
niin että se on tuleva pyhäksi niinkuin sen nimi."
Samassa pujahti pikku Tiene Rauh sisään, ja heitti pöydälle erään
postikortin: "Tämän on kirjeenkantaja jättänyt meille, kun sinä et
ollut kotona, Stiena", sanoi hän, ja livahti samassa pois taas.
Stiena Dusenschön otti kortin, pyyhki kyynelet silmistään ja luki
osoitteen: "Stiena Dusenschön, Hilligenlei", ja käänsi kirjepuolen
esiin kortista, siellä oli paljaita kirjavia kukkia ja alla pienellä
vapaalla tilalla sanat: "Etpäs osaa aavistaakaan." Se oli semmoinen
joutava tyhjänpäiväinen sananparsi siihen aikaan. "Oi", sanoi hän, ja
pyyhki kyyneliään, "katsos vaan! Se on häneltä! Kuinka kaunis kortti!
En osaa aavista! Mitä en osaa aavistaa?... Että hän on upporikas
mies! Ei... en osaakkaan. Rieke! Hän on aatelismies. Hän tulee, ajaa
vaunuissa ja noutaa lapsen ja minä lähden mukana."
Rieke Thomsen otti kortin ja tarkasteli sitä ja sanoi: "Se on kaunis
kortti ja käsiala on hyvää... Mutta parasta olisi, Stiena, jos hänen
nimensä olisi tuossa alla."
"On aivan yhdentekevää", tuumi ukko, "kuka ja mitä hänen isänsä on,
siitä vaan on kysymys, tuleeko hän auttamaan siinä, että tämä maa tulee
pyhemmäksi, tämä Hilligenlei. Siitä vaan."
"Ah!" sanoi Rieke ärtyisästi. "Älä siitä nyt aina! Minä sanon, jos
hänen isänsä kirjoittaa tuollaisia postikortteja ja hänen äitinsä
on Dusenschön, niin tulee hänestä jotain ja sillä hyvä! Voimmehan
tiedustella korteistakin, Stiena. Herran nimeen, Stiena! Mitä kaikkea
saakaan ihminen kokea!... Ne ovat tuolla ylipöydällä."
"Oo jaa!" sanoi Stiena ja nousi vilkkaasti ylös, myssyn nauhat
heilahtelivat ja helmiripsut laineilivat. "Kysyhän vaan korteista;
Herran tähden, mitä mahtanevatkaan ne sanoa!..."
* * * * *
Seuraavana aamuna istui Rieke Thomsen taaskin avarassa nojatuolissaan
jalat lämmittimellä, joka kärysi hiukan, katseli tiukkaan
satamapäällikkö Laun asuntoa kohden, ja odotti, että nyt vihdoinkin
tulisi sieltä kutsu. Ja istui ja odotteli neljä päivää ja näki
joka päivä luonaan parisenkymmentä vierasta, vanhoja ja nuorempia
naisia, jotka kaikki joivat kahvia hänen luonaan, ja valitteli heille
yksinäisyyttään, ja rupesi jo kantamaan salaista kaunaa koko lasta
kohtaan. Viidennen päivän aamulla, kun hän juuri oli ennättänyt taaskin
istuutua valtaistuimelleen, tuli satamapäällikkö Lau tien poikki,
kiskasi jykeällä kourallaan erään ikkunan auki, niin että haka lensi
irralleen, ja sanoi rattoisaan tyveneen tapaansa: "Viime yönä tuli
poika."
Rieke oikaisihe suoraksi kuin tikku, loi tuikeasti pyöreät silmänsä
häneen ja sanoi: "Miksei minua noudettu?"
"Niin tuota..." arveli Lau, "poika tuumi ett'ei ollut tarpeen, hän
tulisi omin neuvoin toimeen. Ja tässä", lisäsi hän, "ovat sinun
viisitoista groscheniasi." Ja hän laski kätilöpalkkion ikkunalaudalle.
"Siitä pojasta ei tule mitään maailmassa" sanoi Rieke, "sen sanon
sinulle, jonninjoutava hänestä tulee".
Kookas satamapäällikkö naurahti vaaleaan partaansa ja lähti.
Silloin muisti Rieke Thomsen että Stiena Dusenschönin viisitoista
groschenia vielä olivat maksamatta ja odotti, kunnes Stiena kerran
taas pistäyisi kahville hänen luokseen, ja sanoi: "Kuulehan... ne
viisitoista groschenia."
Stiena Dusenschön kääntyi hiukan, ja teki tämän liikkeensä näköjään
ikäänkuin jonkun ihmeenihanan, juhlallisen sävelen mukaan ja sanoi
happamen makeasti: "Minähän kerroin sinulle niin kauniin tarinan,
sill'aikaa kun Liese kuoli: rahoja et saa... Katsos, minä olen
teettänyt itselleni uudet ripsut ja ostanut parin uusia myssynnauhoja."
Silloin joutui pikku Dusenschönkin Rieke Thomsenin epäsuosioon, vaikka
kortit olivatkin ennustaneet hänelle paljon hyvää, nimittäin rahaa ja
kunniaa. Nyt sanoi hän kaikille, jotka tulivat hänen luokseen: ei siitä
pojasta mitään tule.
Ja lapset, pikku Dusenschön ja pikku Lau kasvoivat suuremmiksi ja
tulivat hyviksi ystäviksi.
Ja kun he telmivät ja melusivat Satamakadulla, sydämistyi Rieke
Thomsen avaralla tuolillaan ja tapahtuipa toisinaan, että hän hyökkäsi
ylös, aukasi ikkunan ja toraili pikku Laulle: "Tyhjänpäiväinen vintiö
sinäkin!" ja pikku Tjark Dusenschönille sanoi hän: "Sinäkin mukamas...
et ole edes kätilömaksuasi suorittanut!"
Mitähän mahtoivat kaksi pientä poikaa semmoiselle? Mitä apua siitä,
että satamapäällikkö venheeltään ja rantatokeelta käsin tyveneen
leveästi nauraen huusi pojalleen: "No, poikaseni, älä tuosta ole
milläsikään!" Mitä siitä, että Stiena Dusenschön ilmestyi ovelleen,
myssynnauhat heilahdellen ja makealla äänellä kutsui: "Tja... ark!
Minun oma Tja... ark'ini! Mun oma poikani! Tule kohta isoäidin luo?"
Nyt asui satamapäällikön asunnon vieressä ja viistoon vastapäätä tuota
pitkää rakennusta eräs seppä. Tämän nimi oli Johann Friedrich Buhmann,
koko Hilligenlei kutsui häntä sentään lyhyesti vaan Jan Friechiksi.
Tämä oli roteva, pitkä mies, hiukset sekaiset ja kampaamattomat,
kasvot mustevat, silmävalkuaiset ja hampaat ainoastaan vilkahtelivat
keltaisina niistä. Hänen pitkä laiha vartalonsa näytti siltä kuin se
joka hetki olisi ollut menemäisillään hajalle, mutta leveä, jäykkä,
mustantumma nahkaesiliina, joka alinomaan kopahteli, milloin sieltä,
milloin täältä, piti sitä koossa. Niinpä näyttikin hän edestäpäin
katsottuna vielä jotakuinkin mukiin menevältä. Mutta takaapäin oli
jo arveluttavampaa. Esiliina ei ulettunut siellä enää yhteen, ja
niinpä oli hän siltä taholta ikäänkuin ilman siipisuojusta eikä siellä
ollut nähtävänä muuta kuin runsaasti vanhaa kulunutta housuvaatetta
ja ohut kuiva nahkarimsu, joka riippui alas esiliinasta. Kaikkihan
tietävät miltä näyttää vanha elefantti takaapäin. Kaikki pikkulapset
Satamakadulla pelkäsivät häntä, koska hän usein, kun he menivät ohitse,
kumaraharteisena ja kamalasti mörähdellen rämpi esiin pajastaan ja
kurotti karkeaa mustaa kättään heitä kohti. Itse asiassa ei hän ollut
lainkaan paha, oli vaan hupsu, eritoten hupsu juuri lapsiin. Ja laiska.
Tämä nyt eräänä päivänä, kun lapset jo olivat noin kuuden vuoden,
sai viekotelluksi heidät pajaansa, ja rupesi heidän ystäväkseen ja
suojelijakseen tuota tukevaa eukkoa vastaan. Monet hetket istuivat he
hänen luonaan, kesäisin ulkona penkillä seinän vierustalla, talvella
alasimella ja ahjon partaalla, joka usein oli kylmä.
Eräänä päivänä toi Tjark Dusenschön mukanaan sen postikortin, jonka
hänen isoäitinsä oli saanut hänen syntymäpäivänään. Se nyt antoi
aihetta syvämielisiin neuvotteluihin. Tuntikausia kynti tuo järeä
seppä järeine sormineen sekaisia hiuksiaan ja puhella murahteli
itsekseen ja piti korttia päivänvaloa ja aurinkoa vastaan, ja koetti
etsiä siinä jotain salakirjoitusta tai salamerkkejä, ja katsahti sitte
yht'äkkiä kirjoituksesta ylös ja alkoi hurjilla noenreunustamilla
silmillään tutkivasti tarkastella Tjark Dusenschönin kasvoja,
keksiäkseen niissä jotakin yhtäläisyyttä jonkun ylhäisen miehen kanssa
Hilligenleissä tai lähiseuduilla; ravisti päätään taas ja mumisi: "Et
osaa aavistaakkaan... et osaa..." Pieni Tjark Dusenschön istui häntä
vastapäätä ja katsoi suurine kirkkaine silmineen häneen ja lopuksi
koski tuon suuren rotevan sepän syvä mietiskely niin hänen sydämeensä,
että hän rupesi itkemään. Silloin sai hän pikku Lau'lta torat ja
selkäsaunan. Tjark Dusenschönistä koitui poika, jolla oli vahva
puolensa itkemisessä, ja pikku Lausta semmoinen, jolla oli luja nyrkki.
Hule Beiderwand taas, hän, joka oli ollut ratsastavana poliisina
Gottorpin ja Kielin välillä, hän seisoili tuon pitkän rakennuksen
ikkunassa ja katseli kumpaakin poikaa, ja huomasi pian, ettei Tjark
Dusenschön ollut oikeaa maata. Oli vetelys. Silloin kiinnitti
hän toivonsa joksikin aikaa Pe Ontjes Lau'hun. Tämä oli roteva,
karskiryhtinen poika, olossaan ja menossaan tyven ja varma, ja osoitti
käskijän taipumuksia. Mutta sitte kuuli hän kerran Mars Wiebersiltä,
satamakoulun opettajalta, että oli tuiki mahdotonta päntätä Lau'n
päähän kertomataulua. Silloin raukesi Hule Beiderwandilta sekin toivo.
Täytyi olla tietojen alkeet selvinä sillä miehellä jonka piti nostaa
kokonainen maa velttoudesta, vääryydestä ja kaikellaisesta muusta
puutteellisuudesta terveyteen, niin, vieläpä pyhyyteen.
Niinpä kääntyi ukko ikkunasta pois ja meni veljensä vuoteen ääreen,
veljensä, jonka hän viisikymmentä vuotta sitten, kun hän vielä oli
nuorena isäntänä Hindorffissa, oli ottanut kuolevilta vanhemmiltaan
hoitaakseen. Tämä oli nuoruudestaan asti ollut rampa ja oli nyt jo
kolmekymmentä vuotta ollut vuoteen omana. Hän istuutui hänen vuoteensa
ääreen ja rupesi lukemaan hänelle raamatusta ja virsikirjasta ja
Lutherin kirjoista. Eikä heittänyt toivoaan. Hän odotti että ehkä
piakkoin muuttaisi tähän pitkään rakennukseen joku nuori aviopari, tai
että mahdollisesti tuolta tuoltapuolen, Freestedt'in kouluhuoneesta,
missä nyt asui vanha yksinäinen aviopari, alkaisi taimia uusi elämä
ja joskus taas vilkkuisi tuo tuttu valkea lahden yli. Hän kuvitteli
nimittäin että tuolla yläällä vapaalla rantavallilla, meren kasvojen
edessä, meren, joka milloin on valoisa kuin aurinko, milloin kolkko ja
synkkä kuin kammotus itse, että siellä piti sen lapsen syntyä, jota hän
odotti.