He pysähtyivät — tanssivat soraläjässä — repivät maahan pystyynjääneitä

holvikaaria — heittävät kipunoita kaatuneille alttareille ja risteille.

Liekit nousevat ja ajavat savupatsaita edellään. Voi teitä, voi teitä.

LEONARD.

Voi ihmisiä, jotka vielä kumartavat kuollutta Jumalaa.

MIES.

Mustat peikot kääntyvät tänne ja tulevat kiireesti meitä kohti.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Voi Abraham!

MIES.

Kotka, eihän toki hetkeni liene vielä tullut?

KASTETTU JUUTALAINEN.

Me olemme hukassa.

LEONARD (pysähtyy kulkiessaan ohi).

Mikä mies sinä olet, veli, jolla on kasvot noin korskeina? Miksi et

liity seuraamme?

MIES.

Olen kiiruhtanut kaukaa kuultuani teidän kumousliikkeenne

herätyshuudon. Olen espanjalaisen klubin murhaaja ja vastikään saapunut.

LEONARD.

Entä tuo toinen, miksi hän on piilottanut päänsä viittasi poimuihin?

MIES.

Hän on nuorempi veljeni. Hän on antanut sanan, ettei näytä kasvojaan

ihmisille ennenkuin on surmannut vähintään jonkin paronin.

LEONARD.

Kenen kuolemasta voit sinä itse ylpeillä?

MIES.

Vasta kaksi päivää ennen matkalle lähtöä antoivat vanhemmat veljeni

minulle pyhän voitelun.

LEONARD.

Kuka sinulla sitten on mielessä?

MIES.

Sinä ensimäisenä, jos olet meille uskoton.

LEONARD.

Veli, sitä varten saat tästä tikarini.

(Vetää tikarin vyönsä alta.)

MIES (ottaa esiin oman tikarinsa).

Veli, siihen työhön omanikin riittää.

VÄKIJOUKON ÄÄNI.

Eläköön Leonard. Eläköön espanjalainen murhamies.

LEONARD.

Saavu huomenna johtaja-kansalaisen teltan luo.

PAPPIEN KUORO.

Tervehdimme sinua, vieraamme, vapauden hengen nimessä — sinun kädessäsi

on osa pelastuksestamme. Ken taistelee taukoamatta, ken murhaa

arkailematta, ken uskoo voittoon päivin ja öin, se vihdoin voittaa.

(Menevät ohi.)

FILOSOFIEN KUORO.

Me olemme kohottaneet ihmissuvun lapsuudestaan. Me olemme temmanneet

totuuden pimeyden povesta kirkkauteen. Taistele sen puolesta, murhaa ja

kaadu.

(Menevät ohi.)

FILOSOFIN POIKA.

Toveri ja veli, muinaisen pyhimyksen vadista juon sinun maljasi.

Näkemiin.

(Heittää vadin menemään.)

TYTTÖ (tanssien).

Murhaa minulle ruhtinas Juhana.

TOINEN.

Minulle kreivi Henrik.

LAPSET.

Me pyydämme kiltisti ylimyksen päätä.

TOISET.

Onnea ja menestystä tikarillesi.

TAITEILIJAIN KUORO.

Tähän goottilaisen temppelin raunioille me rakennamme uuden temppelin.

Siinä ei saa olla kuvia eikä kuvapatsaita — holvit pitkistä tikareista,

pylväät kahdeksasta ihmisen päästä, ja kunkin pylvään huippu kuin

hiukset, joista veri tihkuu. Alttari yksin olkoon valkea ja vain yksi

merkki sen päällä: vapauden lakki — hurraa!

TOISET.

Eteenpäin, eteenpäin, aamu jo sarastaa.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Hirttävät meidät heti. Missä on hirsipuu?

MIES.

Vaiti, juutalainen. He lentävät jo Leonardin jälestä eivätkä enää

katsele meitä. — Luon viimeisen silmäyksen, kokoan vielä kerran

ajatuksiini tuon kaaoksen, joka nousee ajan syvyyksistä, pimeyden

helmasta minua ja kaikkia veljiäni tuhoamaan. Mielettömyyden ajamat,

epätoivon repimät ajatukseni kiertävät koko voimallaan.

Jumalani, anna minulle voimaa, jota et ole koskaan minulta kieltänyt,

ja minä suljen yhteen sanaan tämän uuden, äärettömän maailman, joka

ei itse ymmärrä itseään. Mutta se sanani on tuleva koko tulevaisuuden

runoudeksi.

ÄÄNI ILMASTA.

Sinä sepität draamaa.

MIES.

Kiitos neuvostasi. — Kostoa isieni häväistystä tomusta, kirous uusille

sukupolville. Niiden pyörre ympäröi minut, vaan ei vie mukaansa. —

Kotka, kotka, pidä lupauksesi. — Mutta nyt seuraa minua laaksoon pyhän

Ignatiuksen linnahautaan.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Päivä on jo lähellä. En lähde enää kauemmas.

MIES.

Näytä minulle tie, minä päästän sinut sitten.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Minne kuletat minua keskellä sumua ja raunioita, ohdakkeita ja tuhkaa?

Armahda minua, armahda.

MIES.

Eteenpäin, eteenpäin ja alas minun kanssani. Joukkojen viimeiset

laulut vaikenevat takanamme. Siellä täällä enää liekehtii tulisoihtu.

Näetkö noiden kalpeiden usvahöyryjen, noiden kosteiden puiden välissä

menneisyyden varjoja, kuuletko noita valittavia ääniä?

KASTETTU JUUTALAINEN.

Usva peittää kaikki. Me kiidämme yhä alemmas.

HENKIEN KUORO METSÄSTÄ.

Itkekäämme Kristuksen tähden, poisajetun ja piinatun Kristuksen tähden.

Missä on jumalamme, missä on hänen kirkkonsa?

MIES.

Pian, pian miekan kahvaan ja taisteluun. Minä annan Hänet teille

takaisin. Tuhansiin risteihin ristiinnaulitsen Hänen vihollisensa.

HENKIEN KUORO.

Me vartioitsimme alttareja ja pyhiä muistomerkkejä, kellojen kaiun

kannoimme siivillämme uskoville, urkujen sävelissä soivat meidän

äänemme, tuomiokirkon ikkunalasien väikkeessä, sen pilarien varjoissa,

pyhän pikarin loisteessa, Herran Ruumiin siunaamisessa oli elämämme.

Minne me nyt painamme päämme.

MIES.

Päivä kirkastuu kirkastumistaan. Heidän haamunsa haihtuvat aamuruskon

säteissä.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Tuonne menee tiesi, siellä alkaa linnahauta.

MIES.

Hoi! — Jesus ja sapelini.

(Ottaen lakkinsa ja pistäen rahaa siihen.)

Ota muistoksi tämä ja tunnussana samalla kertaa.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Olethan, jalosukuinen herra, sanallasi taannut turvallisuuden sille,

joka tänään puoliyön aikaan...

MIES.

Vanha aatelismies ei toista sanaansa kahta kertaa. — Jesus ja sapelini.

ÄÄNI PENSAIKOSTA.

Maria ja sapelimme. — Eläköön herramme.

MIES.

Usko, tule minuun! — Hyvästi, kansalainen.

Usko, tule minuun! —Jesus ja Maria.

* * * * *

Yö. Pensaikko. Puita.

PANKRATIUS (väelleen).

Asettukaa kasvot nurmea vasten, maatkaa ääneti, tulta ei saa raapaista,

ei edes piippuun. Ja heti ensimäisestä laukauksesta rientäkää minulle

avuksi. Jollei laukausta kuulu, älkää liikahtako ennen selvää päivää.

LEONARD.

Kansalainen, vannotan sinua vielä kerran.

PANKRATIUS.

Pysy tuossa petäjässä kiinni ja ajattele siinä.

LEONARD.

Ota ainakin minut mukaasi. Hän on herra, hän on aristokratti ja petturi.

PANKRATIUS (käskien kädellään hänen jäämään).

Vanhat aatelismiehet pitävät joskus sanansa.

* * * * *

Pitkähkö huone. Vallasnaisten ja ritarien kuvia siellä täällä seinillä.

Perällä pilari, jolla riippuu vaakuna kilpi. Mies istuu pienen

marmoripöydän ääressä, jolla on lamppu, pari pistolia, ratsusapeli ja

kello. Vastapäätä toinen pieni pöytä, hopeisia kannuja ja pikareja.

MIES.

Muinoin tähän samaan vuorokauden aikaan keskellä uhkaavia vaaroja ja

samallaisia ajatuksia ilmestyi Brutukselle Cesarin henki.

Ja minäkin odotan nyt samallaista näkyä. Hetken kuluttua seisoo

edessäni mies ilman nimeä, ilman esi-isiä, ilman suojelusenkeliä, mies,

joka on noussut tyhjyydestä ja alkaa kenties uuden aikakauden, jollen

minä syökse häntä nurinniskoin takaisin olemattomuuteen.

Esi-isäni, sytyttäkää minuun se henki, joka on tehnyt teidät

maailman valtiaiksi, kaikki leijonasydämenne antakaa minun rintaani,

ohimoittenne uljuus vuotakoon otsalleni. Usko Kristukseen ja Hänen

kirkkoonsa, sokea, taipumaton, palava usko, teidän tekojenne innostaja

maan päällä, kuolemattoman kunnian toivo taivaassa, laskeutukoon minun

päälleni ja minä olen murhaava ja polttava viholliseni, minä sadan

sukupolven poika, teidän ajatustenne ja toimienne, teidän hyveittenne

ja paheittenne viimeinen perijä.

(Kello lyö kaksitoista.)

Nyt olen valmis.

(Nousee.)

ASEPUKUINEN PALVELIJA (astuu sisään).

Jalosukuinen herra, mies jonka piti tulla, on saapunut ja odottaa.

MIES.

Tulkoon sisään.

(Palvelija poistuu.)

PANKRATIUS (käyden sisään).

Tervehdin teitä, kreivi Henrik. — Sana kreivi kaikuu niin kummalliselta

kurkussani. (Istuutuu, heittää pois viittansa ja vapauden-lakkinsa ja

luo katseensa pylvääseen, jossa riippuu vaakuna.)

MIES.

Kiitos, että olet osoittanut luottamusta kodilleni. Vanhan tavan mukaan

juon maljasi.

(Ottaa pikarin, juo ja antaa Pankratiukselle.) Vieraani,

ota vastaan.

PANKRATIUS.

Jollen erehdy niin noita punaisia ja sinisiä merkkejä nimitetään

vaakunoiksi kuolleitten kielellä. Ne vähenevät vähenemistään maan

pinnalta.

(Juo.)

MIES.

Jumalan avulla saat niitä pian nähdä tuhansittain.

PANKRATIUS (ottaen pikarin huuliltaan).

Sellainen se on vanha aateli: aina varma itsestään, ylpeä,

itsepintainen, toivon elähyttämä, vaikkei ole enää äyriäkään rahaa,

ei aseita eikä sotamiehiä. Uhkaileva kuin sadun kuollut kuskilleen

hautausmaan portilla, Jumalaan uskova tai ainakin sitä teeskentelevä —

sillä omaan itseensä on vaikea uskoa. Mutta näyttäkää minulle salamat,

jotka ovat teidän puolustukseksenne lähetetyt, ja enkelien legionat,

jotka ovat taivaasta laskeutuneet.

(Juo.)

MIES.

Saat nauraa omille sanoillesi! Ateismi on vanha laulu — minä odotin

sinulta jotain uutta.

PANKRATIUS.

Saat nauraa omille sanoillesi. Minun uskoni on vahvempi ja suurempi

kuin sinun. Huokaus, joka on tunkeutunut epätoivon ja tuskan läpi

tuhansista rinnoista, käsityöläisten nälkä, maamiehen kurjuus, heidän

vaimojensa ja tyttäriensä häpeä, ennakkoluulon ja horjunnan ja

eläimellisen tottumuksen ikeeseen kytketyn ihmiskunnan alennus — kas

siinä on uskoni ja Jumalani tällä hetkellä, siinä ajatukseni, siinä

voimani, joka antaa heille leipää ja kunniaa ikuisiksi ajoiksi.

(Juo ja heittää pikarin.)

MIES.

Minä olen pannut turvani Jumalaan, joilta isäni ovat saaneet valtansa.

PANKRATIUS.

Ja koko elämäsi olet ollut paholaisen leikkikaluna.

Muuten jätän tämän asian teologien selvitettäväksi, jos ainoatakaan sen

ammatin myyrää on vielä elossa koko seudulla. — Asiaan.

MIES.

Mitä sitten haluat minulta, sinä kansojen pelastaja, sinä

kansalais-jumala?

PANKRATIUS.

Olen tullut tänne saadakseni tutustua sinuun — toiseksi, pelastaakseni

sinut.

MIES.

Edellisestä olen kiitollinen, toisen voit jättää sapelini toimeksi.

PANKRATIUS.

Sapelisi samoin kuin Jumalasi on houretta. Tuhansien äänet ovat sinut

tuominneet, tuhansien käsivarret ovat sinut kietoneet, maata on

teille jäänyt muutama karpionala, joka tuskin riittää haudoiksenne.

Kahtakymmentä päivää ette voi puolustautua. Missä ovat tykkinne,

panssarinne, muonavaranne, ja lopuksi, missä on miehuus?...

Jos olisin sinun sijassasi, niin tietäisin mitä tekisin.

MIES.

Minä kuuntelen — näethän miten olen kärsivällinen.

PANKRATIUS.

Niin näetkös, kreivi Henrik, näin sanoisin minä Pankratiukselle:

Hyvä, minä lasken hajalleen joukkoni, ainoan joukkoni, en mene pyhän

Kolminaisuuden linnan avuksi, vaan säilytän sen sijaan nimeni ja

omaisuuteni, joiden koskemattomuuden takaat minulle sanallasi.

Kuinka vanha olet, kreivi?

MIES.

Kolmekymmentäkuusi, kansalainen.

PANKRATIUS.

Vielä korkeintaan viisitoista vuotta, sillä tuommoiset ihmiset

eivät elä kauan — poikasi on lähempänä hautaa kuin nuoruutta — yksi

poikkeus joukosta ei haittaa. Ole sinä sitten viimeinen kreivi

näillä tasangoilla, hallitse kuolemaasi asti esi-isiesi talossa,

käske maalauttamaan isiesi kuvia ja kaivertamaan vaakunoita. — Ja

noita kurjia älä ajattele enää. Täyttyköön kansan tuomio mokomien

kelvottomain yli.

(Kaataa itselleen toisen pikarin.) Terveydeksesi, viimeinen kreivi.

MIES.

Sinä loukkaat minua joka sanallasi. Näyttää kuin koettelisit, voitko

tehdä minut orjaksesi riemujuhlasi päiväksi. Lakkaa, sillä minä en voi

palkita hyvyyttäsi. Minun sanani suojelus turvaa sinut.

PANKRATIUS.

Pyhä kunnia, ritarillinen kunnia on astunut näyttämölle, tuo

lakastunut rääsy ihmiskunnan lipussa. Oh, minä tunnen sinut, käsitän

sinut perinpohjin. Sinä olet elämää täynnä, mutta liityt kuoleviin,

sillä tahdot vielä uskoa kasteihin, mummon mummojen luihin, sanoihin

_isänmaa_ ja sensemmoisiin. Mutta sielusi sisimmässä tiedät itse, että

veljiäsi kohtaa rangaistus ja rangaistuksen jälkeen unhotus.

MIES.

Ja sinuako ja joukkoasi taas jokin muu?

PANKRATIUS.

Voitto ja elämä. Tunnen vain yhden oikeuden ja sen edessä taivutan

niskani, sillä oikeuden voimalla maailma kiitää yhä korkeammille

radoille. Se oikeus on teidän turmionne ja huutaa nyt minun huulteni

kautta:

»Koukkuselät, madon syömät, juoman ja ruuan täyttämät, antakaa tietä

nuorille, nälkää nähneille ja voimakkaille.»

Mutta sinut tahdon minä pelastaa, sinut yksin.

MIES.

Turma sinut periköön tuon säälisi vuoksi. Minä myös tunnen sinun

maailmasi ja sinut. Yön varjojen seasta olen katsellut ilakoivaa

roskajoukkoa, jonka hartioilta sinä kurottaudut ylös. Olen nähnyt

kaikki maailman vanhat rikokset uusiin pukuihin verhottuina, uutta

tanssia pyörien — mutta heidän loppunsa on sama kuin tuhat vuotta

sitten: tapainturmelus, paheet ja veri. Vaan sinä et ollut mukana, et

suvainnut astua lastesi pariin, sillä sielusi syvimmässä sinä heitä

halveksit. Muutama hetki enää, ja jollei järki sinusta pakene, niin

sinä olet halveksiva omaa itseäsi.

Älä kiusaa minua kauempaa.

(Istuutuu vaakunansa alle.)

PANKRATIUS.

Minun maailmani ei ole vielä tuleentunut pellollaan, sen myönnän. Se

ei ole vielä kasvanut jättiläiseksi, se himoitsee vielä leipää ja

mukavuutta, — mutta tulee aika —

(Nousee, menee miehen luo ja nojautuu vaakunapylvääseen.)

Mutta tulee aika, jolloin se ymmärtää itsensä ja sanoo itsestään:

»Minä olen», eikä ole oleva muuta ääntä maan päällä, joka voisi samoin

vastata: »Minä olen.»

MIES.

Entä sitten?

PANKRATIUS.

Sukupolvesta, jota minä hallitsen, syntyy tahtoni voimasta heimo,

viimeinen, korkein, tarmokkain. Maa ei ole vielä nähnyt sellaisia

miehiä. He ovat vapaita ihmisiä, maan herroja äärestä ääreen. Koko

maa tulee olemaan yhtenä kukoistavana kaupunkina, yhtenä onnellisena

kotina, yhtenä ainoana rikkauksien ja teollisuuden työpajana.

MIES.

Sanasi valhettelevat, mutta kasvosi ovat liikkumattomat, kalpeat, ne

eivät jaksa näytellä innostusta.

PANKRATIUS.

Älä keskeytä, sillä on ihmisiä, jotka ovat polvillaan pyytäneet minulta

näitä sanoja, mutta minä en ole heille niitä lausunut.

Siellä lepää Jumala, jonka ei enää kuoleman pidä, Jumala, joka aikain

työllä ja tuskalla on temmaistu verhoistaan. Hänet ovat valloittaneet

taivaasta hänen omat lapsensa, jotka hän kerran heitti hajalleen maan

päälle vaan jotka nyt ovat löytäneet ja ottaneet vastaan totuuden.

Ihmiskunnan Jumala on ilmennyt heille.

MIES.

Vaan meille vuosisatoja sitten. Hänen kauttaan on ihmiskunta jo

lunastettu.

PANKRATIUS.

Iloitkoon ihmiskunta, jos voi, sellaisesta lunastuksesta — kurjuudesta,

jota on kestänyt kaksituhatta vuotta, aina Hänen kuolemastaan ristillä.

MIES.

Olen nähnyt, pilkkaaja, sen ristin vanhassa Roomassa. Hänen jaloissaan

makasivat sinua väkevämmät voimat tomuna, sata sinun kaltaistasi

jumalaa lojui tomussa uskaltamatta nostaa vaivaista päätään Hänen

puoleensa, ja Hän seisoi korkealla, pyhät kädet ojennettuina itään ja

länteen, pyhä otsa auringon kullassa sädehtien. Kaikki todisti Hänet

maailman Herraksi.

PANKRATIUS.

Vanha loru, ontto kuin vaakunasi kalahdus.

(Lyö kilpeen.)

Mutta minä olen jo kauan sitten lukenut ajatuksesi. Jos sinä

osaat käsittää äärettömyyden, jos rakastat totuutta ja olet sitä

vilpittömästi etsinyt, jos olet ihmiskunnan ihanteen mies etkä

lellilaulujen kiehtoma lapsi, kuule, älä hylkää tätä pelastuksen

hetkeä; verestä, jota tänään kumpikin vuodatamme, ei ole huomenna enää

jälkeäkään, — viimeisen kerran sanon sinulle: jos olet se, mikä näytit

olevasi ennen, nouse, jätä kotisi ja seuraa minua.

MIES.

Sinä olet perkeleen nuorempi veli.

(Nousee ja kulkee edestakaisin huonetta pitkin.)

Turhia haaveita — kuka ne täyttää? Adam kuoli erämaassa, me emme palaa

paratiisiin.

PANKRATIUS (syrjään).

Olen taivuttanut sormeni vasten hänen sydäntään ja löytänyt runouden

hermon.

MIES.

Edistys, ihmiskunnan onni — olen minäkin siihen kerran uskonut: tässä

olen, ottakaa pääni, kun vaan... Mutta ei enää. Sata vuotta, kaksisataa

vuotta sitten onnellinen sovinto saattoi vielä... mutta nyt, olen siitä

varma, nyt täytyy meidän murhata toisiamme, sillä nyt on kysymys heillä

vain sukukunnan vaihtumisesta.

PANKRATIUS.

Voi voitettuja. Älä epäröi, sano vain kerran »voi!» ja voita meidän

kansamme.

MIES.

Oletko tutkinut kaikki Kaitselmuksen tiet? Onko se näkyvässä muodossa

asettunut yöllä telttasi ovelle ja jättiläiskädellään siunannut sinut,

tai oletko kuullut Sen äänen sydänpäivällä, jolloin kaikki ovat

nukkuneet helteessä ja sinä yksin olet mietiskellyt, kun niin varmana

uhkailet minua voitolla, sinä maan tomusta tehty ihminen kuten minäkin,

ensimäisen oivan luodin, ensimäisen kelpo iskun vanki.

PANKRATIUS.

Älä anna turhan toivon itseäsi pettää, sillä ei lyijy minuun satu eikä

rauta koske niinkauan kuin yksikään teistä vastustaa minun asiatani. Ja

mitä myöhemmin tulee, se ei kuulu teihin.

(Kello lyö.)

Aika pitää pilanaan meitä kumpaakin. Jos olet elämään uupunut, niin

säästä ainakin oma poikasi.

MIES.

Hänen puhdas sielunsa on jo taivaaseen pelastettu, maan päällä odottaa

häntä isänsä kohtalo.

(Pusertaa käsillään päätään ja nousee.)

PANKRATiUS.

Olet siis hylännyt?

(Hetken äänettömyys.)

Sinä olet vaiti, mietit. Hyvä, miettiköön se, joka seisoo haudan

partaalla.

MIES.

Olet kaukana salaisuuksista, jotka sinun ajatustesi äärien takaa

saapuvat nyt sieluni syvyyteen. Ruumiin maailma kuuluu sinulle, lihota

sitä ruualla, huuhtele verellä ja viinillä, mutta kauemmas älä mene, ja

pois, pois minun luotani.

PANKRATIUS.

Pelkän ajatuksen ja sen muotojen palvelija, pikkutarkka ritari, häpeä

sinulle — katso minuun. Ajatukset ja muodot ovat vahaa minun käsissäni.

MIES.

Hyödytöntä, sinä et ymmärrä minua koskaan, sillä jokikinen esi-isistäsi

on haudattu yhteen läjään roskaväen kanssa kuolleena esineenä eikä

ihmisenä, jolla on oma voimansa ja sielunsa.

(Ojentaa kätensä muotokuvia kohti.)

Katsahda noihin kuviin. Isänmaan, kodin, syntymäseudun ajatus, tuo

sinun vihaamasi ajatus on uurtein piirretty heidän otsalleen, ja

mikä heissä on elänyt ja ollut, elää nyt minussa. Mutta sano sinä,

mies, minulle missä on maasi. Illalla levität telttasi vieraan talon

raunioille, aamulla varhain panet sen kokoon ja vaellat eteenpäin.

Tähän saakka et ole löytänyt itsellesi kotiliettä etkä ole löytävä

ennenkuin sadat ihmiset alkavat toistaa minun jälestäni: »kunniaa

isillemme».

PANKRATIUS.

Niin, kunnia esi-isillesi niin maan päällä kuin taivaassa — niitä

kannattaa todellakin ajatella.

Tuo ukko ampui noita-akkoja puista ja kärvensi juutalaisia elävältä. —

Tuo, jolla on sinetti kädessä ja jonka allekirjoituksena on _kansleri_,

väärensi asiakirjoja, poltti arkistoja, lahjoi tuomareja, myrkyllä

joudutti perinnönsaantia — siitä ovat kotoisin kyläsi, tulosi, mahtisi.

— Tuo mustaverinen, jolla on palava katse, on harrastanut salavuoteutta

ystäviensä kodeissa. Tuo kultataljainen, yllään italialainen

rautapaita, palveli tietenkin ulkomailla, ja tuo kalpea tummakutrinen

rouva turmeli itsensä huonepoikansa kanssa. Tuo nainen tuossa lukee

rakastettunsa kirjettä ja hymyilee, sillä yö on lähellä. Tuo tuossa,

koira hienossa sylissään, oli kuningasten jalkavaimo. Sieltä ne

lähtevät teidän keskeymättömät ja tahrattomat sukuluettelonne. — Pidän

tuosta, jolla on vihreä viitta. Hän joi ja metsästeli aatelisveljiensä

kanssa ja lähetti koiransa talonpoikien mukana ajamaan hirveä. Koko

maakunnan villitys ja onnettomuus. Siinä on teidän järkenne ja

voimanne. — Mutta tuomion päivä on lähellä, ja sinä päivänä lupaan

teille muistavani jok'ikistä teistä, jok'ikistä esi-isäänne, jok'ikistä

kerskaustanne.

MIES.

Erehdyt, porvarin poika. Et sinä eikä kukaan väestäsi eläisi, jollei

sitä olisi elättänyt isieni armo ja suojellut heidän valtansa. He

antoivat teille hädän hetkellä viljaa, ruton aikana järjestivät

sairashuoneita, ja kun te villeistä elukoista vartuitte lapsiksi,

pystyttivät he teille temppelejä ja kouluja — sodan aikana vaan

jättivät kotiin, tietäen, ettei teistä ole sotatantereelle.

Sanasi särkyvät heidän kunniaansa vasten kuten muinoin pakanain nuolet

heidän pyhiin panssareihinsa. Ne eivät koske edes heidän tomuaan, ne

häviävät kuin vimmaisen koiran ulvonta, kun se suu vaahdossa juoksee

kunnes kuolee jonnekin tielle. — Vaan nyt on sinun jo aika lähteä

talostani. Vieras, päästän sinut vapaasti menemään.

PANKRATIUS.

Näkemiin Pyhän Kolminaisuuden valleilla. Ja kun teiltä loppuvat luodit

ja ruuti...

MIES.

Niin lähenemme toisiamme sapelin ylettyville. Näkemiin.

PANKRATIUS.

Me olemme kuin kaksi kotkaa — mutta sinun pesäsi on salaman lävistämä.

(Ottaa viitan ja vapauden-lakin.)

Astuessani tämän kynnyksen yli jätän sille kirouksen, jonka se on

vuosiensa tähden ansainnut. Ja sinut ynnä poikasi pyhitän häviölle.

MIES.

Hoi, Jakob!

(Jakob tulee.)

Opasta tämä mies minun viimeisiin vartioihini saakka mäelle.

JAKOB.

Siihen Herra minua auttakoon.

(Menee.)

IV

Pyhän Kolminaisuuden torneista kaikille mäkien kukkuloille, oikealle,

vasemmalle, taakse ja eteen leviää luminen, kalpea, liikkumaton,

äänetön usva, haamu valtameren, jolla kerran on ollut rantansa siellä

missä nuo mustat, terävät, rosoiset huiput kohoavat, ja syvyytensä

siellä missä on laakso, jota ei näy, ja aurinko, joka ei vielä ole

noussut näkyviin.

Autiolta granittisaarelta nousevat linnan tornit, jotka ovat kallioon

isketyt muinaisten ihmisten työllä ja kallioon kiinnikasvettuneet kuin

ihmisenrinta kentaurin selkärankaan. Niiden yllä liehuu sotalippu, ypö

yksin yli kaiken muun, harmahtavan sinen keskellä.

Uinuvat kentät alkavat vähitellen herätä. Ylhäällä kuuluu tuulten

huminaa, alhaalla näkyy pilkistävä säde, ja musta pilvilauma kiitää

tätä höyrymerta pitkin.

Toisia ääniä, ihmisääniä sekoittuu silloin tuohon katoavaan myrskyyn ja

sumuröykkiöiden kiidättäminä häipyy linnan valleihin.

Näkyy rotko lohjenneitten sumukenttäin alta.

Mustaa on sen syvyydessä, ihmispäistä mustaa. Koko laakso on niiden

peittämä kuin meren pohja kivien.

Aurinko nousee vuorten takaa kallioille, kullassa kiitävät pois,

kultaan sulavat pilvet, ja mitä enemmän niitä katoaa, sitä selvemmin

kuuluvat huudot, sitä paremmin näkyvät alhaalta tulvivat joukot.

Vuorilta ovat sumut jo kohonneet ja haihtuvat nyt taivaan siniseen

tyhjyyteen. Pyhän Kolminaisuuden rotko on täynnä välkkyväin aseitten

valoa, ja väki rientää kaikkialta sinne kuin viimeisen tuomion kentälle.

Tuomiokirkko Pyhän Kolminaisuuden linnassa. Herroja, senattoreja,

neuvosherroja istuu molemmin puolin, kukin jonkin kuninkaan tai ritarin

kuvapatsaan juuressa. Kuvapatsaiden takana joukottain aatelistoa.

Perällä suuren alttarin edessä arkkipiispa kullatulla istuimellaan,

miekka polvilla. Alttarin ääressä pappien kuoro. Mies seisoo

kynnyksellä hetkisen, lähtee sitten hitaasti kulkemaan arkkipiispaa

kohti lippu kädessä.

PAPPIEN KUORO.

Me sinun viimeiset palvelijasi, Sinun Poikasi viimeisessä kirkossa

rukoilemme Sinua isäimme kunnian tähden: vihollisistamme pelasta

meidät, Herra!

ENSIMÄINEN KREIVI.

Katso miten ylpeästi hän katselee kaikkiin.

TOINEN KREIVI.

Luulee maailman mullistaneensa.

KOLMAS KREIVI.

Ja hän vasta viime yönä pääsi tunkeutumaan moukkien leirin läpi.

ENSIMÄINEN KREIVI.

Sata kaatoi, vaan omiaan kaksisataa menetti.

TOINEN KREIVI.

Älkäämme antako hänen päästä päälliköksi.

MIES (polvistuu arkkipiispan eteen).

Sinun jalkaisi juureen lasken minä saaliini.

ARKKIPIISPA.

Pane vyöllesi tämä miekka, jonka pyhän Florianuksen käsi on siunannut.

ÄÄNIÄ.

Eläköön kreivi Henrik, eläköön!

ARKKIPIISPA.

Ja ota pyhän Ristin merkin kautta päällikkyys tässä linnassa, meidän

viimeisessä valtakunnassamme. Kaikkien tahdosta nimitän sinut

johtajaksi.

ÄÄNIÄ.

Eläköön, eläköön!

ERÄS ÄÄNI.

En hyväksy!

TOISIA ÄÄNIÄ.

Pois, pois, ulos ovesta! — Eläköön Henrik!

MIES.

Jos kenellä on jotain minua vastaan muistuttamista, astukoon esiin

älköönkä piiloittautuko väkijoukkoon.

(Hetken äänettömyys.)

Isä, minä otan vastaan tämän miekan, ja antakoon Jumala minulle

pikaisen, ennenaikaisen lopun, jollen sillä kykene teitä suojelemaan.

PAPPIEN KUORO.

Ei-jumalainen komedia · 第 4 / 5 段