pojat uskovat nyt Kaifaan poikiin. Vuosisatoja sitten esi-isämme
kiduttivat vihamiestämme. Nyt me jälleen kidutamme häntä, eikä hän
nouse kuolleista enää.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Muutama hetki vielä, kyyn myrkkyä muutama tippa vielä — ja maailma on
meidän, meidän, oi veljet.
KUORO.
Jehova on Israelin Herra eikä kukaan muu. Kolmasti sylkäiskäämme
kansain häviöksi, kolmasti heidän kirouksekseen.
(Kuuluu koputusta.)
KASTETTU JUUTALAINEN.
Työhönne! Ja sinä pyhä kirja, pois täältä, ettei kirottu katse
saastuttaisi lehtiäsi.
(Piiloittaa Talmudin.)
Kuka siellä?
ÄÄNI OVEN TAKAA.
Omaa väkeä. Vapauden nimessä avaa.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Veljet, vasarat ja köydet käteen.
(Avaa.)
LEONARD (tullen sisään).
Hyvä, kansalaiset, että olette varuillanne ja hiotte tikarejanne
huomiseksi.
(Menee yhden luo.)
Mitä sinä teet täällä nurkassa?
ERÄS KASTETUISTA.
Hirttonuoria, kansalainen.
LEONARD.
Teet viisaasti. Ketä ei taistelussa kaada rauta, se kuolee hirsipuussa.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Rakas kansalainen Leonard, ollaanko huomispäivän asiasta varmat?
LEONARD.
Hän, joka ajattelee ja tuntee voimakkaimmin meistä kaikista, kutsuu
sinua minun kauttani keskusteluun. Hän vastaa sinulle itse siihen
kysymykseen.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Minä tulen — vaan älkää väsykö työssänne. Jankiel, pidä huolta heistä.
(Menee Leonardin kanssa.)
KASTETTUJEN JUUTALAISTEN KUORO.
Köydet ja tikarit, seipäät ja sapelit, meidän kättemme työt, tulkaa
heille tuhoksi. He surmaavat herransa niityille, hirttävät puutarhoihin
ja kankaille, vaan sitten me tapamme ja hirtämme heidät. Ylenkatsotut
nousevat vihassaan taisteluun, asestautuvat Jehovan kunniaksi; hänen
sanansa, pelastus ja hänen rakkautensa on meitä varten, muille se on
häviöksi. Sylkäiskäämme kolmasti heidän turmiokseen, kolmasti heidän
kirouksekseen.
* * * * *
Teltta. Hajallaan pulloja, pikareja
PANKRATIUS.
Viisikymmentä henkeä melusi tässä äsken ja jokaiseen sanaani huusi:
»eläköön»; ymmärsikö yksikään minun ajatuksiani? Ymmärsikö sen
matkan päätä, jonka alussa meluaa? — oh! _servile imitatorum pecus_
[orjamainen matkijakarja].
(Leonard ja kastettu juutalainen tulevat.)
Tunnetko kreivi Henrikin?
KASTETTU JUUTALAINEN.
Suuri kansalainen, enemmän ulkonäöltä kuin sananvaihdosta. Muistan vain
että hän kerran mennessään Herran ehtoolliselle huusi minulle »pois
tieltä» ja katsoi valtiaan katsein — josta minä toivotin sielussani
hänelle hirttonuoraa.
PANKRATIUS.
Laittaudu hänen luokseen huomis-aamuna niin varhain kuin suinkin
ja ilmoita, että tahdon tavata häntä yksityisesti, salassa yöllä
ylihuomenna.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Paljonko annat minulle väkeä? Sillä olisi varomatonta lähteä yksin.
PANKRATIUS.
Lähdet yksin, minun nimeni on sinun vartiasi — hirsipuu, johon
toissapäivänä ripustitte paronin, on väkenäsi.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Voi, voi!
PANKRATIUS.
Sano, että tulen hänen luokseen kahdentoista aikaan ylihuomista vastaan
yöllä.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Entä jos hän käskee pistämään minut vankeuteen tai antaa surmata minut?
PANKRATIUS.
Sinusta tulee silloin Kansan Vapauden marttyri.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Kaikki, kaikki Kansan Vapauden vuoksi.
(Syrjään.)
Voi, voi!
PANKRATIUS.
Hyvää yötä, kansalainen.
(Kastettu juutalainen menee.)
LEONARD.
Miksi nuo viivyttelyt, puolinaisuudet, myönnytykset ja keskustelut,
kun olen vannonut jumaloivani ja tottelevani sinua, pitäväni sinua
korkeimpana sankarinani, kotkana, joka lentää suoraan päämääräänsä,
miehenä, joka uskaltaa panna itsensä ja kaiken kerrallaan peliin.
PANKRATIUS.
Vaikene, lapsi.
LEONARD.
Kaikki ovat valmiina, kastetut juutalaiset ovat takoneet aseet ja
punoneet köydet. Joukot meluavat ja huutavat käskyä. Anna käsky, ja se
kulkee kuin kipuna, kuin ukonnuoli ja muuttuu liekiksi ja jyrinäksi.
PANKRATIUS.
Veri on noussut päähäsi — se johtuu ijästäsi — et kykene sitä vastaan
taistelemaan, ja sitä sinä sanot innostukseksi.
LEONARD.
Punnitse mitä teet. Ylimystö on voimatonna sulkeutunut Pyhän
Kolminaisuuden linnaan ja odottaa tuloamme kuin gillotinin terää.
Eteenpäin, mestari, viipymättä eteenpäin, heidän niskaansa.
PANKRATIUS.
Samantekevä. He ovat menettäneet ruumiinvoimansa nautinnoissa,
hengenvoimansa toimettomuudessa. Huomenna tai ylihuomenna täytyy heidän
murtua.
LEONARD.
Ketä pelkäät — kuka sinua pidättää?
PANKRATIUS.
Ei kukaan. Vain oma tahtoni.
LEONARD.
Ja onko minun sitä sokeasti uskominen?
PANKRATIUS.
Sokeasti, totisesti sanon sinulle.
LEONARD.
Sinä petät meidät.
PANKRATIUS.
Kuin jälkisäe laulussa on kavallus aina puheesi päätöksenä. Älä huuda,
sillä jos joku kuuntelisi meitä salaa...
LEONARD.
Täällä ei ole vakoilijoita, ja mitä sitten?...
PANKRATIUS.
Ei mitään — vain viisi kuulaa rintaasi siitä että olet uskaltanut
korottaa äänesi yhtä ääniaskelta ylemmäksi minun läsnäollessani!
(Menee hänen luokseen.)
Usko minuun ja rauhoitu.
LEONARD.
Myönnän innostuneeni liiaksi, vaan en pelkää rangaistusta. Jos
kuolemani kelpaa esimerkiksi ja voi lisätä asiamme ryhtiä ja voimaa,
niin käske.
PANKRATIUS.
Sinä elät täynnä toivoa ja uskot syvästi — onnellisin ihmisistä, en
tahdo riistää sinulta elämää.
LEONARD.
Mitä puhut?
PANKRATIUS.
Ajattele enemmän, puhu vähemmin ja kerran olet minut ymmärtävä. —
Oletko lähettänyt varastohuoneeseen kaksituhatta latinkia?
LEONARD.
Olen lähettänyt Dejecin osastoineen.
PANKRATIUS.
Onko suutarien keräys lisätty meidän kassaamme?
LEONARD.
Mitä vilpittömimmin liittyivät he kaikki ja toivat sata tuhatta.
PANKRATIUS.
Huomenna kutsun heidät illalliselle. — Oletko kuullut mitään uutta
kreivi Henrikistä?
LEONARD.
Halveksin liiaksi herroja uskoakseni mitä heistä kerrotaan.
Rappeutuneilla ihmisroduilla ei ole työkykyä, ei saa olla, ei voi olla.
PANKRATIUS.
Hän kokoaa kuitenkin talonpoikiaan ja heidän uskollisuudestaan varmana
valmistautuu katkaisemaan Pyhän Kolminaisuuden linnan piiritystä.
LEONARD.
Kuka voi meitä vastustaa, meissähän on aikakautemme aate
ruumiillistuneena.
PANKRATIUS.
Minä tahdon nähdä hänet, katsoa silmiin, tunkeutua sydämen syvimpään,
vetää meidän puolellemme.
LEONARD.
Pinttynyt ylimys.
PANKRATIUS.
Mutta runoilija samalla. — Jätä minut nyt yksikseni.
LEONARD.
Annatko minulle anteeksi, kansalainen?
PANKRATIUS.
Nuku rauhassa. Jollen olisi antanut sinulle anteeksi, olisit jo
vaipunut ijäiseen uneen.
LEONARD.
Huomenna ei siis tule mitään?
PANKRATIUS.
Hyvää yötä ja suloisia unia.
(Leonard lähtee.)
Hei, Leonard!
LEONARD (palaten takaisin).
Mitä, johtaja-kansalainen?
PANKRATIUS.
Ensi yönä lähdet kanssani kreivi Henrikin luo.
LEONARD.
Tottelen.
(Menee.)
PANKRATIUS.
Miksi se yksi mies on minun, tuhansien johtajan, tiellä? Hänen voimansa
ovat pienet minuun verraten — muutama sata hänen sanaansa sokeasti
uskovaa talonpoikaa, jotka ovat kiintyneet häneen kuin uskolliset
kotieläimet... Ne merkitsevät yhtä vähän kuin tyhjä, kuin nolla. Miksi
niin haluan hänet nähdä ja häikäistä? Onko henkeni tavannut vertaisensa
ja hetkeksi pysähtynyt? Se on viimeinen vastukseni näillä tasangoilla,
se on kukistettava, ja sitten... Ajatukseni, etkö saata pettää itseäsi
kuten petät muita? Häpeä, sillä tiedäthän sinä päämääräsi, sinä
olet ajatus, kansan hallitsija, sinussa on yhtyneenä kaikkien tahto
ja mahti, ja mikä on muille rikos, on sinulle kunnia. Halvoille,
tuntemattomille ihmisille olet hankkinut nimet, — ihmisille, joilta
puuttuu tunne, olet antanut uskon, itsesi kaltaisen maailman, uuden
maailman olet luonut ympärillesi. Mutta itse harhaat, etkä tiedä mikä
olet. Ei, ei, ei — sinä olet suuri.
(Vaipuu nojatuoliin ja miettii.)
* * * * *
Kuusimetsä. Puihin ripustettuja liinoja. Keskellä niitty, siinä
hirsipuu. Majoja. Telttoja. Nuotioita. Tynnyrejä. Väkijoukkoja.
MIES (mustaviittaisessa valepuvussa, vapauden punainen lakki päässä,
tulee pitäen kastettua juutalaista kädestä).
Muista!
KASTETTU JUUTALAINEN (hiljaan).
Jalosukuinen herra, minä ohjaan teidät, en anna ilmi, kunniani kautta.
MIES.
Jos väräytät silmääsikään tai nostat sormeasi, niin ammun otsaasi.
Saat ymmärtää, etten välitä sinun elämästäsi, kun olen kerran pannut
omanikin alttiiksi.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Voi, voi, sinä puristat kämmentäni kuin rautapihdeillä. Mitä minun
pitää tehdä?
MIES.
Puhu kanssani kuin tuttavan, äsken saapuneen ystävän kanssa. — Mitä
tanssia tuo on?
KASTETTU JUUTALAINEN.
Vapaiden ihmisten tanssia.
(Miehet ja naiset tanssivat ja laulavat hirsipuun ympärillä.)
KUORO.
Leipää, ansiota, polttopuita talvisin, lepoa kesäisin — hurraa, hurraa!
Jumala ei ole säälinyt meitä, hurraa, hurraa!
Kuninkaat eivät ole säälineet meitä, hurraa, hurraa!
Herrat ne ei ole säälineet meitä, hurraa, hurraa!
Jumalaa ja kuninkaita ja herroja nyt kiitämme palveluksestansa, hurraa,
hurraa!
MIES (tytölle).
Minua ilahduttaa että olet niin punakka ja iloinen.
TYTTÖ.
Jo sitä ollaan kyllin kauan varrottu tällaista päivää. Olen saanut
ikäni lautasia pestä, haarukoita kiillottaa rievulla, ystävällistä
sanaa en ole ikänäni kuullut. Vaan onpas se tullut aika minun itseni
syödä, itseni tanssia, hurraa!
MIES.
Tanssi, kansalaisetar.
KASTETTU JUUTALAINEN (hiljaan).
Varjelkoon teitä, jalosukuinen herra. Joku voisi tuntea, lähtekäämme.
MIES.
Jos joku minut, tuntee niin olet sinä hukassa. Menkäämme eteenpäin.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Tuon tammen alla istuu lakeijain klubi.
MIES.
Käykäämme lähemmäksi.
ERÄS LAKEIJA.
Minä olen jo tappanut entisen herrani.
TOINEN LAKEIJA.
Minä etsin yhä paroniani. — Terveydeksesi.
KAMARIPALVELIJA.
Kansalaiset, työtaakan alla, otsa hiessä ja nöyryytyksessä, kiillottaen
kenkiä ja leikaten hiuksia tulimme me tuntemaan oikeutemme. Koko klubin
malja!
LAKEIJAIN KUORO.
Eläköön puheenjohtajamme. Hän johdattaa meitä kunnian tietä.
KAMARIPALVELIJA.
Kiitos, kansalainen.
PALVELIJAIN KUORO.
Eteisistä, vankiloistamme, syöksyimme kaikki yhtenä miehenä. — Eläköön!
— Me tunnemme salonkien narrimaisuudet ja irstaudet. — Eläköön! —
Eläköön!
MIES.
Mitä ovat nuo kaikkein kovimmat ja hurjimmat äänet, jotka tulevat
tuolta vasemmalla olevasta viidakosta.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Se on teurastajain kuoro, jalosukuinen herra.
TEURASTAJAIN KUORO.
Kirveen hamara ja puukko ovat aseemme, teurastus on elämäämme. Sama
meille, karjaako vai herroja teurastamme.
Me voiman ja veren lapset katselemme välinpitämättöminä toisia
heikompia ja valkeampia. Ken meidät kutsuu, hänen me olemme — herroille
härkiä, kansalle herroja teurastamme.
Kirveen hamara ja puukko ovat aseemme, teurastus on elämäämme,
teurastus, teurastus, teurastus.
MIES.
Noista pidän — he eivät ainakaan puhu mitään kunniasta eikä
filosofiasta. — Hyvää iltaa, rouva.
KASTETTU JUUTALAINEN (hiljaa).
Jalosukuinen herra, sanokaa »kansalaisettareksi» tai »vapaaksi
naiseksi».
NAINEN.
Mitä tuo arvonimi merkitsee, mistä se pääsi — hyi, hyi — sinä haiset
menneisyydeltä.
MIES.
Kieleni sekaantui.
NAINEN.
Olen yhtä vapaa kuin sinäkin, olen riippumaton vaimo, ja annan
yhteiskunnalle rakkauteni siksi, että se on tunnustanut oikeuteni.
MIES.
Yhteiskunta puolestaan on siksi antanut sinulle nuo sormukset ja nuo
ametistivitjat. Oi, kaksinkerroin antelias hyvä yhteiskunta!
NAINEN.
Ei, nämä rihkamat riistin ennen vapautustani — mieheltäni,
viholliseltani, vapauden viholliselta, joka piti minua vankeudessa.
MIES.
Toivon kansalaisettarelle hauskaa kävelyä!
(Jatkaa matkaansa.)
Ken on tuo kummallinen sotamies, joka nojaa kaksiteräiseen miekkaan,
joka pitää poikkihakattua ihmisen päätä lakkinsa päällä, toista
vyöllään, kolmatta rinnallaan? Eikö se ole kuuluisa Blanchetti,
samanlainen kansan kondottieri nykyään kuin olivat ruhtinasten ja
hallitusten kondottierit ennen?
KASTETTU JUUTALAINEN.
Juuri hän, jalosukuinen herra — vasta viikon on hän ollut luonamme.
MIES.
Miksi kenraali on niin ajatuksiinsa vaipunut?
BLANCHETTI.
Te näette, kansalaiset, tuon aukeaman vaahterain välissä — katsokaa
tarkoin — eroitatte tuolla vuorella linnan — näen selvästi kiikarillani
muurit, vallihaudat ja neljä tornia.
MIES.
Se on vaikea valloittaa.
BLANCHETTI.
Tuhat tulimaista! — voithan kiertää hautoja myöten, kaivaa alle
räjäytysjohdot ja...
KASTETTU JUUTALAINEN (vilkuttaen silmiään).
Kenraali, kansalainen.
MIES (hiljaa).
Tunnetko viritetyn hanan viittani alla?
KASTETTU JUUTALAINEN (syrjään).
Voi! voi!
(Ääneen.)
Kuinka olet siis päättänyt, kansalaisemme, kenraali?
BLANCHETTI (miettiväisenä).
Vaikkakin olette veljiäni vapaudessa, ette ole minun veljiäni
nerokkuudessa — voittomme jälkeen saa jokainen kuulla suunnitelmistani.
(Menee pois.)
MIES (kastetulle).
Annan teille neuvon: surmatkaa hänet, sillä niin alkaa kaikki
ylimyksellisyys.
KÄSITYÖLÄINEN.
Kirous, kirous.
MIES.
Mitä teet, mies raukka, sen puun alla. Miksi näytät niin hurjistuneelta
ja nääntyneeltä?
KÄSITYÖLÄINEN.
Kirotut kauppiaat ja tehtaiden hoitajat! Parhaat vuodet, jolloin muut
rakastavat tyttöjä, tappelevat avaralla kentällä, purjehtivat merien
selillä, kituutin minä ahtaassa komerossa silkkiä kutoen.
MIES.
Tyhjennä pikari, jota pidät kädessäsi.
KÄSITYÖLÄINEN.
Voimani ovat lopussa, en jaksa nostaa huulilleni, töin tuskin sain
tänne ryömityksi. Minulle ei enää koita vapauden päivä. Kirotut
kauppiaat, jotka silkkiä myövät, ja herrat, joilla on silkkiä päällään,
kirotut, kirotut.
(Kuolee.)
KASTETTU JUUTALAINEN.
Miten inhoittava ruumis.
MIES.
Vapauden pelkurilapsi, juutalaisuudesta kastettu kansalainen, katso
tuota elotonta päätä, joka kelluu laskevan auringon verisessä rusossa.
Minne joutuvat nyt teidän komeat sananne, tasa-arvo, ihmissuvun
täydellisyys ja onni?
KASTETTU JUUTALAINEN (sivulle).
Jospa sinäkin ajoissa kuolisit ja koirat raatelisivat ruumiisi
palasiksi.
(Ääneen.)
Päästä minut — minun täytyy tehdä tiliä lähettilästoimestani.
MIES.
Sano, että pidin sinua vakoojana ja siksi otin kiinni.
(Katselee ympärilleen.)
Ihmisäänet vaikenevat takanamme. Edessämme on enää vain mäntyjä ja
kuusia, joissa illan säteet välkähtelevät.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Puiden ylle keräytyy pilviä. Sinun olisi parempi palata oman väkesi
luo, joka jo muutenkin on kauan odottanut sinua pyhän Ignatiuksen
rotkossa.
MIES.
Kiitos huolenpidostasi, arvoisa juutalainen. Takaisin — tahdon nähdä
kansalaiset vielä kerran illan hämärässä.
ÄÄNI PUIDEN VÄLISTÄ.
Hamin poika toivottaa hyvää yötä vanhalle auringolle.
ÄÄNI OIKEALTA.
Maljasi, sinä vanha vihollisemme, joka olet ajanut meidät työhön ja
helteeseen. Kun huomenna nouset, tapaat orjasi lihapatojen ja kannujen
ääressä — ja nyt, lasini, joudat helvettiin.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Joukko talonpoikia tulee tänne päin.
MIES.
Et saa hievahtaa. Seiso tuon puun takana ja ole vaiti.
TALONPOIKIEN KUORO.
Menkäämme, menkäämme telttojen suojaan, veljiemme luo — menkäämme,
menkäämme vaahterain varjoon, uinumaan, hupaisasti tarinoimaan illalla
— siellä tytöt odottavat meitä — siellä ovat tapetut härät, entiset
auranvetäjät odottavat meitä.
ERÄS ÄÄNI.
Minä vedän häntä ja laahaan, se kyyristelee ja vastustelee — mars
rekryytiksi, mars!
HERRAN ÄÄNI.
Hyvät lapsukaiseni, armoa, armoa.
TOINEN ÄÄNI.
Anna minulle takaisin kaikki verotyöhön menneet päiväni.
KOLMAS ÄÄNI.
Herätäppäs eloon, herra, kasakkaruoskan iskuihin nääntynyt poikani.
NELJÄS ÄÄNI.
Moukat juovat sinun maljasi, herra, pyytävät sinulta anteeksi, herra.
TALONPOIKIEN KUORO (ohikulkien).
Vampyyri on imenyt veremme ja hikemme. Nyt se on vankinamme, emme
päästä vampyyriä. Hitto vieköön, hitto vieköön, sinä saat korkean
lopun, — herra kun olet ja suuri herra, niin sinut vedetään meitä
kaikkia korkeammalle. Surma tyranniherroille. Meille köyhille,
meille nälkäisille ja uupuneille, syömistä, lepoa ja juomaa meille.
— Heidän ruumiitaan on oleva kuin lyhteitä pelloilla. Kuin akanoita
puimakoneesta, jää tuhkaa heidän linnoistaan. Viikatteittemme,
kirveittemme ja puintivarstaimme nimessä, eteenpäin, veljet.
MIES.
En voinut eroittaa hänen kasvojaan joukon keskeltä.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Kenties on siellä joku jalosukuisen herran tuttava tai sukulainen.
MIES.
Häntä minä halveksin ja teitä minä vihaan — runous kultaa vielä joskus
sen kaiken. — Menkäämme, juutalainen, menkäämme.
(Laskeutuu pensaikkoon.)
* * * * *
Toinen kohta havumetsää. Kunnaita, joilla leimuaa nuotioita. Kansaa
koolla tulisoihtujen valossa.
MIES (sukeltaen esiin alhaalta puiden takaa kastetun juutalaisen
kanssa).
Oksat ovat repineet riekaleiksi vapaudenlakkini. — Mikä punertavain
loimujen helvetti nousee tuolta kahden metsänseinämän keskeltä, kahden
pimeysröykkiön lomasta.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Olemme eksyneet etsiessämme pyhän Ignatiuksen rotkoa. Takaisin
pensaikkoon, sillä täällä toimittaa Leonard uuden uskon juhlamenoja.
MIES (tullen esiin).
Jumalan nimessä, menkäämme — sitä juuri olen halunnut. Älä pelkää, ei
kukaan tunne meitä.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Varovasti, hitaasti!
MIES.
Kaikkialla jonkin suurrakennuksen raunioita, joka on saanut kestää
vuosisatoja ennenkuin on kukistunut, pylväitä, jalustoja, otsikkoja,
kappaleiksi lyötyjä kuvapatsaita, sikin sokin piirtokoristeita, joita
kierrettiin muinaisten kaariholvien ympärille. Jaloissani välähti
juuri survottu lasilevy — on kuin Pyhän Neitsyen kasvot olisivat
hetkeksi tulleet näkyviin varjosta ja taas häipyneet — tuossa, katso,
on kokonainen kaariholvi — tuossa on soraan uponnut rautaristikko —
ylhäältä välähti tulisoihdun valo — näen puolet ritarista, joka nukkuu
keskellä hautaa — opas, missä olen?
KASTETTU JUUTALAINEN.
Väkemme teki veristä työtään neljäkymmentä päivää ja yötä. Nyt
he vihdoinkin ovat saaneet hävitetyksi viimeisen kirkon näiltä
tasangoilta. — Nyt juuri kuljemme hautausmaan ohi.
MIES.
Teidän laulunne, uudet ihmiset, kaikuvat katkerilta korvissani — tummia
ihmishaamuja tunkeilee takaa, edestä ja sivuilta, loimut ja varjot
kulkevat tuulen ajamina joukkojen yli kuin elävät henget.
OHIKULKIJA.
Vapauden nimessä onnittelen teitä molempia.
TOINEN.
Herrojen surman nimessä tervehdin teitä kumpaakin.
KOLMAS.
Miksi ette kiiruhda, tuolla laulavat vapauden papit.
KASTETTU JUUTALAINEN.
On mahdotonta panna vastaan. Kaikkialta sysivät meitä.
MIES.
Kuka on tuo nuori mies, joka seisoo rakennuksen raunioilla? Kolme
roviota palaa hänen allaan, keskellä savua ja hiillosta hän seisoo,
kasvot hehkuvat ja äänessä on mielettömyyden kaiku.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Se on Leonard, vapauden intomielinen profetta. Ympärillä seisovat
meidän uhripappimme, filosofimme, runoilijamme, taiteilijamme, heidän
tyttärensä ja lemmittynsä.
MIES.
Haa! teidän ylimystönne. Näytä minulle hänet, joka sinut lähetti.
KASTETTU JUUTALAINEN.
En näe häntä täällä.
LEONARD.
Antakaa hänet minun suudeltavakseni, rintaani vasten puristaakseni,
syleilykseni häntä kaunokaistani, riippumatonta, vapautunutta,
verhoista ja ennakkoluuloista paljastunutta vapauden valittua tytärtä,
kihlattuani.
NEIDON ÄÄNI.
Minä riennän sinun luoksesi, rakkaani!
TOINEN NAIS-ÄÄNI.
Katso, minä ojennan sinulle käteni — olen vaipunut maahan uupumuksesta
— olen tahrautunut kulkiessani pitkin suitsuavia raunioita, armaani.
KOLMAS NAIS-ÄÄNI.
Olen päässyt heidän edelleen. Läpi tuhkan ja helteen, läpi tulen ja
sauhun tulen luoksesi, armaani.
MIES.
Hiukset hajallaan, läähättävin rinnoin kapuaa hän raunioille
intohimoisin liikkein.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Tällaista on joka yö.
LEONARD.
Tule luokseni, tule, oi hekumani, vapauden tytär. Sinä vapiset
jumalaisessa tulessa — pyhä innostus, ota valtaasi minun sieluni.
Kuulkaa kaikki, nyt minä ennustan teille.
MIES.
Naisen pää vaipui, hän menee tainnoksiin.
LEONARD.
Katsokaa, me seisomme molemmat vapautetun, ylösnousseen ihmissuvun
kuvana vanhojen muotojen, vanhan Jumalan raunioilla. Kunnia meille että
olemme Hänen jäsenensä repineet, nyt ovat ne tomuna ja tuhkana. Ja
Hänen henkensä me olemme voittaneet omalla hengellämme, hänen henkensä
on suistunut tyhjyyteen.
NAISTEN KUORO.
Onnellinen, onnellinen on profetan kihlattu. Me seisomme alhaalla ja
kadehdimme hänen kunniaansa.
LEONARD.
Minä julistan uuden maailman, uudelle jumalalle luovutan taivaat.
Vapauden ja hekuman Herra, rahvaan Jumala, jokainen koston uhri,
jokainen tyrannin ruumis olkoon sinun alttarinasi. Verimeriin hukkukoot
ihmissuvun vanhat kyyneleet ja kärsimykset — sen elämänä olkoon tästä
lähtien onni — sen oikeutena tasa-arvoisuus — ja joka muuta luo, sille
hirttonuora ja kirous.
MIESTEN KUORO.
Romahtanut on sorron ja ylpeyden rakennus. Ken siitä yhden kivenkään
korjaa, sille kuolema ja kirous.
KASTETTU JUUTALAINEN (syrjään).
Jehovan häpäisijät, kolmasti syljen teidän perikadoksenne.
MIES.
Kotka, pidä lupauksesi, niin minä nostatan tähän heidän niskoilleen
uuden kirkon Kristukselle.
ÄÄNIÄ SEKAISIN.
Vapaus — onni — hurraa — hei — hellerei — hurraa — hurraa.
PAPPIEN KUORO.
Missä ovat herrat, missä kuninkaat, jotka vielä äsken kuljeskelivat
maan päällä valtikkoineen ja kruunuineen, korskeina ja tuikeina.
MURHAMIES.
Minä olen tappanut kuningas Aleksanterin.
TOINEN.
Minä kuningas Henrikin.
KOLMAS.
Minä kuningas Emanuelin.
LEONARD.
Kulkekaa pelottomina ja murhatkaa ilman tunnonvaivaa, sillä te olette
valituista valitut, pyhistä pyhimmät, sillä te olette vapauden
marttyrejä, vapauden sankareja.
MURHAMIESTEN KUORO.
Lähtekäämme yön pimeyteen pusertaen tikareja kourissamme, lähtekäämme,
lähtekäämme.
LEONARD.
Herää, sulottareni.
(Kuuluu ukkonen.)
No, antakaa vastaus elävälle Jumalalle. Kohottakaa laulunne, tulkaa
jälestäni kaikki, kaikki. Vielä kerran kierrämme ja tallaamme maahan
kuolleen Jumalan temppelin.
Ja sinä, nosta pääsi, nouse ja herää.
NEITO.
Palan rakkautta sinuun ja Jumalaasi, koko maailmalle jaan rakkauteni —
palan — palan.
MIES.
Joku on juossut hänen luokseen, vaipunut polvilleen, ponnistaa
voimiaan, sopertaa jotain ja voihkii.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Minä näen, minä näen, se on kuuluisan filosofin poika.
LEONARD.
Mitä tahdot, Herman?
HERMAN.
Ylipappi, anna minulle pyhä voitelu murhatöihin.
LEONARD (uhripapeille).
Antakaa minulle öljy, tikari ja myrkky.
(Hermanille.)
Öljyllä, jolla ennen on voideltu kuninkaita, voitelen nyt sinut
kuninkaita surmaamaan — entisten ritarien ja herrojen aseet panen
herrojen hävittämiseksi sinun käsiisi — rintaasi ripustan medaljongin,
myrkkyä täyden — minne ei rautasi ylety, siellä jäytäköön ja polttakoon
myrkky tyrannien sisuksia. — Mene ja hävitä vanhat sukupolvet kaikista
maan ääristä.
MIES.
Hän läksi liikkeelle ja nousee joukon etunenässä mäelle.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Väistykäämme tieltä.
MIES.
Ei, minä tahdon nähdä loppuun tämän unen.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Kolmasti sylkäisen sinua.
(Miehelle.)
Leonard saattaa tuntea minut, jalosukuinen herra. Katso miten suuri
puukko riippuu hänen ryntäisillään.
MIES.
Peitä itsesi minun vaipallani — Mitä naisia ne ovat, jotka tanssivat
edessämme.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Kreivittäriä ja ruhtinattaria, jotka ovat jättäneet miehensä ja
siirtyneet meidän uskoomme.
MIES.
Muinoin ne olivat enkeleitäni. — Joukko on tulvinut kaikkialta hänen
ympärilleen — hän on nyt hävinnyt näkyvistäni tungokseen, vain soitosta
arvaan, että hän etenee meistä. Tule jälestäni, tuolta on meidän
helpompi nähdä.
(Vetäytyy muurin jätteelle.)
KASTETTU JUUTALAINEN.
Voi, voi, voi, kuka hyvänsä voi huomata meidät täältä.
MIES.
Minä näen hänet taas. Toiset naiset tunkeilevat hänen jälestään
kalpeina, mielettöminä, kouristuksissaan. Filosofin poika suu vaahdossa
pudistelee tikaria. — He tulevat nyt pohjoisen tornin raunioille.