pelasta meidät, Herra!
MIES.
Nyt vannokaa kaikki, että tahdotte puolustaa esi-isienne uskoa ja
kunniaa, että nälkä ja jano saavat näännyttää teidät kuolemaan, vaan ei
häpeään, ei antautumiseen, ei ainoankaan teidän Jumalallenne tai teille
kuuluvan oikeuden luovuttamiseen.
ÄÄNIÄ.
Vannomme.
(Arkkipiispa polvistuu ja kohottaa ristiä. Kaikki polvistuvat.)
KUORO.
Valanrikkojan ylitse tulkoon Sinun vihasi. Pelkurin ylitse tulkoon
Sinun vihasi. Kavaltajan ylitse tulkoon Sinun vihasi.
ÄÄNIÄ.
Vannomme.
MIES (ottaa miekan).
Nyt lupaan teille kunnian — voittoa pyytäkää Jumalalta.
(Poistuu joukon ympäröimänä.)
Pyhän Kolminaisuuden linnan piha. Mies. Kreivejä. Paroneja. Ruhtinaita.
Pappeja. Aatelistoa.
KREIVI (vie miehen syrjään).
Kuinka, onko kaikki hukassa?
MIES.
Ei kaikki, jollei vaan miehuutenne lopu ennen aikojaan.
KREIVI.
Ennen mitä?
MIES.
Ennen kuolemaa.
PARONI (vie hänet syrjään toisaannepäin).
Kreivi, kerrotaan että sinä olet nähnyt sen julman ihmisen. Onko
hänellä pisaraakaan sääliä kohtaamme, kun joudumme hänen käsiinsä?
MIES.
Totisesti sanon sinulle, ettei yksikään isistäsi ole kuullut
sellaisesta säälistä: sitä nimitetään hirsipuuksi.
PARONI.
Pitää puolustautua minkä voi.
MIES.
Mitä ruhtinas sanoo?
RUHTINAS.
Pari sanaa kahden kesken.
(Menevät syrjään.)
Se on kaikki paikallaan laumaa varten, mutta — meidän kesken — onhan
päivänselvää, ettemme kykene puolustautumaan.
MIES.
Mitä on siis tehtävä?
RUHTINAS.
Sinut on valittu johtajaksi ja siksi on sinun ryhdyttävä sovitteluihin.
MIES.
Hiljaa, hiljaa!
RUHTINAS.
Miksi?
MIES.
Siksi, että sinä korkea-arvoisa ruhtinas olet jo kuolemaan vikapää.
(Kääntyy joukon puoleen.)
Ken hiiskahtaakaan antautumisesta, hänet rangaistaan kuolemalla.
KAIKKI.
Kuolemalla, kuolemalla. — Eläköön!
(Menevät.)
* * * * *
Pylväskäytävä linnassa. Mies. Jakob.
MIES.
Missä on poikani?
JAKOB.
Hän on istuutunut vanhan vankilan kynnykselle pohjoisessa tornissa ja
laulaa ennustuksiaan.
MIES.
Miehitä lujimmin Eleonoran vallitorni, pysy itse siellä ja aina
muutaman minutin perästä tähystele kapinoivain leiriä.
JAKOB.
Kannattaisipa, Herra minua auttakoon, antaa miehillemme lasi viinaa
yllykkeeksi.
MIES.
Jos tulee tarvis niin käske avaamaan myöskin kreiviemme ja
ruhtinaittemme viinikellarit.
(Jakob menee.)
(Mies nousee muutamia portaita ylemmäs aivan sotalipun alle,
tasaiselle multavallille.)
Terästynein silmin, sydän täynnä vihaa katselen teitä, viholliseni. Nyt
en enää turhin sanoin, voimattomin innoin ole kanssanne taisteleva,
vaan raudoin ja miehin, jotka ovat antautuneet johtoni alle.
Miten ihanaa on olla herrana ja valtiaana, vaikkapa edes
kuolinvuoteelta katsella ympärilleen liittynyttä vierasta tahtoa, ja
teitä vastustajani, jotka olette rotkoon suistuneet ja sen syvyydestä
huudatte minun puoleeni, kuten kadotetut huutavat taivaan puoleen.
Muutama päivä vielä, eikä kenties enään ole olemassa minua eikä
ketään niistä kurjista, jotka ovat suuret esi-isänsä unhoittaneet.
Oli miten oli, joku päivä on vielä jälellä, minä käytän heitä omaksi
tyydytyksekseni, olen hallitseva, taisteleva, elävä. Se on viimeinen
lauluni!
Aurinko vaipuu kallioiden taa pitkässä mustassa usvaisessa
ruumisarkussaan. Välkehtivä veri virtaa kaikkialta laaksoon. Kuolemani
ennustähdet, tervehdin teitä vilpittömämmin ja avonaisemmin sydämin
kuin koskaan ennen olen tervehtinyt ilon, hurmaannuksen ja rakkauden
lupauksia.
Sillä en ole kurjan teon, juonien tai laskelmien kautta saavuttanut
toivomusteni päätä, vaan yhtäkkiä, arvaamatta, kuten alati olin
haaveillut.
Ja nyt seison tässä ikuisen unen äärellä, kaikkien niiden johtajana,
jotka vielä eilen olivat minun vertaisiani.
* * * * *
Tulisoihtujen valaisema linnan huone. Orcio istuu vuoteellaan. Mies
astuu sisään ja panee aseensa pöydälle.
MIES.
Käske jättämään sata miestä vallituksille. Loput levätkööt niin pitkän
tappelun jälkeen.
ÄÄNI OVEN TAKAA.
Siihen Herra minua auttakoon.
MIES.
Varmaan olet kuullut laukauksia ja ryntäyksemme melskettä, mutta älä
ole huolissasi, lapseni, emme me vielä tänään eikä huomenna joudu
vihollisen käsiin.
ORCIO.
Kuulin, vaan se ei koskenut sydämeeni — humu on kiitänyt ohi ja on nyt
jäljettömissä. Kokonaan toinen asia panee minut vapisemaan, isä.
MIES.
Sinä olet ollut peloissasi minusta.
ORCIO.
En, sillä tiedän ettei sinun hetkesi ole vielä tullut.
MIES.
Olemme kahden. Paino on pudonnut sielustani täksi päiväksi, sillä
tuolla laaksossa venyvät surmattujen vihollistemme ruumiit. Kerro
minulle kaikki ajatuksesi, minä kuuntelen sinua kuin muinoin kodissamme.
ORCIO.
Tule jälestäni, jälestäni, isä. Tuolla toistuu joka yö viimeinen tuomio.
(Menee muurin sala-ovelle ja avaa sen.)
MIES.
Minne sinä menet? Kuka on sinulle neuvonut tuon käytävän? Siellä on
ikuisesti pimeitä komeroita. Siellä mätänevät muinaisten uhrien luut.
ORCIO.
Missä sinun luonnollinen silmäsi ei eroita aurinkoa, siellä osaa minun
henkeni kulkea. Pimeydet, menkää pimeyksiin.
(Laskeutuu alas.)
* * * * *
Maanalaisia komeroita. Rautaristikoita, jalkarautoja, rikki menneitä
kidutusesineitä maassa. Mies tulisoihtu kädessä paaden vieressä, jolla
Orcio seisoo.
MIES.
Astu alas, minä rukoilen sinua, astu alas luokseni.
ORCIO.
Etkö kuule heidän ääniään, etkö näe heidän haamujaan?
MIES.
Haudan hiljaisuus — ja tulisoihdun valo valaisee vain muutaman askeleen
edessämme.
ORCIO.
Ne lähenevät yhä, ne käyvät yhä näkyvämmiksi, ne tulevat ahtaiden
holvien alta toinen toisensa jälkeen ja istuutuvat tuonne perälle.
MIES.
Sinun mielettömyydessäsi on minun tuomioni. Sinä hourit, lapseni, ja
hävität minun voimani juuri kun niitä niin tarvitsisin.
ORCIO.
Näen hengelläni heidän kalpeat haamunsa juhlallisina kokoontuvan
viimeiselle tuomiolle. Syytetty saapuu jo paikalleen ja hiipii kuin
usva.
ÄÄNIEN KUORO.
Voimalla, jonka me saanehet oomme kärsimästämme, me muinoin kahlitut,
kiusatut, piestyt, me revityt raudoin ja juotetut myrkyin ja haudatut
alle tiilein ja soran, nyt kiusatkaamme ja tuomitkaamme, tuomitkaamme
ja kadottakaamme — ja saatanan valtahan luovuttakaamme.
MIES.
Mitä näet?
ORCIO.
Syytetty — syytetty vääntelee käsiään.
MIES.
Kuka hän on?
ORCIO.
Isä, isä!
ÄÄNI.
Sinuun loppuu kirottu suku. Sinuun, viimeiseen, on se koonnut
kaiken voimansa, kaiken intohimonsa ja kaiken ylpeytensä, ainiaaksi
kuollakseen.
ÄÄNTEN KUORO.
Siksi ettet mitään rakastanut, et mitään kunnioittanut paitsi itseäsi,
paitsi itseäsi ja ajatuksiasi, olet kadotettu, kadotettu ainiaaksi.
MIES.
En voi mitään nähdä, mutta kuulen maan alta, maan yltä ja sivuilta
huokauksia ja valituksia, ennuslauseita ja uhkauksia.
ORCIO.
Hän korotti nyt päänsä kuten sinä, isä, kun olet vihoissasi, ja vastasi
ylpein sanoin kuten sinä, isä, kun halveksit.
ÄÄNTEN KUORO.
Turhaan, turhaan. Ei ole hänelle pelastusta maan päällä eikä taivaassa.
ERÄS ÄÄNI.
Muutama päivä vielä maallista, katoavaista kunniaa, jonka esi-isäsi
riistivät minulta ja veljiltäni — vaan sitten hukut sinä ja sinun
veljesi eikä sinun tomuasi saata hautakellot eikä ystäväin ja
sukulaisten valitukset, niinkuin ei saattanut meitäkään tällä samalla
murheen kalliolla.
MIES.
Kyllä tunnen teidät, kurjat henget, virvatulet, jotka juoksentelette
enkeliparvien keskellä.
(Astuu muutamia askeleita eteenpäin.)
ORCIO.
Isä, älä putoa syvyyteen. Kristuksen pyhän nimen kautta vannotan sinua,
isä.
MIES (kääntyen).
Kerro, kerro kenet näet.
ORCIO.
Se on haamu.
MIES.
Kenen?
ORCIO.
Tuo tuossa olet sinä, kalmankalpeana, kahlehdittuna. Nyt he kiduttavat
sinua — minä kuulen sinun voihkeesi.
(Vaipuu polvilleen.)
Anna minulle anteeksi, isä. — Äiti tuli keskellä yötä ja käski...
(Vaipuu tainnoksiin.)
MIES (ottaa hänet syliinsä).
Tämä vielä puuttui — haa! oma lapseni on tuonut minut helvetin
kynnykselle. Maria, lepyttämätön henki. Jumalani! Ja Sinä toinen Maria,
jota olen niin paljon rukoillut.
Siellä alkaa kipujen ja pimeyden loppumattomuus. Takaisin — minun
täytyy vielä taistella ihmisten kanssa — sitten ikuinen taistelu.
(Juoksee pois poikansa kanssa.)
ÄÄNTEN KUORO (etäältä).
Siksi, ettet mitään rakastanut, et mitään kunnioittanut paitsi itseäsi,
paitsi itseäsi ja ajatuksiasi, olet sinä kadotettu, kadotettu ainiaaksi.
* * * * *
Pyhän Kolminaisuuden linnan sali. Mies. Naisia, lapsia, muutamia
vanhuksia ja kreivejä polvillaan hänen edessään. Risti-isä seisoo salin
keskellä. Väkijoukko perällä. Riippumaan pantuja aseita, goottilaisia
pilareja, koristeita, ikkunoita.
MIES.
Ei, poikani kautta, vaimo-vainajani kautta, ei, minä sanon vielä
kerran: ei.
NAISTEN ÄÄNIÄ.
Armahda. Nälkä polttaa omia ja lastemme sisälmyksiä, yöt päivät kalvaa
meitä kauhu.
MIESTEN ÄÄNIÄ.
Vielä on tilaisuus, kuule lähettiä, älä laske lähettiä.
RISTI-ISÄ.
Koko elämäni on ollut kansalaispalvelusta enkä välitä sinun
syytöksistäsi, Henrik. Jos olen ottanut vastaan lähetin viran, jota
tänä hetkenä toimitan, niin siksi, että tunnen aikani ja ymmärrän sen
oikean arvon. Pankratius on edustaja-kansalainen, niin sanoakseni...
MIES.
Pois näkyvistäni, vanhus.
(Syrjään Jakobille.)
Tuo tänne osastomme.
(Jakob poistuu. Naiset nousevat itkien. Miehet väistyvät
muutaman askeleen päähän.)
PARONI.
Sinä olet vienyt meidät perikatoon, kreivi.
TOINEN.
Me kieltäydymme sinua tottelemasta.
RUHTINAS.
Me säädämme itse tuon kunnioitettavan kansalaisen kanssa linnan
antautumisehdot.
RISTI-ISÄ.
Suuri mies, joka on lähettänyt minut, lupaa teille hengen, jos liitytte
häneen ja tunnustatte ajan pyrkimyksen.
USEITA ÄÄNIÄ.
Me tunnustamme, tunnustamme.
MIES.
Kun valitsitte minut, vannoin minä kaatuvani näille muureille. Pidän
sanani, ja te kaikki kaadutte minun kanssani.
Haa! te tahtoisitte vielä elää.
Haa! kysykää esi-isiltänne miksi he sortivat ja hallitsivat.
(Kreiville.)
Ja sinä, miksi näännytit alamaisiasi?
(Toiselle.)
Miksi kulutit sinä nuoren ikäsi korttipeliin ja matkoihin kauas
isänmaastasi?
(Taas toiselle.)
Sinä matelit ylempien edessä, ylenkatsoit alempiasi.
(Eräälle naisista.)
Miksi et kasvattanut lapsiasi itsellesi puolustajiksi, ritareiksi? Nyt
he kelpaisivat johonkin. Vaan sinä rakastelit juutalaisia, asianajajia
— pyydä nyt heiltä elämää.
(Nousee ja ojentaa kätensä.)
Mikä kiire teillä on häpeään, mikä teitä niin viettelee tahraamaan
viimeiset hetkenne? Eteenpäin toki ennen, minun jälessäni eteenpäin,
arvoisat herrat, luoteja ja painetteja kohti, — eikä sinne missä
hirsipuu ja äänetön mestaaja köysi kädessä odottaa kaulojanne.
MUUTAMIA ÄÄNIÄ.
Hyvin puhuttu. Luoteja ja painetteja kohti.
TOISIA ÄÄNIÄ.
Ei ole enään palastakaan leipää.
NAIS-ÄÄNIÄ.
Meidän lapsemme, teidän lapsenne.
USEITA ÄÄNIÄ.
On antautuminen. Sovitteluihin, sovitteluihin.
RISTI-ISÄ.
Lupaan teille elämänne, niin sanoakseni, personanne ja ruumiinne
koskemattomuuden.
MIES (lähestyy risti-isää ja tarttuu häntä rintaan).
Lähettilään pyhä persona, mene kätkemään harmaa pääsi kastettujen
juutalaisten ja suutarien telttoihin, etten tahraisi sitä omalla
verelläsi.
(Sisään tulee ryhmä asestettua väkeä Jakobin johdolla.)
Ottakaa ja viekää maaliksenne tuo halpahintaisen opin uurtama otsa,
samoin tuo vapauden lakki, joka sanojeni henkäyksestä vapisee tuossa
aivottomassa päässä.
(Risti-isä katoaa näkyvistä.)
KAIKKI (yhtaikaa).
Kiinni hänet ja Pankratiuksen käsiin.
MIES.
Hetkinen vielä, arvoisat herrat.
(Kulkee sotilaasta sotilaaseen.)
Sinun kanssasi olen muistaakseni samoillut kauas vuoristoon
metsästysretkille. Muistatko, kun nostin sinut kuilusta?
(Toisille.)
Teidän kanssanne jouduin haaksirikkoon Tonavan kallioille. Hieronymus,
Kristoffer, te olitte kanssani Mustalla merellä.
(Toisille.)
Teille rakennutin palaneiden mökkien sijalle uudet.
(Toisille.)
Te pakenitte luokseni pahaa herraanne. Sanokaa nyt, seuraatteko minua
vai jätättekö minut yksin pilkka huulille, etten noin suuresta joukosta
löytänyt ainoatakaan ihmistä.
KAIKKI.
Eläköön kreivi Henrik, eläköön!
MIES.
Mitä vielä on jälellä lihaa ja viinaa, se jakakaa heille. Ja sitten
muureille.
KAIKKI SOTAMIEHET.
Viinaa, lihaa, ja sitten muureille.
MIES.
Mene heidän kanssaan ja ole tunnin kuluttua valmis taisteluun.
JAKOB.
Siihen Herra minua auttakoon.
NAIS-ÄÄNIÄ.
Pienokaistemme tähden kiroamme sinut.
TOISIA ÄÄNIÄ.
Isäimme tähden.
TOISIA ÄÄNIÄ.
Vaimojenne tähden.
MIES.
Ja minä teidät kurjan sielunne tähden.
* * * * *
Pyhän Kolminaisuuden vallit. Ruumiita ylt'ympäri. Pirstoutuneita
tykkejä. Maassa aseita. Siellä täällä juoksee sotamiehiä. Mies nojaa
vallitusta vasten. Jakob hänen vieressään.
MIES (työntäen sapelinsa huotraan).
Ei ole suurempaa riemua kuin leikkiä vaaraa ja voittaa aina, ja kun
tulee tappion vuoro niin se ainoastaan yhden kerran.
JAKOB.
He ovat peräytyneet saatuaan viimeisen haulisateemme, mutta tuolla
alhaalla he taas parveilevat ja palaavat pian hyökkäykseen. Turhaan
— ei kukaan ole säädettyä kohtaloaan päässyt pakoon niin kauan kuin
maailma on seissyt.
MIES.
Eikö ole enää raehauleja?
JAKOB.
Ei kuulia, ei sudenhauleja eikä raehauleja. Kaikki tyhjenee viimein.
MIES.
Tuo sitten tänne poikani syleilläkseni häntä vielä kerran.
(Jakob poistuu.)
Taistelun sauhu on sumentanut silmäni. Minusta näyttää kuin laakso
kohoilisi ja kaatuisi takaisin. Kalliot pirstoutuvat sadoista
saumoistaan ja risteilevät. Kummallisessa jonossa kulkevat myös
ajatukseni.
(Istuu muurille.)
Ei kannata elää ihmisenä — eikä enkelinä. Muutaman vuosisadan kuluttua,
samoin kuin me muutaman vuoden oltuamme olemassa, tunsi ensimäinen
ylienkeli ikävää sydämessään ja himoitsi väkevämpiä voimia. On oltava
joko Jumala tai olemattomuus.
(Jakob tulee Orcion kanssa.)
Ota mukaasi muutamia miehiämme, kierrä linnan salit ja aja muureille
kaikki ketä tapaat.
JAKOB.
Pankkiirit, kreivit ja ruhtinaat.
(Menee.)
MIES.
Tule poikani. Pane kätesi tuohon minun kädelleni ja paina otsasi minun
huulilleni. Äitisi otsa oli muinoin yhtä valkea ja pehmeä.
ORCIO.
Kuulin hänen äänensä tänään ennenkuin miehesi tarttuivat aseisiin.
Hänen sanansa liitivät kevyesti kuin tuoksahdus, ja hän sanoi: »Tänä
iltana istut minun vieressäni.»
MIES.
Mainitsiko hän edes nimeäni?
ORCIO.
Hän sanoi: »Tänä iltana odotan poikaani.»
MIES (syrjään).
Loppuvatko voimani tien päättyessä? Jumala siitä varjelkoon. Hetkinen
rohkeutta — sitten saat pitää minua vankinasi läpi iankaikkisuuden.
(Ääneen.)
Poikani, anna anteeksi, että annoin sinulle elämän. Me eroamme —
tiedätkö kuinka kauaksi?
ORCIO.
Ota minut äläkä jätä. Älä jätä, minä vedän sinut jälestäni.
MIES.
Meidän tiemme kulkevat erilleen. Sinä unohdat minut enkeliparvien
keskessä, sinä et heitä ylhäältä minulle kastepisaraakaan, oi Yrjö,
Yrjö, oma poikaseni!
ORCIO.
Mitä huutoja — minä aivan vapisen — yhä hurjemmin, yhä lähempänä.
Tykkien ja pyssyjen pauke jyrisee, ennustettu viimeinen hetki saapuu
luoksemme.
MIES.
Kiirehdi, kiirehdi, Jakob.
(Joukko asestettuja kreivejä ja ruhtinaita kulkee alapihan
yli. Jakob sotamiehineen menee heidän jälkeensä.)
JONKUN ÄÄNI.
Olette antaneet aseiden palasia ja käskette taistelemaan.
TOINEN ÄÄNI.
Henrik, armahda meitä.
KOLMAS.
Älä aja meitä väsyneitä ja nälkäisiä muureille.
TOISIA ÄÄNIÄ.
Minne meitä ajetaan, minne?
MIES (heille).
Kuolemaan.
(Pojalleen.)
Tällä syleilyllä tahtoisin yhtyä sinuun iäksi. Mutta minun on meneminen
toiseen suuntaan.
(Orcio kaatuu luodin satuttamana.)
ÄÄNI YLHÄÄLTÄ.
Tänne luokseni, puhdas henki! Tänne luokseni, poikaseni!
MIES.
Hei! Tänne luokseni, pieni väkeni.
(Vetää esiin miekan ja panee makaavan huulille.)
Terä on kirkas kuin äskenkin, henki ja elämä ovat kiitäneet pois
yhtaikaa.
Hei, tänne, eteenpäin! He ovat tunkeutuneet jo sapelin ylettyville.
Takaisin kuiluun, vapauden pojat.
(Sekasortoa ja tappelua.)
* * * * *
Toinen puoli vallituksia. Kuuluu taistelun ääniä. Jakob pitkällään
muurilla. Mies juoksee verissään hänen luokseen.
MIES.
Mikä sinun on, uskollinen vanhukseni?
JAKOB.
Maksakoon sinulle piru helvetissä itsepäisyytesi ja minun tuskani. Niin
Herra minua auttakoon!
(Kuolee.)
MIES (heittäen sapelinsa.)
En sinua enää tarvitse, väkeni on kaatunut, ja nuo tuolla polvillaan
ojentavat käsiään voittajille ja änkyttävät armoa!
(Katselee ympärilleen.)
He eivät tule vielä tänne päin. On aikaa vielä, levätkäämme hetkinen.
Haa, he ovat jo päässeet pohjoisen tornin kimppuun, uutta väkeä on
tunkeutunut pohjoiselle tornille — katselevat eikö löydy kreivi
Henrikiä. — Täällä olen, täällä, mutta te ette pääse tuomareikseni.
Minä olen jo lähtenyt matkalle, minä astun Jumalan tuomiolle.
(Asettuu kuilun yli riippuvalle tornin jätteelle.)
Näen sen sysimustana, luokseni vyöryvinä pimeyden nummina, ijäisyyteni,
rannattoman, saarettoman, loputtoman — ja sen keskellä Jumalan kuni
auringon, joka ikuisesti paistaa, ijäti säteilee vaan ei mitään valaise.
(Siirtyy askeleen eteenpäin.)
He juoksevat, he näkivät minut. Jesus, Maria! Runous, ole kirottu sinä
kuten itse olen ainiaaksi. Kädet, tulkaa ja lävistäkää nämä muurit.
(Syöksyy syvyyteen.)
* * * * *
Linnan piha. Pankratius. Leonard. Blanchetti joukkojen nenässä.
Heidän edellään kulkee kreivejä ja ruhtinaita vaimoineen ja lapsineen
rautoihin sidottuina.
PANKRATIUS.
Nimesi?
KREIVI.
Kristoffer Volsagunilainen.
PANKRATIUS.
Lausuit sen viimeisen kerran. Entä sinun?
RUHTINAS.
Vladislav, Tšarnolasin herra.
PANKRATIUS.
Lausuit sen viimeisen kerran, — ja sinun?
PARONI.
Aleksanteri Godalbergistä.
PANKRATIUS.
Poispyyhitty elävien kirjoista — mene!
BLANCHETTI (Leonardille).
Kaksi kuukautta ovat vastustaneet, vaikka aseet ovat kurjat ja
vallitukset kelvottomat.
LEONARD.
Onko niitä siellä vielä paljon?
PANKRATIUS.
Minä jätän heidät kaikki sinulle. Vuotakoon heidän verensä maailman
nähtäväksi. Vaan sille, joka sanoo minulle missä kreivi Henrik on,
lahjoitan minä elämän.
USEITA ÄÄNIÄ.
Hän katosi aivan viime hetkessä.
RISTI-ISÄ.
Minä rupean nyt välittäjäksi sinun ja niiden arvoisain kansalaisten
välille, jotka ovat laskeneet Pyhän Kolminaisuuden linnan avaimet sinun
käsiisi ja ovat nyt vankejasi, suuri mies.
PANKRATIUS.
En tahdo tietää välittäjistä siinä missä olen omalla voimallani
voittoni saavuttanut. Saat itse valvoa heidän kuolemaansa.
RISTI-ISÄ.
Koko elämäni on ollut tosi kansalaisen elämää, josta on paljon
todistuksia, ja jos olen yhtynyt teihin niin en siksi että antaisin
omat aatelisveljeni...
PANKRATIUS.
Kiinni tuo vanha viisastelija, pois! Samaan matkaan muiden kanssa.
(Sotamiehet piirittävät risti-isän ja vangit.)
Missä on Henrik? Eikö kukaan teistä ole nähnyt häntä elävänä tai
kuolleena? Pussillinen kultaa Henrikistä — vaikkapa olisikin ruumiina.
(Joukko sotamiehiä laskeutuu muureilta.)
Ettekö te ole nähneet Henrikiä?
OSASTON JOHTAJA.
Johtaja-kansalainen, poikkesin kenrali Blanchetin käskystä vallien
länsipuolelle juuri kun olimme saapumassa linnoitukseen ja näin
vallitornin kolmannessa kaarroksessa haavoittuneen miehen seisomassa
aseettomana toisen ruumiin ääressä. Käskin lisätä marssin kahta
kiivaammaksi ottaaksemme hänet kiinni. Mutta ennenkuin olimme perillä,
laskeutui mies hiukan alemmas, nousi huojuvalle kielekkeelle ja katseli
hetken mielettömin katsein. Sitten ojensi hän kätensä kuin uija, joka
aikoo heittäytyä sukeltamaan, ja ponnistihe kaikin voimin eteenpäin —
me kuulimme kaikki kallionkamaraan putoavan ruumiin kumahduksen, ja
tässä on sapeli, joka löytyi muutaman askeleen päästä.
PANKRATIUS (ottaen sapelin).
Veren jälkiä kahvassa. Alempana hänen sukunsa vaakuna.
Tämä on kreivi Henrikin sapeli. Hän yksin teistä on pitänyt sanansa.
Siksi kunnia hänelle, teloitusrauta teille.
Kenrali Blanchetti, pidä huolta linnan hajoittamisesta ja tuomion
täyttämisestä.
Leonard!
(Astuu torniin Leonardin kanssa.)
LEONARD.
Niin monen unettoman yön jälkeen pitäisi sinun levätä, mestari.
Kasvoissasi näkyy väsymyksen jälkiä.
PANKRATIUS.
Ei ole vielä hetkeni levätä, lapseni, sillä vasta puolet työstäni on
päättynyt heidän heittäessään henkensä. — Katso noita kenttiä, noita
äärettömiä aloja, jotka ovat minun ja ajatukseni välillä. Nuo erämaat
on kansoitettava, hakattava tieltä nuo kalliot, yhdistettävä nuo
järvet, jaettava kullekin maa-alansa, että näille lakeuksille nousisi
kaksi kertaa niin paljon elämää, kuin niissä nyt on kuolemaa. Muuten ei
hävityksen työ tule lunastetuksi.
LEONARD.
Vapauden Jumala antaa meille voimia.
PANKRATIUS.
Mitä puhut Jumalasta — tässä jalka liukahtaa ihmisverestä. Kenen verta
se on? Takanamme ovat linnan pihat — olemme yksin, mutta minusta tuntuu
kuin joku kolmas olisi kerällämme.
LEONARD.
Kenties tuon surmatun ruumis.
PANKRATIUS.
Hänen uskollisen seuralaisensa ruumis, kuollut ruumis — mutta täällä
hallitsee jonkun henki — entä tuo lakki — sama vaakuna on siinä. Katso
tuonnemmas, kiveä, joka pistää kuilun yli — sillä paikalla pakahtui
hänen sydämensä.
LEONARD.
Sinä kalpenet, mestari.
PANKRATIUS.
Näetkö tuolla, korkealla, korkealla?
LEONARD.
Terävän huipun yllä näen kaltevan pilven, johon auringon säteet
sammuvat.
PANKRATIUS.
Kauhea merkki palaa siinä.
LEONARD.
Varmaan silmäsi pettävät.
PANKRATIUS.
Miljonajoukot kuuntelivat minua hetki sitten. Missä ovat joukkoni?
LEONARD.
Kuuletko heidän huutoaan? He huutavat sinua, he odottavat sinua.
PANKRATIUS.
Eukot ja lapset ovat lörpötelleet, että semmoinen on ilmestyvä, mutta
vasta viimeisenä päivänä.
LEONARD.
Kuka?
PANKRATIUS.
On kuin lumivalkea patsas seisoisi kuilujen yllä — nojaa molemmin
käsin ristiin kuten kostaja sapeliinsa — yhteenpunotuista salamoista
orjantappurakruunu.
LEONARD.
Mikä sinua vaivaa? Mikä sinun on?
PANKRATIUS.
Tuon katseen salamasta voi elävänä kuolla.
LEONARD.
Puna pakenee pakenemistaan kasvoiltasi — menkäämme täältä — menkäämme.
Kuuletko minua?
PANKRATIUS.
Pane kätesi silmilleni, paina nyrkeilläsi silmäluomiani — eroita minut
tuosta katseesta, joka musertaa minut tuhaksi.
LEONARD.
Onko nyt hyvä?
PANKRATIUS.
Sinulla on viheliäiset kädet — niinkuin hengellä, jolla ei ole luuta
eikä lihaa, läpinäkyvät kuin vesi, läpinäkyvät kuin ilma. Näen
kerrassaan kaikki.
LEONARD.
Nojaa minua vasten.
PANKRATIUS.
Anna minulle edes hiven pimeyttä.
LEONARD.
Voi, mestarini!
PANKRATIUS.
Pimeyttä, pimeyttä!
LEONARD.
Hoi, kansalaiset, hoi! Apuun, veljet demokratit. Hoi, apua, apua,
auttakaa!
PANKRATIUS.
Galilæe vicisti.
(Vaipuu Leonardin syliin ja kuolee.)