jokainen mato huutaa: »Minä ole Jumala» — ja joka hetki ne kuolevat
toinen toisensa perästä — pyrstötähdet ja auringot sammuvat. — Kristus
ei meitä enää pelasta — hän on ottanut molemmin käsin ristinsä ja
heittänyt syvyyksiin. Kuuletko miten se risti, miljonien toivo, särkyy
tähtiä vasten, murtuu, halkeaa, menee kappaleiksi, ja yhä alemmas
ja alemmas — kunnes sen sirpaleista on syntynyt sakea sumu. — Pyhä
Jumalan-äiti yksin vielä rukoilee, ja tähdet, hänen palvelijansa,
eivät vielä ole häntä jättäneet — mutta hänkin menee sinne, minne koko
maailma menee.
MIES.
Maria, ehkä tahdot nähdä poikaasi?
VAIMO.
Minä olen antanut hänelle siivet ja lähettänyt maailmojen keskeen, että
hän imisi itseensä kaikkea, mikä on kaunista ja hirmuista ja ylevää.
Hän palaa kerran ja tuo sinulle iloa. — Ah!
MIES.
Voitko pahoin?
VAIMO.
Joku on ripustanut lampun päähäni, ja lamppu heiluu sietämättömästi.
MIES.
Maria, kalleimpani, ole vaan tyyni kuten olet ennenkin ollut.
VAIMO.
Ken on runoilija, se ei elä kauan.
MIES.
Voi! apua, auttakaa!
(Sisään syöksyy naisia ja lääkärin rouva.)
LÄÄKÄRIN ROUVA.
Pilleriä, pulveria — ei, ei mitään kiinteätä, jotain nestelääkettä
vain. Greeta, juokse aptekkiin. Herra, olette itse syypää, minun
mieheni toruu tästä minua.
VAIMO.
Hyvästi, Henrik.
LÄÄKÄRIN ROUVA.
Te olette siis herra kreivi omassa personassanne.
MIES.
Maria, Maria.
(Pusertaa häntä itseensä.)
VAIMO.
Minun on niin hyvä, kun saan kuolla luoksesi.
(Hänen päänsä vaipuu.)
LÄÄKÄRIN ROUVA.
Miten kreivitär on punainen. Veri on syössyt aivoihin.
MIES.
Eihän hänelle vain tapahdu mitään!
(Lääkäri astuu sisään ja tulee sohvan luo.)
LÄÄKÄRI.
Hän ei enää tarvitse mitään, hän on kuollut.
II
Miksi lapsonen, et ratsasta keppihevolla, et leiki nukeilla, et tapa
kärpäsiä, et seivästä perhosia, et kieriskele nurmella, et varasta
makeisia, et tahraa kyynelin joka kirjainta A:sta Ö:hön? Kärpästen ja
perhosten kuningas, ilveilijän ystävä, pikku pirunpoika, miksi olet
niin enkelin näköinen? Mitä sanovat sinun siniset silmäsi, mietteiset
silmäsi, joskin eloisat, ja niin muistojen täyttämät, vaikka vasta
muutama kevät on vaeltanut pääsi yli? Miksi nojaat otsasi valkeita
kätösiäsi vasten ja näytät haaveilevan, ja niinkuin kukkaa kastehelmi
painavat ajatukset ohimoitasi.
Ja kun punehdut hehkuen kuin satateräinen ruusu, ja kutrisi taaksepäin
valahuttaen singahutat taivaisiin nuoren katseesi, kerro mitä kuulet,
mitä näet, kenen kanssa puhelet silloin? Sillä otsallesi nousee
ryppyjä, näkymättömästä kerästä ohuitten lankojen tavoin valuen, —
sillä silmissäsi säteilee kipuna, jota ei kukaan ymmärrä, ja imettäjäsi
itkee ja huutaa sinulle ja luulee, ettet häntä rakasta, ja tuttavat ja
sukulaiset huutavat sinulle ja luulevat, ettet heitä tunne. Vain isäsi
on vaiti ja katsoo alakuloisena, kunnes kyynel valahtaa hänen silmäänsä
ja jälleen katoo.
* * * * *
Lääkäri tarttui valtimoosi, laski lyönnit, ja sanoi että sinulla
on hermot. Kummi-isäsi toi sinulle leivoksia, taputti olkapäälle
ja ennusti, että sinusta tulee kansalainen suuren kansan pariin.
Professori tuli luoksesi ja tutki päätäsi ja lausui, että sinulla on
taipumusta täsmällisiin tieteisiin. Köyhä, jolle annoit hattuun lantin
ohikulkeissasi, lupasi sinulle kauniin vaimon maan päällä ja kruunun
taivaassa. Sotilas ehätti luoksesi, sieppasi syliinsä, heitti ilmaan
ja huusi: »Sinusta tulee eversti.» Mustalaisakka luki kauan oikeata
ja vasenta kämmentäsi, ei saanut mitään selvää, meni voivotellen
matkaansa eikä tahtonut ottaa dukattia. Magnetisoija viuhtoi sormillaan
silmiisi, veti kasvojesi ympäri pitkillä sormillaan ja pelästyi, sillä
tunsi itse vaipuvansa uneen. Pappi valmisti sinut ensi kerran ripille
ja oli vähällä polvistua eteesi kuten pyhänkuvan eteen polvistutaan.
Taiteilija tuli kun sinä olit vihainen ja poljit jalkaasi ja piirsi
sinusta pienen paholaisen ja asetti sinut tuomiopäivän kuvaan
kadotettujen henkien joukkoon.
* * * * *
Samalla sinä kasvat ja kaunistut. Ei ole sinulla sitä maidon ja
mansikan tuoksuvaa tuoreutta, joka on nuoruudelle ominaista, vaan
sen sijaan ihmeellisten, käsittämättömien ajatusten kauneus, joka
varmaankin vuotaa sinulle toisesta maailmasta, sillä vaikka silmäsi
usein ovat riutuneet, poskesi kalpeat ja rintasi painunut, pysähtyy
jokainen, joka sinuun katsoo, ja sanoo: »Miten ihana lapsi.» Jos
kukalla, joka kuihtuu, olisi tulesta sielu ja taivaasta hengen pyhä
lento, jos sen jokaisella maata kohti nuokkuvalla lehdellä olisi
enkelin ajatus kastepisaran sijasta, niin se kukka olisi sinun
näköisesi, oi lapseni — kenties ne olivatkin sellaisia ennen Aadamin
lankeemusta.
Hautausmaa. Mies ja Orcio goottilaisten pilarien ja tornien peittämän
haudan ääressä.
MIES.
Ota hattu päästäsi ja rukoile äidin sielun puolesta.
ORCIO.
Siunattu Neitsyt Maaria, Jumalan armoitettu, taivaitten Kuningatar
ja haltijatar kaiken, mikä kukoistaa maassa, pelloilla ja virtojen
äyräillä...
MIES.
Miksi muutat rukouksen sanoja? Rukoile niinkuin sinua on opetettu,
äitisi puolesta, joka kymmenen vuotta sitten juuri tällä samalla
hetkellä kuoli.
ORCIO.
Ylistetty Neitsyt Maaria, Jumalan armoitettu, Herra olkoon kanssasi,
siunattu sinä enkelien seassa, ja jokainen heistä, kun sinä kuljet
ohitse, tempaa sateenkaaren siivistään ja heittää jatkaisi alle. Sinä
kävelet niiden päällä kuin laineilla...
MIES.
Orcio!
ORCIO.
Kun nuo sanat kiertelevät ja kirvelevät päässäni niin, että minun, isä
rakas, täytyy sanoa ne.
MIES.
Nouse, semmoinen rukous ei tule Jumalan luo. Sinä et muista äitiäsi
etkä voi rakastaa häntä.
ORCIO.
Näen äidin hyvin usein.
MIES.
Missä, pienokaiseni?
ORCIO.
Unissani, tahi oikeastaan ei kokonaan unessa, vaan silloin kun vaivun
uneen, esimerkiksi eilen.
MIES.
Lapseni, mitä sinä puhut!
ORCIO.
Hän oli hyvin kalpea ja kuihtunut.
MIES.
Puhuiko hän sinulle mitään?
ORCIO.
Minusta tuntui, kuin hän olisi kulkenut suuressa ja avarassa
pimeydessä, aivan valkoisena itse, ja sanonut:
Mä kauaksi harhaan,
Yön tähtien tarhaan,
Ja sielt' ihanuudet,
Tuon hohtoisat, uudet,
Sun niill' leikkiellä,
Oi lapseni hellä!
Ja lauluja viritellä.
Ja korkehimmilta
Ja alhaisimmilta
Hengiltä noudan
Varjot ja poudan;
Sointujen taikavuon
Sulle, oi lapsi, tuon.
Ett' oisit lapseni
Niin kuni enkeli.
Että sun taattosi
Sua rakastaisi —
Näet isä, että muistan sanasta sanaan. Uskothan, rakas isä, minä en
valehtele. —
MIES (nojaten hautapylvääseen).
Maria, tahdotko oman lapsesi surmata ja panna minun hartioilleni kaksi
kuolemaa... Mitä minä puhun? Hän on jossain taivaassa hiljaisena ja
tyynenä, kuten eläessään maan päällä — poika-raukka näkee vain näkyjä.
ORCIO.
Nytkin kuulen hänen äänensä, vaikk'en mitään näe.
MIES.
Mistä, mistä päin?
ORCIO.
Aivan kuin noista kahdesta lehtikuusesta, joihin laskevan auringon valo
lankee.
Kaadan huulillesi
Sointuin voiman lauhan,
Sidon otsallesi
Kirkkauden nauhan,
Loihdin äidinlemmelläni
Sinuun kaiken, kaiken sen,
Minkä nimin kauneuden
Kutsuu taivas sekä maa:
Että vois sua rakastaa
Taattos, hellimpäni.
MIES.
Seuraavatko kuollessa viimeiset ajatukset sielua, vaikka se joutuu
taivaaseen? Voikohan sielu olla onnellinen, pyhä ja harhaantunut
samalla kertaa?
ORCIO.
Äidin ääni hiljenee, häipyy jo melkein kalmiston muurien taakse, —
tuolta, tuolta se vielä toistaa:
Että vois sua rakastaa
Taattos, hellimpäni.
MIES.
Jumalani, armahda lastamme, jonka osaksi näytät vihassasi määränneen
mielettömyyden ja ennenaikaisen kuoleman. — Herra, älä riistä järkeä
omilta luomiltasi, älä hylkää temppelejä, jotka olet itse itsellesi
rakentanut. Katsahda minun kärsimyksiini, äläkä anna tuota enkeliä
hornan omaksi — minulle olet ainakin antanut voimaa kestämään
ajatuksien, intohimojen ja tunteiden painoa, vaan hänelle! Hänelle
olet antanut ruumiin hennon kuin hämähäkinverkon, jonka jokainen suuri
ajatus repäisee rikki. Voi hyvä Jumala, voi Jumalani!
Kymmeneen vuoteen en ole rauhallista päivää nähnyt. Sinä olet
lähettänyt tielleni paljon ihmisiä, jotka ovat toivoneet minulle
onnea, kadehtineet, suoneet hyvää — olet syössyt päälleni tuskien ja
haihtuvien kuvien ja aavistusten ja haaveiden raesateen. Sinun armosi
on tullut järkeni, ei sydämeni osaksi. Anna minun rakastaa lastani
rauhassa, ja tulkoon vihdoin sopu luojan ja luodun välille. — Poikani,
siunaa itsesi ja tule kanssani. Ikuinen lepo.
(Menevät.)
* * * * *
Naisia ja herroja kävelemässä. Filosofi. Mies.
FILOSOFI.
Toistan, että minun oma ja järkkymätön itsenäinen uskoni on, että
naisten ja neekerien vapautuksen aika lähestyy.
MIES.
Te olette oikeassa.
FILOSOFI.
Jäsen edellä suuret muutokset inhimillisessä yhteiskunnassa
yksityisesti ja yhteisesti — josta johdan ihmissuvun uudestisyntymisen
veren kautta ja vanhojen muotojen häviön.
MIES.
Niinkö teistä näyttää?
FILOSOFI.
Samoin kuin maapallomme oikenee tai kallistuu akselissaan äkkinäisten
vallankumousten kautta.
MIES.
Näettekö tuota lahonnutta puuta?
FILOSOFI.
Jonka alaoksilla on nuoria lehtiä?
MIES.
Niin. Mitä luulette, vieläkö se voi seistä monta vuotta?
FILOSOFI.
En tiedä. Vuoden, pari.
MIES.
Ja kuitenkin on siihen tänään puhjennut muutamia tuoreita pikku lehtiä,
vaikka juuret mätänemistään mätänevät.
FILOSOFI.
Entä sitten?
MIES.
Ei mitään. Se vain kaatuu ja joutuu hiiliksi ja tuhaksi, sillä se on
kelvoton puusepällekin.
FILOSOFI.
Vaan eihän siitä ole puhe.
MIES.
Mutta se on sinun kuvasi ja kaikkien hengenheimolaistesi kuva, sinun
aikasi ja teoriasi kuva.
(Kulkevat ohi.)
* * * * *
Rotko vuorten välissä.
MIES.
Olen tehnyt työtä monta vuotta löytääkseni kaiken tiedon, riemujen ja
ajatusten loppulangan ja olen löytänyt haudantyhjyyden sydämessäni.
Tunnen kaikki tunteet nimeltään, vaan ei mitään halua, ei mitään
uskoa eikä rakkautta ole minussa; vain muutamia aavistuksia kiertelee
siinä tyhjyydessä: aavistuksia pojastani, että hän menettää näkönsä,
yhteiskunnasta, jossa olen kasvanut, että se hajoaa. Ja minä kärsin
yhtä paljon kuin Jumala on onnellinen omassa itsessään, omaa itseään
varten.
SUOJELUSENKELIN ÄÄNI.
Sairaita, nälkäisiä ja murtuneita rakasta, rakasta lähimäisiäsi, köyhiä
lähimäisiäsi, ja sinä saat pelastuksen.
MIES.
Kenen ääni?
MEFISTO (mennen ohi).
Nöyrin palvelijanne, välistä pysäytän matkustavia taidolla, jonka
luonto on minuun pannut. Olen vatsastapuhuja.
MIES (kohottaen kätensä hattuun).
Jossain vaskipiirroksessa olen nähnyt samallaiset kasvot.
MEFISTO (sivulle).
Kreivillä on hyvä muisti.
(Ääneen.)
Ylistetty olkoon.
MIES.
Iankaikkisesta iankaikkiseen — amen.
MEFISTO (mennen kallioiden väliin).
Sinä ja sinun tyhmyytesi.
MIES.
Lapsi-raukka, isäsi syitten, äitisi heikkopäisyyden tähden ikuiseen
sokeuteen tuomittu, keskeneräinen, intohimoton, vain haaveilusta
elävä, ohilentävän enkelin varjo, joka on maahan heitetty ja harhailee
häviäväisyydessään. — Jokin tavattoman suuri kotka nousi ilmaan siitä
paikasta, jonne se mies katosi.
KOTKA.
Terve sinulle, terve.
MIES.
Se lentää minua kohti sysimustana, sen siipien viuhke on kuin tuhannen
luodin vingunta taistelussa.
KOTKA.
Isiesi sapelilla taistele heidän kunniansa ja valtansa puolesta.
MIES.
Se on levittäytynyt päälleni, kalkkarokäärmeen katsein imee se minun
silmäteräni — haa! minä ymmärrän sinut.
KOTKA.
Älä peräydy, älä mukaudu koskaan, ja vihollisistani, kurjista
vihollisistani on jäävä vain tuhka.
MIES.
Jää hyvästi, kallioiden väliin katoava. Mikä lienetkin, valhe
vai totuus, voitto vai turmio, minä luotan sinuun, sinä maineen
sanansaattaja. — Menneisyys, anna minulle apuasi, ja jos henkesi on
palannut Jumalan helmoihin, irroittukoon se sieltä uudelleen, astukoon
minuun, tulkoon ajatuksekseni, voimakseni ja teokseni.
(Heittää käärmeen menemään.)
Mene, kurja mato — niinkuin heitin sinut eikä ole sääliä kohtaasi
luonnossa, niin ne kaikki vyöryvät alas eikä jää sääliä heidän
jälkeensä, ei jää mainetta, ei yksikään pilvi käänny purjehtiessaan
katsomaan taakseen niin monen maan lapsen yhteistä hukkumista.
Ensin he. Sitten minä.
Ääretön sinitaivas, sinä kapaloit maan — niinkuin lapsi, nurkuu ja
itkee maa jotain — vaan sinä et värähdäkään, et kuuntele sitä, sinä uit
ijäisyyden merta.
Luonto-emo, jää hyvästi — minä menen muuttumaan ihmiseksi, menen
taistelemaan veljieni kanssa.
* * * * *
Huone. Mies. Lääkäri. Orcio.
MIES.
Ei mikään ole häntä auttanut. Teissä on viimeinen toivo.
LÄÄKÄRI.
Sangen kunniakasta minulle...
MIES.
Sano tälle herralle mitä tunnet.
ORCIO.
En voi enää erottaa sinua, isä, ja tätä herraa. Kipunoita ja mustia
lankoja lentelee silmäini edessä, joskus niistä muodostuu kapean
käärmeen näköinen, ja nyt tulee keltainen pilvi — se pilvi liitää ylös,
putoaa alas, siitä pirskahtaa sateenkaari, eikä se minuun yhtään koske.
LÄÄKÄRI.
Asettukaa, Yrjö-herra, varjoon. Kuinka vanha olette?
(Katsoo häntä silmiin.)
MIES.
Hän on täyttänyt neljätoista.
LÄÄKÄRI.
Kääntykää nyt ikkunaan päin.
MIES.
Entä nyt?
LÄÄKÄRI.
Silmänluomet ovat mitä kauneimmat, valkuainen mitä puhtain, suonet
kaikki kunnossa, jänteet voimissaan.
(Orciolle.)
Olkaa ihan huoletta, te tulette yhtä terveeksi kuin minä.
(Miehelle.)
Toivotonta. Tarkastakaa itse, herra kreivi, silmäterää. Aivan tunnoton
valolle. Täydellinen näköhermon surkastuminen.
ORCIO.
Pimeä peittää minulta kaiken, kaiken.
MIES.
Niin on: avoin, harmaa, eloton.
ORCIO.
Kun ummistan silmänluomen näen enemmän kuin silmät auki.
LÄÄKÄRI.
Ajattelu on turmellut hänen ruumiinsa. Häntä uhkaa _katalepsis_.
MIES (vieden lääkärin sivulle).
Kaikki mitä haluatte — puolet omaisuudestani.
LÄÄKÄRI.
Desorganisatsiota ei voi reorganisoida.
(Ottaa kepin ja hatun.)
Teidän nöyrin palvelijanne, herra kreivi, minun täytyy lähteä
puhkaisemaan kaihi erään rouvan silmästä.
MIES.
Olkaa armollinen, älkää jättäkö meitä vielä.
LÄÄKÄRI.
Ehkä olette utelias tietämään tämän taudin nimen.
MIES.
Eikö mitään, mitään toivoa siis?
LÄÄKÄRI.
Kreikaksi sen nimi on _amavrosis_.
(Menee.)
MIES (pusertaen poikaansa rintaansa vasten).
Mutta sinä näet vielä jotain?
ORCIO.
Minä kuulen sinun äänesi, isä.
MIES.
Katso ikkunaan, sieltä näkyy aurinko, päivänpaiste.
ORCIO.
Kiertelee laumoittain olentoja silmäterän ja silmänluomen välillä. Näen
näkemiäni kasvoja, tuttuja paikkoja, lukemieni kirjojen lehtiä.
MIES.
Näet siis vielä?
ORCIO.
Näen, sielun silmillä näen, mutta nämä ovat sammuneet.
MIES (vaipuen polvilleen).
(Hetken äänettömyys.)
Kenen eteen olen polvistunut — missä voin minä muistella lapseni
kärsimää vääryyttä.
(Nousten.)
Parempi olla vaiti. Jumala nauraa rukouksille, saatana kirouksille.
ÄÄNI JOSTAIN.
Poikasi on runoilija — mitä toivot vielä?
* * * * *
Lääkäri. Risti-isä.
RISTI-ISÄ.
Varmaan on sokeana oleminen suuri onnettomuus.
LÄÄKÄRI.
Ja sangen harvinaista niin nuorella iällä.
RISTI-ISÄ. Hän on ollut aina heikkorakenteinen, ja hänen äitinsä kuoli
jotenkin... noin...
LÄÄKÄRI.
Miten?
RISTI-ISÄ.
Jotenkin noin... Ymmärrättehän, armollinen herra, — ruuvit hiukan
hataralla.
MIES.
Pyydän anteeksi, että olen kutsunut teidät näin myöhäiseen aikaan
— mutta jo useina päivinä on poika-raukkani herännyt aina noin
kahdentoista aikaan, noussut ja unissaan puhunut, — pyydän tulemaan
perästäni.
LÄÄKÄRI.
Menkäämme. Olen sangen utelias tämän ilmiön suhteen.
* * * * *
Makuuhuone. Palvelija. Sukulaisia. Risti-isä. Lääkäri. Mies.
SUKULAINEN.
Hiljaa.
TOISET.
On herännyt vaan ei kuule meitä.
LÄÄKÄRI.
Pyydän herrasväkeä olemaan aivan puhumatta.
RISTI-ISÄ.
Tämä on ylen ihmeellinen asia.
ORCIO. (nousten).
Jumalani, Jumalani.
SUKULAINEN.
Miten astuu hitaasti.
TOINEN.
Miten pitää käsiä ristissä rinnallaan.
KOLMAS.
Ei rävähytä silmiään, tuskin avaa huuliaan, ja kuitenkin lähtee niistä
terävä, kimeä ääni.
PALVELIJA.
Jesus Natsarealainen!
ORCIO.
Pois luotani pimeydet. Olen syntynyt valon ja laulun lapseksi. Mitä
tahdotte minusta, mitä pyydätte minulta?
En antaudu valtaanne, vaikka näköni on mennyt tuulten mukana ja
ajelehtii jossain aavikoilla — vaan se palaa kerran rikkaana, tähtien
säteissä, ja sytyttää silmäni leimuun.
RISTI-ISÄ.
Kuten äiti-vainajansa, hupertaa mitä sattuu. Järkyttävä näky.
LÄÄKÄRI.
Olen samaa mieltä kuin te, kunnioitettava herra.
IMETTÄJÄ.
Pyhä Tšenstohovan Neitsyt, ota minun silmäni ja anna hänelle.
ORCIO.
Äitini, minä pyydän — äitini rakas, lähetä nyt minulle kuvia ja
ajatuksia elääkseni sisäisesti, luodakseni toisen maailman itseeni,
yhtä hyvän kuin se, jonka olen kadottanut.
SUKULAINEN.
Mitä arvelet, veli, tämä vaatii perheneuvottelua?
TOINEN.
Odota — hiljaa!
ORCIO.
Sinä et vastaa minulle — voi äiti! älä jätä minua.
LÄÄKÄRI (miehelle).
Velvollisuuteni on sanoa totuus.
RISTI-ISÄ.
Niin on, se on velvollisuus — ja kunnia, herra tohtori.
LÄÄKÄRI.
Teidän pojallanne on ajatusten sekaannus, johon liittyy äärimmilleen
kehittynyt hermojen ärtyisyys, joka aiheuttaa joskus niin sanoakseni
uni- ja valvontatilan yhtaikaa, senkaltaisen tilan, jonka selvästi
tässä havaitsemme.
MIES (sivulle).
Herra, katso, hän selittää minulle Sinun tuomiosi.
LÄÄKÄRI.
Haluaisin kynää ja mustetta. — _Ceraris laurei_, laakeritippoja, kaksi
granumia j.n.e. j.n.e.
MIES.
Tuosta huoneesta löydätte kaikki. Pyydän kaikkia käymään sinne.
ÄÄNIÄ ERI TAHOILTA.
Hyvää yötä, hyvää yötä, huomiseksi.
(Menevät.)
ORCIO (heräten).
Hyvää yötä toivottavat minulle. Puhukaa pitkästä yöstä, ikuisesta
kenties, vaan ei hyvästä ja onnellisesta.
MIES.
Nojaa minuun, minä vien sinut vuoteeseen.
ORCIO.
Isä, mitä tämä on?
MIES.
Peitä itsesi hyvin ja nuku rauhallisesti, sillä lääkäri sanoo, että
saat takaisin näkösi.
ORCIO.
Minun on niin paha olla—jotkin äänet ovat häirinneet untani.
(Vaipuu uneen.)
MIES.
Levätköön siunaukseni sinun päälläsi — mitään enempää en voi sinulle
antaa, en onnea, valoa enkä kunniata, ja tulee hetki, jolloin
minun on taisteleminen, muutamien harvojen avulla vastustaminen
kokonaisia kansanjoukkoja. Mistä löydät sinä suojan ypö-yksin ja sadan
kuilun keskellä, sokea heikko lapsukainen ja runoilija yhtaikaa,
laulaja-raukka ilman kuulijoita, joka elät sielullasi maan äären tuolla
puolen ja ruumiillasi olet maahan kahlehdittu. Voi sinua poloinen,
onnettomin enkeleistä, minun oma poikani.
IMETTÄJÄ (ovella).
Herra tohtori käskee pyytämään jalosukuista herraa.
MIES.
Hyvä Katarina, jää lapsen luo.
(Menee.)
III
Lauluun, lauluun.
Ken sen alkaa, ken sen lopettaa? — Antakaa minulle teräkseen
panssaroitu menneisyys liehuvine ritaritöyhtöineen. — Goottilaiset
tornit loihdin minä teidän silmienne eteen, pyhien tuomiokirkkojen
varjon heitän minä teidän päittenne ylle. _Mutta se ei ole sitä_ — Sitä
ei enää koskaan tule.
Ken lienetkään, sano minulle, mihin uskot. Helpompi on sinun riistää
elämä itseltäsi kuin löytää jokin usko, herättää usko itsessäsi.
Hävetkää, hävetkää kaikki, pienet ja suuret! Välittämättä teistä,
välittämättä siitä, että olette kohtuullisia ja viheliäisiä, vailla
sydäntä ja aivoja, rientää maailmaa päämääräänsä kohti, tempaa mukaansa
ja ajaa edellään, leikittelee kanssanne, heittelee nurin ja viskaa
syrjään. Valssina pyörii maailma, parit häviävät ja nousevat, äkkiä
kaatuvat, sillä on liukasta, — sillä on verta — kaikkialla verta —
paljon verta, sanon minä.
Näetkö noita laumoja, jotka seisovat kaupungin portin luona, kunnaiden
ja istutettujen poppelien keskellä, pystytettyjä telttoja, pölkyille ja
puujalustoille asetettuja pitkiä lautoja, lihan ja juomien peittämiä...
Malja lentää kädestä käteen, ja missä se huuliin koskee, sieltä kuuluu
ääni, uhkaus, vala tahi kirous. Malja lentää, mutkitteleikse, kierii,
tanssii, aina täytenä, helähdellen, välkähdellen tuhansien keskellä.
Eläköön juopumuksen ja meluisan ilon malja!
Näettekö, kuinka he odottavat kärsimättömästi, kuiskailevat toisilleen,
valmistautuvat meluun? — Kaikki viheliäisiä näöltään, helteen leima
otsallaan, pörrötukkaisia, repaleisia, ahavoittunein kasvoin, työstä
rypistynein käsin. Toiset pitävät viikatteita, toiset ravistavat
moukareita, höyliä. Katso: tuo pitkäkasvuinen pitää kirveensä alhaalla,
vaan tuo tuolla heiluttaa rautakankea päänsä yllä; kauempana syrjässä,
pajun alla pieni poika panee kirsikoita suuhunsa ja oikeassa kädessään
puristaa pitkää naskalia. Naiset ovat myös saapuneet, heidän äitinsä
ja vaimonsa, — yhtä nälkäisinä ja köyhinä kuin he, ajan kuihduttamina,
kauneuden jälkeäkään vailla — hiuksissa maantien tomua, povella
repaleiset puvut, silmissä jotain sammuvaa, synkkää, ikäänkuin kohtalon
ivaa... Vaan äkkiä kaikki elostuu: malja lentää kaikkialla, ehättää
kaikkialle. Eläköön juopumuksen ja meluisan ilon malja.
Nyt nousi suuri humu joukossa. Onko se iloa, vaiko epätoivoa? Ken
erottaa tunteen tuhansien äänessä? Hän, joka tuli vastikään, on noussut
pöydälle, hypännyt nojatuolille ja hallitsee heitä, puhuu heille. Hänen
äänensä on kimeä, terävä, ilmeikäs, jokaisen sanan erottaa, käsittää,
hänen liikkeensä ovat hitaat, keveät ja säestävät sanoja kuin musiikki
laulua; otsa korkea, leveä, ei ainoatakaan hiusta päälaella, kaikki
ovat pudonneet ajatusten karkoittamina; päälaelta ja kasvoilta on nahka
kuivettunut ja kellertävänä ryppyilee luiden ja lihasten lomissa, ja
ohimoista lähtien reunustaa musta parta seppeleen tavoin kasvoja;
ei missään verta, ei missään värin muutosta koko kasvoilla; silmät
liikkumattomat, kuulijoihin kiintyneet; ei epäilyksen tai hämmennyksen
hiventäkään niissä. Ja kun hän kohottaa kätensä, ojentaa ja laskee ne
heidän ylitsensä, kumartuvat päät, näyttää kuin he äkkiä polvistuisivat
suuren järjen siunauksen edessä, järjen, ei sydämen! Pois sydän
ennakkoluuloineen! Ja eläköön ilon ja murhan sana!
Hän on heidän vimmansa, heidän rakkautensa, heidän sielujensa ja
innostuksensa valtias: hän lupaa heille leipää ja ansiota. Huudot
kajahtivat ilmoille, vyöryivät ja raikuivat joka haaralle. — »Eläköön
Pankratius!... leipää meille, leipää, leipää!» Ja pöytää vasten puhujan
jalkojen juureen nojautuu puhujan ystävä, kenties toveri tahi palvelija.
* * * * *
Itämaiset mustat silmät, pitkien ripsien varjostamat, riippuvat
olkapäät, väärät jalat, ruumis viallisesti sivulle kallistunut.
Jotain hekumallista, jotain ilkeätä on hänen huulillaan — sormissaan
kultasormukset — ja hänkin huutaa kähein äänin: »eläköön Pankratius!»
— Puhuja loi katseensa hetkeksi häneen. — »Kansalainen, kastettu
juutalainen, anna minulle nenäliina.»
* * * * *
Sillaikaa jatkuvat huudot ja kättentaputukset: »Leipää meille, leipää.
Kuolema herroille, kuolema kauppiaille — leipää leipää.»
Kenttämaja. Muutamia lamppuja. Pöydällä auki kirja. Kastettuja
juutalaisia.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Halvat veljeni, kostonhimoiset veljeni, rakkaat veljeni, imekäämme
Talmudin lehtiä kuin maitoista rintaa, ruokkivaa rintaa, josta voima ja
mesi vuotaa meille, heille sappi ja myrkky.
KASTETTUJEN JUUTALAISTEN KUORO.
Jehova on meidän Herramme eikä kukaan muu. Hän on heittänyt meidät
kaikkialle. Meidän kauttamme on hän kuin äärettömin käärmepalmikoin
kietonut Ristin palvelijain maailman, meidän herrojemme, ylpeiden,
tyhmäin, kirjan-oppimattomien maailman. — Sylkäiskäämme kolmasti heidän
turmiokseen, kolmasti heidän kirouksekseen.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Iloitkaamme, veljet. Risti, meidän vihollisemme, on saanut iskun
juureensa ja seisoo nyt lahonneena verilammikon äärellä, ja kun se
kerran kaatuu niin se ei enää nouse. Vain siihen saakka herrat sitä
puolustavat.
KUORO.
Täyttyy vuosisatain työ, meidän kiusallinen, tuskainen, vimmaisa
työmme. Kuolema herroille! Kolmasti sylkäiskäämme heidän turmiokseen,
kolmasti heidän kirouksekseen.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Vapaudelle vailla järjestystä, teurastukselle, jolla ei loppua
ole, riidalle ja kiukulle, heidän tyhmyydelleen ja kopeudelleen me
perustamme Israelin vallan. Vain muutama noita herroja, vaan muutama
vielä maahan syöskäämme — heidän ruumiinsa haudatkaamme Ristin tomuun.
KUORO.
Risti on meidän pyhä lippumme, kasteen vesi on liittänyt meidät
ihmisiin — ylenkatsojat uskovat nyt ylenkatsottujen rakkauteen.