EI-JUMALAINEN KOMEDIA
Kirj.
Zygmunt Krasinski
Puolan kielestä suomentanut
Jalo Kalima
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1909.
KIRJALLISHISTORIALLINEN JOHDANTO.
Jos kirjallishistoriallinen esipuhe on yleensä omiaan luomaan valoa
kirjallisuuden merkkiteoksiin, on se »Ei-jumalaisen komedian»
ymmärtämiselle erikoisen tarpeellinen. Sillä me olemme siinä
tekemisissä sangen omasävyisen kirjailijapersonallisuuden kanssa,
jonka filosofinen, aatteellisissa kuvissa askarteleva runoilija-henki
ei uhraa mitään helppotajuisuudelle. Mutta jos tutustuminen tähän
kirjailijaan vaatiikin hiukan enemmän vaivannäköä, on uuden tuttavuuden
tarjooma henkinen sisältö siksi kallisarvoinen, että sen vaivannäön
mielellään unohtaa.
Seuraavan pienen katsauksen tarkoituksena olisi antaa tästä
puolalaisesta runoilijasta sellaisia kirjallishistoriallisia tietoja
ja selityksiä, jotka valaisevat hänen kehitystään ja varsinkin ovat
tarpeellisia sen teoksen ymmärtämiseksi, joka tässä nyt ilmestyy
suomenkielisessä asussa.
»Ei-jumalaisen komedian» kirjoittajalla, Zygmunt Krasinskilla on
kirjallisuushistoriassa vakaantunut sijansa kolmantena Puolan suurten
runoilijain kolmimiehisessä ryhmässä. Hänellä ei ole Mickiewiczin
— Puolan ja kaikkien slaavilaisten maitten suurimman runoilijan —
syvää elämäntuntoa ja elävää maalauksellisuutta, eikä myöskään toisen
maamiehensä ja aikalaisensa Slowackin helmeilevää runorikkautta, mutta
hänellä on edellisiä kauemmas tähtäävä katse ja suurpiirteisempään
filosofiseen tarkasteluun taipuva henki.
Syntyperältään oli Krasinski puhdasverinen aristokratti. Puolan
ylimystön vanhat katolisaateliset traditsionit olivat Krasinskin
suvusta saaneet monta kunniakasta puolustajaa. Kirjailijan isä Vincenty
Krasinski, uljas, lujaluontoinen ja kunnianhimoinen sotilas, oli
liittynyt puolalaisten jumaloimaan Napoleoniin ja voittanut laakereita
hänen armeijassaan keisarin adjutanttina ja puolalaisen osaston
»Chevaux-légers'in» päällikkönä.
Tämän napoleonilaisen kreivin ja ruhtinatar Maria Radziwillin
avioliitosta syntyi Parisissa helmikuun 12 p:nä 1812 tuleva puolalainen
kirjailija Zygmunt Krasinski. Napoleonin kukistuttua muutti perhe
Varsovaan, jossa kreivi Krasinski jatkoi sotilasuraansa Aleksanteri I:n
palveluksessa, vastaperustetun puolalaisen armeijan kenraalina. Täällä
sai tuleva runoilija mitä huolellisimman kasvatuksen, jota ohjasi ensin
eräs jalosukuinen ranskalainen kotiopettajatar, sitten kyvyistään
tunnetut miehiset kotiopettajat, m.m. tunnettu puolalainen kirjailija
Józef Korzeniowski.
Varakkaan ylimyskodin ainoana lapsena kasvaen, omaisten, kotiopettajain
ja ystäväin alituisen huomion ja huolenpidon ympäröimänä, joutui
tuleva kirjailija luonnottoman varhaisen kehityksen alaiseksi. Paitsi
kodin ansari-ilmaa vaikutti siihen ennen kaikkea pojan herkkä luonne,
jonka hän hennon ruumiinrakennuksensa ohella oli perinyt sairaloisen
herkältä, melankoliaan taipuvalta äidiltään. Kerrotaan pojan jo
kuusivuotiaana kirjoittaneen kotiopettajattarelleen ranskankielisen
kertomuksen. Se on kuitenkin perhetarina, jonka todenperäisyyttä on
vaikea taata. Mutta viiden-, kuudentoista ikäisenä hän jo kirjoitteli
pitkiä kertomuksia, joista osa on painettukin.
Tätä kirjallista harrastusta ei riitä selittämään pelkkä luontainen
kutsumus eikä kasvatuksen antamat vaikutelmat, vaan huomattavana
tekijänä siinä oli ajan yleinen runollinen innostus, romantikan
keväinen kuohunta, jonka pirskahtelut tuntuivat jo Varsovan
lahjakkaimman nuorison keskuudessa ja josta nuori Zygmunt ei voinut
jäädä tietämättömäksi. Lyseossa ja sittemmin yliopistossa tuli
Krasinski välittömään kosketukseen sen nuorison kanssa.
Ajan suuret romantikot ne ensin leimahuttelivat hänen mielikuvitustaan.
Byronin demoninen intohimo, Walter Scottin värikkäät menneisyyden
kuvat ritari-elämän kangastuksineen, Victor Hugon veristä julmuutta
huokuvat nuoruudenteokset olivat nuoren Krasinskin kuumeisen hengen
himoruokana. Kokonaan niiden vaikutuksen alaisena kirjoitti vasta
nuoruusikään astunut runoilija joukon teoksia, joista useimmat ovat
laajoja pseudohistoriallisia romaneja hurjan intohimoisine sankareineen
ja pöyristyttävine situatsioneineen.
Krasinski ei ollut vielä kasvanut siksi, mikä hänestä tuleva oli, ja
siksi saattoi hän tulla ainoastaan vakavain elämänkokemusten ja niistä
johtuvien sielullisten kamppailujen kautta... Ensimäiset vakavat
kokemukset johtuivat runoilijan suhteessa isäänsä.
Tämä entinen napoleonilainen upseeri oli siihen määrin järkähtämätön
uskollisuudessaan uutta herraansa Venäjän keisaria kohtaan,
että hänen valtiollista malttiaan ja varovaisuuttaan alettiin
vähitellen pitää venäjänmielisyytenä. Täydelliseen epäsuosioon omien
kansalaistensa kesken joutui hän senjälkeen kun hän oli yksin n.s.
»valtiopäivä-oikeudessa» äänestänyt kuolemanrangaistusta erään salaisen
isänmaallisen kumousseuran sotilas-jäsenille.
Zygmunt oli silloin Varsovan yliopistossa, sen juridisessa
tiedekunnassa. Suhteessaan isään, joka äidin varhain kuoltua oli
hänen ainoa läheinen omaisensa, oli Zygmunt aina ollut kuuliainen ja
kunnioittava lapsi ja sellaisena pysyi hän koko elämänsä läpi. Juuri
tästä kuuliaisuudesta johtui hänen ensimäinen kova personallinen
kokemuksensa. Äsken mainitun »valtiopäivä-oikeuden» esimies oli
kuollut, ja koko akademinen nuorisoparvi otti mieltään-osoittavasti
osaa hautajaisiin. Zygmunt yksin tuli isänsä käskystä eräälle
luennolle. Seuraavana päivänä hän sai tovereiltaan suurinta
ylenkatsetta osakseen. Häneltä revittiin kaikki akademiset merkit ja
hänet saatettiin ulos luentosalista. Nuori Zygmunt vaati häväistyksen
johtajaa kaksintaisteluun, mutta kenraali katsoi parhaaksi kiireimmän
kautta lähettää poikansa rajan yli ulkomaille.
Arvelemme tämän yliopistomuiston olleen ensimäisenä virikkeenä sen
tunne- ja ajatuselämän syttymiseen, joka muutama vuosi myöhemmin johtaa
kirjailijan »Ei-jumalaisen komedian» luomiseen. Eräässä myöhemmässä
teoksessaan (Niedokończony poemat), muistellessaan tätä tapausta,
kertoo runoilija toverien silloin huutaneen hänelle »panicz, panicz!»
(herraspoika, herraspoika!) ja lisää: »ikäänkuin se olisi häpeä,
että voin osoittaa, missä niin moni esi-isistäni on antanut henkensä
isänmaan edestä ja missä kirkossa kukin heistä nyt lepää». Päättäen
tästä tunsi nuori ylimyssukuinen kirjailija silloin ensi kerran
aristokratin aseman traagillisuuden kasvavan demokratian keskellä.
Jätettyään kotimaansa 1829 asettui Krasinski Geneveen. Täällä hän
ystävystyi erään hienosti sivistyneen englantilaisen Henry Reeve'n
kanssa ja sai häneltä hyviä vaikutelmia. Vielä syvemmän jäljen jätti
tutustuminen isänmaastaan karkoitettuun Mickiewicziin kesällä 1830.
Keskusteluista suuren runoilijan kanssa hänelle selveni, että — kuten
hän kirjoittaa — »kaikki melu on tyhmyyttä, niin kirjoituksessa,
teossa kuin puheessakin; että totuus ja totuus yksin voi olla kaunis
ja kiehtova meidän aikanamme; että kaikki koristeet ja tyylikuvat ovat
tyhjää, — kun ajatus puuttuu; että jos mieli olla jotain nykyään, on
opiskeltava, opiskeltava ja etsittävä totuutta kaikkialta, antamatta
hetken virvatulien vietellä itseään, sillä ne sammuvat kuin kiiltomadot
toukokuun nurmella...»
Mutta enin kasvattivat kirjailijaa seuraavien vuosien sisäiset
kamppailut. V:na 1830 oli Krasinski saapunut Roomaan ja ajatukset
sen entisen mahtavuuden katoamisesta liikkuivat voimakkaina hänen
sielussaan, kun saapui viesti Puolan kapinasta. Hänen ensimäinen
ajatuksensa oli silloin kiiruhtaa taistelutantereelle isänmaataan
puolustamaan. Hän halusi sinne sitä kiihkeämmin kun hän tunsi itsensä
väärin tuomituksi. Mutta isän kielto pidätti häntä. Hänen polttava
epätoivonsa kuvastuu hänen muutamassa senaikuisessa kertomuksessaan,
jossa ensi kerran tuntuu selvä personallinen sävy, ja useissa
ranskankielisissä kirjeissä geneveläiselle ystävälleen Reeve'lle.
Se synnynnäinen taipumus mietiskelyyn ja skeptillisyyteen, joka
runoilijassa oli haaveellisuuden ohella, auttoi häntä vähitellen
tyyntymään ja opetti viileämmin asioita arvostelemaan. Sitä paitsi
oli isä kirjeissään kiinnittänyt pojan huomiota tämän kapinataistelun
toiseen puoleen, joka suuntasi runoilijan mietteet laajemmille aloille,
yleisinhimillisten kysymysten piiriin. »Kansallisuudet ovat kadonneet —
oli kenraali kirjoittanut — kaksi lippua hallitsee maailmaa: järjestys
ja anarkia, ja kaikki tarkoittaa sitä, että ne, jotka omistavat, eivät
omistaisi ja että ne, jotka eivät omista, tulisivat omistamaan».
Nuori herkkä runoilija, jonka mielenliikutuksista järkkynyt terveys
pakoitti tuontuostakin kamarin yksinäisyyteen, ryhtyi ajatuksissaan
tarkastamaan Europan valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämän ilmiöitä.
Wienin kongressista asti olivat kumoukselliset virtaukset alkaneet
yhä enemmän vavahutella Europan monarkistista valtiojärjestystä.
Dekabristien kapinan jälkeen Pietarissa (1825) ilmeni kumouksellista
kiehuntaa ympäri Europpaa, kunnes se leimahti ilmiliekkiin melkein
yhtaikaa Ranskassa, Puolassa ja Belgiassa. Nämä liikkeet olivat
kuitenkin enemmän valtiollista laatua. Mutta syvemmällä koko
olevaisen yhteiskuntajärjestyksen pohjalla tuntui kytevän voimakas
_yhteiskuntataloudellinen_ kumousliike. Sillä oli omat apostolinsa —
ennen muita ranskalainen Saint-Simon ja hänen oppilaansa Bazard ja
Enfantin — jotka saarnasivat koko yhteiskuntajärjestyksen muuttamista,
naisten ja työtätekeväin luokkien vapauttamista, omaisuuden
yhteistyttämistä, sääty-etuoikeuksien ja kirkon — etenkin katolisen —
suistamista ja uuden uskon perustamista.
Siihen taisteluun kiintyi ylimyssukuisen runoilijan katse. Erikoisen
merkitseväksi tuli hänelle tapaus, joka sattui vuosi jälkeen
Puolan kapinan Lyonissa Ranskanmaalla ja jonka viestit saapuivat
hänelle Geneveen. Se oli 40,000:n nälkääntyneen silkkityöntekijän
marraskuussa 1831 puhjennut kapina, joka vei julmiin katutaisteluihin
ja verenvuodatukseen... Tämän kapinan jälkeen kirjoittaa Krasinski
eräässä kirjeessään: »Silminnähtävää on, että pian lähenee Europan
nykyisen yhteiskuntajärjestyksen häviö, että tasapaino on kaikkialta
rikkoutunut, sopu turmeltu, perusteet horjutetut, ja pyörteiden ja
kiistan verhossa pyrkii jotain uutta tuntematonta etukynteen ja
valtaamaan maailmaa. Olemme samassa asemassa kuin oli muinoin barbarien
hyökkäyksistä kuoleva Rooman valtakunta. Ainoana panssarinamme on usko
Kristukseen.»
Tämä kirjeen-ote viittaa selvästi ei ainoastaan »Ei-jumalaiseen
komediaan», vaan myös »Iridioniin», Krasinskin toiseen pääteokseen.
Genevestä tuli kirjailija isänsä käskystä surulliseen,
kapinanjälkeiseen Varsovaan ja sieltä Pietariin, jonne kenraali oli
kapinan jälkeen muuttanut. Isä tahtoi tehdä pojastaan valtiomiehen,
mutta siitä kirjailijalle itselleen vastenmielisestä toiminnasta
pelasti hänet sisäisissä taisteluissa kehittynyt hermo- ja silmätauti.
Kirjailijan koko virkaura rajoittui audienssiin keisarin luona.
Koko muun Pietarissa-olonsa ajan hän pysytteli huoneessaan lukien,
kirjoitellen ja ennen kaikkea mietiskellen. Näissä mietteissä
selkeni hänen runohenkensä täyteen tietoisuuteen. Täällä hän laski
perustan molemmille merkkiteoksilleen »Ei-jumalaiselle komedialle»
ja »Iridionille». Ja kun hän viimein saatuaan passin pääsi lähtemään
sumujen kaupungista takaisin ulkomaille terveyttään hoitamaan,
kirjoitti hän ensimäisessä suuressa pysähdyspaikassaan, Wienissä,
alun ensimäiseen täyskypsään, nerokkaaseen luomaansa, »Ei-jumalaiseen
komediaan», ja lopetti sen Venetsiassa samana vuonna, 1833. Silloin hän
oli kahdenkymmenen yhden vuoden vanha. Painosta ilmestyi teos vasta
pari vuotta myöhemmin (Parisissa 1835) — ilman tekijän nimeä, kuten
kaikki Krasinskin teokset.
Mitä nuori runoilija oli yksinäisissä mietteissään ajatellut noiden
»kahden lipun» välisestä sodasta, »järjestyksen» ja vanhoillisen
ylimysvallan taistelusta »anarkiaa» ja demokratiaa vastaan, sen on
hän tässä teoksessa suppeiden, voimakkaiden ja kirkassointuisten
replikkien avulla loihtinut draamallisiksi kuviksi. Vakuutettuna
siitä, että runous »koskee koko ihmiskuntaa, eikä ainoastaan yhtä
maata ja yhtä ajan ja paikan tilkkua, että se valtaa siipiensä alle
ikuisuuden ja äärettömyyden», hän käsitteli kysymystä sen puhtaassa
yleisinhimillisyydessä, yleistäen ja symbolisoiden sekä aatteita että
niiden kannattajia. Hän veti äärimäiset johtopäätökset nykyisestä
asiaintilasta, hän tutkisteli teitten lopullista suuntaa ja määrää,
terästäen etsivän katseensa kauas tulevaisuuteen.
Teoksen piti tekijän oman tunnustuksen mukaan tulla »puolustukseksi
sille, mitä niin monet ryysyläiset koettavat repiä alas: uskonnolle
ja menneisyyden maineelle». Mutta runollinen inspiratsioni ja kirkas
totuudentunto ei sallinut hänen tulla kummankaan puolen asianajajaksi,
vaan antoi hänelle filosofin laajasydämisen tasapuolisuuden koko
yhteiskunnallisvaltiollisten ilmiöitten kokonaisuuteen nähden. Se
auttoi häntä katsomaan rohkeasti totuutta silmiin, sellaisena kuin se
aikojen takaa hänelle kajasti. Ja sellaisena hän sen kuvasi ja se kuva
tuli »syvä kuin meri ja surullinen kuin kuolema», kuten Krasinskin
paras elämänkertoja on sanonut.
Vaikkakin tekijä tunsi sympatiojensa kuuluvan aristokratialle, johon
hän itse syntymän ja kasvatuksen sitein oli sidottu, ei se estänyt
häntä näkemästä siinä auttamattomia perikadon oireita. Esi-isiensä
rikoksiin on se ylimysluokka lisännyt »epäröinnän ja pelon» eikä sen
näennäinen alttarin ja isänmaan sekä esi-isien kunnian puolustaminen
voi säästää sitä kuolemanrangaistukselta ja sen jälkeen unhoitukselta.
Näennäisesti on muita ylempänä kreivi Henrik, »mies», kuten häntä
draamassa kutsutaan — »Mies» oli alkuaan ajateltu koko teoksen nimeksi
—, aristokratian peloton ja taipumaton johtaja, joka halveksii niitä,
joihin on liittynyt. Mutta hänen luja omistautumisensa aristokratian
asian palvelukseen ei ole sisäisen vakaumuksen, vaan kuvittelun ja
järkeilyn tulos. Hän on auttamaton »romantikko», runoilija, jolle
teatralisten asentojen ja deklamatoristen lauseiden tavoittelu on
tullut luonteeksi.
Vahingoksi teoksen yhtenäisyydelle on tekijä omistanut ensimäiset kaksi
näytöstä tämän »miehen» luonnekuvaukselle. Oikeastaan voikin sanoa
»Ei-jumalaisessa komediassa» yhdistyvän kaksi draamaa: kreivi Henrikin
oman personallisen ja yhteiskunnallis-valtiollisen, joskin painopiste
on jälkimäisessä. Tekijän ankara itse-erittely on saanut hänen
antamaan Henrikin luonnekuvaukselle niin laajan sijan. Hän kuvaa siinä
haaveen ja fantasian orjaksi joutuneen »kaunosielun» — käyttääkseni
nykyaikaista sanaa —, jolle todellinen elämä velvollisuuksineen on
proosaa ja joka rakastaa vain omia mielikuviaan. Ajaessaan takaa
kauneuden ja maineen fantomeja, joilla helvetti häntä houkuttelee, hän
tallaa maahan todellisuudessa elävän vaimonsa koruttoman, uskollisen
sielun, joka hämärtyy surusta, ettei voi seurata rakastettuaan
»runouden» maailmaan. Krasinski tuomitsee sellaisen taiteen, joka on
irtautunut elämästä ja teoista. Teoksen ensi osan ihanien alkusanojen
lopussa hän asettaa sellaisen taiteen runoilijalle vastakohdaksi
toisenlaisen, jossa runous asuu itsetiedottomana, koko elämää ja
toimintaa hedelmöittävänä voimana, — sellaisen, jollaiseksi hän tunsi
Mickiewicz'in.
Kreivi Henrikin vaimosta tulee mielipuolisuudessa runoilija. Eikä siinä
kyllin. Henrikin poika Orcio, surullinen, ennenaikaisesti kehittynyt,
pelkästä hengestä elävä lapsi, ainoa olento maan päällä, jota Henrik
todellisuudessa kykeni rakastamaan, tulee ikäänkuin kohtalon ivasta
myös runoilijaksi, ja siinä on hänen onnettomuutensa. Lapsen hento
organismi on tuomittu sortumaan runollisten ajatusten ja vaikutelmain
painon alle. Orcion syvästi taiteelliseen kuvaan on tekijä ottanut
piirteitä itsestään niiltä ajoilta, jolloin hän vastoin muitten lasten
tapoja ei »ratsastellut keppihevosilla, ei huvitellut nukeilla», vaan
luki, kirjoitteli ja haaveili... Orcio tulee sokeaksi — se on symboli
aristokratian ruumiillisesta degeneroinnasta —, ja Henrik tuntee
elämänsä tyhjyyden ja ikävän. Silloin puhuu hänelle suojelusenkelin
hahmossa paremman tietoisuuden ääni kutsuen häntä rakkauden työhön.
Mutta taaskin voittaa korskea deklamoiva runous, joka kotkana ilmestyy
kehoittamaan Henrikiä maineen ja kunnian tekoihin.
Kolmannen osan alusta alkaa varsinainen yhteiskunta-draama. Sen
ydinkohtana lienee pidettävä kreivi Henrikin l. »miehen» salaista
vaellusta demokratian leirin läpi. Siitä on teos saanut nimensä. Kuten
Dantella »Jumalaisessa komediassa» on »miehelläkin» opastajansa, ei
kuitenkaan mikään enkelimäinen Beatrice, vaan revolutsionin sameassa
vedessä kalastava viekas egoisti, »kastettu juutalainen»». (Juutalaisia
oli paljon saint-simonistisissa järjestöissä.) Näyt, jotka »miehelle»
avautuvat tällä öisellä retkellä, ovat kaikkea muuta kuin jumalaisia.
(Ne nojautuvat kertomuksiin jakobinien klubeista Ranskan suuren
vallankumouksen aikana 1793.)
Hälisevä lauma pyrkii vain aineelliseen nautintoon vanhan
elämän-järjestyksen raunioilla. Se on juonut herrainsa viinit ja
teurastanut kyntöhärkänsä yhteisiin pitoihin. Se ei näytä aavistavan,
että sen, jollei se tahdo nälkään kuolla, on pian ryhtyminen työhön
taas, ja siltä on, ruumiin- ja hengenvoimien erilaisuuden takia,
nouseva ennen pitkää uusi ylimystö, jonka ituja jo tuntuu joukon
keskuudessa.
Demokratian etunenässä on Pankratius. Hän on lauman valtias,
kunnianhimoinen, kylmä, illusioniton järjen mies — »järjen, ei
sydämen, pois sydän ennakkoluuloineen». Suurten joukkojensa kautta,
jotka tottelevat häntä kuin Jumalaa, on hän Henrikiä voimakkaampi,
mutta luovaa voimaa ei hänessäkään ole. Hän ei enää usko itseensä
eikä asiaan, jota ajaa, ja hän halveksii johtamaansa laumaa ja on
sitä tuskin koskaan rakastanut. Nousukkaan kunnianhimossaan tahtoisi
hän saada valtansa alle kreivi Henrikin, jonka hengen ylimyksellinen
voima on hänet imponoinut. Mutta kun moralinen triumfi osoittautuu
mahdottomaksi, on aseiden ratkaistava.
»Minä tiedän — kirjoittaa Krasinski eräässä kirjeessään, jota voi pitää
tämän teoksen paraimpana kommentariona — minä tiedän, että meidän
sivistyksemme lähenee kuolemaansa, tiedän, että lähenevät ajat, jolloin
uudet rikokset tulevat rankaisemaan vanhoja ja saamaan tuomionsa
Jumalan edessä. Mutta minä tiedän, etteivät ne mitään luo, eivät mitään
rakenna, menevät kuin Attilan ratsu ja autius jää heidän jälkeensä!
Vasta kun se, jota et sinä eikä kukaan tiedä eikä käsitä, tulee,
kehkeytyy kaaoksesta, on myös uusi Jumalan tahdon mukainen maailma
rakentuva ihmissukukunnan edellämääräyksestä, mutta silloin ovat minun
ja sinun luusi tomuna ja tuhkana.»
Pankratiuksen joukot ovat voittaneet. Aristokratian viimeinen linna on
heidän hallussaan. Kreivi Henrik on syöksynyt linnanvallilta kuiluun.
Mutta Pankratius ei voi iloita katsellessaan kättensä töitä.
— »Katso noita aavikoita, noita suunnattomia aloja, jotka ovat minun
ja ajatukseni välillä. Nuo erämaat on kansoitettava, nuo kalliot
lohkaistava, nuo järvet yhdistettävä, jokaiselle annettava maa-alansa,
jotta syntyisi kaksi kertaa niin paljon elämää näille aavikoille, kuin
niillä nyt on kuolemaa. Muuten hävityksen työ ei ole sovitettu.»
Ja Pankratius tuntee voimattomuutensa siihen positiviseen työhön, sillä
hän on pyhittänyt elämänsä vihalle, eikä viha mitään rakenna.
Sen voiman, joka voi maailman uudistaa, on Krasinski symbolisoinut
siinä näyssä, jonka epäilyksen valtaama Pankratius näkee: kuin
Kristuksen tulemisen hetkenä häämöittää hänelle autioituneen maailman
yllä ristiinnaulitun kuva, jonka silmäin loistoa hän ei kestä. Hän
kuolee huutaen ne sanat, jotka tarinan mukaan huusi kuollessaan
kristinuskon rehellinen vihamies Julianus Apostata: »Voitit,
galilealainen!» Ja se huuto merkitsee sitä, ettei veljesmurhat ja
taistelut aineellisista eduista, vaan rakkaus yksin voi saattaa
ihmiskuntaa todelliseen onneen ja vapauteen. Tosin tämä loppu tulee
»Ei-jumalaisessa komediassa» hiukan odottamatta, ilman taiteellista
valmistelua ja psykologista perustelua. Mutta se on sittenkin paras
mahdollinen ja Krasinskille erikoisen luonteenomainen.
»Ei-jumalaisen komedian» suuruus ja traagillinen syvyys on juuri siinä,
ettei kummallakaan taistelevista ole pelastavaa periaatetta puolellaan.
Runoilija ikäänkuin seisoo hajoavan maailman yllä ja tuomitsee sitä
puolueettomasti ja intohimottomasti, mutta ei rakkaudettomasti.
En käy tässä syvemmin analysoimaan tämän teoksen taiteellista
vaikutusta, vaan jätän sen lukijan oman vaiston varaan. Sanon vain,
että teoksen vaikutusvoima ei ole vähääkään vähentynyt siitä, mikä se
oli teoksen kirjoittamishetkenä, 75 vuotta sitten.
* * * * *
Krasinskin myöhemmästä elämästä ja tuotannosta mainitsen tässä vain
päätapaukset.
Talvella 1833—1834 hän oleskeli taas Roomassa ja seuraavana vuonna
hän kirjoitti toisen merkkiteoksensa, niinikään näytelmämuotoisen
proosarunoelman, »Iridionin», jonka tapahtumapaikkana on Rooma. Siinä
hän käsittelee kysymystä kansallisvihasta. Iridion, näytelmän sankari,
omistaa sille elämänsä ja — hukkaa sen. Kreikkalaisen ja germanittaren
poikana tahtoo hän hävittää Rooman, kostaa isänmaansa häviön, mutta
joutuu keinoinaan käyttämänsä vihan ja pahuuden uhriksi. Mutta
näytelmään liitetyssä epilogissa antaa sovitusta kaipaava runoilija
taaskin ristin — rakkauden ja pyhityksen symbolin — voittaa.
Enkeli ja pahahenki taistelevat Iridionista. — Kuolematon vihamieheni,
hän on minun, hän on elänyt kostossa, hän on vihannut Roomaa, — sanoo
pahahenki.
— Hän on minun, — sanoo enkeli — sillä hän on rakastanut Kreikkaansa.
Ja enkeli lähettää hänet Puolaan, »hautojen ja ristien maahan»,
kieltäymyksessä, marttyriudessa ja rakkauden töissä hakemaan sovitusta
erhetyksilleen.
1830-luvun lopulla Krasinski kiintyi Hegelin filosofiaan. Hänen
tuotantonsa kävi sen jälkeen yhä symbolistisemmaksi. »Kolmessa
ajatuksessa» tuntuu jo suuri slaavilaisuuden ihannoima ja
»Aamunsarastuksessa», joka ilmestyi v:na 1843, on se kehittynyt oman
kansallisuuden sairaalloiseksi jumaloimiseksi, »messianismiksi». Puola
on hänen mielestään marttyri kansojen joukossa, ja sen marttyrius
on kirkastava kansoille uuden ajan suuren aatteen: kansainvälisten
suhteitten kristillistymisen, politikan sulautumisen uskontoon.
Krasinskin viimeinen huomattavampi teos on »Kolme psalmia», jonka
juhlallisen vakavissa säkeissä väräjää tosin vanhoillinen mutta syvä
ja harras isänmaallinen mieli. Sen jälkeen esti heikkenevä terveys ja
kasvava sokeus Krasinskia enää kirjoittamasta. Hän kuoli v:na 1859
Parisissa, missä oli syntynytkin.
Krasinskin ylevä näkökanta, voimakas ja värikäs tyyli sekä kantava
aatteellisuus takaavat hänelle vakavan aseman ei ainoastaan Puolan
vaan koko Europan kirjallisuudessa. Hänen sopusoinnun ikävänsä ja
rakkauden tien toistuva osoittamisensa puhuu vähentymättömällä voimalla
nykyaikaisellekin lukijalle.
Eino Kalima.
I
»Isiensä vikojen suureen joukkoon
he lisäsivät sen, mistä heidän
esi-lsänsä eivät tienneet — epäröinnän
ja pelon — ja tapahtui, että he
kahmivat maan pinnan päältä ja suuri
äänettömyys vain jäi heistä.»
Nimetön.
»To be or not to be, that is the
question.»
Hamlet.
Pääsi ympärillä tähdet — jalkaisi alla meren aallot — meren aalloilla
ajaa sateenkaari hajoittaen sumut edestäsi — mitä näet, on sinun
rannat, kaupungit ja kansat ovat sinun — taivas on sinun niinkuin ei
kunniallasi olisi mitään vertaa.
Sinä soitat vieraille korville käsittämätöntä ihanuutta. Sinä punot
yhteen sydämiä ja irroitat kuin seppelettä, sormiesi leikiksi —
puserrat kyyneleitä — kuivaat ne hymylläsi, ja uudestaan ajat huulilta
hymyn hetkeksi — muutamiksi hetkiksi — väliin ainiaaksi. — Vaan mitä
tunnet itse? — Mitä teet itse? — Mitä ajattelet? — Sinun kauttasi
virtaa kauneuden vuo, vaan sinä et ole kauneus. — Voi sinua — voi. —
Lapsi, joka itkee imettäjänsä sylissä — kedon kukka, joka ei tiedä
tuoksunsa suloudesta, on arvokkaampi Herran edessä kuin sinä.
* * * * *
Mistä olet noussut sinä katoava varjo, joka kerrot valosta vaikka
et tunne valoa, et ole nähnyt etkä näe! Kuka on vihassaan tai
ivanhalussaan sinut luonut? — Kuka on antanut sinulle tuon kurjan ja
niin pettävän elämän, että osaat näytellä enkeliä juuri ennen kuin
vajoat likaan, ennen kuin lähdet matelijana ryömimään ja tukehdut
liejuun? — Sinun ja naisen on alkuperä yksi.
* * * * *
Mutta sinäkin kärsit, vaikka sinun tuskasi ei mitään luo eikä mihinkään
kelpaa. — Kurjimmankin vaivaisen vaierrus liittyy taivaan harppujen
sävelten sekaan, sinun epätoivosi ja huokauksesi vajoavat syvyyteen, ja
saatana mielissään kokoaa ne, lisäten omiin valheisiinsa ja petoksiinsa
— mutta Herra on kerran ne kieltävä niinkuin ne ovat kieltäneet Herran.
* * * * *
En kuitenkaan tuomitse sinua, Runous, Kauneuden ja Vapautuksen äiti. Se
vain on onneton, jonka täytyy eloon syttyneissä, katoamaan tuomituissa
maailmoissa muistella sinua tahi aavistaa — sillä sinä viet vain ne
turmioon, jotka ovat omistaneet itsensä sinulle, jotka ovat tulleet
sinun kunniasi eläviksi ääniksi.
* * * * *
Siunattu se, jossa olet ottanut asuntosi niinkuin Jumala maailmassa,
näkymättömänä, kuulumattomana, hänen kaikissa osissaan majestettisena
valtiaana, Herrana, jonka edessä luodut nöyrtyvät ja sanovat: »Hän
on tässä». — Sellainen on kantava sinua kuin tähteä otsallaan,
eikä anna sanan kuilun eroittaa itseään sinun hyvyydestäsi. Hän on
rakastava ihmisiä ja kulkeva miehenä veljiensä parissa. — Vaan ken ei
sinua vaali, ken pettää sinut uskottomuudellaan ja jättää ihmisten
turhaksi nautinnoksi, sen päähän sinä sirotat muutaman kukan, ja
käännät selkäsi, ja hän leikkii kuihtunein kukin ja punoo itselleen
hautaseppeltä kautta koko elämänsä. Hänen ja naisen on alkuperä yksi.
SUOJELUSENKELI.
Rauha niille, joiden tahto on hyvä — siunattu luotujen seassa se, jolla
sydän on — hän saattaa vielä pelastua. — Vaimo hyvä ja siveä, ilmesty
hänelle — ja lapsi syntyköön teidän kotiinne.
(Lentää pois.)
PAHOJEN HENKIEN KUORO.
Matkaan, matkaan haamut, lentäkää hänen luokseen. — Ensimäisenä,
etumaisena sinä, eilen kuolleen jalkavaimon varjo, sumun somistama,
kukkiin puettu runoilijan lemmitty, eteenpäin.
Matkaan myös sinä maine, helvetin vaivoihin sysätty vanha kotka,
irroitettu paalusta, johon metsämies sinut syksyllä ripusti — lennä ja
levitä suuret, auringon loisteessa välkkyvät siipesi runoilijan pään
yli.
Tule ulos holveistamme sinä runneltu Edenin kuva, Belsebubin kätten työ
— me muuraamme reiät kiinni ja kiillotamme lakalla — ja sitten nouse
pilviin sinä taikavoimainen kangas ja lennä runoilijan luo — levittäydy
äkkiä hänen eteensä, sulje hänet vuorien ja vesien keskeen, yön ja
päivän vaihteluun. — Luonto-äiti, ympäröi runoilijaa!
* * * * *
Kylä. — Kirkko. — Kirkon yllä leijailee suojelusenkeli.
SUOJELUSENKELI.
Jos pidät ijäti valasi, olet oleva veljeni taivaan Isän kasvojen edessä.
(Katoaa.)
Kirkon sisusta. — Seurakuntalaisia. — Messukynttilä alttarilla.
PAPPI (vihkii).
Pitäkää se. —
Pari nousee. — Mies puristaa vaimonsa kättä ja jättää hänet
sukulaiselleen. — Kaikki poistuvat. — Mies jää yksin kirkkoon.
MIES.
Olen suostunut maallisiin lupauksiin, sillä olen löytänyt sen, jota
olen unelmoinut — kirous tulkoon ylitseni, jos milloinkaan lakkaan
häntä rakastamasta.
* * * * *
Huone täynnä väkeä. — Tanssiaiset. — Soittoa. — Kynttilöitä. — Kukkia.
— Morsian tanssii valssia ja muutaman kierroksen tehtyään pysähtyy,
sattumalta tapaa väkijoukossa miehensä ja painaa päänsä hänen olkaansa
vasten.
SULHANEN.
Miten olet väsymyksestä kaunis — kukat ja helmet ovat epäjärjestyksessä
tukassasi, sinä hehkut kainoutta ja uupumusta — oi ijäti, ijäti olet
sinä oleva minun lauluni.
MORSIAN.
Minä olen sinun uskollinen vaimosi, niinkuin äiti on käskenyt, niinkuin
sydän käskee. — Mutta täällä on niin paljon väkeä, on niin kuumaa ja
meluisaa.
SULHANEN.
Mene vielä kerran tanssimaan, minä seison täällä ja katselen sinua,
niinkuin usein olen ajatuksissani katsellut liikehtiviä enkeleitä.
MORSIAN.
Menen, kun niin tahdot, vaikka oikeastaan en enää jaksaisi.
SULHANEN.
Tee niin, rakkaani.
(Tanssia ja soittoa.)
Pilvinen yö.
PAHA HENKI (lentää neidon haamussa).
Äsken vielä juoksentelin maan päällä, tähän samaan aikaan — nyt ajavat
paholaiset minua ja käskevät näyttelemään pyhimystä.
(Lentää puutarhan yli.)
Kukkaset, katketkaa ja lentäkää hiuksiini.
(Lentää hautausmaan yli.)
Kuolleiden neitojen tuoreus ja sulo, jota ilma huokuu ja joka hautojen
yli leijaa, lennä minun poskilleni.
Tuossa lepää mustahiuksinen tyttö — hänen kutriensa varjot tulkoot
riippumaan otsalleni. — Tuon kiven alla on kaksi sammunutta sinistä
silmää — minulle, minulle se tuli, joka niissä hehkui. — Tuon ristikon
takana palaa sata messukynttilää — ruhtinatar on tänään haudattu —
atlaskankainen, maidonvalkea puku, riistäydy irti hänestä — ristikon
läpi kiitää puku minulle, lepattaen kuin lintu — vaan eteenpäin,
eteenpäin. —
* * * * *
Makuuhuone. — Yölamppu palaa pöydällä ja valaisee kalpeasti miehen,
joka makaa vaimonsa vieressä.
MIES (unissaan).
Mistä saavut sinä, niin kauan oltuasi näkymättömissä, kuulumattomissa
— kuin vesi soljuu, niin soljuvat jalkapohjasi kahtena valkoisena
laineena — pyhäinen rauha on sinun ohimoillasi — kaikki mistä olen
unelmoinut ja mitä olen rakastanut,-on yhtynyt sinussa.
(Herää.)
Missä olen! — ahaa! vaimoni vieressä, — tuo on minun vaimoni.
(Katselee vaimoaan.)
Luulin, että sinä olisit unelmani, mutta nyt pitkän eron jälkeen on se
palannut ja on toisellainen kuin sinä. — Sinä olet hyvä ja hellä, mutta
hän...Jumalani, mitä minä näen — hereillä.
NEITO.
Olet pettänyt minut.
(Katoaa.)
MIES.
Kirottu olkoon hetki, jolloin otin vaimon, jolloin jätin nuoruuteni
lemmityn, aatosteni aatoksen, sieluni sielun...
VAIMO (herää).
Mikä on — joko päivä on tullut — joko vaunut saapuneet — tänäänhän
meidän on mentävä niin monille asioille.
MIES.
Sydänyö — nuku — nuku rauhassa.
VAIMO.
Oletko äkkiä sairastunut, armaani, minä nousen antamaan eteriä.
MIES.
Nuku.
VAIMO.
Sano, armaani, mikä sinun on, sillä äänesi on outo ja poskesi ovat
kuumeesta turvonneet.
MIES (nousten äkkiä).
Tarvitsen raitista ilmaa — jää tänne — Jumalan nimessä, älä tule
mukaani — älä nouse, pyydän vielä kerran.
(Menee ulos.)
* * * * *
Kuun valaisema puutarha. — Aidan takana kirkko.
MIES.
Vihkimäpäivästäni saakka olen nukkunut hervottomuuden unta, syömärin
unta, saksalaisen tehtailijan unta saksalaisen vaimonsa vieressä — on
kuin koko maailma olisi nukkunut ympärilläni — olen käynyt sukulaisten
luona, lääkärin luona, puodeissa, ja kun lapsi on minulle kohta syntyvä
niin olen ajatellut imettäjääkin.
(Kello lyö kaksi kirkontornissa.)
Tulkaa luokseni entiset väkirikkaat, elävät valtakuntani, jotka
verhoudutte ajatukseni suojaan, jotka tottelette minun henkeni leimua —
ennen oli öinen kellon kajahdus teidän taikananne.
(Kulkee ja vääntää käsiään.)
Jumalani, oletko Sinä itse pyhittänyt kahden ruumiin yhteyden; oletko
Sinä itse säätänyt, ettei mikään saa niitä eroittaa, vaikka sydämet
riistäytyvät pois toisistaan, kulkien kumpikin omaan suuntaansa, ja
ruumiit kahden vainajan tavoin jäävät toistensa luo.
Taas olet sinä luonani — oi omani — omani, ota minut mukaasi — jos olet
harhakuva, jos olen sinut keksinyt ja jos sinä olet syntynyt minusta ja
nyt ilmestyt minulle, niin tahdon minäkin muuttua harhakuvaksi, tulla
sumuksi ja savuksi yhtyäkseni sinuun.
NEITO.
Seuraatko minua koska tahansa, kun tulen sinua hakemaan.
MIES.
Joka hetki olen sinun omasi.
NEITO.
Muista.
MIES.
Viivy — älä unen tavoin haihdu.—Jos olet kauneuksista ylin, jos olet
kaikkien ajatusteni ajatus, miksi et viivy hetken toivomusta, hetken
aatosta kauemmin.
(Läheisen talon akkuna avautuu.)
NAISEN ÄÄNI.
Armaani, yön koleus käy rintaasi; tule pois, ihanaiseni, sillä minun on
yksin ikävä tässä mustassa, avarassa huoneessa.
MIES.
Hyvä — heti paikalla.
Henki hävisi, mutta se sanoi palaavansa, ja silloin hyvästi puutarha ja
koti ja sinä, joka olet luotu puutarhaa ja kotia vaan ei minua varten.
ÄÄNI.
Tulehan, rakkaani — kylmenee yhä aamunnousuun.
MIES.
Entä lapseni — oi Jumalani!
(Menee pois.)
* * * * *
Sali. — Kaksi kynttilää pianolla. — Nurkassa kehto, jossa makaa lapsi.
— Mies loikoo nojatuolissa pää käsien peitossa. — Vaimo pianon ääressä.
VAIMO.
Olin isä Benjaminin luona, hän lupasi ylihuomenna.
MIES.
Kiitos vaan.
VAIMO.
Leipurista olen tilannut muutamia leivoksia, sillä varmaan olet
kutsunut paljon vieraita ristiäisiin — ajatteles — suklaaleivoksia Yrjö
Stanislawin nimikirjoituksin.
MIES.
Kiitos vaan.
VAIMO.
Jumalan kiitos, että tämä toimitus vihdoinkin tapahtuu, että
Orciostamme [Orcio on hyväilymuoto nimestä Jerzy (= Yrjö)] tulee
kokonaan kristitty sillä vaikka hän jo onkin vedellä kastettu, on
minusta koko ajan tuntunut, että hän on vielä jotain vailla.
(Menee kehdon luo.)
Nuku lapsoseni — näetkö sinä jo jotain unta, kun olet heittänyt
peitteen pois — kas niin — nuku nyt — Orcio on tänään rauhaton —
pienokaiseni, kultuni, nuku.
MIES (syrjään).
Kuumaa — tukahduttavaa — myrsky on tulossa — pian singahtaa salama, ja
silloin sydämeni halkeaa.
VAIMO (tulee takaisin, istuutuu pianon ääreen, soittaa, keskeyttää
soittonsa, taas alkaa soittaa ja taas keskeyttää.)
Tänään, eilen — ah! Jumalani, koko viikkoon, jo kolmeen viikkoon,
kuukauteen et ole minulle sanaakaan sanonut — ja kaikki, joita olen
nähnyt, ovat sanoneet, että olen huononnäköinen.
MIES (syrjään).
Hetki on tullut — ei häneltä enää voi mitään peittää.
(Ääneen.)
Minusta sinä päinvastoin näytät hyvinvoivalta.
VAIMO.
Sinusta on yhdentekevää, sillä sinä et enää katso minuun, käännät pääsi
pois kun tulen sisään, ja peität kasvosi kun istun lähelläsi. — Eilen
olin ripillä ja koetin muistella kaikkia syntejäni — mutta en voinut
muistaa mitään semmoista, joka olisi voinut loukata sinua.
MIES.
Et ole loukannut minua.
VAIMO.
Voi Jumalani —Jumalani!
MIES.
Tunnen, että minun on sinua rakastaminen.
VAIMO.
Sinä olet surmannut minut tuolla yhäti samalla: »on rakastaminen». —
Ah! parempi että nouset ja sanot — »en rakasta» — saan ainakin tietää
kaikki — kaikki.
(Lähtee äkisti ottamaan lasta kehdosta.)
Älä jätä häntä, vaikka minä uhraankin elämäni sinun vihallesi — rakasta
lastani — lastuni, Henrik.
(Polvistuu.)
MIES (nostaen häntä).
Älä välitä siitä, mitä satun sanomaan — minulla on usein synkkiä hetkiä
— ikävän hetkiä.
VAIMO.
Yhtä sanaa pyydän sinulta — yhtä lupausta vain — lupaa, että rakastat
häntä aina.
MIES.
Sekä sinua että häntä — usko minua.
(Suutelee vaimonsa otsaa — vaimo syleilee häntä — samassa
kuuluu jyrähdys — heti perästä soittoa — sointu toisensa
jälkeen yhä hurjemmin.)
VAIMO.
Mitä se on?
(Painaa lapsen rintaansa vasten. — Soitto taukoaa.)
NEITO (tulee sisään).
Oi armaani, minä tuon sinulle siunauksen ja elämän huuman — seuraa
minua.
Armaani, heitä pois maalliset kahleesi, jotka kytkevät sinua. — Minä
olen uudesta maailmasta, jossa ei ole ääriä eikä yötä. — Olen sinun.
VAIMO.
Pyhä Neitsyt, pelasta minut! — tuo kalpea haamu on kuin kuollut —
silmät sammuneet ja ääni kuin vaunujen rattaiden räminä.
MIES.
Otsasi on kirkas, hiuksiisi on kukkia siroitettu, armaani.
VAIMO.
Ruumiin kääre putoaa riekaleina hänen hartioiltaan.
MIES.
Valo hyppelehtii ympärilläsi — vielä kerran kuulen äänesi — sitten olen
valmis vaikka kuolemaan.
NEITO.
Hän, joka sinua pidättää, on valhetta. — Hänen elämänsä on katoavaa
— hänen rakkautensa on kuin lehti, joka häviää tuhansien kuivuneiden
lehtien lailla — mutta minä en häviä.
VAIMO.
Henrik, Henrik, suojaa minua, älä jätä minua — minä tunnen rikin ja
haudan hajua.
MIES.
Savesta ja mudasta tehty nainen, älä kadehdi, älä toista — älä häpäise
— katso, tuo on Jumalan ensimäinen ajatus sinusta, vaan sinä lähdit
seuraamaan käärmeen neuvoa ja tulit siksi, mikä olet. —
VAIMO.
En laske sinua. —
MIES.
Oi armas! Jätän kodin ja seuraan sinua.
(Menee.)
VAIMO.
Henrik — Henrik.
(Menee tainnoksiin ja kaatuu lapsi sylissä. — Toinen jyrähdys.)
* * * * *
(Ristiäiset. — Vieraita. — Isä Benjamin. — Mieskummi.
— Naiskummi. — Imettäjä, lasta pitäen. — Sohvalla syrjässä
istuu _vaimo_. — Perällä palvelija.)
ENSIMÄINEN VIERAS (hiljaan).
Merkillistä, minne kreivi on joutunut.
TOINEN VIERAS.
Jossain huvittelee tai on kirjoittamassa.
ENSIMÄINEN VIERAS.
Mutta rouva on kalpea valvonnasta eikä puhu kenellekään mitään.
KOLMAS VIERAS.
Nämä ristiäiset muistuttavat tanssiaisia, joiden isäntä, lähetettyään
vieraille kutsun, aattoiltana hukkaa korttipelissä omaisuutensa ja
sitten ottaa vastaan vieraat epätoivon kohteliaisuudella.
NELJÄS VIERAS.
Jätin ihanan kirjan — saavuin — luulin tulevan komean aterian, mutta
sen sijaan on täällä, kuten raamattu sanoo, itku ja hammasten kiristys.
ISÄ BENJAMIN.
Yrjö Stanislaw, tahdotko pyhän voitelun?
RISTI-ISÄ JA -ÄITI.
Tahdon.
ERÄS VIERAISTA.
Katsokaa, rouva on noussut ja kulkee kuin unissaan.
TOINEN VIERAS.
Menee kädet haralla ja hoippuen poikansa luo.
KOLMAS VIERAS.
Mitä sanotte — emmekö mene häntä tukemaan, sillä hän pyörtyy. —
ISÄ BENJAMIN.
Yrjö Stanislaw, luovutko saatanasta ja hänen menoistansa?
RISTI-ISÄ JA -ÄITI.
Luovun.
ERÄS VIERAISTA.
St — kuulkaa.
VAIMO (pannen kätensä lapsen pään päälle).
Missä on isäsi, Orcio? —
ISÄ BENJAMIN.
Pyydän ettei häiritä.
VAIMO.
Minä siunaan sinut, Orcio, siunaan, lapsukaiseni. Tule runoilijaksi,
jotta isäsi rakastaisi sinua, eikä hylkäisi koskaan.
RISTI-ÄITI.
Mutta sallihan, Marysiani —
VAIMO.
Sinä tulet ansaitsemaan isäsi kunnioituksen ja suosion. — Ja sitten hän
antaa anteeksi äidillesi.
ISÄ BENJAMIN.
Peljätkää toki Jumalaa, rouva kreivitär.
VAIMO.
Kiroan sinut, jollei sinusta tule runoilijaa.
(Menee tainnoksiin — palvelijat vievät hänet pois.)
VIERAAT (yhtaikaa).
Jotain erikoista on tapahtunut tässä talossa — lähtekäämme,
lähtekäämme —
(Samalla toimitus päättyy — itkevä lapsi kannetaan kehtoon.)
RISTI-ISÄ (kehdon ääressä).
Yrjö Stanislav, nyt juuri on sinusta tullut kristitty ja olet astunut
ihmisten yhdyskuntaan, mutta vastaisuudessa tulet kansalaiseksi,
ja vanhempiesi avulla ja Jumalan armosta huomatuksi virkamieheksi
— muista, että isänmaata tulee rakastaa ja että on kaunista kaatua
isänmaan puolesta...
(Kaikki lähtevät.)
* * * * *
Kaunis seutu. — Mäkiä ja metsiä. — Etäällä vuoria.
MIES.
Sinua olen ikävöinyt, sinua olen pitkät vuodet rukoillut ja vihdoinkin
olen päämäärääni lähellä — ihmisten maailman olen jättänyt taakseni
— hyöriköön siellä kyllikseen jokainen muurahainen ja nauttikoon
korrestaan, ja kun sen jättää, hyppiköön kiukusta tai kuolkoon
murheesta.
NEIDON ÄÄNI.
Tänne — tänne.
(Kulkee ohi.)
Vuoria ja rotkoja meren äyräällä. — Sakeita pilviä. — Myrsky.
MIES.
Mihin hän minulta katosi — yhtäkkiä lemahtivat aamun tuoksut, ilma
synkistyi — seison tällä huipulla, syvyys on allani, ja tuulet ulvovat
kauheasti.
NEIDON ÄÄNI (etäältä).
Tule, rakkaani.
MIES.
Miten kaukana jo, enkä minä pääse rotkon yli.
ÄÄNI (läheltä).
Missä ovat siipesi?
MIES.
Paha henki, miksi teet pilkkaa minusta, minä halveksin sinua.
TOINEN ÄÄNI.
Sinun suuri kuolematon sielusi, jonka tuli yhdellä vedolla lentää
taivaan läpi, kuolee nyt kallion kielekkeelle! — ja raukkamaisuus
rukoilee jalkojasi, etteivät ne menisi kauemmaksi suuri sielu — suuri
sydän!
MIES.
Tulkaa näkyviin, ottakaa muoto, jonka minä voin nujertaa ja kaataa.
—Jos minä teitä säikähdän, suokoon Jumala, etten häntä koskaan saisi
omakseni.
NEITO (rotkon toiselta puolelta).
Ota kiinni minun kädestäni ja lennä.
MIES.
Mikä sinun on — kukat irtautuvat ohimoiltasi ja putoavat maahan, ja
heti kun koskettavat sitä, luikertavat kuin sisiliskot, ryömivät kuin
käärmeet.
NEITO.
Rakkaani.
MIES.
Jumalani, tuuli on riistänyt puvun olaitasi ja repinyt palasiksi.
NEITO.
Miksi viivyttelet?
MIES.
Sade tippuu hiuksistasi — paljaat luut pistävät esiin povestasi.
NEITO.
Olet luvannut — vannonut.
MIES.
Salama on syönyt hänen silmäteränsä.
PAHOJEN HENKIEN KUORO.
Sinä vanha, palaa takaisin helvettiin — olet vietellyt suuren ja
korkean sydämen, ihmisten ja itsesi ihastuksen. — Suuri sydän, mene
armaasi perästä.
MIES.
Jumalani, siksikö minut tuomitset, että uskoin sinun kauneutesi olevan
kokonaisia taivaita korkeammalla kuin tämän maan kauneus — siksi, että
tavoittelin sitä ja sen vuoksi kilvoittelin, kunnes jouduin paholaisten
leikkikaluksi.
PAHA HENKI.
Kuulkaa, veljet — kuulkaa.
MIES.
Viimeinen hetki lyö. — Myrsky kiertää mustin pyörtein — meri vyöryy
kallioille ja pyrkii luokseni — näkymätön voima sysää minua yhä
kauemmas — yhä lähemmäs — ihmisjoukko on takaa noussut hartioilleni ja
tunkee minua kuiluun.
PAHA HENKI.
Iloitkaa, veljet — iloitkaa.
MIES.
Taistelu on turha — kuilun hekuma vetää minua — sieluni on pyörteessä
—Jumalani, Sinun vihamiehesi voittaa!
SUOJELUSENKELI (meren yllä).
Rauha teille, houkkiot, vaietkaa.
Tänä hetkenä sinun lapsesi pää
valellaan pyhällä vedellä.
Palaa kotiisi äläkä enää syntiä tee.
Palaa kotiisi ja rakasta lastasi.
* * * * *
Sali ja piano. — Mies astuu sisään. — Palvelija kynttilä kädessä.
MIES.
Missä on rouva?
PALVELIJA.
Armollinen rouva on sairas.
MIES.
Kävin hänen huoneessaan — se on tyhjä.
PALVELIJA.
Armollinen herra, kun armollinen rouva ei ole täällä.
MIES.
Missä sitten?
PALVELIJA.
Veivät hänet eilen...
MIES.
Minne?
PALVELIJA.
Hulluinhuoneeseen.
(Juoksee pois huoneesta.)
MIES.
Kuule, Maria, kenties olet olevinasi vihainen ja olet piilottautunut
rangaistaksesi minua, tule esiin, ole hyvä — Maria — Mariaseni.
Ei — ei kukaan vastaa—Johannes — Katarina. — Koko tämä talo on tullut
kuuroksi, mykäksi.
Sen, jolle vannoin uskollisuutta ja onnea, olen itse syössyt
kadotettujen joukkoon jo tässä elämässä. — Kaikki olen tuhonnut, mihin
olen koskettanut, ja oman itseni tuhoan lopuksi.
— Sitäkö varten helvetti päästi minut käsistään, että vielä hetkisen
olisin sen elävänä kuvana maan päällä?
Millaiselle tyynylle hän nyt painaa päänsä.
— Mitkä äänet ympäröivät häntä öisin. — Hullujen voihkeet ja laulut.
Näen hänet, otsallaan aina tyyni ja tervehtivä ajatus, herttaisena
ja mietiskelevänä, pää alas vaipuneena, ja hyvän ajatuksensa hän on
lähettänyt tuntemattomille aavikoille, kenties minua etsimään.
ÄÄNI JOSTAIN.
Sinä sepität draamaa.
MIES.
Haa! — minun paha henkeni ääntelee.
(Juoksee ovelle, paiskaa selälleen kaksoisoven.)
Satulaan ratsu, tänne vaippani ja pistolini.
* * * * *
Hulluinhuone vuorisessa seudussa. Ympärillä puutarha.
LÄÄKÄRIN VAIMO (oven suussa, avainkimppu kädessä).
Olette kenties kreivittären sukulaisia?
MIES.
Olen hänen miehensä ystävä, hän lähetti minut tänne.
LÄÄKÄRIN VAIMO.
Tehkää hyvin — paljon toiveita ei hänestä voi antaa — mieheni on
matkustanut pois, hän olisi sen paremmin selittänyt — toivat hänet
eilen — hän oli saanut kouristuksen.— Miten on kuuma.
(Pyyhkii kasvojaan.)
Meillä on paljon sairaita, ei kuitenkaan yhtään niin arveluttavaa kuin
hän. — Kuvitelkaa, tämä laitos maksaa meille noin kaksisataatuhatta.
Katsokaas, herra, millainen näköala vuorille — mutta te näytätte
kärsimättömältä — eihän ole totta, että jakobinit ryöstivät hänen
miehensä yöllä? — Tehkää hyvin, herra.
* * * * *
Huone. Ristikko-akkuna. Muutamia nojatuoleja. Vuode. Vaimo matalalla
sohvalla.
MIES (astuu sisään).
Tahdon olla hänen kanssaan kahden.
ÄÄNI OVEN TAKAA.
Minun mieheni suuttuisi, jos...
MIES.
Jättäkää minut rauhaan, hyvä rouva.
(Sulkee oven jälestään ja menee vaimonsa luo.)
ÄÄNI VÄLIKATON YLÄPUOLELTA.
Te olette panneet kahleisiin Jumalan. Yksi on jo kuollut ristillä. Minä
olen toinen Jumala ja samoin pyövelien keskellä.
ÄÄNI LATTIAN ALTA.
Kärventymään kuningasten ja herrojen päät — minusta alkaa kansan vapaus.
ÄÄNI OIKEAN SEINÄN TAKAA.
Polvistukaa kuninkaan, teidän herranne edessä.
ÄÄNI VASEMMAN SEINÄN TAKAA.
Pyrstötähti loistaa jo taivaalla, viimeisen tuomion päivä lähenee.
MIES.
Tunnetko minut, Maria?
VAIMO.
Olen vannonut sinulle uskollisuutta hautaan asti.
MIES.
Tule, anna kätesi, menkäämme.
VAIMO.
En voi nousta. Sielu on jättänyt ruumiini ja noussut päähän.
MIES.
Salli minun kantaa sinut.
VAIMO.
Suo vielä muutama hetki, ja minä tulen sinun arvoiseksesi.
MIES.
Mitä sinä?
VAIMO.
Olen rukoillut kolme yötä, ja Jumala on kuullut minut.
MIES.
En sinua ymmärrä.
VAIMO.
Kun kadotin sinut, tapahtui minussa muutos. »Herra Jumala», lausuin ja
löin rintoihini ja panin pyhän messukynttilän rintaani vasten ja tein
katumusta rukoillen »lähetä minulle runouden henki» ja kolmannen päivän
aamuna tulin runoilijaksi.
MIES.
Maria.
VAIMO.
Henrik, nyt et enää minua ylenkatso. Olen pyhää hehkua täynnä; iltaisin
et enää jätä minua.
MIES.
En koskaan, en koskaan.
VAIMO.
Katso minuun. Enkö ole päässyt sinun vertaiseksesi? Kaiken ymmärrän,
käsitän, lausun julki, soitan, laulan. Merta, tähtiä, myrskyä, sotaa.
— Niin, tähtiä, myrskyä, merta — ah! minulta unohtui vielä jotain —
sotaa. Sinun pitää viedä minut sotaan — näen sen ja kuvaan — ruumiin,
kääriliinat, veren, aallon, kasteen.
Ijäisyyden rannat aukee,
Ja mä linnun pienen lailla
Harhaan sinen ylhän mailla
Kunnes siipein voima raukee,
Ikimustan äänet laukee.
MIES.
Kirous — kirous!
VAIMO (syleilee häntä ja suutelee hänen huuliaan).
Henrik, oma Henrikini, miten onnellinen olen.
ÄÄNI LATTIAN ALTA.
Kolme kuningasta olen omin käsini surmannut, kymmenen on vielä jälellä
— ja sata messuavaa pappia.
ÄÄNI VASEMMALTA.
Aurinko on menettänyt kolmannen osan valoaan, tähdet alkavat sattua
vastakkain radoillansa — voi meitä, voi meitä.
MIES.
Minulle on tullut jo tuomionpäivä.
VAIMO.
Kirkasta otsasi, sillä muuten teet minut uudelleen surulliseksi. Mitä
minulta puuttuu? Kuule, minä sanon sinulle vielä jotain.
MIES.
Sano, ja minä täytän kaikki.
VAIMO.
Sinun pojastasi tulee runoilija.
MIES.
Mitä?
VAIMO.
Kasteessa pappi antoi hänelle ensimäiseksi nimeksi runoilija, ja
toiseksi, kuten tiedät, Yrjö Stanislav. Minä sen toimitin. Siunaukseen
liitin kirouksen, hänestä tulee runoilija. — Ah! miten rakastan sinua,
Henrik.
ÄÄNI VÄLIKATON YLÄPUOLELTA.
Isä, anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä mitä tekevät.
VAIMO.
Tuo tuolla on kummallisesti hullu — eikö ole?
MIES.
Hyvin ihmeellisesti.
VAIMO.
Hän ei tiedä mitä puhuu, mutta minä sanon sinulle miten käy, jos Jumala
menettää järkensä.
(Tarttuu miehensä käteen.)