Äkkiä palasi Dyveken joustavuus. Veri täytti jälleen läpikuultavan ihon
alta näkyvät suonet, ruusunpuna väritti hänen kasvonsa.
Hän hypähti pystyyn. Kädet rouva Thammersin kaulassa hän kuiskasi
naurun ja itkun vaiheilla: — Palaan kohta jälleen... mutta minun täytyy
mennä mukaan sanomaan Heinrichille että hän avaa oven äidillensä... sain
siihen luvan... kyllä me jyskytämme hänet ovelle! Ette aavistakaan
kuinka vahva minä olen!
Ettei kukaan saisi tietää asiasta, se oli Dyvekestä melkein hauskinta
kaikesta.
Myöhemmin päivällä oli molemmilla äideillä jälleen neuvottelu. Kylmä
talvi ei ollut Dyvekelle terveellinen. Rouva Crone tahtoi siksi
saada hänet mukaansa etelään. Heinrichhan aikoi metsäopistoon, niin
tarvitsi rouva Crone pikku tyttärensä seuraksensa. Hän asui tilallaan
Etelä-Tyrolissa, vanhassa, kauniissa linnassa, jossa oli hiljaista,
päivänpaisteista ja runollista — juuri Dyveken mielen mukaista.
Päätettiin siis että rouva Thammers ja Dyveke matkustaisivat pois jo
seuraavana päivänä. He aikoivat viipyä viikkokauden Kristianiassa.
Dyvekenhän piti saada matkavarustuksia. Sitten tulisivat vapaaherratar
ja Heinrich ottamaan hänet mukaansa.
Dyveke oli suunniltaan ilosta ja innosta — tavarat olivat laadittavat
kokoon, hyvästelyt suoritettavat. Kaikista oli ihmeellistä että hän
niin iloitsi siitä että jo pääsi matkustamaan pois.
Rouva Thammers oli hermostunut ja alakuloinen.
Hän ei nähnyt Samuel Sterniä koko päivänä. Hän oli mennyt
paimenmajoille, eikä tiedetty milloin hän palaisi.
Illallisen jälkeen kysyi hän häntä uudelleen. Silloin oli hän tullut
kotiin.
Mutta oli mahdotonta saada puhua sanaakaan hänen kanssaan kahden.
Kaikki olivat kokoontuneet hänen ympärillensä.
Thoran tullessa hänen luoksensa katsahti hän häneen hämmästyneenä ja
hymyili.
— Ja tehän kuulutte jo matkustavan pois! Oletteko miettinyt tarkoin,
kuinka meidän muiden tulee ikävä?
Nyt täytyi rouva Thammersinkin hymyillä. — Me emme ole ollenkaan kuten
tulisi olla, Dyveke ja minä. Meistä on vain mieluista, että teidän
tulee ikävä meidän tähtemme!
Dyveke nyökkäsi ja nauroi. Hän seisoi Heinrichin rinnalla punoittavana
ja vallattoman salaperäisenä. Hän säteili suorastaan iloa.
Nyt tulivat vaunut.
Rouva Thammers kääntyi vielä kerran Samuel Sternin puoleen ja ojensi
hänelle kätensä.
— Me olemme jo useasti lausuneet toisillemme hyvästit. Tällä kertaa
siitä kaiketi tulee täyttä totta!
— Ehkä kyllä! Minä en tule enää tänne. Olen myynyt metsästysalueeni.
Tuon pienen huvilan olen kyllä ostanut, mutta se revitään maahan. Siinä
ei kukaan enää saa asua!... Niin, ruustinna on oikeassa, — sehän on
pelkkä päähänpisto! Mutta jokaisella on omat heikkoutensa... Hyvästi,
arvoisa rouva!
Hän kumarsi kunnioittavasti ja seisoi hattu kädessä.
Vihdoin täytyi Dyvekenkin nousta vaunuihin, ja sitten lähdettiin.
Kaikki seisoivat pihassa ja viittoelivat. Nuoriso teki jäähyväisiksi
kunniaa.
Dyveke seisoi pystyssä vaunuissa, kääntyneenä heihin päin. Kuskin piti
ajaa hitaasti.
Hän viittoeli ja hyvästeli katsein ja hymyilyin, käsivarsin ja käsin.
Hän suuteli sormenpäitään ja heitteli lentomuiskuja — kerta kerralta.
Sitä kannatti katsoa.
Nuoren voitonjumalattaren kaltaisena hän siinä seisoi.
Kaikki miehet, sekä nuoret että vanhat, olivat tuosta haltioissaan.
Silloin hän äkkiä tunsi ujoutta ja piilotti kasvot käsiinsä.
Mutta vaunujen käännähtäessä suuteli hän jälleen sormiansa ja lähetteli
tervehdyksiä.
Jokainen luuli, että jotain siitä oli aiottu juuri hänelle.
Mutta oli yksi, joka anasti itselleen kaikki.
Hänen siinä seistessänsä kävivät hänen silmänsä niin loistavan mustiksi.
Rouva Iversen sääli nuorta paronia. Mutta itse asiassa hän kantoi
kauniisti kohtalonsa. Ja pianhan hän olisi unohtanut koko asian.
18.
Nuo muutamat päivät Kristianiassa kuluivat nopeasti suuren kiireen
vallitessa. Rouva Thammersilla ei ollut aikaa ajatella että hän jälleen
jäisi yksin.
Oli ilta. Hän oli palannut hotelliin saatettuaan Dyveken
rautatieasemalle, missä rouva Crone oli äidin tavoin ottanut hänet
huomaansa.
Thora tiesi myöskin voivansa olla aivan levollinen Dyvekeen nähden,
mutta hänestä tuntui että nyt hän oli menettänyt hänet ainaiseksi.
Dyveke oli itkenyt, mutta riemuinnut vielä enemmän. Nythän hän pääsi
maailmaa katselemaan.
Mutta hän oli ottanut pikku äidiltänsä lupauksen että tämä tulisi
keväällä häntä noutamaan, ja rouva Crone oli sanonut että se oli ainoa
keino saada hänet takaisin lyhyeksi ajaksi, sillä kenellekään muulle ei
hän uskoisi häntä.
Dyveke oli jo kysynyt, eivätkö he silloin menisi jälleen Metsolaan.
Heinrich tulisi tietysti mukaan. — — —
Thora istui tuijottaen raskaaseen harmaaseen ilmaan.
Keväällä! Kenties olivat nuo nuoret silloin jo molemmat haudassa!
Hänestä tuntui, kuin ei hän saisi nähdä Dyvekeä enää koskaan.
Hän katsoi ympärilleen. Tuossa oli kirja, jonka Dyveke oli unohtanut
ottaa mukaansa, tuossa pusero, jonka hän juuri oli riisunut yltään ja
jota hän ei ollut aikonutkaan ottaa mukaan... ja muuan nenäliina oli
myös unohtunut tänne.
Hän otti nuo esineet ja pusersi ne vasten poveansa. Niihin oli kuin
jäänyt jotain Dyvekestä, raikas nuoruuden tuoksahdus.
Sitten pani hän ne matka-arkkuunsa ja ryhtyi järjestelemään
tavaroitaan. Hänen täytyi nyt kaiketi alkaa miettiä, minne suuntaisi
matkansa. Mutta ei hänellä nyt ollut aikaa sitä ajatella, — hänellä oli
niin paljon järjestelemistä.
Hänestä oli kuin olisi ääni kaukaa huoneesta sanonut: Tietysti sinun on
matkustettava Bergeniin — minnekäs muuanne?
Mutta hän ei ollut sitä kuulevinaan — hän ei halunnut antaa vastausta.
Hänen piti kirjoittaa Dyvekelle kortti Kööpenhaminaan ja toinen, joka
olisi odottamassa hänen huoneessansa, kun hän tuli Berliniin.
Sitten piti hänen mennä viemään ne kirjelaatikkoon. Samalla voi hän
käydä kävelyllä.
Hän meni linnanpuistoon ja istuutui penkille.
Ihmisiä kulki ohitse. Toiset pysähtyivät häntä katsomaan.
Miksikä ne tekivät niin?
Äkkiä tunsi hän katkerasti kuinka yksin hän oli — yksin koko maailmassa!
Tietysti hän hankkisi itselleen jotain työtä. — Sehän ei olisi
vaikeata. Tehtäväähän oli maailmassa yllin kyllin. Hänen pitäisi
matkustaa rouva Harderin luo. Tämä kyllä auttaisi häntä — — —
Hän katseli ympärilleen. Täällä oli hän leikkinyt lapsena. Aivan täällä
lähellä oli hänen lapsuudenkotinsa, mutta hän ei tahtonut nähdä sitä.
Oli niin tyhjää kaikkialla. Ne, jotka olivat pitäneet hänestä, olivat
poissa.
Hän nousi ja kulki edelleen.
Tuolla penkillä oli hän kerran istunut Samuel Sternin kanssa... kun he
vielä olivat onnellisia. Olikohan penkki vielä sama?
Hän teki kierroksen ettei hänen tarvitsisi kulkea sen ohi.
Ja tuossa käytävässä oli hän kulkenut sinä iltana... jolloin ei enää
ollut onnellinen. Silloin kun palasi hänen luotansa... kun kaikki oli
rikkoontuneena...
Ja varhain seuraavana aamuna oli hän matkustanut Bergeniin... kuinka
kiihkeästi hän oli halunnut pois! Itse hän oli syypää kaikkeen, — oli
itse luonut kohtalonsa!
Kaikki tuon illan ja nykyhetken väliset kokemukset paneutuivat raskaana
taakkana häntä vaivaamaan.
Olo kävi niin raskaaksi ja tukalaksi. Nyt palaisi hän hotelliin.
Huomispäivänä laatisi hän tavaransa kokoon. Tänne ei hän voinut jäädä
kauemmaksi. Hän oli ollut täällä jo kaksi viikkoa. — — —
Kääntyessään nurkkauksessa heräsi hän ajatuksistaan kuullessaan rouva
Iversenin äänen. Tämä oli juuri kohdannut ruustinnan.
— No, mutta kuinka hauskaa! Niin, nyt me olemme jo poissa kaikki tyyni.
Marit Hennerudhan vielä viipyy Metsolassa jonkun aikaa karjan takia,
kuten tiedätte. Ja sitten on myöskin tukkukauppias Stern vielä siellä,
hänhän taitaa olla niin innokas metsästäjä. Sääli noita kilttejä
eläimiä! Ja sitten on siellä muuan englantilainen perhe, lady Hammond
lordeinensa, lapsineen ja palvelijoineen. Ne kalastavat kaikki kuin
maksusta, ei, paljoa uhemmin vielä — — —
Rouva Thammers veti harson kasvoilleen ja kiiruhti ohitse.
Hänen palatessaan hotelliin oli jo myöhäistä.
Hän meni huoneeseensa. Siellä oli niin sietämättömän yksinäistä, — hän
halusi päästä nopeasti levolle. Häntä ei haluttanut ajatella minne hän
matkustaisi. Ehtihän hän päättää sen huomenna. —
Jälleen tuntui muuan ääni arvelevan, että hänen piti palata Bergeniin.
Siellähän hänen kotinsa oli. Tietenkin hän siellä keksisi itselleen
jotain tehtävää.
Hän ei ollut kuulevinansa — johan hän oli sanonut ettei tahtonut
vielä sitä ajatella. Hän oli nääntymäisillään väsymyksestä. Se oli
oivallista, silloinhan hän saisi heti unta — — —
Hän tuli-ajatelleeksi Samuel Sternin äitiä...se tapahtui nykyisin
varsin usein. Vaikka Thora ei ollut häntä koskaan nähnyt, oli hän aina
ollut ikäänkuin mukana hänen elämänsä taustana.
Kuinka hän nyt toivoikaan että olisi saanut nähdä hänet... että olisi
mennyt hänen luoksensa sen sijaan että pakeni — kuinka toisin kaikki
silloin olisi voinut olla — — —
Hän yritti nukkua, mutta ajatukset temmelsivät yhä. Hän haki Samuel
Sternin äitiä, voimatta löytää häntä.
Mutta kun Thora todella vaipui uneen, tuli hän hänen luoksensa. Hänen
kasvonsa olivat ystävälliset ja ääni lempeä. Hän sanoi ainoastaan nämä
sanat: »Minä sinut lähetän!»
Herätessään seuraavana aamuna tiesi Thora minne matkustaisi. Outo
rauhan tunne täytti hänen mielensä. Hän pukeutui aivan hitaasti.
Hänestä tuntui että hänen piti tehdä kaikki hyvin hitaasti, voidaksensa
paremmin koota ajatuksensa.
Hän aikoi viipyä vielä päivän Kristianiassa. Eihän ollut mitään
kiirettä. Hänen päätöksensä puhua Samuel Sternin kanssa vakiintuisi
vain päivä päivältä.
Hän meni jälleen kävelylle puistoon.
Hän kulki kaikkia noita entisiä teitä. Tänään voi hän tehdä sen.
Taivas oli pilvessä, mutta aurinko pilkisti väliin esiin.
Mikä siunaus, että tuli jälleen vähän päivänpaistetta! Hän alkoi
tavotella säteitä, saadaksensa ne paistamaan itseensä.
Äkkiä hän pysähtyi. Hän tuli ajatelleeksi että mitäpä muuta hän olikaan
tehnyt koko elämänsä aikana? — — —
Hän seisoi nojaten puuhun.
Hiljainen rauha laskeutui hänen mieleensä. Nyt ei hän enää tekisi niin!
Hän ei ollut voittanut mitään... Ja hänen elämänsä päivä oli jo kulunut
pitkälle. Hän tahtoi olla kiitollinen, jos hänelle oli jäljellä yksikin
ainoa säde vielä. — —
Hän päätti odottaa vielä muutamia päiviä ennenkuin läksisi matkaan.
* * * * *
Marit Hennerudista oli ylen hauskaa että rouva Thammers palasi takaisin
Metsolaan.
Oli kirkas syysilta. Ei näkynyt ketään — ainoastaan Sjurin peräti
tyytyväiset kasvot.
Englantilainen perhe oli lähtenyt paimenmajalle kalastusretkelle.
He aikoivat viipyä siellä viikon päivät. Tukkukauppias Stern oli
tuntureilla metsästysretkellä. Häntä ei myöskään voitu aivan pian
odottaa takaisin.
Marit Hennerud ei tiennyt millä huvittaisi vierastansa.
Rouva Thammers hymyili hänelle. — Olkaa vain levollinen ja jättäkää
minut omiin hoteisiini!
Hänestä oli hauskaa että kaikki olivat poissa. Siitähän hän aina oli
pitänyt eniten.
Ensi päivänä meni hän nummelle Sjurin luo. Hänellä oli tuomisiksi
hänelle kirjoja ja kuvia.
Sjurin silmät kyyneltyivät ilosta. Riemu säteili hänen pienestä
kesakkonaamastansa.
— Sinä olet hyvä rouva! En ikinä olisi uskonut että sinulla olisi niin
elävä omatunto ja niin ihmeellinen muisti, että muistaisit sellaista
kuin minä! Ja niin kaunista ja hienoa kuin kaikki vielä lisäksi on!
Rouva Thammers jäi koko aamupäiväksi nummelle.
Hänen täytyi katsella kaikkia kuvia Sjurin kanssa yhdessä ja
tutustuttaa hänet noihin uusiin viisaudenlähteisiin.
Tyynet, lämpöiset, kirkkaat syyspäivät kuluivat niin nopeasti ja
rauhallisesti tuolla ylhäällä. Thora ei käynyt kärsimättömäksi,
odottaminen oli hänelle vain hyödyksi. Hänestä tuntui että ne loivat
hänestä uuden ihmisen ja vahvistivat hänet kestämään sen, mikä hänen
ehkä vielä oli kestettävä.
Eräänä aamuna oli Thuri tuodessaan aamiaista hyvin salaperäisen
näköinen.
No niin, nyt ei rouvan tarvinnut enää olla niin yksin. Nyt olivat
englantilaiset vihdoinkin palanneet, ja tukkukauppias Stern oli tullut
heidän mukanansa.
Rouva Thammers kiitti häntä hymyillen tuosta hyvästä uutisesta.
Hänen akkunansa edessä kasvoi vanha saarni, josta lehdet jo olivat
alkaneet varista. Oksien lomitse voi hän nähdä Samuel Sternin pienen
punaisen huvilan.
Thurin mentyä meni hän akkunan luo ja aukaisi sen.
Hän näki hänen istuvan aamiaisella kuistissa.
Sitten hän tuli ulos poltellen ja kirja mukanansa ja kävi istumaan
rouva Thamarin penkille.
Tunnin kuluttua meni Thora sinne.
Hän ei hämmästynyt Thoran tulosta. Siis tiesi hän jo edeltäkäsin että
hän oli palannut.
— Aivan oikein tehty, sanoi hän hymyillen, — syksy on parasta kaikesta!
Thora katsoi avoimesti häntä silmiin.
— Samuel Stern, en voi mitään siihen että palaan tänne. En voinut
tehdä toisin! Ja minä tulen teidän luoksenne... Minä tiedän että te
ette ole onnellinen! Nyt ei teidän enää tarvitse käyskennellä täällä
yksin, saatte jonkun, jonka kanssa voitte puhella... Nyt en enää suostu
väistymään! Minulla on oikeus olla täällä, — äitinne on antanut minulle
luvan siihen!
Samuel Stern näytti hämmästyvän tuosta uudesta puheensävystä. Sitten
rupesi hän nauramaan.
— Sanotte etten ole onnellinen. Minua ilahduttaa, jos olette oikeassa.
En tahdokaan että olisi toisin.
— Kun teidän vain ei tulisi ikävä täällä! Englantilaiset kalastavat
kuin autuutensa kaupalla — — kun sataa, on teille tarjona huvi nähdä
myladyn vaeltelevan suuret guttaperkahousut yllään.
— Ja toiste voitte saada harvinaisen huvin nähdä minut itseni,
takaapäin tai sivulta, kun käyskentelen täällä vapaudessani.
Hän katsahti Thoraan. Hänen katseensa oli synkkä.
— Minusta olisi parempi, jos te menisitte pois. Minä en tahdo että joku
katsoo minuun, kun olen sellaisella tuulella kuin tänään.
Thora hymyili surunvoittoisesti.
— Teidän ei pitäisi aivan kartella puhua minun kanssani. En ole enää
sama kuin ennen... Kuljin niin kauan suruani kannellen, kunnes se johti
minut sinne, missä jokainen ihminen löytää jotain hänelle varattua,
jotain uutta, jonka voi omistaa itsellensä... Nyt olen oppinut
ymmärtämään teitä paremmin.
— Ehkä voitte sitten selittää minulle, miksi ei voi nauttia mistään
hyvästä ennenkuin sen on kadottanut eikä voi siitä enää nauttia...
Kun sen omistaa, ei siitä nauti, siksi että omistaa sen. Oikeastaan
ei omista mitään ennenkuin sen on menettänyt. Ja jos sen saa jälleen,
kadottaa sen taas... Eikö se ole surullisen hullunkurista, mitä?
Eiköhän siinä juuri toteudu tuo kirous, joka aikoinaan kohtasi
ihmiskuntaa, — tuossa, ettei koskaan todella omista sitä, minkä omistaa!
Thora yritti vastata jotain, mutta ei voinut. He istuivat molemmat
vaieten.
Äkkiä kääntyi Samuel Stern jälleen hänen puoleensa.
— Älkää olko huolissanne minun tähteni. Oikeastaan tunnen nyt mieleni
varsin kevyeksi. Nyt ei minulle näet enää voi tapahtua mitään. Nyt, kun
kaikki pahin on tapahtunut, vieköön lempo minun puolestani kaiken muun!
Hän nousi, pudisti tuhkan sikaristansa ja pani sen pois.
— Olen aivan iloinen ja tyytyväinen nyt, kun minulla ei ole enää mitään
toivottavaa!... Tuo ainainen loppumaton, synkkä ikävöiminen ei myöskään
juuri tuota mitään nautintoa — eivätkä myöskään tunnontuskat siitä
ettei koskaan toimi kuten tahtoisi. Nyt, kun kaikki on mennyttä, on
tuokin tuska poissa.
Thora Thammers nousi myöskin.
— Tahdotteko tulla pienelle kävelyretkelle?
— Miksikä sitten? Ettäkö te minua lohduttaisitte? Olenhan jo
tunnustanut teille, etten ole sen tarpeessa. Minä olen vain sellainen
ihmeellinen post-festum-luonne. Minua vain vaivaa, että on niin paljon,
jota en ole tullut sanoneeksi oikeaan aikaan. — — — Minne te sitten
aioitte lähteä?
Hän meni sisään ja palasi jälleen. — Minä en sure, siksi että en usko
sitä todeksi. Minua vaivaa, kun ihmiset puhuvat minulle surustani. —
Minne te aioitte?
— Emmekö voi mennä koskelle? Nythän siellä ei ole ketään.
— Minä olen aina pitänyt kosken katselemisesta, jatkoi Thora — hänestä
tuntui parhaalta vaihtaa puheenainetta. — Minusta tuntee jonkinmoista
tyydytystä nähdessään veden syöksyvän pois ja katoavan, — on kuin se
veisi mukanaan osan siitä mikä rasittaa ja ahdistaa mieltämme.
— Hyi, ei, älkäämme menkö koskelle. Kaikki tuollainen, joka katoaa eikä
koskaan palaa, on sietämätöntä. Minä tahdon että kaikki palaisi. Tahdon
että äitini palaa, kuten aina ennen, kun hän joskus oli matkoilla. No,
lähdemmekö me nyt?
Hän otti hattunsa. — Te pidätte koskesta, menkäämme siis kaikella
muotoa koskelle!
He menivät tietä alas. Samuel Stern alkoi jutella kaikenmoisesta, hän
laski leikkiä Metsolan englantilaisistakin, mutta välillä tuli aina
esiin jotakin siitä, mikä täytti hänen mielensä.
Hän pysähtyi.
— Nyt hän on alkanut tulla luokseni!... Kun olen sillä tuulella
että menen käyskentelemään keskiyöllä, silloin tulee joku ja kulkee
rinnallani. Ennen muinoin se minusta oli eräs toinen, joka tuli niin
ystävällisesti minua tervehtimään ja sanoi: nyt palaan luoksesi!...
Mutta nyt, kun äitini on poissa, on se hän. Kun on aivan hiljaista
eikä ainoatakaan ihmistä ole läheisyydessä, tulee hän ja kutsuu minua
sydämellisellä unohtumattomalla äänellänsä. Ja sitten hän kulkee hiljaa
minun rinnallani!
Hän kääntyi Thoran puoleen.
— Tiedän aivan hyvin mitä te ajattelette. Teidän silmänne ovat aivan
sennäköiset, kuin te tahtoisitte sanoa: Teidän äitinnehän oli vanha,
täytyihän teidän odottaa niin käyvän! — Jotain sellaista sanoi Marit
neiti äskettäin. 'Niin kyllä', minä vastasin, 'sitähän minä vain juuri
odottamistani odottelin!'...
Tuo puhe loukkasi Thoraa. He jatkoivat edelleen kulkuansa.
Thora vaikeni yhä. Hän ajatteli että oli parempi ettei hän keskeyttänyt
Samuel Sternin puhelua.
— En pidä tyhjyydestä, joka vallitsee kotona huoneissamme, — minunkin
huoneissani, vaikka hän niin harvoin kävi niissä. Minusta on kuin olisi
äitini matkoilla. Mutta nyt en kestä sitä enää kauemmin, nyt täytyy
hänen tosiaankin jo palata. Oli aina yhtä varmaa kuin että yötä seuraa
päivä, että kun tulin kotiin äitini luo, istui hän siellä tuolissansa.
Sain mennä hänen luoksensa hakemaan tukea.
— Minä sanon aina: »Äitini arvelee niin» ja »niin äitinikin sanoo».
Puhun kuin eläisi hän vielä, — en voi tehdä toisin — — —
— Ennen kyllä sattui että tein sellaista, josta tiesin ettei hän siitä
pitänyt. Nyt, kun hän on poissa, on minulla polttava halu tehdä kaikki
hänen mielensä mukaan.
Hän käännähti nyt Thoran puoleen ja sanoi ivallisesti: — Mitä te
ajattelette tuollaisista asioista?
— Ja sitten minua kiusaa se, etten minä ollut hänen luonansa. Eihän ole
ajateltavissakaan, että _hän_ ei olisi tullut, jos _minä_ olisin ollut
sairaana!
— Olin silloin ulkomailla. Ajattelin vain: tietysti äiti paranee...
Sitten koetin ajatella muuta, sillä en sietänyt ajatusta että äiti oli
sairas. On kauheata, että voi olla sellainen — — —
— Olen ollut aivan järjetön. Muistan ihmetelleeni, kuinka äiti voisi
koskaan kuolla. Tietenkin hänen täytyi kuolla joskus — mutta kuinka
se tapahtuisi, sitä en voinut käsittää, sillä hän oli voimakkaampi
kuin kukaan, jonka tunsin. Hän rohkeni käydä käsiksi kaikkeen, jota me
muut pelkäsimme ja karttelimme. Emme käsittäneet että se johtui siitä,
että hänellä oli niin ihmeellinen, rohkea tahto kantaa kaikki kuormat.
Huonosti minä häntä oivalsin. Vasta kun hän vaipui maahan, ymmärsin
minä kuinka väsynyt hän oli pitkän elämänsä jälkeen, jonka oli uhrannut
muille.
— Olin niin tottunut turvautumaan äitiini, kun tuska ahdisti pahimmin.
Hän antoi minulle voimaa jatkaa elämää. Olin niin tottunut siihen,
että aina voin kääntyä hänen puoleensa. Luulen kuvitelleeni, että kun
kuolema saapuisi luokseni, olisi hän ottamassa vastaan iskun — — —
— Nyt minua kiusaa se, etten huomannut kuinka väsynyt hän oli, vaikka
hän oli minulle niin läheinen... etten ymmärtänyt illan lähestyvän...
ja että hän tarvitsisi lepoa...
Thora Thammers kääntyi hänen puoleensa.
— Mitä te haette? kysyi hän hiljaa.
— Muutamia kukkasia vain, joita tavallisesti on tässä paikassa, mutta
niitä ei ole nyt.
— Eihän nyt ole se aika, sanoi Thora lempeästi.
— Ei, ei kaiketi — lehdet varisevat.
He kulkivat edelleen ja katsoivat lehtiä, jotka irtaantuivat,
liitelivät alas ja laskeutuivat maahan heidän ympärillään.
— _Ei koskaan enää! Lopussa!_ Noissa sanoissa on jotain ihmissydämeltä
ikuisesti salattua, jotain käsittämätöntä! Ja _suru_ ja _kuolema!_
— Voi luulla tietävänsä, mitä ne merkitsevät, mutta sitä ei tiedä,
ennenkuin kokee — — —
— Minusta on hyvä, ettei ole ketään, joka surisi minua... ettei minulla
ole ketään omaista. Kun on kokenut surua ja tietää, kuinka se palaa
joka aamu auringon mukana uutena ja tuoreena — eikä pakene päivän
laskiessa... kun tietää, kuinka se kysyy hermoja, niin säästää siltä
kernaasti muita — — —
Hän kumartui maahan.
— Näettekö, löysin sentään yhden... Se on äitini lempikukka! Se kukkii
uudelleen varisevien lehtien keskellä! Se johtuu siitä, että olemme
saaneet muutamia auringonpaisteisia päiviä — — —
Thora hymyili hänelle. — Muistakaa vain käyttää niitä hyväksenne!
— Minulle muistuu mieleen muuan poutapäivä. Se oli alkukesällä, ensi
lapsuuteni aikoina. Silloin oli isoäitini hautajaiset. Kellot soivat
ja näin paljon valkoisia liljoja. Mieleni kävi niin oudoksi raskaasta
kellonsoitosta ja valkoisten liljojen raskaasta tuoksusta.
— En käsittänyt mitään. En ollut ennen nähnyt kuolemaa, en tiennyt
siitä mitään. Mutta ilma, kukat, surunvoittoinen kellonsointi ja
nuo monet vakavat, mustapukuiset ihmiset herättivät mielessäni
ankeutta — — —
— Minulle annettiin leivoksia syödä. Ne olivat makroneja. Syödessäni
oli minulla tunne että oli tapahtunut jotain kauheata, salaperäistä
— — —
— Sitten tietysti unohdin tuon kaiken, en ajatellut sitä enää. En
koskaan ajatellut kuolemaa muutoin kuin jonain vieraana seikkana, joka
ei koskenut minua, pelkkänä merkityksettömänä käsitteenä.
* * * * *
— Viime yönä näin unta äidistä. Uneksin olevani pieni lapsi ja hain
häntä huudellen. Ja hän kuuli sen ja tuli luokseni ja sanoi lempeästi:
'Etkö voi nyt antaa minun levätä, lapsukaiseni, pieni silkkikaritsani —
niin nimitti hän minua aina pienenä ollessani. Ja minä vastasin kuten
minulla oli tapana lapsena: Tiedän kyllä että olen silkkikaritsasi,
mutta sinä olet myöskin minun pieni karitsani!'
— Sitten syleilin minä häntä kiihkeästi enkä tahtonut päästää häntä...
Hän sanoi minulle: 'Nyt tulen luoksesi melkein joka yö! Olimme ennen
niin vähän yhdessä, kuten muistat. Oli niin paha, että minun täytyi
lähettää sinut luotani niin varhain! Mutta nyt voin tulla luoksesi. Kun
olet suurimmassa tuskassa, silloin tiedät että minä tulen luoksesi!'
— — —
— On miellyttävää harhailla tuollaisissa unelmissa... Katsokaapa tuota
sudenkorentoa, joka istuu liikkumatonna päivänpaisteessa... sen siivet
vain väräjävät ilosta. Siltä voisi oppia käyttämään auringonsäteitä
paremmin!
— Voisi tosiaankin! — Thora katsoi kelloansa. — On jo myöhäisempi kuin
luulin. On parasta kääntyä takaisin. Mutta näettekö, kuinka tuolla on
kaunista! Tuolla kaukana kanervikon takana!
Samuel Stern nauroi. — Älkää kiinnittäkö liiaksi sydäntänne siihen,
mikä on kaunista. Ei se ole mitään — kangastus vain!
— Niinkö? — Thora tuskin voi sitä uskoa. Hän huokasi hiljaa, painoi
päänsä alas ja pysähtyi. — Ei, nyt meidän täytyy lähteä! Lady Hammond
istuu varmaankin jo shakkilautansa ääressä ja odottaa, — lisäsi hän
hilpeästi. — Hänen on ikävä lordinsa seurassa, ja te lupasitte eilen
pitää hänelle seuraa.
— Olette oikeassa. Jokaisella on omat velvollisuutensa. Ja entä te!
Te käyskentelette täällä ja surette miestänne ja ikävöitte pikku
lastanne, ja nyt te olette alkanut hakea kadotettua poikaa. Älkää vain
rasittautuko liiaksi!
Nyt puhui hän jälleen omituisen kylmähköön tapaansa. Thora katsoi
häneen vaieten.
Mitään puhumatta jatkoivat he matkaansa.
Thora ajatteli kaikkea tuota, mitä Samuel Stern oli sanonut. Kuinka
olikaan tuo äiti rakastanut häntä, päättäen niistä syvistä jäljistä,
jotka hän oli jättänyt hänen mieleensä!
Ei koskaan vielä hän ollut niin nöyrästi kuin nyt tunnustanut eroa
tuollaisen äidin hiljaisen, uhrautuvan rakkauden ja sen rakkauden
välillä, jota hän kerran oli itse tuntenut Samuel Sterniä kohtaan.
19.
Kului muutamia päiviä.
Lady Hammond oli vallan ihastunut naapureihinsa. Nyt siellä oli käynyt
oikein hauskaksi. Yhtä seikkaa vain hän heissä paheksui: norjalainen
lady ja norjalainen lordi eivät kumpikaan suostuneet lähtemään
kalastusretkille.
Eräänä iltapäivänä oli koko perhe päässyt onnellisesti matkaan joelle.
Ilma oli jälleen käynyt kauniiksi, ja Thora Thammers meni nummelle.
Hän käyskenteli siellä tuntikauden. Silloin tuli hänelle mieleen mennä
sille paikalle, jossa Samuel Stern oli istunut äitinsä kanssa.
Hän kiersi suuren kalliolohkareen ympäri, joka oli edessä, — ja näki
edessänsä Samuel Sternin. Hänen kasvonsa olivat kirkkaammat kuin
tavallisesti niinä päivinä jolloin hän istui yksin.
Thora aikoi poistua, mutta hän hymyili hänelle.
— Miksi ette tahdo tulla tänne istumaan? Enhän ole nähnyt teitä juuri
vilahdukseltakaan pitkiin aikoihin.
Thora meni lähemmäksi.
He alkoivat nyt puhua Metsolan pikkutapahtumista.
Samuel Stern kertoeli englantilaisista ja Marit Hennerudista, joka ei
tahtonut mennä kihloihin. Muuan noista onnettomista, jotka odottivat
hänen ratkaisuaan, oli äskettäin käynyt Metsolassa. Mies oli koko
seudun paras tarjokas. Mutta Marit ei ottanut kernaasti häntä kädestä,
joten hänen onnistumisentoiveensa eivät liene olleet kovin suuret.
Thora kävi oikein hilpeäksi. — Ei, hän ei voi koskaan uskoa että
tarjokki on se »oikea», joka on hänelle aiottu. Siitä eivät hänen
omaisensa ole hyvillään.
Mutta äkkiä ei heillä ollut enää mitään sanottavaa.
Kanerva tuoksusi voimakkaasti sateen jälkeen, ja vaivaiskoivun pienet
lehdet levittivät raikasta, kirpeätä lemua. Vähän kauempaa tuli
suomyrtin mieto, metsäinen tuoksu. Ja ilma oli lempeä, avaruus siinteli.
He katsoivat molemmat valkoisille tuntureille päin.
Sitten kääntyi Samuel suoraan Thoraan päin.
— Minä uneksin niin paljon viime yönä!
— Kertokaa siitä! pyysi Thora hiljaa.
— Minusta oli, kuin olisin sittenkin tullut kotiin. Istuin äitini
vuoteen ääressä ja luin hänelle Mooseksesta ja luvatusta maasta.
Silloin tuli Herra itse hänen luoksensa ja sanoi: »Katso, nyt annan
sinulle tämän maan, se on sinun! Puen sinut ihanuudella, ja sinun pitää
hallita kaikkea mitä sydämesi halajaa!» Ja minusta hän hymyili minulle.
Kohtasin hänen murtuvan katseensa — —
— Unennäköä jatkui — nukuin niin sikeästi. Kuljin häntä hakien enkä
voinut ymmärtää, minne hän oli joutunut. Silloin tuli enkeli luokseni,
ja minä kysyin häneltä: »Sano sinä, jonka tie kulkee tuolla ylhäällä,
oletko nähnyt äitiäni? Sano, etkö ole nähnyt häntä tuolla ylhäällä
hänen omassa maassansa kirkkauden ympäröimänä? Poista mielestäni
katkeruus, jota tunnen siksi ettei häntä ole enää olemassa — ei täällä
eikä muualla... siksi etten saa nähdä häntä enää koskaan!»...
Enkeli otti minua kädestä, ja silloin löysin äitini. Hän istui
omassa tuolissansa. Ja niin leppoisa ja iloinen hän oli. Olimme niin
onnelliset. Oli niin suloista saada vihdoinkin kerran sanoa hänelle,
kuinka paljon minä pidin hänestä.
— Ja minä sain puhua oikein sydämeni kyllyydestä hänelle: »Rakas vanha
äiti, kuinka hyvä oli että vihdoinkin löysin sinut! Sano, etkö tiedä
kuinka kuljeskelin sinua hakien? Et aavista kuinka täällä oli koleata
ja kylmää ja kuinka paljon kovaa sain kokea poissaollessasi! Tunnetko
kuinka otsani on märkä? Nyt olen löytänyt levon luonasi!» —
— Ja minä suljin hänen molemmat kätensä omiini: »Sinä herttainen
äitini, tiesinhän että palaisit! Sinulla on niin paljon tekemistä,
sinun täytyy pitää huolta meistä kaikista ja rakastaa meitä — sitä
ei voi kukaan tehdä kuten sinä. On niin ihanaa, kun sinä tulet tällä
tavoin luokseni. Sinun täytyy tulla usein!» — Sitten kysyin häneltä
neuvoa. Minulla on aina niin paljon kyselemistä, kun hän tulee — — —
— Hän katsoi minuun niin lempeästi — — »Mutta, lapseni, nyt minun
täytyy lähteä, tiedäthän että elämäni on loppunut!» Koetin pidättää
häntä. »Äiti, et saa mennä! Näethän etten saa unta tuskallisten
ajatusteni tähden! Ethän ennen mennyt pois, kun tulin luoksesi! Minä
noudan sinulle paremman tuolin, paraimman, minkä löydän. Äiti, et usko,
kuinka minua kiusaa, ettei se päivä tullut koskaan, jolloin olisin
voinut tehdä jotakin hyväksesi!» — — —
— Mutta sitten huomasin että hän katosi kauas pimeyteen, minun
hakiessani parempaa tuolia...
— Yöllä saa niin ihmeellisiä ajatuksia!
Thora istui puolittain kääntyneenä hänestä poispäin.
— Ei se vielä ollut lopussa! sanoi hän hiljaa. — Kertokaa kaikki!
Samuel Stern ei kuullut hänen sanojansa. Hän istui pää kätten nojassa.
— Sitten olin heräävinäni ja nousin levolta. Oli vielä hämärä. Tulin
tänne nummelle. Silloin näin hänet kaukana. »Äiti», sanoin minä, »miksi
menet niin kauas luotani! Tule tänne puhelemaan hiukan kanssani! Et
voi uskoa, kuinka kadun etten ollut luonasi, kun sinä olit sairas.
Se kiusaa minua niin, etten voi maata vuoteessani yöllä.» — »Tiedän
sen kyllä», sanoi hän, »tiedän sen, — mutta nyt ei sinun enää pidä
ajatella sitä. Lupaa minulle, ettet enää ajattele sitä!» Ja hän kulki
minun rinnallani. Minä polvistuin hänen eteensä: »Nyt täytyy minun
vihdoinkin saada sanoa sinulle jotain. On kolme asiaa, jotka olen
unohtanut sanoa sinulle. Sinä sanoit että surumme haihtuisi pian, kun
joskus menettäisimme sinut, — nyt voit nähdä, ettei niin ole. Ja sinun
oli tapanasi sanoa, että aika kaikki parantaa — kaikki haavat — mutta
sehän ei ole totta. Sillä minulle tuottaa sellaista tuskaa, etten voi
sitä koskaan unohtaa, tuo, että kun näin sinut viimeisen kerran, otin
sinua vain nopeasti kädestä ja katsoin sinua silmiin, tietämättä etten
tapaisi sinua seuraavana päivänä — en enää koskaan!»
— »Niin, mutta lapseni», sanoi hän, »et saa alati miettiä tuota yhtä ja
samaa.»
— Sitten olin tekevinäni hänelle jonkun pienen palveluksen ja
hän kiitti minua siitä. Hän oli aina niin kiitollinen jokaisesta
vähäpätöisimmästäkin asiasta. Se vaivasi minua, sillä minä tein
aina liian vähän hänen hyväksensä. Enkä ollut koskaan saanut oikein
sanotuksi mitä tunsin häntä kohtaan. Mutta viime yönä voin vihdoinkin
tehdä sen: »Äiti, et saa koskaan kiittää minua, minulle tuottaa tuskaa,
kun teet sen. Se on kuin taakka povellani. Sillä minähän olen sinulle
ikuisessa kiitollisuudenvelassa — eikä päinvastoin! Sinä tiedät etten
voinut koskaan tehdä mitään hyväksesi, enkä edes kiittänyt siitä mitä
sinä teit minulle!»... Olin niin iloinen kun vihdoinkin sain sanoa sen!
— — —
* * * * *
— Eikö teistä käy ikäväksi istua tätä kaikkea kuuntelemassa?
Thora ei vastannut, katsoi vain häneen.
Kun Samuel Stern ei enää jatkanut, kysyi Thora: — Eikö ollut vielä
muutakin?
— Sitten oli kuin kävisi kaikki jälleen pimeäksi ja raskaaksi. Minä
kyselin äitiäni kaikkialla. Joku sanoi minulle että hän oli poissa.
Minusta se kuului naurettavalta. Vihdoin hän tuli. »Rakas äiti, kuinka
en ole nähnyt sinua niin pitkään aikaan? Oli hyvä että tulit, sillä
minun täytyy kertoa sinulle tuhansista seikoista! Mutta miksi tulet
niin hiljaa? Kuinka on laitasi? Nukutko nyt paremmin? Muistatko että
sanoit viimeisenä yönä: 'On niin vaikeata, — en saa hetkeksikään unta,
en päivällä enkä yöllä!' Onko sinun nyt parempi olla? Onko parempi, kun
pitkä, hiljainen yö on tullut? Onko totta tuo, että kuolleitten uni on
sikeä, matala heidän multapieluksensa!?» — — —
* * * * *
— »Äiti, olen niin iloinen, kun saan kuulla äänesi on niin tyhjää,
kun et enää ole täällä — on niin tyhjää, kun en tiedä palaatko sinä
pian jälleen!» Sitten oli kuin olisin käynyt hänen haudallansa, ja hän
saattoi minua kotiin. »Älä sure», sanoi hän. »Etkö tunne, että minä
olen luonasi?» — — —
— Silloin vavahteli sydämeni. »Et saa enää koskaan mennä luotani!»
— Kun tulimme vanhan kotimme portille, pelästyin minä, sillä näin
että hänellä oli siivet. »Tulethan sinäkin sisään!» sanoin hänelle.
Silloin hän hymyili hiljaa. »Rakas lapseni, etkö tiedä että minä olen
taistellut taisteluni loppuun?» Ja hän kääntyi minun puoleeni ja
toivotti minulle siunaten rauhaa — — —
— Kurotin käteni hänen jälkeensä — mutta silloin heräsin. — — —
* * * * *
— Nyt kun hän on poissa, olen ruvennut uskomaan että täytyy vielä olla
jotakin haudan tuolla puolen — — —
— Olisin niin kernaasti tahtonut pitää hänet luonani, että olisin
voinut pitää hänestä parempaa huolta hänen vanhoilla päivillänsä kuin
ajattelemattomuudessani olin tähän saakka pitänyt. Hän oli luvannut
tulla luokseni tänä kesänä — — —
— Kuinka hän ajatteli minua kuolemaansa saakka! Hän tahtoi säästää
minua. Ei kukaan saanut sanoa, kuinka hänen laitansa oli. Äidin rakkaus
on ainoa, jota ei mikään — ei edes oma huonoutemme — voi meiltä
riistää! — —
— No niin, — ja nytkö sitten on lähdettävä kotiin pelaamaan shakkia
ladyn kanssa?
— Eipä suinkaan! Olisi parempi että menisitte kotiin lepäämään. Olette
väsyksissänne!
— Äiti sanoi aina: »Ei saa väsyä!» Hän ei väsynyt koskaan. Sillä hän
vei meidät harhaan, meidät ajattelemattomat ja heikot olennot — siinä
määrin, että me luulimme hänen olevan jotain hyvää, joka ei koskaan
loppuisi. Niin, hän petti minut siinä määrin, että minä sydämeni
sanomattomassa yksinkertaisuudessa luulin, että hän oli kuolematon...
Kuuluu uskomattomalta, mutta kun muut vanhat ihmiset kuolivat, niin
minusta se oli paikallaan — mutta äitiin ei kuoleman ollut kajoominen,
se ei saanut lähestyä häntä.— — —
* * * * *
— Muistatteko vielä — ei, ettehän te nähnyt häntä koskaan!... Hän
kuunteli mielellään sotilassoittoa ulkona vapaan, sinisen taivaan
alla. Se näytti päästävän sidottuja voimia hänessä valloilleen, hänen
silmiinsä tuli loistetta. Hänen mielessänsä asui kaiho ylös avaruuteen,
mutta hän oli kahlehdittu. Niin laski hän siipensä kokoon. Hänellä
oli paljon voimaa ja tuollaista hiljaista, järkkymätöntä rohkeutta,
jota ei mikään murra. Hän taipui kuormiensa alle ja kantoi ne. Hän oli
voittamaton — kaikki hän kantoi ja vei voittoon. Siksi olikin Napoleon
hänen sankarinsa. — — —
* * * * *
— Kun tulin suuremmaksi ja sain hieman ymmärrystä, aloin tuntea
nöyrää kunnioitusta katsoessani hänen kasvoihinsa. Kaikki mitä
tiesin kärsimyksistä, jokapäiväisestä surusta ja huolesta, kävi kuin
mitättömäksi noiden rohkeiden, tyynten silmien katseesta, noiden
siunattujen sinisilmien katseesta, jotka tiesivät niin paljon. —
— Hänen kaunis, soinnukas äänensä merkitsi niin paljon meille lapsille.
Se toi mieleemme sellaisen turvallisuuden tunteen. Ja kun hän lauloi
tai luki meille, oli se meille juhlahetki.
— Hänen äänensä ei käynyt koskaan vanhaksi kuten muiden ihmisten. Se
säilytti aina lempeän, kirkkaan sointinsa. — — —
— On väärin, etten voi suoda hänelle lepoa. Kuolemahan on
kuninkaallinen palkka. Se on elämän kruunu. Pitäisihän minun suoda se
hänelle.
Thora Thammers katsoi häntä liikutettuna rukoilevin katsein. — Niin,
niin kyllä! kuiskasi hän.
— Minun on niin vaikea olla! Eräs seikka, joka minua vaivaa pahemmin
päivällä kuin yöllä, on se, etten ollut hänen luonansa hänen
kuollessansa — etten ollut pyyhkimässä tuskanhikeä hänen otsastansa
ja nostanut häntä pystyyn vuoteessa ja hoidellut häntä. Hän arveli
itse että olisi parempi minulle etten näkisi hänen kärsivän. Mutta
nyt saan kokea seuraukset. Näen kaikki alati edessäni; kärsin hänen
tuskansa — — — Minä olen aina ollut noin huono ja heikko. Minua on aina
vaivannut jonkinmoinen liiallinen tunteellisuus... Sentähden minä puren
hampaani yhteen ja lyön kaikki leikiksi. Mutta en nyt enää — nyt kärsin
kärsittäväni!
Hänen kasvoillensa laskeutui tuskan ilme. Hän nousi ja telki muutaman
askeleen, mutta palasi jälleen ja kävi istumaan.
— On vielä toinenkin asia, joka on alkanut minua vaivata — — —
Thora Thammers nousi ja laski kätensä hänen käsivarrellensa.
— Nyt menemme kotiin! Onhan äitinne sanonut, että te ette saa ajatella
tuota kaikkea! Te tiedätte varsin hyvin, ettei hän ikinä olisi tahtonut
että te kiusaisitte itseänne noilla ajatuksilla... Mutta luulen että on
parempi, että olette niistä puhunut. Teidän on varmaankin nyt helpompi
vapautua niistä.
Samuel Stern katsahti ylös, hämmästyneenä hänen varmasta
äänensävystänsä.
Hän nousi, ja he alkoivat kulkea tietä alas.
— Minä olen raukka — enkös olekin? Mutta kyllä minun tulee helpompi
olla. Te tiedätte että tulee helpompi, kun ensi viikolla ryhdyn
kirjeitä vastaamaan ja kun sitten tulen työhön konttoriin — — —
He näkivät mäen alla lady Hammondin, tulossa heitä vastaan. Samuel
Sternin kasvot kävivät yrmeiksi.
— Näettekö, kuinka hän on iloinen ja tyytyväinen! Hän ihmettelee
kuollaksensa sitä etteivät kaikki ihmiset ole tyytyväisiä oloonsa. Yksi
paha on tosin olemassa, sen hän myöntää, — se että väliin voi pitkästyä
aikaansa.
— Entä lordi! Oletteko kuullut, että hän aikoo kirjoittaa kirjan
Norjasta?
— Aikooko hän kirjoittaa? No, kenties se käy paremmin; kaikki, mitä hän
puhuu, on kyllä takaperoista!
Nyt tuli lady Hammond heitä vastaan, viittoillen, loistaen innosta. Hän
oli odottanut Samuel Sterniä shakkilaudan ääressä... Nyt tuumiskeli
hän, kuinka kostaisi hänelle!
20.
Metsolaan oli tullut vielä muutamia vieraita. Nyt alkoi Marit
Hennerudin kolmas tämänkesäinen toimikausi.
Tulokkaat olivat metsästäjiä ja kalastajia. Ja alhaalta kylästä oli
tullut muutamia Maritin ystävättäriä, jotka nyt olivat saaneet hiukan
lomaa.
Niiden joukossa oli pari nuorta hauskaa talonpoikaisemäntää, joiden
kanssa Thora seurusteli mielellänsä. Heidän luonteva, vaatimaton
hienotunteisuutensa, henkevyytensä ja rehellisyytensä vaikutti
virkistävästi ja vahvistavasti kuin vuori-ilma.
Thora Thammers tunsi itsensä voimakkaammaksi kuin moneen vuoteen.
Oli kuin voisi hän vasta nyt levätä — ja tehdä työtä. Rouva Harder
oli kerran sanonut, että sen, joka tahtoo saada toimeen jotakin, on
alettava omasta itsestänsä. Siihen tapaan oli Thora nyt alkanut melkein
tietämättänsä. Hänestä tuntui ettei hän oikeastaan itse tehnyt mitään —
mutta hänen sisimmissään oli työ käynnissä... hänen katkeruutensa suli
pois ja katosi olemattomiin, hänen näköpiirinsä laajeni.
Hänen täytyi melkein nauraa. Vasta nyt hän näet eräänä päivänä huomasi,
ettei Sjurilla ollut juuri mitään vaatteita.
Nyt ei hänellä enää ollut aikaa pitkiin kävelyretkiin. Hän alkoi kutoa
sukkia ja neuloa paitoja. Hän huomasi että sekin oli hyödyksi hänelle
itsellensä.
Päivät menivät menojansa. Samuel Sterniä ei hän nähnyt kuin harvoin.
Hänelle oli lähetetty paljon konttorityötä. Sen lisäksi teki hän
metsästysretkiä. Voi kulua päivämääriä, ilman että Thora näki häntä.
Thora ei enää hakenut hänen seuraansa muulloin kuin huomatessaan ettei
hänen pitäisi olla yksin. Sen havaitsi hän hänen kasvoistansa.
Eräänä päivänä, kun Thora istui ulkona töineen, tuli Samuel Stern hänen
luoksensa.
— Missä te nykyisin oleksitte päivät päästänsä? Näen teitä vain ani
harvoin!... Te olette langennut kaikenmoisiin hyveisiin!
Thora katsahti häneen hymyillen.
— Ja te puolestanne laiskuuteen! Olette nyt istuskellut liian kauan
kuistillanne aivan joutilaana... Katsokaas, tässä on muuan kirja, jonka
olin aikonut tuoda teille. Se teidän pitää lukea. Alkakaa jo nyt heti!
Samuel Stern katsoi häneen ihmeissään, mutta otti kirjan ja läksi pois.
Pian ei hän enää hämmästynyt mistään. Asiat alkoivat olla sillä
kannalla, että hän aina teki kuten Thora käski. Vähitellen, kummankaan
huomaamatta, oli Thora saanut häneen nähden vaikutusvallan, jommoista
hänellä ei ollut koskaan ennen ollut.
Thorasta oli, kuin jäisi Omar Pashasta aina vähemmän jäljelle, kuin
tulisi hänen tilalleen se Samuel Stern, jonka hän kerran oli tuntenut.
Heidän oli tullut tavaksi mennä joka päivä yhdessä kävelemään, jos
Samuel Stern oli kotosalla. Väliin oli myöskin lady Hammond tai joku
toinen mukana.
Ensi kerralla tuntui Thorasta tosin hiukan oudolta että joku muu oli
mukana. Mutta pian hän tottui siihen. Heistä molemmista alkoi se jo
tuntua aivan luonnolliselta.
Mutta puhuivathan he sentään tuttavallisemmin keskenään ollessaan
kahden.
Thora kertoeli lapsistansa ja Dyvekestä. Ja kun Dyvekeltä tuli
kirjeitä, luki hän ne aina Samuel Sternille. Se virkisti häntä. Tuo
raikas, pulppuava nuoruudenilo vaikutti heihin kuin leivon liverrys.
Ja kun he näkivät postin saapuvan mäen juurelle, oli Samuel Stern yhtä
innokas kuin Thora saamaan nuo kirjeet.
Hän oli myöskin alkanut puhua Thoran kanssa kauppa-asioistaan heidän
ollessaan kahden — ja sitten tuli aina lisäksi jotain hänen äidistänsä,
ikäänkuin hänen mainitsemisensa olisi tuottanut hänelle tyydytystä. Ja
joskaan hän ei häntä maininnut, huomasi Thora hänen katseestansa ja
äänensävystänsä, milloin äiti oli hänen ajatuksissansa. Oli kuin hän
aina olisi ollut heidän luonansa — kun he olivat kahden.
Thora Thammers iloitsi siitä. Hän voi kumminkin tuottaa hänelle
lohdutusta. Hänestä tuntui kuin ansaitsemattomalta onnelta, että Samuel
Stern tahtoi puhua hänen kanssaan äidistänsä.
Mutta naisen tarkalla havaintokyvyllä hän huomasi että kaikki heidän
entisyyttään koskeva oli kuin kulunut pois hänen sydämestänsä.
Mikä tavaton, armelias kyky unhottaa!
Hän iloitsi siitäkin, sillä se oli oikeudenmukaista. Hänestä oli, kuin
varttuisi hänkin tuon tietoisuuden nojassa.
Hän varoisi kyllä herättämästä enää mitään entistä henkiin.
Nyt oli kai Samuel Stern täydelleen antanut hänelle anteeksi. Hän
turvautui lohdullisena tuohon ajatukseen. Lady Hammondkin muiden muassa
oli huomannut että lordi Stern, kuten hän häntä nimitti, oli käynyt
suopeammaksi muille eikä ollut enää niin ärtyisä kuin ennen.
Eräänä päivänä saattoi hän lady Hammondin ihastuksiin, lupaamalla
lähteä mukaan kalastusretkelle. Lady Hammond arveli että tuosta
hauskasta muutoksesta sai kiittää shakkipeliä, sillä hän oli jo aikoja
huomannut sen vaikuttavan jalostavasti. Mutta omaa lordiansa ei hänen
ollut koskaan onnistunut saada sitä koettamaan.
Tuo kalastusretki kävi pitemmäksi kuin oli ajateltu — ja vielä
romantillisemmaksi kuin Ldy Hammond oli kuvitellut.
He olivat eksyneet metsässä ja heidän oli täytynyt viettää kaksi yötä
tunturipaimenten risumajasissa.
Lady Hammond oli haltioissaan. Lordi merkitsi muistiinpanoja kirjaansa
varten — Samuel Stern väsyi koko seikkailuun ja halusi kotiin.
Sinä iltana, jolloin he vihdoinkin saapuivat Metsolaan, märkinä,
saaliilla kuormitettuina, olivat he olleet poissa melkein viikkokauden.
Lordi Stern oli huonolla tuulella, väitti lady Hammond.
Mutta sitä ei Marit Hennerud voinut huomata. Hän piti hänestä niin
hellää huolta, kuin olisi ollut hänen äitinsä, ja juhlallisemmin ei
liesi ollut loimunnut vielä koskaan.
Vihdoin tuli rouva Thammerskin seurusteluhuoneeseen ja lausui heidät
tervetulleiksi. Hän oli kuullut että he olivat palanneet, mutta hänen
oli ensin pitänyt lopettaa jokin työ.
Syötiin oivallista kalaa, lepäiltiin ja lämmiteltiin sekä
pidettiin hauskaa, sillä lady Hammond kertoeli ihmeellisellä
norjalais-englantilaisella sekamelskallaan kaikista retken
seikkailuista.
Samuel Stern istui hiljaa tuijottaen valkeaan pää kätten varassa.
Niin kiintynyt ei lady Hammond ollut aineeseensa, ettei olisi samalla
tarkannut kuinka miellyttävästi tuo kaunismuotoinen pää kiharatukkineen
kuvastui valkeata vastaan.
Hänen oma lordinsa oli aivan kaljupäinen.
Samuel Stern loi tuon tuostakin ihmettelevän katseen Thora Thammersiin.
Hänestä tuntui että hän oli muuttunut varsin huomattavasti. Tai kenties
hän vasta nyt, oltuansa poissa, huomasi tuon muutoksen — — —
Vihdoin sanoi hän siitä jotain Thoralle.
Tämä kääntyi hänen puoleensa.
— Joku on sanonut: »Sorrow has its reward. It never leaves us, where it
found us.»... [Kärsimyksellä on palkkansa mukanaan. Se ei jätä meitä
koskaan sille asteelle, missä kohtasi meidät.] Toivon niin olevan.
Olihan muutos kylläkin tarpeen — — —
Sitten hän lisäsi hiljaa: Luulen että opin hiukan joka päivä — teidän
äidistänne!
Hän kääntyi pois — hänen silmänsä kimmelsivät kuin kyynelissä.
* * * * *
Päivät tulivat ja menivät hiljalleen — loistavan kirkkaina ja tyyninä.
Kullanhohtoisina ympäröivät lehtipuut pihaa. Saatiin nauttia
tuollaisesta jälkikesästä, jommoisen syyskuu väliin lahjoittaa
lopettajaisikseen.
Tänä vuonna sitä kesti harvinaisen kauan.
Lady Hammond ei tahtonut lähteä Metsolasta, kun siellä vielä oli
niin kaunista, ja hän oli saanut Marit Hennerudin lupaamaan että hän
viipyisi siellä vielä jonkun aikaa. Hän oli jo vuokrannut itselleen
yhden Metsolan huviloista seuraavaksi kesäksi, ja hän koetti houkutella
rouva Thammersia lupaamaan että hänkin tulisi sinne silloin.
Mutta rouva Thammers oli pudistanut päätänsä, hymyillen taipumatonna.
Oikeastaan sai Thora aina hetkisen kuluttua kyllänsä lady Hammondin
seurasta. Siksi käytti hän aina ensi tilaisuutta päästäkseen pakoon, —
hänestä oli melkein väärin istua sisällä juttelemassa tuollaisen ihanan
sään vallitessa kuin nyt viime päivinä.
Hän meni nummelle sille paikalle missä Samuel Stern oli istunut äitinsä
kanssa.
Hän meni sinne nykyisin usein — sillä näköala sieltä oli ihmeellinen
nyt kuulakassa syysvalaistuksessa — ja myöskin siksi että tuo paikka
muistoineen liittyi hänen hiljaiseen sielunelämäänsä.
Kuinka aurinko paistoikaan korkealla, kirkkaalla taivaalla! Oli kuin
koko nummi olisi ollut tulessa, kuin olisi kaikkialla sinkoillut
säkeniä ilmaan.
Thora kävi istumaan kivellensä, keskelle tulvivaa päivänpaistetta. Ja
auringonsäteet tulivat tuttavallisina ja lempeinä tuomaan säästöön
jäänyttä kesän suloutta.
Thora nautti suurten, tyynten tunturien katselemisesta. Hänestä ne
soivat hänelle sisäistä voimaa ja hivenen omaa ikuista rauhaansa.
Rauhan saavuttaminen oli nyt oleva hänen pyrkimyksenänsä. _Aina enemmän
rauhaa!_ [Geerge Sand.] Se oli nyt oleva hänenkin mielilauseensa.
Puut näyttivät kulkevan häntä kohden noilta pitkiltä rinteiltä,
rauhallisina iloiten päivänpaisteesta... Ne olivat hänen ystäviänsä, —
hänen tuli kiittää niitä, sillä nekin olivat auttaneet häntä.
Punertavana seisoi pieni vaivaiskoivu hänen rinnallansa ja vieressä
muutamia vaalean kullanhohteen värittämää haapoja. Vieno tuulenhenkäys
pudotteli niiden lehtiä. Yksitellen ne liitelivät maahan hänen
ympärillään, synnyttäen hiljaista sipinää.
Äkkiä tuli tuulahdus, tuoden mukanaan kosken kohinaa, niin että
kuulosti kuin olisi se ollut aivan lähellä.
Tuo ei ollut hänelle mieleen. Tuo ääni ei soveltunut tänne, missä tunsi
olevansa niin valmis elämään nähden. Hänkin oli nyt alkanut tuntea
olevansa valmis — — —
Mieluummin hän kuunteli joen ääntä! Sillä oli luja tahtonsa,
mutta se ei ollut enää niin kiihkeä. Mitä se keväällä oli sanonut
hillittömyydessään, sen oli se jo unohtanut — — —
— Mitä sanot, joki, ohirientäessäsi? Onko kaikki lopuksi kääntyvä
hyväksi?
Ja joki suhisi hitaasti ja tyynesti: — Ei hätää! Päämääräänsä saapuu
kukin aikanansa!
— Niin, niin kyllä! vastasi Thora omiin ajatuksiinsa.
— Senhän tiedämme niin hyvin!
Mutta hän istui kumminkin paikallaan sitä kuunnellen. Hänestä se lausui
myönnyttelynsä niin varmasti ja vakuuttavasti, koko tuon tyynen,
tuntureita kohden kohoavan nummen kuultavaksi. — Niin, niin kyllä!
toisteli se vitkalleen ja varmasti.
21.
Thora ei tiennyt kuinka pitkälle iltapäivä oli kulunut. Hän otaksui
että oli myöhäistä ja aikoi juuri lähteä nummelta, kun näki Samuel
Sternin saapuvan sinne ja suuntaavan matkansa suoraan häntä kohden.
Oli niin harvinaista, että he nykyisin kohtasivat toisensa nummella.
Siksi jäi Thora paikoilleen.
Samuel Stern kävi istumaan tavalliselle paikallensa.
— No, milläs mielellä te nykyisin olette? Olen huomannut teidän
käyttävän shakkipeliä ja minua tekosyinä, päästäksenne pakoon.
Hymyillen myönsi Thora hänen olevan oikeassa.
— Kuinka kauan te vielä viivytte Metsolassa?
— Ladymme on houkutellut minut lupaamaan että olen täällä vielä jonkun
aikaa, niin kauan kuin parantola on auki...
— Se on oikein, — te näytätte paljoa terveemmältä! — — — Ja sittenhän
teillä on täällä niin paljon tehtävää.
— Tarkoitatte että luen Sjurin kanssa... Niin, onhan siinäkin syytä
viipyä täällä, luulen että hänellä on siitä hyötyä.
— Ja sittenhän hän käy hienona kuin sulhaspuvussa joka päivä... Meidän
on kiittäminen teitä paljosta, sekä Sjurin että minun... Mutta minä
olen mustasukkainen Sjurille... Paidat ja sukat saa hän pitää kernaasti
minun puolestani, mutta miksi te ette ole lukenut minunkin kanssani?
— Te olette tänään hyvällä tuulella.
— Oikeastaan on asianlaita aivan päinvastoin! Minun täytyy lähteä
pois tänä iltana — jo ennen illallista. Olen jo lausunut kiitokset ja
hyvästit tuolla alhaalla — ja jättänyt tervehdyksen teille!... Mutta
olipa onni, että tapasin teidät täällä!
Thora hymyili hiukan väkinäisesti. — Sehän oli merkityksetön sattuma,
kun te kerran olitte jättänyt tervehdyksen!
— Kuten tahdotte! Mutta minulle se oli onnellinen sattuma... Saan
kiittää teitä kaikesta, mitä te olette ollut Sjurille ja minulle!
— Minusta te olette niin leikkisällä päällä, sanoi Thora lyhyesti.
— Niin, tavallisesti on ollut toisin... Mutta vakavasti puhuen, oli
hauskaa että vielä tapasimme toisemme — eikö niin?
Thora ei vastannut mitään. Häntä loukkasi että hyvästijättö oli ollut
vain sattuman varassa. Sitä ei hän katsonut ansainneensa.
Mutta hän hillitsi mielenliikutuksensa. Kääntyessään Samuel Sternin
puoleen oli hän jälleen aivan tyyni.
— Kyllä, olen iloinen että sain tavata teitä ennen lähtöänne...
kiitollinen siitä että saan sanoa teille hyvästit!
— Mutta sallikaa minun nyt vielä sanoa muutama sana! Haluaisin
kernaasti tietää erään seikan... Meidän välillemme ei saa jäädä mitään
katkeruutta!
Hän oli käynyt hiukan kalpeammaksi kuin tavallisesti. Mutta hän istui
rauhallisena, kädet ristissä polven ympärillä. Hän vältti Samuel
Sternin katsetta.
Tämä oli käännähtänyt häntä kohden, ja hänen silmistänsä tuikahti nopea
katse Thoraan. Hän teki liikkeen kuin lähteäksensä — mutta jäi sitten
paikoilleen katsoen vaieten Thoraan.
Thora taisteli hetken, tyyntyäksensä täysin.
Sitten hän jatkoi: — Halusin sanoa teille jotain. Nyt luulen voivani
tehdä sen. Mehän olemme ystävät — eikö niin?
Samuel Stern nyökkäsi, ja Thora jatkoi hiukan epäröiden:
— Eräänä päivänä, kun puhuitte äidistänne ja mikä onni on omistaa
jonkun ihmisen rakkaus... sanoitte te, että on aina oikeutettu saamaan
tietää sen, jos on voittanut jonkun rakkauden... että tietoisuus siitä
voisi olla hyödyksi ja tukena elämässä — ja että kenelläkään ei ollut
oikeutta salata sellaista tunnetta. Teistä tuntui raskaalta, ettette
ollut koskaan saanut sanoa sitä äidillenne! — — —
— Silloin ajattelin: »Tuo on aivan totta!» Sentähden tahdon nyt sanoa
sanottavani: Aina, sekä silloin kun luulin rakastavani Arvidia että
myöhemmin... aina pidin ainoastaan teistä... teihin oli sydämeni
kiintynyt, te olitte haaveitteni esineenä! En sano tätä puolustuksena
itselleni... ja voihan tämä myöskin kuulua ihmeelliseltä. Mutta ehkä
tämä saattaa teidät käsittämään kaiken sen, mikä olennossani on ollut
katkeraa! —
— Nythän voin sanoa tämän kaiken, nyt, kun kaikki on unohdettua! Mutta
nyt teidänkin puolestanne täytyy sanoa, että olette täysin antanut
minulle anteeksi!
Samuel Stern teki torjuvan kädenliikkeen.
Thora jatkoi: — Ja näettehän te, etten minä ole enää onneton. Olen
oppinut paljon... edistynyt entisestäni... Olen tyytyväinen olooni —
kun te vain sanotte, että olette antanut minulle anteeksi!
Samuel Stern pudisti päätänsä.
— Teidänhän on annettava minulle anteeksi! Te tahdotte olla ystäväni...
Mutta se ei riitä minulle... Katsokaa, nyt olen jälleen alkanut pitää
teistä, mutta taaskin toisella tavalla kuin ennen... Rauhoittukaa, ei
teidän tarvitse pelästyä — en kiusaa teitä enää koskaan! —
— Mutta tämä sinun täytyy saada tietää: noina pitkinä vuosina, jolloin
käyskentelin yksin, loin usein katseeni ovelle, kohotin päätäni ja
odotin etkö tulisi — käännähdin huoneessani katsomaan, etkö hiipisi
luokseni minua yllättämään — — —
— Pitkän taipaleen olen saanut kulkea elämäni tietä, ehtiäkseni niin
pitkälle, että nyt tyydyn siihen, että tiedän sinun olevan olemassa...
on ihanaa ajatella sitä — niin ei ainakaan ole yksin!
— Oli aika, jolloin olisin tahtonut vihata sinua. Nyt olen ehtinyt
edemmäksi — olen onnellinen siitä, että rakkauteni on niin suuri.
En sano: »Jää luokseni, sillä päivä ehtii ehtooseen, jää luokseni,
valokseni, kun suuri pimeys tulee.» Ei, minä sanon: »Mene! Mene
luotani! Tahdon rukoilla että jotain hyvää tulee osaksesi!»
— Tuo, että on nähnyt sydämensä tunteen kasvavan suureksi ja
ihanaksi... tietoisuus, että on ehtinyt siihen, ettei enää toivo mitään
itselleen, vaan ainoastaan toiselle, se saattaa aavistamaan sielujen
salaista yhteenkuuluvaisuutta, — saattaa uskomaan, että meissä on
jotain kunnioitusta ansaitsevaa, jotain siitä Jumalan kirkkaudesta,
joka on kuluttava tuli — — —
— Te tiedätte, että kansan piti pestä vaatteensa, ennenkuin Herra tuli
alas Sinain vuorelle. Ja asetettiin raja, ettei kukaan kävisi liian
lähelle pyhää — ja hukkuisi. Ja kansa vapisi ja seisoi loitompana — — —
— Monet meistä ihmisistä ovat hukkuneet — siksi että ovat saastuttaen
koskeneet pyhään! — — —
Hänen äänensä sointi oli käynyt lempeäksi. Thorasta oli, kuin olisi
vuolas virta hellyyttä tulvehtinut häntä vastaan.
— Sano ainoastaan, rakkaani, minne menet, niin että tiedän missä elät
ja hengität! Et aavistakaan mitä minulle merkitsee tieto, että sinä
olet olemassa!... Miksi kalpenet? Onhan kaikki, mitä välillämme on
ollut, vaihtunut rauhaan! — — Löytäköön jalkasi tien sinne, missä sinun
on hyvä olla!
Thora oli istunut pää alas painuneena. Nyt loi hän katseensa ylös, ja
se kuvasti tuskaa, hänen puhuessaan värähtelevin äänin:
— Suuntasin askeleeni tänne, siksi että arvelin että jos voisin tehdä
jotain sinun hyväksesi, niin olisi se parasta minulle! — — —
— Nyt en minä lähde sinun luotasi, vaan sinä minun luotani! On
sittenkin niin, että aika kaikki parantaa! Ja kun kammiosi ei enää ole
tyhjä, vaan siinä asuu kaksi onnellista, nuorta ihmistä — silloin on
tapahtunut se, mikä minulle on parasta. Silloin tiedän, että sinä olet
antanut minulle anteeksi!
He istuivat molemmat hiljaa.
Sitten nousi Samuel Stern ja ojensi molemmat kätensä Thoralle.
— Sano, että nyt ainakin uskot minua! Etkö usko minua vieläkään?
Tahdon, että teet sen!
Hän kävi kiivaaksi.
Thora sulki silmänsä ja nojautui tukea hakien tuohon suureen kiveen.
— Miksi en uskoisi sinua! Sinä sanoit täällä kerran, että olet
unohtanut kaikki tyyni, ja minä uskon sen! Olenhan ehtinyt kesän
kuluessa tulla siitä vakuutetuksi, olen nähnyt ja oivaltanut sen
sydämelläni ja sielullani ja kaikilla aistimillani — niin että sen
kyllä uskon täydelleen! — — —
Hiljaa lisäsi hän:
— Sinun täytyy antaa anteeksi kaikki mitä minä silloin sanoin!...
Nyt en enää ajattele sillä tavoin. Nyt ajattelen ainoastaan, kuinka
onnellinen olisin, jos sinun olisi hyvä olla!
Mielenliikutus valtasi hänet, ja hän koetti turhaan sitä vastustaa.
Samuel Stern istui hänen viereensä.
— Sano nyt minulle kautta tosimman totuuden, etkö uskonut minua
silloinkin, kun sanoit ettet voisi tehdä sitä koskaan... ja oliko totta
että olit unohtanut minut?
Thora kävi kuolonkalpeaksi.
— Se ei ollut totta! Mutta minä pelkäsin omaa itseäni. En luottanut
itseeni. Siksi täytyi minun pelastautua pakoon.
Samuel Stern nousi ja kulki muutaman askeleen. Mieli järkytettynä
katsoi Thora hänen jälkeensä.
Hän palasi, kumartui Thoraa kohden ja katsoi hänen hermostuneesti
vavahteleviin kasvoihinsa.
— Enkö minä voisi päästä Suden paikalle? Sehän ei ole täällä!
Ja hän anasti Suden paikan, laskien päänsä Thoran polvelle.
Saiko hän tehdä niin? Hän kysyi vielä kerran nöyrästi ja kaihoisasti.
Thora ei voinut vastata. Hänen mieltänsä vavahdutti hiljainen
riemuntunne, joka purkaantui kyyneliin.
Samuel Stern ei puhunut enää mitään.
Silloin kumartui Thora häntä kohden. Hän halusi nähdä hänen kasvonsa.
Samuel Stern itki.
Thora laski poskensa hänen kutreillensa sulkien silmänsä. Hiljainen
onnen, autuaallisuuden hohde kirkasti koko hänen olentonsa...