Sweet as a song
that once consoled our pain
but never will be sung — to us again!
is thy remembrance!
Now the hour of rest hath come to thee!
now the hour of rest hath come to thee!
Mother dear, sleep!
Sleep darling, sleep!
It is best! It is best!
Longfellow.
15.
Oli kulunut muutamia vuosia.
Metsolan parantola oli tullut maineeseen paikkana, jonne kernaasti
palattiin. Se oli myöskin saanut vakinaiset kesävieraansa. Aina tuli
siellä talo täyteen.
Marit Hennerudin sydämelliseksi tyydytykseksi oli myöskin saksalainen
kenraali ja paroni liittynyt vakinaisiin vieraisiin. Hänellä oli tapana
tuoda mukanaan muutamia sukulaisia ja ystäviä, ja niin oli siellä
lopulta kokonainen pieni hauska kokoelma paroneja.
Tanskalainen aines oli myöskin osoittanut levenemistaipumuksia. Tuon
yhden ainoan pikku kreivinna Mohrenbergin asemesta oli nyt ehditty jo
yli puolen tusinan.
Mutta niinpä olikin jo viisi vuotta kulunut siitä, kun täällä ensi
kerran satuttiin yhteen.
Siitä päästiin selville eräänä päivänä istuttaessa kuistikolia. Ja
oltiin yksimielisiä siitä, että oli merkillistä kuinka aika kului.
Norjalaisista oli rehtori de Roch ollut luotettavimpia.
Oli toisia, jotka yrittivät yhä edelleen kutsua häntä lehtoriksi,
mutta se ei käynyt päinsä, sillä oltuaan kolme vuotta yliopettaja,
oli hän nyt tullut rehtoriksi. Hänen ulkonainen arvokkaisuutensa oli
lisääntynyt, — ja samaten huolenpito hänen ympäristöstänsä. Se oli
käynyt jonkinmoiseksi kaitselmukseksi. Tuo vaivannäkö tuntui hänestä
itsestään aivan luonnolliselta. Hänhän tiesi niin hyvin, millaiset
ihmisten pitäisi olla.
Rouva Sahm kuului myöskin niihin, jotka eivät ainoanakaan kesänä olleet
laiminlyöneet tulla tänne. Aika oli häntäkin kartuttanut jollakin
uudella. Hän keksi nyt mitä suurimmalla helppoudella niin vaikeita
kysymyksiä, etteivät ihmiset pystyneet niihin vastaamaan.
Hembin perhe oli myöskin aina muistanut tulla. Usein olivat he
ensimäisiä paikalla. Neiti Hemb oli kahtena viime vuonna tullut
miehensä seurassa. Hän oli ruvennut näkemään elämän valoisammassa
värityksessä eikä vaikuttanut enää niin hermostuttavasti rouva Wanda
Areschoon.
Tämä palasi myöskin aina uudelleen. Hänen terveytensä vaati sitä. Hän
oli häikäisevä, kuten ennen. Mutta kerrottiin että hän olisi väsynyt
oivalliseen mieheensä. Tämä oli alati niin väsyksissään.
Tukkukauppias Iversen liikuskeli monessa puuhassa. Hän oli ostanut
suuren suon. Kerrottiin että hän oli kiusaamaisillaan hengiltä nuoren
fyysikon, joka oleksi täällä ylhäällä ja mittaili taivaan syvyyttä —
vaatimalla häntä harrastamaan keinolannoitusta.
Rouva Iversen ei välittänyt miehensä suosta — mutta sen sijaan
kreivitär Mohrenbergistä. Siinä oli pari, joka oli löytänyt toisensa.
He olivat molemmat viime vuosina varttuneet lihavuudessa ja komeudessa.
Heidän omituisuutenansa olivat paksut timanttikoristeiset sormet.
Epävarmaa oli, kumpi tässä voitti toisen.
Rouva Thamar Gyllenskjold ei ollut saapunut tänä kesänä. Kahtena viime
vuonna oli hän ollut valtioneuvoksetar ja herättänyt huomiota monilla
häikäisevillä ominaisuuksillansa. Tänä vuonna oli hän mennyt miehensä
mukana Karlsbadiin. Häntä kyllä kaivattiin, mutta samalla oli olo
vapaampaa.
Enemmän kaivattiin tukkukauppias Sterniä.
Hän oli varsin uskollisesti ollut täällä joka vuosi, mutta oli
harvoin tullut ennenkuin kesäkauden lopulla. Tämä johtui muutetusta
metsästysajasta.
Ruustinna arveli että oli epävarmaa tulisiko hän.
Ensiksikin oli tuo hänen rouvaansa ja insinööriä koskeva ikävä
viimekesäinen juttu, ja toiseksi oli hänen äitinsä kuollut äskettäin.
Jatkettiin puhetta tukkukauppias Sternin rouvasta ja insinööristä,
jotka olivat matkustaneet Amerikkaan ja varmaankin tuota pikaa menneet
naimisiin.
Rouva Iversen ei luullut että tukkukauppias oli välittänyt siitä
vähääkään. Hän oli tavannut häntä monta kertaa talven kuluessa.
Toisten mielestä oli sääli insinööriä, ja he ajattelivat ettei
hänellä olisi mitään hyötyä sankarivoimistaan — enemmän kuin
tuhoamiskoneestakaan, jolle hän oli ottanut patentin.
Rehtori de Roch oli tehnyt kävelyretken ja pitänyt tavallisen
tarkastuksensa. Hän oli tullut johtopäätökseen, että he tänäkin kesänä
tulisivat jokseenkin täysilukuisiksi. Ainoa, jota hän katsoi kokonaan
menetetyksi, oli everstinrouva Thammers, joka oli pysynyt poissa kolme
viime vuotta.
Mutta rouva Iversen tiesi kertoa, että juuri tänä vuonna tulisi rouva
Thammers erään nuoren sukulaisensa kanssa. Rouva Iversen tiesi sen
aivan varmalta taholta. Keväällä oli hän ollut Bergenissä ja oli
silloin käynyt rouva Thammersin luona, joka everstin kuoltua oli
jäänyt kovin yksinäiseksi. Hänen tyttärensä oli naimisissa Saksassa,
ja hänen poikansa oli keskeyttänyt lukunsa ja saanut paikan jossakin
kauppahuoneessa Lontoossa. Nyt oli rouva Thammers ottanut luoksensa
miehensä nuoren veljentyttären. Oli oikein liikuttavaa nähdä, kuinka
hän piti everstin muistoa kunniassa. Nuoresta Dyvekestä oli eversti
pitänyt hyvin paljon, ja nyt ei rouva Thammers tiennyt, kuinka
hemmottelisi häntä.
Rouva Iversen kertoi edelleen tuosta nuoresta tytöstä, että hän oli
viehättävin ilmiö, mitä voi nähdä. Mutta lääkärit olivat huolissaan
hänestä ja tahtoivat saada hänet tänne parantolaan. Hänellä oli
ollut kolme sisarusta, jotka kaikki olivat saaneet keuhkotaudin
kahdeksantoista ja kahdenkymmenen vaiheilla ja kuolleet lyhyen ajan
kuluessa. Nyt toivottiin että vuori-ilmasto pelastaisi Dyveken.
Toiset naisista alkoivat puhua rouva Harderista, joka oli ollut täällä
alkukesän.
Oli oikeastaan hauskaa, että hän nyt oli matkustanut pois.
* * * * *
Pian nähtiin, että rouva Iversen tällä kertaa oli ollut oikeassa.
Kahden viikon kuluttua saatiin eräänä aamuna aamiaispöydässä kuulla
että rouva Thammers oli tullut.
Ruustinna, joka oli hänen lähin naapurinsa, oli ollut sisällä häntä
tervehtimässä.
Tietysti hän oli vanhentunut — kestettyään kaiken tuon surun —
mutta tuossa ihmisessä oli jotain omituista — silmät olivat vielä
haaveelliset ja nuoret ja iho yhä edelleen ihmeellisen valkoinen ja
hieno. Ruustinna arveli kyllä että tämä oli hänenkin ansiotaan.
Mutta tuo seitsentoistavuotias Dyveke!... Jotain niin läpikuultavan
valkoista ja ruusunhohteista ei ruustinna ikinä ollut voinut kuvailla.
— —
Ikkunat ja ovet olivat avoinna.
Kuistiltaan voi rouva Thammers nähdä seurusteluhuoneeseen.
— Nyt ne istuvat ja puhelevat meistä! sanoi hän Dyvekelle toiseen
huoneeseen.
Seuraavana hetkenä saapui Dyveke hänen luoksensa — hentona, solakkana
ja joustavana. Hänen käyntinsä oli kuin leijailevaa.
Hän kumartui suutelemaan rouva Thammersia.
— Hyvää huomenta, nuori pikku äitini! Kuinka hauskaa, että ne puhelevat
meistä! Kuinka hauskaa, kuudesti alleviivattuna, että olemme tulleet
tänne! Minähän en ole koskaan ennen ollut matkoilla!
— Niin, mutta nyt sinun täytyy tulla voimakkaaksi!
Dyveke nauroi ääneen ja puristi kätensä nyrkkiin. — Enkö ole voimakas!
Tiedätkö, pikku täti-äiti, olen päättänyt päästä kaikkein täkäläisten
suosioon! Niin kyllä, ja aion huvitella oikein käsittämättömän
sanomattomasti. — — —
Rouva Thammers nauroi hänen sanayhdistelmilleen. Tavalliset eivät
hänestä olleet koskaan kyllin tarmokkaita, niin oli hän alkanut itse
laatia uusia.
— Tulepa nyt, niin menemme aamiaiselle.
* * * * *
Näytti tosiaankin siltä, kuin Dyveke pitäisi sanansa. Ei ollut kulunut
kuin pari päivää, kun hän jo oli kaikkien suosikki.
Niin joustavaa suloa ja niin viehkeätä vallattomuutta ei kukaan ollut
ennen nähnyt. Hänen naurunsa oli niin hopeanheleää, ettei mikään
taivaan lintu pystynyt tulkitsemaan riemuansa sillä tavoin, — kaikkien
täytyi jäädä sitä kuuntelemaan. Ja kaikkien täytyi yhtyä nauruun!
Nuorison hän heti taivutti jalkojensa juureen, ja vanhemmille
naisille oli hän pikkulapsi, joka pelästytti heitä uskomattomalla
vilkkaudellaan, vaan jolle suotiin koko joukko vapauksia, joita ei
muille myönnetty.
Ja miehet — myöskin vanhat ja viisaat —, kun he aamuisin näkivät hänen
tulevan punaposkisena ja vaaleatukkaisena, silloin oli hän heistä kuin
aamuruskon jumalatar, joka kohotetuin valtikoin lähestyi heitä.
Kaikkein vähimmin oli rehtori pystynyt pitämään puoliansa. Ensi
päivinä oli hän pelästyksen valtaamana katsonut velvollisuudeksensa
luoda häneen muutamia ankaroita silmäyksiä, mutta hänen oli pian
täytynyt luopua noista yrityksistänsä. Välittämättä vähääkään hänen
korkeasta arvostansa, oli Dyveke pelannut hänen kanssaan filipiniä ja
ehdottanut veljenmaljaa. Ja rehtorin yritykset paremman järjestyksen
aikaansaamiseksi kävivät yhä heikommiksi.
Ei myöskään auttanut nuhdella häntä hänen liiallisesta
maailmallisuudestansa. Aivan turhaan selitti rehtori hänelle eräänä
päivänä, että hänen »appetitus naturalis» oli liian suuri, ja että
jo Tuomas Akvinolainen oli kirjoittanut varoituksen tuollaisille
yltiöpäille — joita siis oli ollut olemassa jo siihenkin aikaan —,
joilla oli yhdeksän aistia tavallisen viiden asemesta, sekä veri, joka
lehahteli korkeuteen kuin tuli.
Haltioissaan oli Dyveke lyönyt kätensä yhteen.
— Voi sinua, hyvä rehtori, olet melkein hauskin herra, minkä turtuen.
Juuri niin on minun laitani! Veri, joka lehahtelee korkeuteen! Voi
maailman kaikkeus, kuinka olen iloinen — iloisempi kuin kukaan maan
päällä!
Ja poissa hän oli.
Viikko ei ollut ehtinyt loppuun, kun jo kaikki nuoret miehet
olivat häneen rakastuneita. Hän nautti siitä. Nuo uuden raikkaalla
säälimättömyydellä laski hän heistä leikkiä. Hän näki että hänen hurjin
päähänpistonsa merkitsi heille lakia. Ja hän käytti valtaansa rajulla
häikäilemättömyydellä ja sai heidät väliin esiintymään naurettavina
hänen tähtensä.
Aluksi oli rouva Thammers ihmeissään. Mutta sitten hän kauhistui sitä
että oli ottanut hänet mukaansa tänne.
Hän turvautui varoituksiin ja kieltoihin, mutta siitä ei ollut paljon
apua.
Dyvekellä oli oma tapansa riistää häneltä kaikki aseet. Hän ei tiennyt
itsekään, miksi hänen sydämensä heti heltyi, kun Dyveke vain katsoi
häneen ja sanoi: — Sinun täytyy antaa minun tehdä sillä tavoin, minun
_täytyy_ tehdä niin!
Marit Hennerud kuului myös niihin, jotka olivat joutuneet Dyveken
hirmuvallan uhriksi. Hänen oli täytynyt suoda hänelle rajaton oikeus
järven veneisiin. Ja Dyveke oli alkanut harjoittaa siellä eräänlaista
urheilua.
Hän irroitti veneen ja jätti sen aivan rantaan. Pieni polku johti
tiheän lehtimetsän kautta ylös rannasta. Nyt harjoitteli Dyveke
juoksemaan metsän kautta mäkeä alas ja loikkaamaan veneeseen, niin että
se kiisi kauas järvelle.
Aluksi olivat vain muutamat harvat sattumalta nähneet sen.
Sitten kokoontui katselijoita aina enemmän. Mutta nyt tuli ankara
määräys, ettei vanhemmille ihmisille saisi kertoa siitä.
Mutta nuorisoa kertyi kertymistään sitä katsomaan — oltiin ihastuneita
tapaan, millä Dyveke suoritti temppunsa. Hän suhahti esiin puitten
välitse — hillitönnä, häikäisevänä, pitkä vaalea tukka valloillaan, ja
hyppäsi veneeseen, päästäen pienen huudon! — —
Täytyi ajatella dryadia tai Dianan neitosta.
Dyveke väitti nähneensä kerran pienenä tyttönä jotain sellaista
sirkuksessa — ja aina oli hän ajatellut että olisi ihanaa, jos voisi
itse koettaa tehdä tuon tempun.
Mutta hänestä ei ollut hauskaa että oli niin paljon ihmisiä katsomassa.
Kaikkein hauskin hänen oli, jos voi pujahtaa sinne yksin — tai jos
hänellä oli vain yksi ainoa seuralainen.
Tämä ainoa oli kenraalin sisarenpoika, nuori, kaunis tyrolilainen,
vapaaherra Crone.
Hän oli niin heikko. Hän kuolisi varmaankin pian.
Ja hän istui niin hiljaisena. Hän ei puhunut koskaan sanaakaan. Hän
tuijotti vain Dyvekeen suurilla, melkein mustilla silmillänsä.
* * * * *
Mutta lopuksi oli kaikki tämä ja paljon lisäksi tullut rouva Thammersin
korviin. Muun muassa kerrottiin eräästä nuoresta miehestä, joka oli
ollut vähällä menettää henkensä Dyveken tähden.
Sitä ei saanut jatkua. Rouva Thammersin täytyi puhua vakavasti Dyveken
kanssa.
Mutta silloin oli Dyveke tyrskähtänyt niin hillittömään itkuun, että
rouva Thammers aivan pelästyi.
Hän oli heittäytynyt hänen povellensa ja puoleksi tukehtuneena itkusta
kuiskannut hänelle: — Pikku äiti, etkö ymmärrä että minun täytyy
kiiruhtaa, ehtiäkseni nähdä millaista kaikki on!
Ja hänen silmiinsä tuli ilme, joka saattoi rouva Thammersin ymmärtämään
kaikki, — ilme, jota hän ei koskaan voinut unohtaa: tuo nuori olento
eli salaisen, kiduttavan pelon vallassa! Lääkärien vakuutuksista
huolimatta pelkäsi hän että hänen kesänsä kävisi lyhyeksi.
Oli kuin kuolema olisi liidellyt läpi huoneen, hymy katseessa ja sormi
suulla.
Rouva Thammers pusersi hänet povellensa. Hän ei voinut sanoa enää
sanaakaan.
16.
Rouva Thammers oli juuri palannut tavalliselta iltakävelyltään, kun
Dyveke syöksähti hänen luoksensa.
— Nyt tänne on tullut eräs mies, jota kutsutaan Omar Pashaksi, ja jota
kaikki ovat kauheasti odottaneet... Miksikähän hän tulee näin myöhään,
kesähän on kulunut jo pitkälle!
Rouva Thammersin kasvojen väri muuttui, mutta hän sanoi aivan tyynesti:
— Varmaankin hän tänä vuonna kaipaa yksinäisyyttä. Hänellä on ollut
suuri suru.
— Mutta hän oli niin hilpeä. Hänellä on mukanaan kaksi koiraa.
Tiedätkö, pikku äiti, tuollaiseen mieheen minä voisin helposti
rakastua... Hänellä on niin ihmeelliset kasvot. Ne vaikuttavat niin
valtavasti, ne tenhoavat ja kiinnittävät mieltä!
Rouva Thammersin täytyi hymyillä.
— Olet päästä sekaisin, pikku ystäväni, hänhän on vanha ihminen ja sinä
olet pikku lapsi.
— Mitä se tekee, jos ihmiset ovat vanhoja, se ei merkitse mitään...
Olethan sinäkin vanha, ja minä olen rakastunut sinuunkin. Sitäpaitsi et
olekaan vanha, olet minun nuori pikku äitini. — Mutta en minä pidäkään
hänestä — hän ei edes huomannut minua, vaikka olimme pitkän aikaa
yhdessä tuolla alhaalla!... Hänen katseensa näyttää olevan suunnattu
johonkin syvällisempään kuin minun olentooni!
— Pikku äiti, et saa katsoa minuun tuolla tavoin, — minä tahdon että
kaikki ihmiset pitäisivät minusta. Minä olen nyt kerta kaikkiaan
sellainen, että minun täytyy saada omistaa kaikkien sydämet, minun
täytyy, täytyy...
Hän nauroi niin että sai kyyneleet silmiinsä.
— On niin kovin hauskaa, kun sinä kauhistut, pikku äiti!
Mutta hänellä oli paljon enemmän kerrottavaa, sekä miehestä itsestänsä
että erittäinkin hänen koiristansa. Sudella oli niin hurja katse kuin
aikoisi se purra häntä. Siitä hän piti; hän kyllä kesyttäisi sen.
Rouva Thammers jutteli edelleen Dyveken kanssa.
Hänelle tuotti salaista nautintoa kuulla Dyveken mainitsevan Samuel
Sternin nimeä. Mutta kun tämä selveni hänelle, nousi hän äkkiä ja laski
kätensä hänen päähänsä.
— On jo myöhäistä! Nyt täytyy sinun, ystäväiseni, mennä levolle!
* * * * *
Seuraavana päivänä ei Thora nähnyt tukkukauppias Sterniä. Syötiin
kahdessa eri huoneessa, ja Samuel Stern oli joutunut pienempään saliin.
Thora arveli kohtaavansa hänet päivän kuluessa. Mutta hän ei nähnyt
häntä koko päivänä eikä myöskään illalla nummella. Olivatko osat
vaihtuneet? Kartteliko nyt Samuel Stern vuoroonsa häntä?
Hän hymyili surumielisesti. Se ei olisi ollut tarpeen!
Neljä päivää oli mennyt menojaan Thoran häntä kohtaamatta. Nyt vältteli
nimittäin hänkin puolestaan kohtaamista. Hän otaksui että Samuel Stern
nyt tykkänään pysytteli poissa nummelta ja se rauhoitti häntä.
Mutta eräänä päivänä kun hän seisoi puhelemassa rouva Iversenin kanssa,
näki hän hänen tulevan nummelta päin.
Rouva Iversen halusi tietää, eikö hän Thoran mielestä ollut
tavallisuudesta poikkeava henkilö. Voihan niin hyvin ymmärtää että hän
suri erinomaista äitiänsä. Eihän häntä nähnyt paljon, mutta kumminkin
hän merkitsi niin paljon heille kaikille. Kaikki mitä hän sanoi oli
niin hauskaa. Hän oli oikeastaan aivan ennallaan.
Ja hänestä oli niin miellyttävää nähdä hänen tulevan käyden. Koko
hänen olennossaan oli omituista viehättäväisyyttä. Siitä olivat kaikki
yksimielisiä.
Rouva Thammers oli aivan yhtä mieltä hänen kanssaan.
Seuraavana päivänä näki Thora Samuel Sternin istuvan rakennuksensa
kuistilla. Kenties hän panisi sille arvoa, jos Thora sanoisi hänelle
muutaman sanan. Hän päätti mennä hänen luoksensa.
Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiihkeästi hänen kulkiessaan nuo muutamat
askeleet mäkeä alas. Mutta hän pakottautui tyyntymään.
Samuel Stern ei huomannut häntä. Vasta kun Thora ehti perille ja
tervehti, säpsähti hän ja hänen kasvonsa, kävivät värittömiksi. Mutta
se kesti vain silmänräpäyksen. Hän ojensi Thoralle kätensä.
— Kas, tekö se olette!... Niin, tehän olette täällä tänä vuonna!
Hänen äänensä kajahti niin arkipäiväiseltä, kuin olisi maailman
luonnollisin asia että Thora tuli hänen luoksensa.
Hämillään kävi Thora istumaan.
— Kuinka voitte nykyisin?
Samassa he katsahtivat toisiinsa.
Se oli molemmin puolin tutkiva katse — kumpikin näytti haluavan päästä
selville siitä, mitä elämä oli kuluttanut ja aika vienyt mukanansa.
Thorasta ei Samuel Stern ollut muuttunut. Tukka oli tiheää ja kiharaa
kuten ennen, leveä, sielukas otsa, jossa oli keskellä selvästi näkyvä
suoni, oli myös ennallaan... ja täyteläinen, lujapiirteinen suu... Sen
ympärillä olevat rypyt olivat kenties käyneet syvemmiksi. —
Hän katsoi toisaanne. Hän ei uskaltanut kohdata Samuel Sternin katsetta.
— Te olette surrut niin kovin miestänne, sanoi hän. — Se on kauniisti
tehty. Surette yhä vieläkin!
Hän loi katseen Thoran pukuun.
Thora ei katsonut ylös. Tuo ääni kuului niin välinpitämättömältä.
— Niin, suren yhä vieläkin, sanoi hän hitaasti.
Hän voi tuskin pidättää kyyneleensä.
Ei heidän olisi pitänyt puhua keskenänsä tällä tavalla.
— Tulin teitä tervehtimään, sanoi hän hiljaa. — Tahdoin sanoa teille,
kuinka paljon olen ajatellut teitä siitä saakka kuin te menetitte
äitinne!
Samuel Stern katsoi häneen ja naurahti hiukan.
— Vai niin, vai sentähden!... Muutoin ei teidän pitäisi tulla minulle
sanomaan että äitini on kuollut... Muut ihmiset sanovat minulle: »Niin,
tehän olette niin onnellinen että teillä on äiti!» Ja toiset tulevat ja
kysyvät: »Elääkö teidän äitinne?» Ja minä vastaan aina: »Elää, Jumalan
kiitos!»... On paljon parempi niin! Minä sanon kaikille ihmisille, että
olen niin onnellinen että vielä omistan äidin!
Thora pani kätensä ristiin, ja kyynelkarpalot vierivät hitaasti hänen
poskiansa pitkin.
— Tiesin kyllä... kuinka te häntä surisitte!
— En minä sure ollenkaan. Minä olen niin kunnoton, etten voi edes
surra!... Ettekö te näe, kuinka minä pidän hauskaa päivät päästään?
Thorasta tämä alkoi tuntua kauhealta — niin toisenlaiselta kuin
mitä hän oli odottanut. Siis ei hän tahtonut puhua hänen kanssaan
äidistänsä. Oliko ollut pyhätön häväisemistä, että hän oli uskaltanut
mainita hänen nimensä?
Hän pakottautui puhumaan toiseen sävyyn, yhtä kevyesti ja
välinpitämättömästi kuin Samuel Stern itse.
— Kuinka onnellinen te olette, kun voitte kantaa sen niin kevyesti...
Kaikki iloitsevat tulostanne... sillä tehän olette aina niin hilpeä!
— Niin kyllä, se on osunut tulemaan kohtalokseni! Jos kerran on
sattunut sanomaan jotain, jolle ihmisten täytyi nauraa, niin luulevat
ne sitten, Jumala paratkoon, että aina sanoo jotain hauskaa...
Ihmisethän nauravat eniten sille, jonka he luulevat olevan hauskaa — — —
— No, mitä te pidätte tämänvuotisesta seurakunnasta? Tuollahan pikku
rehtorimme käyskentelee; ettekö luule että ritarimerkit pukevat häntä
oivallisesti?
Thora ei vastannut. Häntä kiusasi että he puhuivat tähän sävyyn. Oli
kuin Samuel Stern olisi kartellut hänen äänetöntä, kysyvää katsettansa.
— Eikö rouvanne ole täällä tänä kesänä?
— Rouvani? — Hän loi terävän katseen Thoraan.
— Ei, Jumala on armahtanut häntä ja antanut hänelle toisen miehen...
Mutta teidän ei pidä sen takia sääliä minua! Mitä kadottaa täällä maan
päällä, sen saa takaisin, kun tulee kuuhun. —
Thoran valtasi omituinen liikutus — mutta hän hillitsi mielensä.
Huomaamattaan otti hän kirjan, jota Samuel Stern juuri oli lukenut.
— Minä tutkin Dantea, kuten näette. — Surumieliset saavat rangaistuksen
helvetissä, sanoo hän. Siihen syntiin emme joudu täällä Gosenin
maassa. Me istumme juoden lehtimajoissamme ja panemme kokoon huonoja
sukkeluuksia Egyptin lihapadoista ja sen semmoisesta. Olette kai itse
sen kuullut!... Kuinka te muutoin voitte nykyisin?... En luullut että
tulisitte tänne enää!
— En ollut aikonutkaan tulla tänne, vastasi Thora epävarmasti, — mutta
Dyveke tahtoi...
— Vai niin, ymmärrän kyllä... Tulitte Dyveken tähden! Toivon että
hyvyytenne palkitaan ja että te saatte kokea ainoastaan hauskoja
asioita! —
Tuo puheensävy saattoi Thoran ymmälle.
— Niin, minä teen aina kernaasti mitä hän pyytää. Hän alkoi nyt
kertoella Dyvekestä. Tuntui helpotukselta siirtyä toiseen asiaan.
— Oletteko nähnyt hänet? kysyi hän lopuksi. — Hän on nyt aivan terve,
mutta pelkään niin kovin ettei hän tule säästymään.
— Kyllä, näen hänet aina tuon tuostakin — — hän on ihmeellinen
kukkanen, — sellainen, jolle Jumala suo väriä ja hohdetta ja jonka
tuoni taittaa... Antakaa hänen vain huvitella!
Thora nousi. Hänen mielessänsä paloi aivan muuta, mutta sitä hän ei
voinut sanoa. Niinpä puhui hän edelleen Dyvekestä — ikäänkuin muu ei
merkitsisi hänelle mitään.
— Hänen lapsuutensa on ollut niin surullinen — nyt vasta hän saa iloita
elämästä!
— Kun vain se ilo ei olisi pian lopussa... Ihmiset saavat aina kaikki
liian myöhään. Niin on minunkin käynyt, olen vasta aivan äskettäin
saanut järkeä — ja samaten kävi myöskin esi-isämme Aadamin...
Siitä ei Thora ollut kuullut.
— Kun hän lepäsi kuolinvuoteellaan, lähetti hän poikansa Setin
noutamaan suljetusta paratiisista hiukan öljyä viimeisen tuskan
lievikkeeksi. Vahdissa oleva enkeli ei tahtonut päästää lähettiä
sisään, mutta antoi hänelle oksan eräästä paratiisin puusta. Se piti
hänen istuttaa Aadamin haudalle, ja kun puu kantaisi hedelmiä, olisi
Aadam mahdollinen saamaan mitä oli pyytänyt.
— Mutta näen että olette lähtemäisillänne. Olette kärsimätön ja
kaipaatte pikku lastanne. Hän seisoo tuolla alhaalla odottamassa.
Toivon että pikku kaunokainen on minulle armollinen eikä ole suuttunut
siitä että olen pidättänyt teitä!
— Tahdotteko että ottaisin hänet joskus mukaani tänne? Tulisimme niin
mielellämme!
— Hyvä rouva, toivomuksillani on rajansa. 'Die Sterne, die begehrt man
nicht, man freut sich ihrer Pracht!'
Thora hymyili vain vastaukseksi, taivutti päätänsä ja läksi.
Mutta kun hän tuli kartanoon johtavalle polulle, kohosi hehkuva puna
hänen kasvoihinsa.
Tuon salajuonen — sillä sellainen oli hänellä todella ollut mielessä —
että hän halusi Dyveken avulla löytää tien hänen luoksensa, — sen oli
Samuel Stern oivaltanut ja oli vastannut kieltävästi.
Hänestä tuntui kuin ei hän voisi hengittää. Hänen sydämestään kohosi
jotain, joka pyrki hänet tukehduttamaan. Hän ponnisteli voittaaksensa
sen ja voidaksensa kulkea rauhallisesti.
Äkkiä hän pysähtyi ja katsoi ympärilleen. Samuel Stern oli sanonut
että Dyveke seisoi odottamassa. Sitä ei hän suinkaan tehnyt, häntä ei
näkynyt missään.
Vihdoin Thora oivalsi asian. Se oli ollut vain kylmä, kohtelias
vihjaus että hän jättäisi hänet ja turvautuisi Dyvekeen. Nyt tuli hän
ajatelleeksi, että se ehkä oli hänen oma syynsä. Hänhän oli sanonut
että oli tullut tänne Dyveken takia — ja sitten oli hän puhunut
yksistään Dyvekestä. Hän oli suorastaan kiusannut häntä Dyvekellä.
Ja tuo kaikkihan oli juuri päinvastoin kuin mitä hän oli tarkoittanut.
Kuinka mielellään olisikaan hän sanonut Samuel Sternille, että jos
olisi uskaltanut, niin olisi hän tullut tänne yksistään hänen tähtensä.
— — —
Kuinka saisi hän nyt tilaisuuden sanoa sen hänelle?
Hän nauroi. Miksi pitäisi hänen sitten saada tietää se? Eihän hän
välittänyt siitä rahtuakaan.
Hänen täytyi usein nauraa omalle itsellensä. Hänestä hänen
naurahtelunsa oli käynyt niin omituisen soinnittomaksi.
Hän meni huoneeseensa ja istuutui tekemään työtä. Se oli Dyvekelle
aiottu puku, joka ei ollut ehtinyt valmistua.
Hän päästi ompeluksensa. Hän itse ei myöskään tullut koskaan valmiiksi
— ei koskaan!
Nyt kun kaiken tuli olla voitettua ja loppuun kärsittyä — nyt oli
kaikki äkkiä muuttunut... käynyt entistä hullummaksi... Nyt oli heidän
välillensä tullut jotain uutta — jotakin, jota ei ennen ollut olemassa!
Hän alkoi jälleen neuloa kuumeentapaisella kiireellä.
Hän tutki itseltänsä, mikä oli ollut katkerinta kaikesta katkerasta,
jota hän oli kokenut. Ehkä tämä — varmaankin tämä — hän ei tiennyt
miksi, mutta se tuntui hänestä niin tuikean raskaalta.
Hän oli alkanut itkeä, mutta pyyhki pois kyyneleensä. Dyveke joutui
aina niin suunniltansa, jos huomasi hänen itkeneen.
Olihan tuo taivaan lahja, että Dyveke piti hänestä. Hänen piti olla
siitä onnellinen, — ja sen piti riittää.
Dyveke tuli sisään — ja Dyveke oivalsi kaikki.
Hän painautui hellästi häntä vastaan.
— Pikku nuori äitini! Miksi et voi nähdä että taivas on sininen? Onko
se minun syyni?
Rouva Thammers hymyili ja nojasi päänsä häntä vastaan.
— Pikku lapseni, sinähän olet minun lohdutukseni. Kuinka kätesi ovat
suloisen viileät!
— Kuules, nyt menemme ulos katsomaan kuinka taivas on sininen! Se on
aivan huikaisevan sininen!
Ja Dyveke ei hellittänyt. Kuinka omituisesti yhtyikään hänen
olennossaan itku ja nauru! Häntä oli mahdoton vastustaa.
Nyt piti heidän yhdessä mennä kävelylle — pitkälle, viehättävälle
kävelyretkelle!
17.
Oli ehditty elokuuhun.
Jotkut olivat jo matkustaneet pois, ja monet olivat alkaneet miettiä
kotimatkaa. Näihin jälkimäisiin kuului rouva Thammers.
Häntä onniteltiin kesän tulosten johdosta, sillä Dyveke näytti nyt
paljoa reippaammalta.
Tietysti hän koetti näyttää iloiselta. Mutta salaa hän toivoi että
pääsisi pois. Niin tuskallisen pitkä ei ollut mikään kesä vielä ollut.
Kun Dyveke ilosta loistaen tuli kysymään: 'Eivätkö ihmiset täällä ole
kilttejä, eivätkö ne ole enkeleitä kaikki tyyni?' — silloin vastasi hän
myöntäen. Sillä kaikki olivat kilttejä — yksin Samuel Sternkin. Hän oli
niin kiltti että siitä voi joutua epätoivoon. Hän osoitti hänelle ja
Dyvekelle samaa herttaista myötätuntoa kuin ruustinnalle, vapaaherratar
Cronelle, Iversen ja Mohrenberg yhtiölle ja kaikille muille.
Kaikki olivat ihastuneita häneen, eikä vähiten Dyveke.
Mutta yksin ei Thora tavannut häntä enää koskaan.
Hän oli alkanut tehdä kävelyretkiä niittyjen poikki koskelle. Silloin
kohtasi hän kaikkia muita, mutta ei koskaan häntä.
Noita pieniä satunnaisuuksia, jotka ennen aina olivat saattaneet heidät
yhtymään, ei ilmestynyt enää. Nyt sattui vain sellaista, joka erotti
heidän tiensä.
Tapahtui pari kertaa että Thora päätti varmasti hakea hänet käsiinsä,
saadaksensa puhua hänen kanssaan kahden. Mutta aina sattui jokin pieni
este. Lukiko Samuel Stern hänen silmistänsä hänen aikeensa, silloin
kuin hänellä oli jotain sellaista mielessä, koska hän aina osasi niin
hiljaa ja huomaamatta ryhtyä varokeinoihin?
Silloin luopui Thora noista yrityksistä. He tapasivat toisensa joka
päivä — muiden seurassa.
Dyveke iloitsi aina, kun he saivat jutella hetken hänen kanssaan. Hän
oli saanut päähänsä, että se oli hyödyllistä hänen pikku äidillensä.
Silloin hänen täytyi pakostakin vilkastua, ja väliin hän voi käydä
suorastaan leikilliseksi.
Dyveke nautti siitä, sillä se oli hyödyllistä pikku äidille. Hän
ponnisteli alati, saadaksensa heidät yhteen.
Dyveke oli huolestunut, sillä pikku äiti oli jälleen alkanut nukkua
niin vähän.
Eräänä aamuna hän syöksähti sisään tapansa mukaisesti.
— Tänä yönä sinä olet nukkunut ja uneksinut jotain kaunista! Silmissäsi
on niin syvällinen loiste! Tiedätkö että aamu-unet toteutuvat?... Olet
yhä vieläkin niin suloisen uninen, minä menen tieheni — — —
Hän oli poissa. Rouva Thammers paneutui jälleen pitkäkseen ja nukkui.
Hän oli valvonut koko yön. Hän oli istunut akkunansa ääressä.
Vihdoinkin oli hän nähnyt Samuel Sternin palaavan vähän ennen
auringonnousua. Thora oli piiloutunut, sillä hän kulki aivan hänen
akkunansa ohitse. Hän näki hänet kumminkin selvästi. Samuel Stern oli
itkenyt.
Silloin vaipui Thora polvilleen.
Hän oli rukoillut että maan päältä löytyisi ihminen, joka voisi tehdä
hänelle jotain hyvää.
Sitten oli hän tyyntynyt ja mennyt levolle.
* * * * *
Eräänä iltana tuli Dyveke hänen luoksensa sanomaan hyvää yötä.
Hän ei tullut tavalliseen tapaansa, vaan aivan hiljaisesti.
Rouva Thammers kääntyi häntä kohden. — Pikku lapseni, minne ovat
siipesi joutuneet?
Silloin hän näki, että Dyveke oli kalpea ja vapisi.
Hän kävi levottomaksi.
— Mitä on tapahtunut?
Dyveke heittäytyi hänen kaulaansa.
— Olen vain niin kauhean iloinen. Olen mennyt kihloihin.
Rouva Thammers irroittautui hänen syleilystään. — Et saa pelästyttää
minua, sanoi hän vakavasti.
— Sitähän en tee koskaan, pikku äiti! Kerron vain, että olen kihloissa.
Heinrich Crone ja minä, wir lieben uns! Nyt lähtee hän ensin
metsäopistoon... hän arvelee että voimme odottaa jonkun aikaa. — — —
— Oi, kuinka minä toivon että olisin yli kaksikymmentä vuotta!
Viime sanat tulivat aivan hiljaa. Rouva Thammers ymmärsi tarkoituksen,
mutta ei ollut huomaavinaan mitään.
Hän silitteli hänen vaaleata tukkaansa. — Pian se toivomuksesi täyttyy!
sanoi hän tyynesti. — Aika kuluu niin nopeasti.
Sinä yönä ei rouva Thammers voinut nukkua. Varhain seuraavana aamuna
hän päätti mennä vapaaherratar Cronen luo.
Mutta sitä hänen ei tarvinnut tehdä, sillä hetkeä myöhemmin
ilmoitettiin että vapaaherratar oli tullut häntä tapaamaan.
Heinrich Cronen äiti oli hento, hieno, miellyttävä henkilö, jolla oli
kalpeat, lempeät kasvot.
Rouva Thammers oli usein toivonut että saisi joskus keskustella
tuttavallisesti hänen kanssaan, mutta siihen ei ollut koskaan ollut
mitään aihetta. Nyt tuli se itsestänsä.
Rouva Crone puolestaan kertoi, että hänellä oli ollut sama toivomus
rouva Thammersiin nähden, ja että hän oli iloinen siitä että hänen oli
ratkaistava tämä hankala kysymys juuri yhdessä hänen kanssaan.
Hyvin liikutettuna kertoi nyt rouva Crone kyyneleitä vuodattaen, että
Heinrich oli edellisenä iltana tullut hänen luoksensa ja kertonut
hänelle kaikki.
Ensin ei hän ollut tahtonut sitä uskoa — ja silloin oli Heinrich
suuttunut. Kun hän silloin oli huomauttanut, kuinka mieletöntä oli että
hän ajatteli jotain sellaista, läksi Heinrich pois huoneeseensa. Siellä
oli äiti kuullut hänen kävelevän koko yön. Nyt oli äiti ennen tuloaan
rouva Thammersin luo mennyt hänen luoksensa, mutta hän oli lukinnut
ovensa. Rouva Crone ei tiennyt, oliko rouva Thammers kuullut, kuinka
sairaalloinen Heinrich oli. Lääkärit eivät liioin uskoneet hänen voivan
parata. Hänen oli täytynyt keskeyttää opintonsa, hän tarvitsi lepoa ja
vaihtelua — ja ennen kaikkea tuli hänen karttaa mielenliikutusta. Hänen
enonsa oli ehdottanut että he koettaisivat mitä vuori-ilmasto täällä
vaikuttaisi. Mutta juuri täällä oli nyt tuo mielenliikutus tullut.
Rouva Thammers rauhoitti häntä. Hän oli nähnyt hänen poikansa varhain
aamulla, hänen palatessaan kävelyretkeltä. Mutta nyt oli kai hänen
vuorostansa kerrottava Dyvekestä. Hänen laitansa oli yhtä huonosti.
Rouva Cronen silmät kyyneltyivät jälleen. Hän oli kyllä kuullut hiukan
tuosta asiasta — mutta nythän Dyveke oli raikkaan terve... Hän voi niin
hyvin käsittää Heinrichin vaalin. Itsekin hän oli rakastunut Dyvekeen.
Ja Heinrich oli reipastunut aivan käsittämättömästi täällä vuoristossa.
Äiti oli kirjoittanut siitä hänen lääkärilleen, ja tämä oli tuskin
tahtonut sitä uskoa. Mutta Heinrich sanoi että Dyveke oli ajanut kuolon
pakosalle hänen luotaan. Ja Dyveke oli selittänyt hänelle tarmokkaasti,
ettei ollut ollenkaan tarpeen uskoa lääkäreitä. — — —
Syksyllä aikoi Heinrich metsänhoito-opistoon. Sitten hän ryhtyisi
hoitamaan tilaa, hänestä tulisi oikea talonpoika, hän tekisi työtä koko
päivän. Niin oli Dyveke kehottanut häntä tekemään, ja nyt häntä niin
halutti tehdä sillä tavoin.
Rouva Crone nousi paikaltaan. Hän tahtoi jättää koko asian rouva
Thammersin ratkaistavaksi. Mutta hänen täytyi tunnustaa totuus: hän ei
uskaltanut vastustaa Heinrichia. Se olisi vielä varmempi keino menettää
hänet.
Rouva Thammers hymyili surunvoittoisesti. — Nähdäkseni emme voi
tehdä muuta kuin antaa heidän iloita toisistansa ja luottaa kohtalon
suopeuteen. Sehän on niin oikullinen.
Lempeästi hän taivutti rouva Cronen jälleen istuutumaan, sillä tämä
värisi koko ruumiistansa.
Kun he näkivät toisensa ensi kerran — siitä täytyi rouva Cronen kertoa.
He olivat seisoneet aivan jäykkinä ja tuijottaneet vain toisiinsa —
kuten Dante ja Beatrice! Ja kuinka he molemmat olivat kauniita...
Pohjola ja Etelä olivat siinä kohdanneet toisensa, — tyttö niin
häikäisevän vaalea, ja mies — niin, eikös hänen Heinrichinsa myöskin
ollut ihana mustine kiharatukkineen ja ihmeellisine silmineen — vihreä
tyrolilaispuku yllään? — — —
Äkkiä seisoi Dyveke heidän edessänsä.
— Istutteko te nyt ja puhutte siitä että me emme saa mennä kihloihin?
kysyi hän kiivaasti.
— Siksikö, että... hän vaikeni ja tuijotti heihin suurin, pelästynein
silmin.
— Miksi me emme saa mennä kihloihin? Sentähdenkö... — hän kuiskasi
puoleksi tukehtuneella äänellä: — Siksikö että minun tilani on
toivoton? Ettekö näe, kuinka vahva minä olen!
Hän ei itkenyt, mutta hän vaipui kokoon ja kävi kuolonkalpeaksi.
Rouva Crone kiiruhti hänen luoksensa ja sulki hänet syliinsä.
Hän veti hänet polvellensa ja kuiskaili hänen kanssaan.