* * * * *
— Vai aioit sinä toimittaa minulle nuoren vaimon, kuiskasi hän.
Thora nauroi, mutta hänen naurussansa soinnahteli kiihkeä hellyys.
— Sinähän olit lakannut ajattelemasta minua... et minua enää nähnyt, et
kuullut — senhän kyllä huomasin!
— Ja kumminkin keskittyi kaikki sinuun... olit käynyt muistoksi...
Enhän voinut käsittää muuta kuin että olit hylännyt minut ainiaaksi.
Silloin kun sinä sanoit, ettet voisi enää koskaan luottaa minuun,
silloin tunsin kadottaneeni sinut kokonaan. Tunsin mielessäni kuin
kalman kylmää.
— Anna minulle anteeksi! — Hän sulkeutui hänen syliinsä.
— Ja nyt minä tulen, kuiskasi Samuel Stern, — anomaan sinulta lämpöä ja
suojaa — suotko niitä minulle?
— Ei, minähän tulen sinun luoksesi, pyytäen että päästäisit minut
sisään, — sinne, missä äitisikin on. Tahdon istua hänen jalkojensa
juuressa ja oppia hänestä! Itse olen saanut kärsiä enin siitä etten
tullut ennen!
— Tiedätkö, kuiskasi hän hetkisen kuluttua, — jos en olisi ollut niin
varmasti vakuutettu, että sinä olit unohtanut minut, niin en tiedä
olisinko voinut sanoa sinulle sen mitä sanoin.
— Sittenhän minulla on syytä iloita arvokkaasta käytöksestäni. Mutta
älkäämme enää ajatelko sitä asiaa. En nyt jälkeenpäin yhtään käsitä,
kuinka kaikki oikein tapahtui.
Mutta äkkiä tunsi Thora mielensä masentuvan. Hän irroittihe Samuel
Sternin syleilystä.
— Mutta kaikki johtui siis ainoastaan pelkästä sattumasta?
— Mitä sinä tarkoitat? Älä puhu halveksivasti niinsanotuista
sattumista. Ne ne juuri muovailevat meidän kohtalomme! — — Ethän toki
aikone jälleen lähteä tiehesi?
Hän pusersi Thoran kiihkeästi povellensa ja painoi päänsä hänen
olallensa.
— Et voi uskoa kuinka köyhän, palelevan miehen on ihanaa saada tulla
sisään!
Mutta Thora ei voinut vapautua ajatuksistansa.
— Mutta muutoin sinä olisit matkustanut pois!... Olisit lähtenyt minun
luotani?
Samuel Stern katsoi häneen lempeän nuhtelevasti.
— Enhän tiennyt muutakaan neuvoa, rakkaani! Muista, että olit itse
saattanut asiat sille kannalle! Laupiaana enkelinä esiintymisesi oli
aivan eri asia. — Mutta kenties olisin sittenkin palannut katsomaan,
olitko sinä vielä täällä.
— Mutta minua pahoittaa tosiaankin, ettet sinä saanut nuorta, hilpeätä
ja raikasta pikku vaimoa...
Samuel Stern laski kätensä hänen suullensa. Hän tarttui siihen ja
suuteli sitä.
— Niin, nähnethän sinä, että minä olen tullut vanhaksi, niin vanhaksi,
että minun pitäisi olla aivan harmaa.
— Pikku lapsi, sinä et käsitä ollenkaan mitä rakkaus on!... Jos sinä
olisit niin vanha, ettei sinulla olisi enää elettävänä kuin yksi ainoa
päivä, niin iloitsisin, jos ehtisin luoksesi, niin että saisimme elää
sen päivän yhdessä. Ja jos meillä ei olisi muuta kuin tämä lyhyt
hetkinen, niin en vaihtaisi sitä pitkään elämään nuoren vaimon seurassa!
Hän nauroi, sulki Thoran molemmat kädet omiinsa ja suuteli niitä.
— Arvaan että haluaisit olla seitsentoistavuotias kuten muinoin. Mutta
onneksi ei ole niin!... Tahdon uskoa sinulle muutaman seikan: sitä
onnea, jonka tänään olen voittanut, en vaihda, en seitsemääntoista
vuoteen, en mihinkään vähempiarvoiseen... Etkö tunne kuinka paljon
arvokkaammaksi se on muuttunut, — se on kallisarvoisen viinin
kaltainen, joka säästössä yhä paranee, se tulee pysymään muuttumatonna
kuin raskas, punainen kulta. — — —
— Sanot että on myöhäistä! Siunaus ei tule koskaan liian myöhään. Mihin
aikaan elämästä se tulleekin, on se parasta mitä voi tulla osaksemme.
Mutta mitä nyt?
Thoran katse oli käynyt surulliseksi. Siinä oli jäljellä jotain hänen
kärsimyksistänsä, hänen kyynelistään, — kuin vienoa kaihoa.
— Mitä ajattelet? kysyi Samuel Stern hiljaa.
— Minua vaivaa omatuntoni. Oletko antanut anteeksi, että elämämme on
mennyt hukkaan?
Samuel Stern sulki hänet lempeästi syliinsä. — Oletko _sinä_ antanut
anteeksi minulle? »Vuosikausia olen ihmetellyt, kuinka voin tehdä sillä
tavoin... Ja elämämme ei ole mennyt hukkaan, se hymyilee meille sinun
hymyilyssäsi. Kun suljen sinut syliini, on elämä luonamme.
Thora katsoi häneen, peläten antautuvansa ennen aikojaan onnen valtaan.
— Ah, Samuel, tahtoisin että näkisit kaikki oikeassa valaistuksessa.
Sitä et sinä tee.
Samuel Stern katsoi syvälle hänen silmiinsä.
— Sano vain että tunnet olevasi turvassa minun tykönäni! pyysi hän. —
Sano se!...
— Katsos, nyt on nuoruutemme palannut jälleen. Mutta totta on, että
olen odottanut sinua. Miksi viivyit niin kauan? — — Ja muistatko,
kuinka puro lirisi ja kohisi kuusten alla... Täällä suhisee vielä tuo
vanha kuusi ja puro lirisee ja kohisee ja kuiskii... Muistatko vielä?
— Niin, me toivoimme että ajan kulku pysähtyisi!
— Niin, nyt on tuo aika palannut!
— Niin kyllä! kuiskasi Thora, mutta hänen silmänsä kyyneltyivät. Hän
kääntyi poispäin, ettei Samuel Stern huomaisi sitä.
Voiko olla totta, että he vihdoinkin olivat löytäneet toisensa? Että
Samuel Stern oli hänen luonansa ja etteivät he eroaisi enää koskaan?
Kuinka onnellinen Thora olikaan kuullessaan hänen äänensä ja hänen
hiljaisen hengityksensä! Hän oli saanut takaisin hymyilynsä ja tuon
lempeän suunilmeen.
— Thora! Tiedätkö millainen nimi sinulla on? Se on tummansininen ja
salaperäinen kuin tuo kaukainen tunturi... ja siitä säteilee salattua
päivänpaistetta — kuten sinusta itsestäsi.
Hän kumartui Thoraa kohden. — Thora, mitä sinä mietit?
— Ajatukseni ovat pysähtyneet, en mieti mitään.
— Se johtuu siitä että kesä yhä jatkuu!... Täällä sataa ruusuja
ja päivä paistaa... ja _sinä_ olet täällä! Et ole sittenkään
seitsemäätoista vanhempi. Minä kiitän Jumalaa sinusta!
— Ah, Samuel, näet väärin!
— Ei, minä näen että sinä olet palannut luokseni — — ja siitä tahdon
kiittää polvillani joka päivä... et aavastakaan kuinka usein olen
kaihonnut saada edes koskea käteesi! Miksi suljet silmäsi?
— Niitä häikäisee... Minua häikäisee valovirran tavoin se että olen
luonasi!... Jos olet onnellinen, on kaikki autuaallista! Sinun tykönäsi
on lämpöä ja kaikkea hyvää. Minä olen palelluksissani, olen vihdoin
löytänyt kotiin! Sano vielä kerran, Samuel, että pidät minusta, vielä
kerran! Janoan niitä sanoja, tiedän että puhut totta! — — —
Hiljaisuus ympäröi heitä. Ainoastaan järveltä kuului airojen loisketta
yksinäiseltä veneeltä.
Oli kuin korkea kirkko olisi kaartunut heidän ylitsensä pyhässä
hiljaisuudessa...
Thora istui hymyhuulin. Riemu valtasi hänen mielensä — syvä,
vavahteleva riemu.
Heistä oli molemmista niin ihanaa vain istua yhdessä, tietäen etteivät
he enää eroaisi.
Vain silloin tällöin täytyi Samuel Sternin sanoa joku sana. Sitten
vallitsi jälleen hiljaisuus.
Sitten täytyi taas Thoran sanoa jotain, tullaksensa vakuutetuksi ettei
tuo kaikki ollut unta vain.
Hänen siinä istuessansa olivat hänen kasvonsa muuttuneet. Synkät
piirteet olivat kirkastuneet. Niihin oli tullut uusi, onnellinen ilme. —
— Samuel, minun täytyy uudelleen kysyä sinulta jotakin. Pidätkö sinä
todellakin minusta?... Minusta se on niin ihmeellistä, — minun täytyy
kysyä sitä yhä uudelleen! —
Samuel Stern ei vastannut. Hän teki vain puolestansa myöskin muutamia
typeriä pikku kysymyksiä, joissa ei ollut rahtuakaan järkeä, vaan jotka
syvästi liikuttivat Thoraa.
— Sinä unohdat kaikki nuo vuodet, jotka ovat menneet menojaan, Samuel!
— Minun nimeni kuuluu niin toisenlaiselta, kun sinä lausut sen! Siitä
tulee uusi nimi. Se kajahtaa niin vienolta ja syvälliseltä, niin
pehmoiselta ja onnekkaalta! Sano se vielä uudelleen! Ennen et lausunut
sitä sillä tavoin — et sellaisella äänensävyllä! — — —
— Ja entä valkoinen puku, joka sinulla oli ylläsi, kun läksit luotani
— minne se on joutunut? Juuri sellainen puku pitää sinulla olla, kun
tulet omakseni — niin että minä tiedän sinun palanneen!
— Mutta Samuel, silloinhan kaikki ihmiset nauravat minulle!
— Mitä se meitä haittaa, jos he nauravatkin! Voitko sanoa?
Sitä ei Thora voinut.
— Mutta sanopa sinä vuorostasi muuan seikka, jota olen aivan unohtanut
kysyä: voitko _sinä_ rakastaa minua? Voitko ainaiseksi sulkea minut
sydämeesi? Muistatko satuja, joita täällä kerroimme toisillemme? Tämä
on paras niistä kaikista!
— Ja tässä on meillä kukkasia yltympäri! Tässä on akanhammas ja
päivännouto ja silmäruoho. Katsos, kuinka ne ovat hienosti puetut.
Oletko kutsunut ne tänään juhlaan?
— Ja täällähän sinikellosikin ovat. Kuuletko niiden äänen?
Thora nauroi: — Aioin juuri kysyä, kuulitko sinä sen!
— Kuinka sinun naurusi on vienoa ja kaunista! Et tiedä itse, kuinka
kaunista se on ja kuinka se nuorentaa pikku kasvojasi! Mitä sinä sanot?
— En yhtään mitään. En saa esiin mitään — minulla on niin paljon
sanottavaa!
— Kuuletko, kuinka hongat suhisevat tuolla kankaalla? En koskaan ole
kuullut metsän suhisevan sillä tavoin kuin tänään!... Ja tässä tulee
veljemme tuulonen. Yhtykäämme ylistyslauluun tuulen ja pauhun, myrskyn
ja tyvenen, siskomme kuun ja kaikkein valkoisten pikku tähtösten
kunniaksi! — Ylistäkäämme elämää!
Samuel Stern kävi rauhattomaksi, sillä Thora oli niin kalpea. Hän veti
varovasti pienen vaipan hänen ympärilleen.
— Olet väsynyt. Sinun pitää istua aivan hiljaa.
Thora hymyili. — Tahdon ajatella sinua!
Hän painautui Samuel Sternin povelle.
— Sano jotain! On niin ihanaa kuulla sinun puhuvan!
Samuel Stern istui kuiskaillen hänen kanssaan, mutta hiukan vain, että
hän lepäisi paremmin.
Thora vastasi joka kerran hymyilyllä.
Äkkiä hän kohottautui suoremmaksi.
— Samuel, minun pitää vielä kysyä sinulta jotakin.
Samuel Stern veti hänet povellensa.
— Olethan Sanpriel! kuiskasi hän.
Thora ei kysellyt enää.
Nyt tuli Susi heidän luoksensa. Se heristi korviansa ja katsoi heitä
tarkkaavasti kesyttömillä ruskeilla silmillänsä. Sitten se paneutui
maahan häntäänsä liehutellen, vakuutettuna että kaikki oli juuri
kohdallaan.
— Nyt lankeaa kaste maahan. Nyt soivat iltakellot, kehottaen kaikkia
yhtymään iltaruskon kiitoslauluun!
— Kuulen sen! sanoi Thora, sulkien kätensä hänen käteensä.
Hopeansininen sumu laskeutui harjanteille. Se leveni yli järven ja
tunturien. Metsät painuivat pimeään.
He katsoivat, kuinka aurinko vaipui nummen hämärään.
Hiljaa ja huomaamatta oli kuu ilmaantunut taivaalle. Se oli alhaalla
taivaanrannassa ja loi vaaleata hopeanhohdetta. Säteet väreilivät —
kuin soittimen kielet soittoniekan niitä käytellessä.
Tuuli oli viileän puhdas, kuin tulisi se iäisyyden mailta.
— Mitä kuiskivat kaikki nuo kukkaset?
Thora vastasi hymyillen:
— Enkeli käy yli kaiken maan ja tuo meille tervehdyksensä.
Hänen katseeseensa tuli juhlallinen ilme. Autuaallisuus täytti hänen
mielensä.
Hänestä tuntui, kuin ei hänen sydämensä kestäisi — kuin täytyisi hänen
menehtyä onneen!...
Taivas oli hehkunut kultaisin liekein, jotka leijailivat ja sammuivat.
Ja sitten tulvahti esiin punertava valomeri säteillen tummimmasta
purppurasta hennoimpaan valkohohteeseen.
Ikuinen lumi hehkui tulessa, nummi peittyi veripunaan.
Mutta tunturien ja harjojen yläpuolella vallitsi häikäisevä kirkkaus.
Heistä oli kuin olisivat he saaneet ohi tähtien luoda katseen
loppumattomaan iäisyyteen.
Ja siellä liiteli ihmeellisiä, hienoja kukkasia, joiden väreille
ei kukaan ole keksinyt nimeä. Oli kuin näkisivät he valkosiipien
välkkeen... lähetin kirkkauden mailta!...
Vavahdus kävi läpi Thoran olennon. Ihanan haaveen vallassa hän kuiskasi:
— Samuel! Äitisi on avannut meille tien luvattuun maahan!