Häntä värisytti. Hänen vereensä tunki kalmankylmä, jota hän ei voinut
vastustaa. — — —
Ei, näin ei saanut jatkua. Hän nousi ja meni pöydän luo, pannaksensa
pois viimeiset pikkukapineensa.
Pöydällä oli sähkösanoma ja kirje. Hän otti nopeasti kirjeen käteensä.
Senhän oli täytynyt tulla jo aamulla, vaikka hän ei ollut huomannut
sitä. Sähkösanoma oli vielä vanhempi. Se oli kaiketi viipynyt postissa.
Sähkösanoma oli Arvidin sisarelta. Se ilmoitti, että Arvid oli hyvin
sairas. Thoran piti heti palata kotiin.
Hän repäisi auki kirjeen. Se oli myöskin Arvidin sisarelta ja
kirjoitettu päivää myöhemmin. Terveenä ja iloisena oli Arvid
ystävinensä palannut purjehdusretkeltä. Seuraavana päivänä oli hän
pitänyt heille päivälliskutsut. Yöllä oli hän saanut halvauksen ja
muutamia tunteja myöhemmin oli hän kuollut — — —
Thora istui kummastellen — luki vuoroin sähkösanomaa, vuoroin kirjettä.
Hän ei pystynyt sitä käsittämään. Oli mahdotonta että Arvid olisi
kuollut.
Nythän hän juuri aikoi palata hänen luokseen parannusta tekemään... ja
aikoi pitää hänestä ja tehdä jotain hänen hyväksensä sen lyhyen ajan
kuluessa, joka heillä vielä oli yhdessä elettävänä.
Ja pitkän, kolkon yhteiselämän jälkeen ei hän nyt saanut sanoa hänelle
ainoatakaan sanaa! Heidän olisi tosiaankin pitänyt saada puhella hiukan
keskenänsä. Hän olisi tarvinnut Arvidilta anteeksiantoa ja Arvid hänen
huolenpitoaan!... Arvid oli itse asiassa kuin lapsi... oli niin helppoa
tuottaa hänelle iloa.
Kotiin Arvidin luo oli hänen lähdettävä. Mutta nyt oli siellä hiljaista
— ei mitään kiihtymystä, ei naurua ja puuhaa ja touhua! — —
Hänen kävi niin sääliksi Arvidia siksi että hän oli kuollut. Hän,
joka oli niin nauttinut elämästä! Olisi ollut parempi, jos tuo olisi
sattunut Samuel Sternille, — ja vielä mieluummin hänelle itselleen.
Taivaan Jumala, jos hän jo olisikin kuollut!... Ei, niin hyvää ei
hänelle suotu. Nyt piti hänen varustautua ottamaan kaikki vastaan,
kaikki, mitä hänellä oli kaduttavaa kuluneilta päiviltä ja vuosilta.
Nyt kiusaisi se häntä alati, loppumattomasti.
Hän rupesi ääneen nauramaan. Oli ihmeellistä, mitä kaikkea hän keksi
ajatella. Arvid ei tietystikään ollut kuollut. Sitähän hän ei ollut
koskaan Thoran tullessa kotiin. Päinvastoin oli heillä silloin aina
niin hauskaa. Ja tällä kertaa tulisi parempaa kuin ennen! — — —
* * * * *
Hän odotti kokoonvaipuneena, liikkumatonna.
Hän ei odottanut ainoastaan kyytimiestä, jonka piti viedä hänet
asemalle. Hänestä tuntui että hänen piti odottaa Arvidiakin. Täytyihän
hänen tulla, heillähän oli puhelemista keskenään.
Kyytimiehen tullessa ei pihassa ollut ketään. Oli tullut rajuilma.
Thorasta se oli ihanaa. Tuntui helpommalta, kun sade iski häntä
kasvoihin ja tuuli tempoi hänen pukimiansa.
Hän antoi vaunujen mennä tyhjänä mäkeä alas.
Kun hän tuli veräjälle, oli siellä joku, joka aukaisi hänelle ja jäi
seisomaan tervehtäen vaieten ja kunnioittavasti.
Hän katsahti ylös. Se oli Samuel Stern.
Thora taivutti päätänsä ja meni vaieten hänen ohitsensa.
Hän kysyi hiljaa: — Menetkö kotiin Arvidin luo?
Thora kuuli sen, mutta kulki käännähtämättä edelleen.
— Menen, menen kotiin Arvidin luo! vastasi hän hitaasti ja pontevasti.