— Annan hänelle nimen Sanpriel. Ei ole ketään sen nimellistä, mutta
koulupoikana luin kerran, että ihanin naisista oli nimeltään Sanpriel,
ja kauan uskoin niin olevan. Kuunteletteko te?
— Tietysti.
Thora oli juuri päättänyt olla kuuntelematta.
— Hänelläkin oli ystävä. He kuljeskelivat vanhassa pappilanpuutarhassa,
jossa oli suuria lehmuksia. Oli ilta keskikesällä. Lehmusten pitkät
oksat ulottuivat maahan saakka, ja niiden välitse katsoivat he kauas
niityille. Siellä tuoksuivat kukat suurissa ryhmissä. Ja sumu laskeutui
valkoisen harson kaltaisena yli maan.
— Sanpriel kulki ja katsoi kauas niityille ja taivutti kuin kuunnellen
päänsä alas. Näytti siltä kuin hän olisi unohtanut ystävänsä, joka
käyskenteli hänen rinnallansa.
— »Mitä sinä katsot?» kysyi tämä.
— »Valkoista sumua. Se kätkee meiltä kukat!»
— »Niin tuoksuvat ne sen voimakkaammin».
— Niin kulkivat he edelleen. Neidon silmät kävivät suuriksi ja
tummiksi. Ne kuvastivat hänen sydämensä haaveita.
— »Sanpriel, mitä mietit?»
— »Katselen kuuta, joka nousee metsän takaa. Se on kuin kultaa.»
— Hänen ystävänsä käyskenteli hänen rinnallansa. Kaihoten hehkui hänen
mielensä. Hän halusi pysäyttää ajan kulun. Hän ajatteli: hän ei rakasta
minua kylläksi! Hän olisi halunnut polvistua neidon eteen, sulkea
hänen kätensä omiinsa ja suudella niitä tuhansin kerroin, mutta neidon
olennossa oli jotain, joka esti hänet uskaltamasta sitä tehdä.
— Hän vain katsoi häntä. Ja neitonen kulki pää taivutettuna, kuin
kuunnellen.
— »Sanpriel, mitä kuulet?»
— »Tuuli suhisee nuoressa ruohossa, ja pieni sinikello soittelee
kutsuen iltarukoukseen.»
— »Sanpriel, sinä olet itse kuin kukkanen, mutta sinä olet valkoinen ja
kylmä! Minua palelee luonasi. Anna aurinkosi lämmittää minua!»
— Mutta Sanpriel ei vastannut, hän kulki vain kuunnellen.
— Nuorukaisen silmät kyyneltyivät.
— »Sanpriel, miksi ajattelet niin monenmoista? Sinä et rakasta minua,
sinä liitelet kauas luotani... Et ole koskaan minun luonani!»
— Silloin kääntyi hän nuorukaisen puoleen ja kuiskasi: »Sinuahan aina
ajattelen!»
— »Mutta et ole täällä luonani!»
»Minä tulen kyllä! Etkö näe, että olen tulossa?»
— »Ei, sitä en näe — et tule, vaan _menet_!»
— Silloin käännähti hän ja hymyili: »Odota vain tyynesti!»
— Mutta nuorukainen ei voinut odottaa tyynesti. Kiihkeä luonto temmelsi
hänen povessansa, elämä huumasi häntä... Odottaessaan keksi hän
monenmoista järjettömyyttä...
— Silloin olisi neitosen pitänyt tulla hänen luoksensa! Mutta hän ei
tullut. Hän katosi etäisyyteen!
Thora istui kiveen nojaten, kuin voittamattoman väsymyksen vallassa.
Hän oli sulkenut silmänsä. Mutta suljettujen silmäluonten lävitse tunsi
hän Samuel Sternin tulisen katseen.
Hän ei tosiaankaan enää kestänyt tuota katsetta. Hänen täytyi pakottaa
sydämensä rauhoittumaan. Hän ei välittäisi enää ainoastakaan sanasta,
minkä Samuel Stern keksisi sanoa. Nyt aikoi hän lähteä!
Hän oikaisihe ja loi häneen nopean katseen. Samuel Sternillä oli suun
ympäriltä ilme, jonka hän tunsi entisajoilta, hillittömän, intohimoisen
tarmon ilme. —
Thora yritti nousta lähteäksensä, mutta hän ei voinut. Samuel Sternin
katse pidätti hänet.
— Minä en pidä tuollaisista kertomuksista, sanoi hän väsyneesti.
— Ei, se on niin vanha. Nyt saatte kuulla uudemman!
— Monta vuotta oli kulunut. Sanpriel oli käynyt kalpeaksi. Hänen
katseensa oli raukeampi kuin muinoin. Siinä kuvastui uinaileva sielu,
joka ei ollut koskaan herännyt. —
— Oli kesä. Hän käyskenteli yksin. Näytti siltä kuin hän kuulisi kaikki
etäisyydestä vain.
— Niityt kutsuelivat häntä. Oli metsäkukkasten aika.
— Ja kun hän käyskenteli siellä, kokoontuivat ne kaikki hänen
ympärilleen.
— Ja kesätuuli hyväili häntä viilein käsin. »Miksi et hymyile? — Kesän
aikana täytyy hymyillä! Nyt vapautan sinut kaikesta vähäpätöisestä ja
raskaasta, jota kuljetat mukanasi.»
— Mutta hän pudisti päätänsä ja sulkeutui huoneeseensa. — —
* * * * *
Samuel Stern keskeytti kertomuksensa. Hän katsoi noita pitkiä, hentoja
sormia, jotka hermostuneesti poimiskelivat kanervaa.
Perhonen lehahti lentoon... Häntä halutti sulkea tuo käsi omaansa — tai
edes koskea siihen. Mutta hän ei uskaltanut.
Thora tuijotti ilmaan, merkityksetön hymyily huulillaan. Hän oli juuri
päättänyt lähteä, mutta silloin jatkoi Samuel Stern kertomustaan.
Hänen äänensävyssään oli jotain, joka esti Thoraa noudattamasta omaa
tahtoansa.
— Oli mies, joka oli tuntenut hänet — kauan sitten. Kun hän näki hänet
jälleen sellaisena, vavahti hänen sydämensä. Hän olisi halunnut langeta
hänen jalkojensa juureen.
— Mutta Sanpriel ei huomannut häntä. Hän ei tuntenut häntä enää — sillä
hän ei ollut koskaan puhellut hänen kanssaan kuin etäisyydestä. Hän ei
huomannut, kuinka tuon miehen sydän vapisi. Hän oli mennyt huoneeseensa.
— Silloin meni mies ulos niityille. Siellä oli juhla. Valkoapila oli
tullut. Kaikkialla tunsi hän sen hempeän, makean tuoksun.
— Silloin sanoi hän kukkasille: »Hiipikää hänen luoksensa ja laskekaa
pienet kätösenne hänen surullensa — haavalle, jonka tuska on iskenyt.
Hiipikää sisään hänen luoksensa ja laskekaa ruusunpunaiset kätenne sen
päälle!»
— Valkoapila on ovelin kaikista kukkasista maan päällä. Se tulee niin
vilvakkaana ja tuttavallisena. Se saa aina tahtonsa täytäntöön. Sen
kukkiessa ei surukaan pysy mustana. Ja se houkutteli hänet jälleen
päivän valoon.
— Silloin tuli hänen luoksensa tuo mies, joka oli tuntenut hänet
muinoin. Hän poimi kukkia ja tahtoi antaa ne hänelle. Mutta Sanpriel
kääntyi hänestä pois.
— »Ei, ei puna-apilaa, se on niin iloinen, ja valkoapilaa en tahdo enää
enempää. Niitä oli niin paljon huoneessani. Kuinka onkaan huoneeni
tullut täyteen valkoapilaa?»
— Silloin vastasi mies nöyrästi: »Minä lähetin ne tuomaan tervehdystä.
Mitä ne sanoivat?»
— »Ne täyttivät koko huoneen... Ne toivat mukanaan ajan, jolloin olin
iloinen... Ja kun toiset tulevat, en voi ottaa niitä vastaan... Vanha
ystäväni angervo on tullut luokseni. Se katsoo minuun nuhtelevasti.
— — — 'Sinun täytyy suoda anteeksi', sanoin sille, 'mutta en voi
tosiaankaan ottaa muita vastaan, sillä valkoapila on täällä.'
— Ja mitä sanoi valkoapila sinulle, Sanpriel?
— Silloin nauroi Sanpriel ja sanoi: »Lienen nähnyt unta, että joku oli
iskenyt palohaavoja sydämeeni. Minä ajattelin: 'Syvät vedet eivät voi
minua vilvoittaa, sydämen tuskaa ei mikään voi lääkitä!' — Sillä nyt
sanovat kaikki että se on erehdys. Kaikkeen on olemassa hoivaa!»
— Silloin polvistui mies hänen eteensä. »Etkö tunne enää minua? _Sinä_
et ole käynyt läpi liekkien, vaan _minä_. Minulle eivät syvät vedet voi
suoda vilvoitusta, vaan ainoastaan sinä!» — — —
* * * * *
— Sadun lopun voitte _te_ liittää! Miksi, _miksi_ läksitte pois?
Ymmärrättekö nyt, kuinka väärin teitte kun läksitte sallimatta minun
sanoa sanaakaan? Ymmärrättekö nyt että teitte syntiä, kun läksitte?
— Sanpriel, sinä vapiset ja kalpenet. Sano että tiesit, että minä sinua
rakastin. Unelmasi uinuu silmässäsi: herätä se! Puhu minulle!
— Näen, että arvelet minun joutuneen järjiltäni, mutta mitä se tekee,
kun minä olen onnellinen, kun hetkisen aikaa kuvittelen olevani
onnellinen!
Tuska kouristi Thoran sydäntä kuin jäytävä kylmyys.
— Parasta on lähteä täältä! Minusta täällä tulee pimeä kuin talvella.
Varmaankin nousee myrsky!
Samuel Stern nauroi. — Pimeä? Myrsky? Etkö näe kuinka täällä on
valoisaa ja herttaista ja tyyntä? Kuin talvella, sanot? Etkö näe
aurinkoa ja kukkasia, jotka täällä kasvavat?
Hän vaipui ajatuksiinsa ja tuijotti kuin haltioituna Thoraan.
Thora hengitti lyhyeen ja hänen äänensä kävi kovaksi ja tuikeaksi.
— On parasta, että palaamme todellisuuteen. Samuel Stern nousi. Hänen
katseensa hehkui syvänä ja tulisena kulmakarvojen takaa.
— Niin, siihen todellisuuteen, jonka me kumpikin tunnustamme,
siihen, joka on köyhän elämämme ydin... jota eivät näe sokeat
silmät eivätkä kylmät sydämet tunne... oman sydämemme mahtavaan,
ikuiseen todellisuuteen. Sallikaa Jumalan tähden sen päästä voitolle,
omistakaamme sille elämämme pyhässä pelossa ja ilossa! — — —
Thoran valtasi synkkä, säälimätön halu sanoa totuus, kylmä, kolkko
totuus, joka tuotti tuskaa sekä hänelle että muille.
— Me olemme naurettavia molemmat, sanoi hän. — Etkö näe että minä olen
vanha ja harmaahapsinen, etkö tiedä että minulla on mies ja lapsia!...
Ja ellei se ole naurettavaa, niin on se toivotonta. Me emme luota
toisiimme, sitä emme ole koskaan tehneet! Eikä kukaan muukaan luota
meihin. Me emme ansaitse kenenkään luottamusta — en ainakaan minä,
minusta on tullut huono ihminen... On sääli miestäni ja lapsiani!
Mutta tuo ei häirinnyt Samuel Sternin ajatuksenjuoksua.
— Ei, sanoi hän itsepintaisesti. — Silmissäsi on suloa ja puheessasi
myöskin, vaikka puhutkin kovia sanoja... Olepa vain vanha ja
harmaahapsinen, jos niin tahdot, mutta sinä olet ihanin tuhansista,
sinä olet Sanpriel, pyhä, valkoinen kukkani! En rakasta sinua
nyt samalla tavoin kuin muinoin. Kiintymykseni sinuun on nyt toi
senlaatuista... Se on syvempää. Se on kuin ruumiin muuttuminen sieluksi
— sillä tavoin rakastan sinua! — — — En sitä tahtonut, olen taistellut
vastaan, mutta lopuksi minun täytyi. Etkö usko minua?
— Kyllä! Arvatenkin minun pitäisi iloita!
Jos Samuel Stern halusi laskea leikkiä, miksi ei hän yhtyisi siihen!
Hän meni lähemmäksi Thoraa. Hänen äänensä kävi aivan lempeäksi.
— Sanpriel, tiedätkö että lyhyt hetki voi olla koko elämän arvoinen?
Tuijotat niin synkästi — mitä sinä näet?
Thora ei vastannut. Hän seisoi kalpeana, kulmat synkästi rypistettyinä.
Äkkiä valahti veri kuumana hänen poskiinsa, kasvoihin, kaulaan.
Tietämättään hän meni aivan lähelle Samuel Sterniä.
Hän alkoi puhua, mutta hänen äänensä vapisi niin ettei hän heti saanut
sanoja esiin. Mutta pian se vakiintui.
— En toden totta enää kauemmin tahdo olla mukana tällaisessa. Minulla
ei ole siihen oikeuttakaan! Minun on palattava kotiin omiin oloihini!
— Ne ovat käyneet sinulle vieraiksi!
— Ne eivät saa käydä!... Mutta ensiksi... miksi tulin tänne ja jäin
tänne koko täksi ajaksi... se tapahtui siksi että minulla oli jotain
sinulle sanottavaa... tahdoin sanoa sinulle, että läksin silloin
tyköäsi siksi että en halunnut _sellaista_ rakkautta mieheltä,
jota rakastin... en tahtonut odottaa ja nähdä kuinka se kuluisi
loppuun... kuinka se kituisi ja kuolisi, se, jota olin luullut
ikuisesti kestäväksi!... Että olit voinut unohtaa minut, vaikkapa vain
hetkiseksikin, sitä en voinut sietää. — — —
— Ah, itse sinä olit syypää siihen että minun täyt mennä!... Sinun
syysi oli, että jouduin sinne, minne minun ei olisi pitänyt joutua, —
että jouduin liiaksi pois suunniltani! Olen vaeltanut pimeydessä. — — —
— _Sinua_ minä rakastin! Sinua, joka olet pirstonnut elämäni! Lopuksi
ajattelin että kenties oli parasta että kävi kuten kävi — parasta
sinulle! Ja nyt et suo minulle edes sitä lohdutusta että siitä on ollut
_jotain_ hyötyä, kaikesta mitä olen kärsinyt. Älä luule, että voin
koskaan toipua kaikesta siitä mitä olen kokenut, kaikesta mitä olen
rikkonut. Saan tuntea sen aina, kärsiä siitä aina!
Hän seisoi kädet nyrkkiin puristettuina. Hänen äänensä kuului kuin
lapsen vaikeroimiselta.
— Vielä enemmän minun pitäisi sanoa sinulle, mumisi hän, — mutta minä
en voi!... Jos voisin siltä piiloutua iäiseen pimeyteen! — — —
Samuel Stern oli käynyt istumaan, mutta hypähtänyt jälleen pystyyn. Hän
ei voinut seista hiljaa, hän meni Thoran luota, mutta palasi jälleen.
Kiihkeä kärsimättömyys valtasi hänet, hänen silmänsä säihkyivät
suuttumuksesta.
— Haluaisit pitää lohdutuksesi, mutta minä en suo sitä sinulle! Kuinka
paljosta pahasta te naiset voisitte pelastaa meidät, jos tahtoisitte
suorittaa sen työn, jonka luonto on määrännyt teille! Missä te olette
kaikkivoipia, siinä me olemme avuttomia kuin lapset... Tuota itseensä
sulkeutunutta naisylpeyttä minä en ymmärrä. Siinä, missä se voisi
saada jotakin aikaan, ohjata meidät paremmille teille, antaa meille
puhtaamman elämänkäsityksen, siinä se verhoutuu omaan täydellisyyteensä
ja menee tiehensä!
Hän pysähtyi Thoran eteen, kiihkeänä ja masentuneena.
— Ja millä tavoin rakastit _sinä_ minua? Miksi et koskaan pyrkinyt
tuntemaan miestä, jota rakastit. Olit aina loitolla minusta, silloinkin
kun olit läheisyydessäni! Et ollut koskaan ystäväni! Äitini oli
ystäväni. Ei kukaan ole rakastanut minua niin kuin äitini!
Hän lisäsi katkerasti: — Ja millä tavoin te naiset rakastatte meitä?...
Millainen tuo rakkaus on, jonka te meille omistatte? Siitä rakkaudesta,
joka ottaa suurimman edesvastuun kannettavaksensa, siitä teillä ei ole
käsitystäkään!
— Sinä et ollut koskaan ystäväni! Sinä pakenit, kun minä jouduin
hätään. Äitini minua auttoi!
Hän vaikeni ja veti syvään henkeä. Sitten meni hän aivan Thoran eteen.
— Sinun ei olisi pitänyt tehdä niin! lisäsi hän hiljaa ja lempeästi. —
Läksit tiehesi, juuri kun sait enin tehtävää! Minä olin heikko, huono,
mutta luonnossani oli muutakin!
Thora katsoi häntä silmiin.
— Sinun täytyy antaa minulle anteeksi, sanoi hän hitaasti, — että
olen tehnyt sinulle niin paljon pahaa! Olet oikeassa! Ajattelin sinua
tavalla, joka kenties oli ainoastaan oman itseni ajattelemista!...
Muistan olleeni mustasukkainen äidillesi. Minusta hän aina tuntui
olevan meidän välillämme. —
Samuel Stern loi häneen nuhtelevan katseen. — Sitä hän ei ollut, — ei
tahtonut koskaan olla. Mutta minä en myöskään ole antanut ainoankaan
naisen tulla äitini ja minun välille!
— Niin, minun olisi pitänyt suudella tomua hänen jalkojensa alla —
mutta minä tahdoin että sinä ajattelisit ainoastaan minua... varmaankin
ajattelin itsekin ainoastaan omaa itseäni! Olin jo silloin huono
ihminen!
— Anna sinä minulle anteeksi! Minun on täytynyt tehdä sinulle kovin
paljon pahaa, koska puhut itsestäsi tuolla tavoin.
— Oli hyvä, että kohtasimme toisemme jälleen... ja saimme puhua
toistemme kanssa! Mutta nyt ei meidän enää pidä tulla tänne...
tarkoitan että soisin etten enää koskaan saisi nähdä sinua, sitä anon
Jumalalta!
— Anna minulle auringonsäde mukaan — äläkä ota sitä jälleen pois: Jos
voisit... jos me voisimme... tulisitko nyt takaisin luokseni?
— Anna minulle anteeksi! Mutta en voisi enää koskaan, en koskaan
luottaa sinuun. Olen käynyt niin kurjaksi, etten enää usko mihinkään!
Samuel Stern oli vaipunut istumaan, kuolonkalpeana, kuin iskun
hervauttamana.
Thora tuijotti häneen. Oliko hän sanonut jotakin niin kauheata?
— Anna anteeksi! Minä en voi siihen mitään!... Minä en voi. En voi
todellakaan!
Hän halusi lausua jotain lohduttavaa.
— Eihän se merkitse mitään, ei mitään. Tämähän on ollut vain hiukan
ajankulua niin teille kuin minulle. — — —
Nyt katsoi Samuel Stern häneen kuin lausuen hiljaisen rukouksen.
Hän nousi, lähestyi Thoraa ja taivutti toisen polvensa hänen edessänsä.
— Suo anteeksi, että olen tehnyt sinulle niin paljon pahaa kuin nyt
huomaan tehneeni!... Mutta olet sittenkin Sanpriel!
Thora käännähti äkkiä ja kiiruhti nummea alas. Hän pysähtyi ja katsoi
taaksensa tehden kiihkeän, epäävän liikkeen; hänen äänensä oli ankara
ja käskevä.
Hän tahtoi kulkea yksin.
Ja hän kiiruhti eteenpäin, hapuillen, kuin peläten joka hetki
kaatuvansa.
* * * * *
Thoran tullessa parantolan pihaan oli kaikkialla hiljaista. Kaikki
valkeat oli sammutettu.
Hän ei mennyt huoneeseensa, vaan suureen seurusteluhuoneeseen. Oli
unohdettu lukita sen ovi.
Melkein tietämättään meni hän soittokoneen luo ja pysähtyi sinne. Mitä
oli tapahtunut? Mistä johtui, että hän äkkiä halusi laulaa? Hän, joka
ei ollut laulanut Birgerin syntymästä saakka.
Hän seisoi tuijottaen eteensä. Hänestä tuntui että jotain syvän
salaperäistä, jotain sanomattoman loistavaa oli tullut hänen luoksensa.
— Oliko se hänen nuoruutensa kultainen unelma?
Hän oli yön pimeydessä näkevinänsä vilahduksen luvatun maan hohteesta...
Valtava riemu täytti hetkeksi hänen mielensä... onnentunne, jommoiseksi
hän sitä muinoin oli kuvaillut.
Siis piti Samuel Stern hänestä kuitenkin... oli rakastanut häntä...
rakasti häntä _yhä vielä_. —
Nopealla liikkeellä aukaisi hän soittokoneen. Hän tahtoi laulaa pienen
laulunsa, saman jonka oli laulanut heidän ollessansa ensi kertaa
yhdessä — ja monta kertaa myöhemmin.
Hän mietti, muistiko sen vielä.
Tässä rakennuksessa ei nukkunut ketään. Ei kukaan kuulisi häntä.
Hän soitti muutaman soinnun, hiljaa hyräillen — eihän hän tiennyt,
osasiko enää laulaa. Hän hymyili.
Hänen äänensä, joka oli vuosikausia ollut unohdettu ja käyttämätön, oli
jäljellä — muuttuneena, sen kuuli hän itse — mutta säilyneenä.
Täyteläisyytensä se oli menettänyt. Vienona, arkana ja värähtelevän
tunteellisena täytti se ilman hiljaisella, ylevällä soinnulla.
Se oli vaatimaton altto, noita harvinaisia ääniä, jotka eivät koskaan
menetä pehmeyttään, eivät koskaan kajahda kimeältä.
Haaveellisen suloisina saapuivat sävelet, lempeän soinnukkaina.
* * * * *
Tuo ääni muistutti metsien suhinaa, yön vienoa surumielisyyttä...
Puoliyö oli jo aikoja kulunut. Alkoi valjeta. Hän nousi ja sulki
soittokoneen. Hän tunsi hiljaista, juhlallista riemua.
Hän aikoi kiiruhtaa huoneeseensa. Mutta tullessaan ovelle pysähtyi hän
kuin hervaantuneena.
Tuolilla tuolla ulkona — istui kokoonvaipuneena Samuel Stern —
kuunnellen, pää oveen nojattuna ja itkien.
Thora tunsi tuskaa — ja kiihkeätä riemua.
Hän tunsi horjuvansa. Hän nojautui oveen.
Ei, hän ei saanut enää koskaan antaa hetken ihanuuden houkutella
itseänsä — ei saanut langeta enää toista!... Hän kiittäisi Jumalaa
näiden hetkien suomasta lohdusta ja menisi sitten hiljaa tiehensä —
tietäen ettei mitään jatkoa seuraisi.
Mutta hän pysähtyi ehdottomasti Samuel Sternin viereen.
Hän kurotti kätensä Thoraa kohden. Thora tarttui siihen ja laski sen
otsallensa.
Ja äkkiä hän painautui häntä vastaan, kuin hakien turvaa ja pelastusta.
Seuraavana silmänräpäyksenä hän tuli tajuihinsa.
Hänestähän hänen juuri piti pelastua.
Ja hän pakeni pois.
* * * * *
Hän seisoi akkunansa ääressä ja kuunteli lähenevän myrskyn kumeaa,
vielä puoleksi tukahdutettua kohinaa.
Nyt se jo oli hänen päänsä yläpuolella! Synkkä tuulenpuuska, joka
taivutti metsän puut. Teki hyvää sitä katsella.
Hän vaipui maahan akkunan ääreen ja nojasi päänsä akkunalautaan.
Hän näki edessään Samuel Sternin kasvot — synkät, melkein
tuntemattomiksi muuttuneet kasvot, joista silmät tuijottivat häneen
kolkosta pimeydestä.
Oliko hän kuullut syvän, salaisen tuskan huudon?...
Hän kohottautui ylemmäksi.
Että tuo sielunlahja, tuo voima, jonka hän tunsi täyttävän koko hänen
olentonsa, osana hänen omasta itsestänsä, — osana, joka ei voinut
kadota, — että se piti tukahdutettaman, tuhottaman!... Että tuon
hänen sydämensä unelman, jota Arvid ja lapset eivät olleet koskaan
käsittäneet, piti häipyä olemattomiin! Se oli niin tuikean armotonta...
niin käsittämätöntä!...
Vaivoin hän laahasi itsensä vuoteeseensa. Oli ihmeellistä, ettei
hän ollut heti paneutunut levolle. Täytyihän hänen tuntea, kuinka
kuoliaaksi väsynyt hän oli. Hän kätki kasvonsa pielukseen.
Hän kohottautui jälleen istualleen, hän ei löytänyt lepoa.
Liikahtamatta istui hän eteenpäin kumarassa.
Sitten hän hymyili itselleen ivallisesti.
— Ei, kuiskasi hän, — mikä on mennyttä, ei palaa koskaan!
Hänestä tuntui ettei hän voinut enää ajatella eikä tuntea mitään.
Siitä hän vain oli selvillä, että hänen piti palata tyhjään, kolkkoon
kotiinsa, noiden vierasten ihmisten, Arvidin ja lasten, tykö.
Oli kuin synkät, äänettömät laineet olisivat käyneet hänen ylitsensä.
Yksitellen tulivat kyyneleet ja täyttivät hänen silmänsä. Ne olivat
katkeria, kylmiä kyyneleitä, sellaisia, jotka eivät koskaan tuota
lohtua, — jotka valuvat hitaasti alas, karpalo karpalolta.
13.
Parantolan pihalla oli ollut harvinaisen levotonta varhaisesta aamusta
saakka.
Thora Thammers meni akkunan luo, nojautui eteenpäin ja katsoi ulos — ja
pakottautui jäämään puhetta kuuntelemaan.
Nyt aikoi hän nimittäin ruveta ottamaan osaa ympäristönsä elämään —
sehän oli hänen velvollisuutensa!
Melkein kaikki olivat tuolla alhaalla, yksin rouva Iversenkin ja pikku
tanskalainen kreivitär, joka ei muutoin koskaan näyttäytynyt ennen
päivällisaikaa.
Kreivittären akkunan alta oli nimittäin löydetty pahanpäiväisesti
juopunut mies.
Kreivitär oli kovin pahastunut siitä, että hän oli paneutunut
juuri sinne, ja saksalainen kenraali ja lehtori olivat siitä niin
kiihdyksissään, että rouva Iversen katsoi velvollisuudekseen puolustaa
häntä.
— Eihän se raukka ollut vaarallinen, eihän hän liikahtanutkaan.
Ruustinna ja sanomalehtinainen Betzy Schaum tulivat myös saapuville.
Heidän mielestänsä ei asiaa käsitelty oikealta kannalta.
Kauempana aitan luona seisoivat rouva Liss ja Don Miguel. Heitä huvitti
enemmän kottarainen, joka huusi pyydellen apua varista vastaan. He
heittivät kiviä puuhun. Kottarainen ei liikahtanutkaan. Se tiesi niiden
tarkoittavan varista.
Nyt tuli rouva von Asten ja viittoeli Thoralle. Hän aikoi tehdä
insinöörin kanssa kävelyretken eräälle tunturirotkolle ja tahtoi saada
rouva Thammersin mukaan.
Rouva Thammers oli niin erinomainen, hän ei huomannut koskaan mitään;
hän oli hyvin sopiva joukon jatkoksi. Rouva von Asten oli viime
aikoina alkanut osoittaa hänelle jonkun matkan etäisyydestä erinäistä
epämääräistä hellyyttä; hän kutsui hänet iltapäiväteelle, yhdessä
nuoren lihavan insinöörin kanssa, jolla oli uniset silmät ja pienet
vaaleat viikset. —
Väliin oli Thora mennyt. — Hänestä se oli tyhmästi, mutta hänen oli
niin vaikea vastata kieltävästi. Mutta tänään hän pystyi sen tekemään.
Rouva von Asten hymyili hänelle jäähyväisiksi tavalla, jossa ei enää
ilmennyt rahtuakaan hellyyttä, ja poistui Marsinsa kanssa.
Thora seurasi heitä katseillaan ja pyrki kohdistamaan ajatuksensa
heihin.
— Nyt hän raapaisee minua, — muutun pahaksi enkeliksi.
Hän koetti yhä edelleen ajatella rouva von Astenia ja hänen Marsiansa,
mutta se oli niin vaikeata — kaikki pyrki sulautumaan yhteen. —
Ja kun ei hän enää nähnyt heitä, oli hän unohtanut että he olivat
olemassakaan. Sitten pyrki hän ajattelemaan toisia läsnäolevia. Oli
kuin olisi hän tuntenut olevansa silloin paremmin turvassa.
Ylioppilas Adelsson syöksähti esiin tervehtimään, katsoa tirrottaen
päivänpaisteessa häneen ylös. Hänen raikkaat, lämpimät kasvonsa
loistivat.
— Teidän täytyy tulla mukaan kalastamaan! Hauki nukkuu vedenpinnalla,
uneksien sinitaivaasta... ja ahven uiskentelee rantaan saakka; se
mietiskelee mitä kaloja nuo suuret keltaiset rentukat ovat.
Thora pudisti päätänsä.
Nyt tuli Thamar rouva ulos. Hän loi pikaisen ihmettelevän katseen
ihmispaljouteen ja veti pitkät hansikkaansa käsiin.
Hän nyökkäsi Thora Thammersille.
— Tahdotteko poikkeuksen vuoksi tulla aamukävelylle niityille päin?...
Ellei se teistä ole liian ikävää?
Toisesta suunnasta tuli Samuel Stern. Thora oli nähnyt hänet ja kaukaa.
— Kuinka onnellista hänelle, ettei mikään pysty häneen, ajatteli hän.
— Kas, tekö se olette, virkahti Thamar rouva, lyöden häntä olkaan
pienellä komealla kävelykepillänsä. — Minun täytyy rangaista teitä,
enhän ole nähnyt teitä kymmeneen päivään... mutta minun täytyy kertoa
teille että alan uskoa ettei ikävystyminen ole tappava tauti.
Tulija kohotti hymyillen hattuansa, tavalla, joka oli ominainen Samuel
Sternille yksin.
— Teidän ylhäisyytenne! Miksi te pidätte ikävää? Ettekö ole jo aikoja
tullut selville kanssaihmistenne keskinkertaisuudesta! Te ette ole
suvaitsevainen — minä suren tähtenne!
— Mitä suvaitsette? Minähän suren teidän tähtenne. Olen tuntenut
syvää surua — enhän ole nähnyt teitä kymmeneen päivään — suokaa
anteeksi, tahdon pidättää itselleni oikeuden liioitella!... Mutta nyt
se on voitettua — sillä se, joka tietää surun johtuvan siitä, että
kiinnittää sydämensä johonkin — se tekee kuten rhinoceros — vetäytyy
yksinäisyyteen... Niin, vertailu ei ole minun, vaan erään intialaisen
viisaan miehen keksimä Ettekö tule mukaan, pikku Thora rouva?... Sitten
menen yksin. Omar Pasha ei saa tulla mukaani.
— Susi ja minä seuraamme kunnioittavasti jäljempänä!
Thora vetääntyi kauemmaksi huoneeseensa.
Hän ei kestänyt enempää.
Hetken kuluttua pani hän hatun päähänsä ja läksi ulos.
Hän oli joutunut polulle, joka johti alas Casa Santaan. Ja kun
hän siinä käyskenteli, selveni hänelle, että sinne hän juuri oli
halunnutkin.
Pieni rakennus oli suojassa mäen juurella, ja siihen liittyi puutarha
järven puolella. Siellä puuhaili nyt rouva Harder, karsien ja sitoen
pystyyn. Kauempana makasi kaksi poikaa maassa, kitkien rikkaruohoa.
Nähdessään Thoran tuli Adèle Harder häntä vastaan. Thora tunsi ettei
ollut kulkenut harhaan — pelkkä kädenpuristus jo soi lohtua, siinä oli
puoleensa vetävää hellyyttä.
Hän seisoi katsoen ympärilleen.
— En olisi luullut, että täällä olisi näin paljon, sanoi hän.
Adèle Harder nauroi. Ja nauraessa kävivät hänen kasvonsa kauniiksi.
Hänen hymyilynsä näytti olevan kaikkivoipa.
Thora Thammers tunsi turvallisuutta. Mutta ensi hetkenä ei hän oikein
tiennyt, mitä varten oli tullut tänne.
— En aavistanut, että täällä oli niin paljon! toisti hän.
— Niin, eikö totta! Täällä tapaatte nummelais-ystävänne ja vielä
muutamia muita! Minun huveihini — ei, haaveisiini kuuluu, päästä
selville luonnon rajoista ja saattaa se hiukan niitä siirtelemään. Minä
kokeilen sekä kasveilla että — ihmisillä! Katsokaa tänne — ja tuonne!
Hän viittasi molempiin poikiin. — Minä kitken ja kylvän — ja saan siitä
iloa. — — —
— Iver ja Hans, nyt voitte mennä paimenmajalle! Käymme istumaan tänne
humalamajaan. Täältä näemme järven. Olette väsynyt?
— Niin olen! — Thora nojasi päänsä vihreään säleistöön.
— Kuinka teillä on täällä ihanaa, mumisi hän. Hän istui katsellen
vaieten Adèle Harderia.
Ja jälleen hän mietti, mitä varten oikein oli tullut tänne.
— Aivan niin! sanoi hän hiljaa, kuin vastaukseksi omiin ajatuksiinsa.
Hän oikaisi itsensä.
— Tulen luoksenne, että te puhuisitte vähän minulle! Joku sanoi kerran
että teidän silmänne voivat taltuttaa tiikerin... Katsokaa minuun! Minä
tarvitsen rauhoitusta!
Adèle Harder sulki hänen kätensä molempiin käsiinsä.
— Teillähän on kuumetta! Teidän pitäisi olla hiukan varovainen. Te
olette niin paljon yksin, ja se ei ole teille hyvä! Tehän olette tullut
tänne käydäksenne voimakkaaksi ja iloiseksi, eikö niin?
Thora ei vastannut. Hän katsoi vaan Adèle Harderia, varjostaen
kädellään silmiänsä. Silmäluomet olivat pöhöttyneet ja katse kuivan
polttava.
Adèle Harder nousi paikaltaan. — Nyt teidän pitää ensiksi saada hiukan
viiniä. Näen että tarvitsette sitä.
Hän meni sisään ja palasi heti jälleen. Thora seurasi häntä katseillaan
hänen mennessään ja palatessaan, — tahdotonna hän söi ja joi mitä
hänelle tarjottiin.
Adèle Harder istuutui töineen häntä vastapäätä ja ompeli ahkerasti.
— Tästä tulee pusero verille; huomenna on hänen syntymäpäivänsä.
Nyt teidän pitää hiukan katsoa järveä. Katsokaas kuinka tyyni se on
yöllisen myrskyn jälkeen.
Seurasi hetken äänettömyys.
— Onko teidän hyvä olla nyt?
— On! — Thora katsahti ylös, koettaen hymyillä. — Joku parantolassa
sanoi teitä maattomaksi ruhtinattareksi, mutta tukkukauppias Stern
sanoi että te hallitsette elämän parhainten voimain näkymätöntä
maata ja valtakuntaa... Se on varmaankin totta, sillä täällä on niin
suloista!...
Hän sulki silmänsä ja kävi hetkiseksi kuolonkalpeaksi: hän oli tuntenut
riemun väreitä puhuessaan Samuel Sternistä, vavistusta pelkästä hänen
nimensä mainitsemisesta.
Rouva Harder hymyili.
— Omar Pasha on niin antelias. Mutta minunhan piti puhua teille, jatkoi
hän hilpeästi, — mitä minun sitten pitää kertoa teille?
— Jotakin itsestänne!
Seurasi hiljaisuus. Adèle Harder katsahti ylös työstänsä.
— Olin kerran nuori, sanoi hän hitaasti. — Se, joka silloin oli onneni,
murskaantui. Silloin hain turvani muusta. Voi olla onnellinen monella
tavalla... ja parasta on siirtyä pienestä suureen!
Thora katsoi hänen puhdasta, tyyntä ilmettänsä ja tunsi tänä hetkenä
katkerasti, mikä välimatka heitä erotti.
— Niin, sanoi hän, — se on helppoa sille, joka on tarpeeksi hurskas
siihen. Joku on nimittänyt kristinuskoa jumalalliseksi keksinnöksi
— ja sitä se on, sillä se on laupias, se sulkee oven katkeralta
kärsimykseltä... Jos on kristitty, pelastuu siihen vajoamasta... ei
tarvitse tutustua tuliseen tuskaan. Se ei kuulu kristitylle, — hänellä
on rakastavainen isä, joka johtaa kaikki parhaiten, — niin että
vähäinenkin onni käy suureksi.
Rouva Harder katsoi häneen hetken. Sitten hän sanoi:
— Mutta uskonnon olentoon ei kuulu odottaa vain että kaikki
järjestetään meille valmiiksi. Se velvoittaa poistamaan pahaa ja
edistämään hyvää, mikäli kunkin voimat riittävät. — Ja oma onni! Ei ole
kysymys omasta yksilöllisestä onnesta, joka kävisi suuremmaksi, vaan
aivan muusta — onnesta voida ajatella muita.
Hän vaikeni. Sitten lisäsi hän vienosti hymyillen:
— Kärsimysten syvyydet eivät ole koskaan suljetut. Ne ovat avoinna
jokaiselle, joka niihin haluaa! Useimmat eivät rohkene eivätkä voi
niihin laskeutua — toiset joutuvat niihin eivätkä koskaan pelastu
niistä ylös.
Hän loi tutkivan katseen Thoraan.
— Kärsimys vaikuttaa niin eri tavalla. Toisia se kohottaa, toiset se
murtaa. Mutta minun uskontooni kuuluu, ettei koskaan saa murtua, — ja
jos katselee hiukan ympäristöänsä, alkaa käyttää toisia mittoja — ja se
auttaa.
— Minäkin olen tutustunut kärsimykseen, jatkoi hän hiljaa. — Minä
en tahtonut olla heikko, pyrin kärsimyksen avulla ylöspäin, koetin
vapautua... Meidän täytyy oppia käyttämään sitäkin, muuttamaan se
työksi ja tarmoksi!
Thora Thammers nousi ehdottomasti paikaltaan. Veri kohosi hänelle
poskiin ja hän puhui kiihkeästi.
— Mutta tuo vähäpätöinen henkilökohtainen onni, joka teistä on
sellainen pikkuseikka, on kumminkin kiihotin, paras edellytys työhön.
Voidakseen tehdä työtä täytyy olla onnellinen... tarkoitan että onnen
omistaminen tekee voimakkaaksi. Jos sen menettää tai ei ole omistanut
sitä koskaan, niin juuri tuo seikka lamauttaa voimat.
Hän ei voinut luopua tuosta käsityksestä. Hänen sydämensä kutistui
kokoon ja saattoi hänet jonkinmoisella intohimolla puolustamaan
maallisen onnen oikeutta tuota ankaraa, taivaallista vaatimusta
vastaan. Hänen täytyi puolustautua sitä vastaan, mikä oli mahdotonta.
— Minä en voi... en tahdo, puhkesi hän jälleen puhumaan. — Yksi seikka
on varma: voidakseen saada jotakin aikaan, tarvitsee maallisiakin
edellytyksiä. Jos tuntee henkilökohtaista, maallista onnea, voi päästä
paljoa pitemmälle, saada toimeen paljoa enemmän.
— Niin, mutta te kuvailette tuota onnea yhdessä ainoassa muodossa, ette
usko että maailmassa on mitään muuta olemassa! Juuri sellaiset ihmiset
tulevat onnettomiksi...
Hän sulki Thoran käden omiinsa ja veti hänet viereensä.
Thora karttoi hänen katsettansa.
— Täytyy ryhtyä johonkin, jatkoi hän hetken vaiettuaan.
— Tiedättekö, mikä on minun haaveeni? Se on se, että voisin toimittaa
jotakin, vaikka kuinka vähäistä, työssä ihmisten ohjaamiseksi
eteenpäin... niin että joka askel vaatisi vähemmän verta ja kauhua,
vähemmän aikaa — — — Olette oikeassa, — tarvitsee uskoa, voidakseen
olla mukana siinä työssä — usko on ainoa oiva, voittamaton ase, jota
voi käyttää. Sillä me kerran kukistamme maailman hädän!...
— Tulkaa mukaan! Muistakaa että naiset ovat määrätyt tuomaan maailmalle
pelastuksen!
— Tehkäämme työtä niin kauan kuin päivää kestää! Ja kun me teemme
hyvää, niin älkäämme väsykö! Me saamme niittää aikanansa, jollemme väsy!
Thora käännähti jälleen kiihkeästi häntä kohden.
— Niin, te uskallatte ryhtyä siihen, mutta minä olen kahlehdittu
maahan, minä en voi. Minusta tuo on masentava sana! Rajattoman
tuskallista — kauheata koko ihmiskunnalle! Me saamme niittää,
_jos_ emme väsy! Noihin sanoihin kätkeytyy iäinen iva — se on kuin
pilkkanaurua meille, maan madoille. Sillä me väsymme aina, aina. Me
emme saa koskaan koota hedelmää!
— Se on elämän sana, ihmeellinen sana! Se on kerran kokoova kaiken
voiman yhdeksi ainoaksi mahtavaksi tahdoksi; se on tuliliekin
kaltaisena leviävä sielusta sieluun, — niin että rauhantyö maan päällä
ei enää edisty niin hitaasti.
Thora tuijotti häneen. Hänen kasvojensa ilme oli juhlallinen, ja elävä
usko soinnahteli hänen sanoissansa.
Hän käänsi pois kasvonsa. Hän häpesi omaa itseänsä.
Sitten hän jälleen nousi kiihkeällä liikkeellä.
— Kuinka onnellinen te olettekaan — ja täynnä uskallusta!... Minä,
minä pelkään elämää — — Opettakaa minua, pelastakaa minut, jos voitte,
syvästä tuskastani! Minä nimitän itseäni kristityksi, mutta sitä en
ole. Minusta kaikki on niin sanomattoman tyhjää. En näe mitään Jumalaa,
en taivaassa enkä maan päällä!... Mutta te näette hänet. Te olette
kristitty... Te liitelette siivin maan päällä ja jaksatte kohota kohden
taivasta! — Mutta minä olen sidottu, maahan kahlehdittu! Vapauttakaa
minut, ottakaa minut mukaanne!
Hän vaipui penkille ja tyrskähti hillittömään itkuun Hän koetti
parhaansa mukaan hillitä itseänsä.
— Teidän täytyy suoda anteeksi että käyttäydyn tällä tavoin! Olen niin
väsynyt.
Adèle Harder odotti hetkisen. Sitten sanoi hän hiljaa:
— Rukoilkaa kallis, pyhä Herran rukous. Se suo rauhaa!...
— Ja ettekö te pidä vanhoista virsistämme? Niillä on ihmeellinen
voima. Ajatelkaa mitä ne ovat merkinneet ihmisille! Vuosisatoja ovat
ne lohduttaneet ja auttaneet kärsiviä sieluja. Turvautukaa vanhoihin
virsiimme; ne suovat lepoa! Ne tarjoavat rauhaa väsyneelle!
Hän nousi ja laski kätensä Thoran taivutetulle päälle.
— Antaa teille uskoani! sanoi hän surumielisesti. — Tehän tiennette,
ettei koskaan saa mitään lahjaksi... Teidän täytyy itsenne ansaita se,
mitä tarvitsette voidaksenne elää!
— Käykää nyt istumaan ja olkaa aivan levollinen! Täytyy kestää se, mikä
ei ole korjattavissa, — sen on velkaa omalle itsellensä, eikö niin? Ja
sitten on parasta hakea pelastusta siitä, mikä on suurempaa. Silloin
silmät aukenevat näkemään, kuinka vähäpätöistä pienempi on.
— Ja täytyy koettaa auttaa muita, olla hyödyksi niille, jotka kärsivät.
Minä en tiedä neuvoa parempaa! Ajatelkaa, jos voisi olla mukana
tuottamassa hiukan taivaallista valoa harmaaseen jokapäiväisyyteen...
olla mukana auttamassa rakkautta lisääntymään maan päällä! Sehän on
kaiken edistyksen ehto. Täytyy totuttaa ihmiset vihaamasta toisiansa,
niin kenties he joskus oppivat toisiaan rakastamaankin — — —
Thora Thammers kohotti päätänsä ja katsoi häneen surumielisesti.
— Tuo kaikkihan on mahdotonta toteuttaa! Sitä mukaa kuin elämme, kuluu
meidän olennostamme kulumistaan jotakin pois — se, mikä meissä on
parasta!
— Päinvastoin! Elämä rikastuttaa meitä rikastuttamistaan. Lapsuutemme
ja nuoruutemme on lupausten, on nuppujen aika. Suurempaa on, kun
lupaukset täyttyvät ja nuput puhkeavat kukiksi.
— Mutta sehän ei tapahdu koskaan! Sisimmässämme kaikki sammuu ja
kylmenee!... Kuinka toivoisinkaan että voisin — — —
— Ei saa tyytyä pelkkään toivomiseen. Te tiedätte että kukin tavallaan
itse muodostaa elämänsä! Omasta itsestämme, sielumme syvyydestä
löydämme sen mitä tarvitsemme.
Thora pudisti päätänsä elottomasti hymyillen.
— Minun sisimmässäni ei ole mitään, sillä... en voi sanoin kuvata,
kuinka paljon olen kärsinyt!
— Sitä ei koskaan voi!
— On olemassa niin paljon, jota ei voi pukea sanoihin, lisäsi hän
hiljaa. — Kuinka vähäistä onkaan kaikki muu sen rinnalla, mitä emme voi
ilmaista sanoin. Tämä ei koske ainoastaan kärsimyksiämme, vaan myöskin
korkeinta onneamme, voimaamme ja toivoamme — ja uskoamme!
Hän nousi, kalpeana liikutuksesta. Uinailevat muistot olivat heränneet
eloon.
— Tuntea elävänsä ei aina merkitse sitä että olisi saanut kaikki
mielensä mukaan, kuten kerran toivoi. Se merkitsee että tuntee
omistavansa sielun ja tietää mitä sille on velkaa! — — —
— Ja eikö meidän pidä ajatella sitä hyvää, jonka omistamme? Onhan
meillä kuolematon ikävöimisemme! Se merkitsee siipiparia, jota kyllä
tarvitsemme. Ja meillä on pakopaikkana oma sydämemme. Iloitkaamme että
sen tiedämme ja löydämme tien sinne! Iloitkaamme _kaikesta_, sellaisena
kuin se on! Ainoa, joka on arvomme mukaista, en että voimme käyttää
kaikkea juuri sellaisena kuin se on — ja käyttää sitä hyvin!
Thora istui hiljaa, tuijottaen eteensä.
Adèle Harder oli jälleen käynyt tyyneksi ja lempeäksi. Hän loi Thoraan
iloisen katseen ja alkoi koota tavaroitansa.
— Nyt jäätte te luokseni päivälliselle! Tulkaa, nyt menemme istumaan
tuonne kauemmaksi, metsän ja metsäkukkien ja järven tuoksuun... Istun
siellä joka ilta päivän laskiessa. Silloin on meillä juhla!
Thora seurasi häntä tahdotonna, mutta pysähtyi äkkiä ja jäi katsomaan
häneen, nähtävästi sitä huomaamattansa.
— Niin, sanoi hän vihdoin hitaasti. — Nyt kadun kaikkea mitä olen
rikkonut... kaikkea pahaa, jota olen ajatellut — ja kaikkea, mitä olen
laiminlyönyt. Nyt näen tuon kaiken selvästi!
Adèle Harder laski kätensä hänen ympärilleen ja vei hänet mukanansa.
— Minulla on myöskin se virhe, etten ole tarpeeksi järkevä. Minulla on
täysi syy halveksia itseäni — eihän koskaan toimi juuri kuten tulisi...
Mutta koettakaapa nyt olla iloinen!
— Minä olenkin jo! Iloitsen siitä että tulin luoksenne ja että te
tahdoitte puhua minulle! — Hän koetti hymyillä.
— On olemassa paljon muuta, josta teillä on syytä iloita. Esimerkiksi
siitä, että aurinko palaa joka päivä... mitäs sanotte siihen?
Hän pysähtyi, katsoi Thoraan ja hymyili.
— Onko sitten niin vaikeata uskoa? Onhan maailma täynnä ihmeitä. Mitä
kaikkea kasvattaakaan pivollinen multaa? Eikö jokainen pikku kukka ole
ihme? — — —
— Ja työn ihana lahja, — tuo, että saa olla mukana laskemassa uuden,
paremman ajan perustusta, olla mukana laskemassa valtatietä, joka
johtaa ihmiset parempiin oloihin. Ajatelkaapa vain, että saa olla
mukana siinä työssä — — —
Thora Thammers katsahti häneen ja koetti jälleen hymyillä.
— Niin kyllä! Ja vähitellen kaikki selviää ja tulee jälleen hyväksi!
Hän puhui hitaasti ja hiljaa, kuin tuottaisi se hänelle rasitusta.
— Nyt minun täytyy lähteä, en voi viipyä täällä! Minun täytyy matkustaa
kotiin ja laatia kokoon tavarani!
Adèle Harder syleili häntä vaieten ja saattoi häntä veräjälle.
— Antakaapa minun pian kuulla jotain itsestänne!
Thora Thammers nyökkäsi, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä ja laski
sen polttavalle otsallensa. Sitten hymyili hän hänelle, läksi nopeasti
kulkemaan ja katosi tien käänteeseen.
Adèle Harder jäi katsomaan hänen jälkeensä, ja varjo synkisti hänen
kirkkaan katseensa.
Mutta nyt palasivat pojat — mukanaan nuori tyttö, jota hän opetti.
14.
Thora Thammers oli heti alkanut laatia tavaroitansa kokoon. Hän
ei mennyt päivälliselle, vaan antoi tuoda ruuan huoneeseensa. Hän
valmistui niin hyvissä ajoin että olisi voinut lähteä iltajunalla,
mutta hän tahtoi mieluummin odottaa: lähteä keskiyöllä ajamaan ja
jatkaa aamujunalla.
Silloin voi hän päästä matkaan aivan huomaamatta. Ja sitten voi hän
mennä nummelle — vielä viimeisen kerran!
Mutta sitä hän ei saanut tehdä ennenkuin siihen aikaan jolloin hänen
oli tapana mennä sinne.
Koko päivän hän pysytteli huoneessansa. Oven oli hän lukinnut. Hän
järjesteli hiukan vaatteitansa ja asettui sitten lukemaan.
Useat naisista kävivät tiedustelemassa hänen vointiansa. Ylioppilas
Adelsson tahtoi välttämättömästi tulla sisään näyttämään muuatta kalaa.
Mutta eteisessä oleva järjestäjä oli saanut määräyksen sanoa ettei
rouva ottanut vastaan ketään.
Kun kaikki olivat sisällä illallisella, meni hän alas — ja sitten
nummelle, sille paikalle, missä he olivat istuneet edellisenä iltana.
Hän istuutui odottamaan yhtä tyynesti kuin olisi aikonut palata
seuraavana iltana ja joka päivä.
Mutta hänen huomionsa ei kiintynyt ollenkaan ympäristöön. Hän istui
kumarassa, otsa käden nojassa.
Hänellä ei ollut käsitystäkään ajan kulusta. Hän ei tiennyt oliko
istunut siinä neljännestunnin vai pari tuntia, kun hän äkkiä säpsähti
tuntiessaan Suden-kuonon kädessään.
Hän oikaisihe. Samuel Stern tuli suoraan hänen luoksensa ja katsoi
häneen lempeästi ja ihmetellen.
Hän ei liikahtanut.
Tuskan ilme kuvastui Samuel Sternin kasvoilla.
— Kuinka ovat asiat? En luullut että olisit täällä.
— Minä en viivy täällä, tulin tänne viimeisen kerran... Lähden heti,
matkustan pois ensi yönä! — — Minun täytyy palata kotiin, kotiin
Arvidin luo.
— Mutta minun pitää ensin sanoa sinulle jotakin, — — hän toisti sen
moneen kertaan, ja hänen huulensa vaalenivat, — olen siitä niin
pahoillani... mutta olette oikeassa siinä että olen aina ajatellut vain
omaa itseäni!...
Samuel Stern laski lempeästi kätensä hänen käsivarrelleen ja pakotti
hänet istumaan.
Oli kuin ei hän olisi kuullut mitä Thora sanoi eikä ollenkaan
käsittänyt että heidän nyt piti erota.
Hän teki muutamia omituisen helliä kysymyksiä, jotka eivät ollenkaan
kuuluneet asiaan.
— Et saa nyt lähteä! — Hän istuutui hänen viereensä, pelästyneenä hänen
kasvojensa jäykästä tyyneydestä.
— Miksi olet niin kalpea? kuiskasi hän, — niin kuolonkalpea?
— Tuuliko siihen on syypää? Se kuulostaa niin vihaiselta... Sinähän
ymmärrät tuulten kieltä, — mitä se sanoo, kun se on noin tuimana?
— Se sanoo, lausui Thora hitaasti, — että nyt on kaikki lopussa... Ja
minä rukoilen Jumalaa, etten näkisi teitä enää koskaan!...
Samuel Stern teki ehdottoman liikkeen, joka sai Thoran käännähtämään.
— Mutta eihän se merkitse teille mitään, — huomenna — tai ylihuomenna —
olette unhottanut minut!
— En unhota sinua enää koskaan!
— Huomenna olet unohtanut minut, sanoi Thora hiljaa, itsepintaisesti.
— En unhota sinua enää koskaan, Thora, sen lupaan. Et tiedä, kuinka
rakastan nähdä kasvojasi!... Kun olit nuori, en tuntenut sinua
kohtaan... enkä ketään muutakaan kohtaan... sitä mitä nyt tunnen! Etkö
usko vieläkään, että nyt rakastan sinua sellaisella rakkaudella, jota
sinä kaipaat?
Thora istui huojuttaen päätään käsissänsä.
Sitten hän nosti sen ja hänen silmiinsä tuli kylmä välähdys. Hän puhui
aluksi kuiskaten, mutta sitten hänen äänensä kävi luonnottoman lujaksi:
— On muuan seikka, jota en ole koskaan uskaltanut ajatella!... Lopuksi
olen saanut sen vaipumaan unhoon. Mutta nyt herätän sen henkiin, että
saat kuulla sen! Minua haluttaisi huutaa julki kaikille ihmisille
millainen minä olen! Nyt en enää tahdo että uskot minusta parempaa kuin
minä ansaitsen. Nyt saat tietää millainen minä olen, niin ettet enää
kunnioita minua. —
— Yhtä seikkaa olen aina tavotellut — omaa onneani, sellaisena kuin
sitä kuvittelin! Kun sinä petit minut... minussa on niin paljon pahaa,
josta kukaan ei tiedä... silloin olisin voinut surmata sinut! Sitten
kuljin kuin harhaillen, ajattelin että jossakinhan onneni täytyi olla
löydettävissä — luulin että löytäisin sen Arvidin tykönä... Mutta se
ei ollut siellä... En löytänyt rauhaa. Etsin jotakin, joka voisi tehdä
elämän ihmeelliseksi. Tahdoin omistaa sen, jos se oli tarjona maan
päällä. Olen aina ollut vaatelias ja ajatellut ainoastaan itseäni!
— Eräänä iltana läksin salaa kotoani Arvidin ja molempain pienten
lasteni luota toisen miehen luo... Tein sen monta kertaa! Olin
menehtymäisilläni janoon. Ja tämä oli kuin huumaavaa juomaa. Uneksin
uneni uudelleen, luulin omistavani kaiken maailman ihanuuden!... Sitten
tuli heräämisen hetki ja ymmärsin käyneeni entistä köyhemmäksi...
Ja nyt näin, kuinka rumaa kaikki oli! Elämän juomassa, jota olin
nauttinut, oli kuolettavaa myrkkyä!
Hän kääntyi Samuel Sterniä kohden.
— Nyt olen sanonut kaikki, että te halveksisitte minua, kuten minä itse!
Samuel Stern nousi. Vaivoin hän pyrki puhumaan.
— Tuo kaikki sinun olisi nähdäkseni pitänyt ehtiä unohtaa!
Hänen äänensä kuului tyyneltä, mutta siinä oli hillittyä tuskaa.
— Muistan kaikki paremmin nyt kuin ennen!
— Siksi että olet vaivautunut vetämällä sen päivän valoon — minun
tähteni. Sitä ei sinun olisi tarvinnut tehdä! Olen jo unohtanut sen!
Thora kääntyi poispäin.
— Thora, me olemme tehneet toisillemme paljon pahaa. Anna minulle
anteeksi!... Mutta valkoinen on sittenkin sinun värisi! Katso,
valkoiset perhoset seuraavat sinua yhä vielä!
Thora painoi molemmat kätensä povellensa.
— Et saa puhua minulle tuolla tavoin!
— Thora, millaisissa oloissa sinä nyt elät? Mitä aiot nyt tehdä? Minne
aiot mennä?
Thora ei vastannut. Hän tuijotti eteensä elottomin katsein.
— Sinä levität kylmää ympärillesi, Thora!
Thora kääntyi nopeasti häneen päin. Väri palasi hänen kasvoillensa.
— Siitä olen iloissani! Sittenhän olen sentään voittanut jotain!
— Ei, olet _menettänyt!_ — — Suo minulle anteeksi! Se on minun syyni.
— Ei se tee mitään, sanoi Thora väsyneesti. — Sanoohan niin usein
sellaista, jolla ei tarkoita mitään.
Hänen äänessään kajahti kuin pirstoutuvan kristallin sointu.
Samuel Stern asettui hänen eteensä. Hänen silmänsä kävivät tummiksi ja
säihkyviksi.
— Thora, tässä hiljaisuudessa, jossa ainoastaan yö kuulee meitä, täytyy
sinun saada tietää, tahdon sanoa sinulle, kuinka sinua rakastan!... Ja
sinä! Suo minulle yksi ainoa sana, jonka ääressä voin lämmitellä! Tulen
tänä iltana kolkuttamaan oveasi saadakseni kuulla äänesi!
— Et saa puhua minulle tuolla tavoin!
— Thora, eikö sisimmässäsi ole mitään, joka vakuuttaa, että sinä nyt
voit uskoa minua?
Thora painoi kätensä otsalleen ja sulki silmänsä. Hän tunsi hurjaa
halua heittäytyä hänen syliinsä ja uskoa, uskoa häntä.
Hän seisoi hiljaa hetken. Sitten hän sanoi tyynesti:
— _Ei_! Se on teillekin parasta!... Ja nyt minun on hyvä olla! Sillä
sellaista ei saata kärsiä uudelleen... ei kuin kerran vain!
Hän hymyili, nousi ja ojensi kätensä Samuel Sternille.
— Voikaa hyvin! Ja huvitelkaa niin kauan kuin voitte!
— Se oli vilpitön toivomus, lisäsi hän. — En tarkoittanut sillä mitään
pahaa!
Samuel Sternin suupielet värähtelivät.
— Kiitoksia! Milloin tulet tänne jälleen? Thora katsoi silmänräpäyksen
ajan häntä syvälle silmiin.
— Etkö käsitä vieläkään? kuiskasi hän. — En koskaan enää.
Hän kiiruhti Samuel Sternin edellä tietä alas — ja pääsi huoneeseensa
ketään kohtaamatta. Nähdessään valmiit matkalaukut hän tunsi pistoksen
sydämessään.
Nyt hänen täytyi — _täytyi_ matkustaa!
Hän istuutui akkunan ääreen ja katsoi alas hämärtyvään iltaan.
Aitan luona kasvavain kuusten sinertävä hohde sammui vaihtuen
tummanvihreään — — Tuolla tuli rouva von Asten Marsinsa kanssa. Kuinka
onnellisilta he näyttävätkään!
Silloin tuli hänelle äkkiä ajatus, että nyt ei Thora Thammersista
kukaan enää pitäisi koskaan — nyt oli kaikki lopussa... Ei enää koskaan
— ei koskaan!