Oi nuo illat tuolla ylhäällä — hän ei saanut niitä mielestänsä... Oli
kuin nummen hiljaiset henget olisivat kosketelleet heidän sielunsa
soittimia, sulattaen epäsoinnut sulosoinnuksi.
Ja yhä uusia, täyteläisempiä säveleitä sieltä soinnahteli... Valoisa yö
kasvatteli uusia kukkia. Ja muiden keskellä oli satuhohteessa versonut
esiin harvinainen kukka... nimetön nuppu!
Ah — hänen täytyi nauraa — sillä päivällä oli kaikki ollutta ja
mennyttä. He olivat kaksi vanhaa ihmistä, jotka eivät välittäneet
vähääkään toisistansa — — —
* * * * *
Hän nousi ja läksi kulkemaan rinnettä ylöspäin.
Tänään tiesi hän ainakin saavansa olla yksin — huomenna voi hän kenties
kohdata Thamar rouvan ja Omar Pashan nummella.
Alkoi sataa. Hän istuutui hongan alle. Mielihyvällä kuunteli hän sateen
hiljaista suhinaa, sillä koko luonto odotteli janoisena.
Lämpöisenä kohosi höyry kypsästä ruohosta, — marjakosta saapui viileä
lemu...
Niin kauas kuin silmä kantoi leveni lakeus tummansinisen meren
kaltaisena.
Sää kirkastui. Ilma kävi kevyeksi, taivaankansi kohosi Syvältä maan
povesta oli hän kuuntelevinansa hiljaisia, vakavia ääniä, kohoavia ja
laskevia — kuin olisi maa hengittänyt —
Ja kaukaa kuuli hän joen vakavan äänen. Kuuluihan se ainakin, mutta nyt
se suorastaan tunki hänen korviinsa. Se kuului niin syvältä.
Ja joka suunnasta suhahteli kuiskeita. Omituinen raskasmielinen mumina
täytti ilman.
Pimeni jälleen. Hän näki kuinka kaikki ikäänkuin kävi huonolle tuulelle.
Äänetönnä aaltoili järvi alhaalla. Vesi nousi ja laski, nousi ja
laski... Oli kuin nuo synkät äänet olisivat kohonneet ylös nummelle
saakka, huuhdellen kanervikkoa, saapuneet hänen luoksensa ja saattaneet
hänen mielensä ahdistuksiin. Hänen pitäisi kaiketi lähteä kotiin,
tulisi varmaankin lisää sadetta. Mutta hän ei tullut lähteneeksi. Hän
istui katsoen kuinka järvi liikehti hiljaa, hitaasti, raskaasti...
Silloin muistui hänelle mieleen tarina, jonka hän oli kuullut kerran
maailmassa, lapsena ollessaan.
Oli kerran merimies, joka oli ollut kauan poissa ja palasi jälleen.
Hän kiiruhti kotiseudulleen, nuoruutensa maahan. Ilolta ei hän saanut
nukutuksi yöllä. — Hän ajatteli pientä tupaa, jonka seinämää kukat
peittivät korkealti... ja äitiänsä, joka asui tuossa tuvassa, ja
Dordia, mielitiettyänsä.
Niin kulki hän yötä ja päivää. Vastaantulijoilta hän tiedusteli,
tunsivatko he hänen kotiseutunsa. Ja jos hän kohtasi jonkun, joka
tunsi, loisti hän ilosta. Millaiselta nyt näytti hänen nuoruutensa
maassa? Paistoiko aurinko kuten ennen sisään hänen äitinsä akkunasta?
Kasvoiko porraskivillä vielä sammalta? Ja tuvan ympärillä kasvavat
pienet kukkaset, olivatko ne vielä yhtä raikkaita ja sinisiä kuin
ennen? Tulivatko ne esiin joka kesä, kuten muinoin?
Ja entä kansa siellä ylhäällä, oliko se uljasta ja voimakasta kuten
muinoin, vilpille vierasta? Oliko se säilyttänyt mielensä lämpöisenä,
järkkymätönnä, kuten hänen äitinsä ja Dordi?
Kukaan ei tiennyt tuohon vastata. Hänen täytyi kiiruhtaa ottamaan
itse siitä selkoa. Hän kulki yötä ja päivää. Hänen jalkansa olivat
pöhöttyneet, mutta hän ei huomannut sitä. Ilolta ei hän voinut pysähtyä
ennenkuin sinä aamuna, jolloin saapui pienelle tunturiselänteelle, joka
oli vastapäätä hänen äitinsä tupaa.
Ja aurinko nousi — mutta se ei paistanut tuvan akkunaan. Hän ei nähnyt
äitinsä tupaa.
Silloin valtasi hänet äkkiä väsymys. Hänen täytyi käydä istumaan.
Kesti kauan, ennenkuin hän oli levännyt tarpeeksi jaksaakseen mennä
alas laaksoon.
Mutta kun hän tuli alas, ei hän löytänyt äitinsä tupaa. Se ei ollut
entisellä paikallaan, — portailla ei kasvanut sammalta, eikä niiden
ympärillä kukkia.
Silloin tuli vanha mies ja otti häntä kädestä. — Näen että olet tullut
takaisin! Kiltisti, että läksit tänne katsomaan!
— Missä on äidin tupa?
— Voinethan nähdä että se on palanut!
— Missä äiti on?
— Hän lepää! — Mies viittasi sinnepäin, missä kirkonhuippu kimmelsi. —
Hänen on parempi tuolla vanhan koivun alla.
— Entä Dordi?
— Kohta lähdettyäsi hän läksi täältä muukalaisen miehen seurassa. —
Kaiketi pistäydyt meille?
Silloin nauroi merimies.
— Kiitos kutsusta! Se olisi kyllä hauskaa, — mutta sanopa, missä
on sammal, joka kasvoi portailla? Ja missä ovat kukat, joissa oli
tummansininen sirkkalehti, — se minun täytyy ensin saada tietää — niitä
kasvoi aina täällä oven ympärillä?
Mutta kukaan ei vastannut. Vanha mies oli mennyt pois.
Hänen täytyi istua suurelle kivelle, joka oli ollut oven edessä.
Hän siveli sitä käsillänsä. — Vai olet sinä sentään jäljellä! Sinä
kaiketi vielä tunnet minut?
Auringon laskiessa istui hän siinä vielä. Ja kun se nousi, istui hän
siinä yhä edelleen.
— Sinun täytyy sallia minun istua, olen niin väsynyt! Tuli ilta, ja hän
näki auringon laskevan.
— Aiotko nyt jo mennä tiehesi? Pitäisihän minun mennä vanhan koivun luo
äitiä tervehtimään, — mutta en pysty siihen — — —
Thora muisti, kuinka kammottavasti tuo tarina oli vaikuttanut häneen.
Hän sai kuumetta ja hänet vietiin vuoteeseen. Koko yön houraili hän
kivellä istuvasta merimiehestä ja itki ja rukoili että joku koettaisi
saada hänet sisään — — —
Hänen täytyi ajatella tuota, kuinka paljon ihmisraukkojen täytyi
kärsiä... joka minuutti, joka sekunti on maan päällä kärsimystä. — — —
Hänestä tuntui, ettei hän voinut kestää tuota ajatusta.
Tietämättään oli hän alkanut itkeä.
Koko maailma kävi kammottavaksi. Olihan vielä päivä, mutta tuli pimeä.
Pimeä laskeutui kaikkialle. Kaikki ryömivät sitä piiloon, mutta se
ryömi perästä.
Hän oli kuulevinaan huokailua joka suunnasta. Kaikki äänet vapisivat, —
toinen pyrki verhoutumaan toiseen. — — —
Silloin täytyi hänen kysyä: — Pieni kukkanen, miksi olet niin
alakuloinen? Luulen kuulevani sinun valittavan, näen lehdistäsi, että
väriset. Miksi ovat lehtesi niin vaaleat ja kylmät?
— Tuo suuri taivaan tuuliko siihen on syypää? Onko se kertonut, kuinka
koko avaruus, aina ylimpään pilveen saakka, on täynnä tuskaa? Sekö
saattoi lehtesi noin vaalenemaan ja käymään kylmiksi?
— Ei asiat sentään ole niin huonosti kuin luulet. Minä kysyn metsältä —
— —
— Miksi kuuntelet, metsä, niin synkkänä? —
Sen tiesi hän kylläkin! Syvältä maan povesta, mistä se hakee voimansa,
kuulee se huokausten kohoavan...
Maa huokailee. Sille on juotettu liiaksi verta. Ihmiset eivät tunne
kunnioitusta sitä kohtaan. Mutta se kostaa sen! — — —
* * * * *
Hänen mieltänsä alkoi ahdistaa.
— Tänään on niin kummallista nummella. Pitääkö jonkun täällä kuolla? En
kestä tätä enää. Haluan lähteä täältä pois. Ikävöin merta!
Hänessä heräsi halu puhua tuosta kaihostaan meren luo.
— Ystäväni, tiedän kyllä että olen uskoton! Mutta teidän täytyy antaa
minulle anteeksi, sillä minä kärsin. Kaiho täyttää niin kokonaan
mieleni. Ympärilläni vallitsee yö, joka ei koskaan valkene päiväksi! —
— — — Mutta tuolla kaukana on meri...
— Sen mahtavat, kohisevat laineet suovat vilvotusta — lepoa.
— Teidän täytyy antaa minulle anteeksi — sydämeni ikävöi merta! — — —
* * * * *
Hän häpesi sanottuaan sen. Hän häpesi nummea. Sillä se kohotti äänensä
ja vaati häntä tilille:
— Enkö sulkenut sinua syliini, kun tulit luokseni? Enkö suonut
sinulle lepoa? Enkö vartioinut sinua levätessäsi? Eivätkö lainehtivat
lehvät, eikö ruoho- ja kukkasmeri suonut sinulle hoivaa? Etkö oppinut
oivaltamaan sen syviä syntysanoja? Ja kun taivaan ovet aukenivat
iltaruskon kultavaljakolle, etkö silloin nähnyt vilahdukselta teitä
iäisyyden maahan? Mitä merkitsee vähäpätöinen ihmiskohtalo, ettäs sitä
alati harkitset? — — —
* * * * *
— Suo minulle anteeksi, suuri nummi! Te hiljaiset metsät ja kaikki
kukkaset, jotka tässä seisotte, — kuulen äänenne, kuuntelen teitä!
Tahdon piiloutua kanervanturviin! — — —
— Meren olen jo unohtanut! — — —
* * * * *
Illan tullessa, päivän alkaessa laskea, oli ilma jo kirkastunut.
Thora istui yhä vielä paikallaan. Hän mietiskeli kaikenmoista.
Hänen täytyi matkustaa kotiin Arvidin luo. Kuuluihan Arvid kumminkin
hänelle. Olihan hän hänen miehensä.
Mutta eihän hän ollut kotona, nythän Thora muisti sen.
Niin matkustaisi hän sitten molempain lastensa luo. Hänellähän oli
kaksi lasta. Pitihän heidän saada tuntea että heillä oli äiti.
Mutta eiväthän hekään tosiaan olleet kotona. »Susi» tuli ja nuolaisi
hänen kättänsä. Hän säpsähti pelästyneenä.
— Mitä sinulla on täällä tekemistä, luulin sinun olevan paimenmajalla!
Kaukana näki hän Samuel Sternin tulevan. Hänen lähetessään heräsi
Thoran mielessä katkeruus tuota miestä kohtaan. Hänen täytyi hillitä
itseään, ettei ilmaisisi sitä äänekkäästi.
Susi ei aavistanut mitään. Kaksiviikkoisen rauhallisen seurustelun
jälkeen luuli se kaiken olevan juuri kohdallaan. Se paneutui tapansa
mukaan rauhallisesti maahan ja nojasi päänsä hänen polveensa.
Mutta jo aikaa ennen perilletuloaan huomasi Samuel Stern ettei ollut
tervetullut. Huolestuneena tarkkasi hän Thoran väsähtänyttä ilmettä ja
asentoa. Tietysti oli hän istunut siinä koko iltapäivän.
Tultuaan Thoran luo menetteli hän samaten kuin Susi — ei ollut
tietääkseenkään mistään.
— Minä pujahdin tieheni samaten kuin te. Te näytätte huonoa esimerkkiä.
Thora ei vastannut mitään. Kukat, jotka hänellä oli kädessänsä,
satelivat alas Suden ylitse.
— Miksi te istutte niin väsähtäneenä? Ajatuksetko teitä rasittavat?
Thora huokasi ja käänsi päänsä puoleksi poispäin. — Minä en ajattele
koskaan!
— Se on oikein tehty. Siitä tavasta voi helposti päästä. Mutta miksi
te ette tullut mukaan? Meillä oli oikein hauska: professori puhui
realiteeteista, lehtori ylevämmästä, ylimaailmaisesta katsantokannasta,
ja rouva Sahm, joka on naisten yliopistoon-pääsyn kirpeimpiä hedelmiä,
käsitteli kysymystä, onko ihmistä katsottava muunnokseksi vai
alkulajiksi... Olisittepa vain ollut mukana!
Thora loi häneen aran katseen.
— Minusta te olette niin luonnottoman hilpeä!
— Se on vain paha tapa. Katsotteko että minun pitäisi koettaa päästä
siitä?
Thora kävi levottomaksi. Hän pahoitteli ettei ollut lähtenyt ennen
Samuel Sternin tuloa.
Tämä seurasi katseillaan hänen liikkeitänsä.
Hän olisi halunnut tarttua Thoran käteen ja pitää sitä hiljaa.
— Te istutte aina melkein suorastaan muurahaispesässä, mutta
muurahaiset eivät tee teille mitään. Olen kuullut että muurahaisten
ja perhosten kesken vallitsee ystävyys — missä on henkivartionne? —
Tarkoitan valkoisia perhosia.
Thora ei vastannut mitään.
Mutta Samuel Stern oli tullut vain saadaksensa kuulla hänen äänensä, —
kuullaksensa, voiko se jälleen saada saman soinnin kuin viimein, juuri
hänen lähtiessänsä.
Heidän istuessansa illoin nummella voi tuo ääni suorastaan tenhota
hänet. Kun sen pehmoinen sointu kautta hämärän saapui hänen luoksensa,
tuntui se hänestä olevan jotain salaperäistä, maan toisesta äärestä
tulevaa. Ja väliin tuo ääni sai tuntemattoman värityksen, — sanat
sulivat, muovautuivat kuin silkkikielten lempeäksi soinnahteluksi... Ja
silloin pulpahti aina jotain esiin haaveitten kätketyistä maailmoista.
Se voi saattaa Samuel Sternin tuntemaan vavistusta.
Hän muuttautui hiukan lähemmäksi.
— Sanokaa jotain! Puhukaa hiukan!
Thora kumartui, otti kukan ja mumisi jotain aivan hiljaa.
Samuel Stern ei voinut kuulla sitä tarkoin. Hän nojautui eteenpäin.
— Eikö teitä haluta? Kuinkas asiat nyt oikein ovatkaan? Tuuliko se
taasen on syyllinen?
Hän nousi ja kävi istumaan aivan Thoran viereen.
— Kuinka ovat asiat? toisti hän. — Te tahtoisitte saada aikaan uuden
järjestyksen molekylien kesken, eikö niin?... Eikö täällä ole kylmä ja
kostea?... Vai onko teidän hyvä olla?
Thora hymyili välinpitämättömästi. — Oloni on vallan erinomaista.
Senhän kaikki tietävät.
Samuel Stern loi tuon tuostakin katseen häneen. Thoran silmissä oli
väsynyt ilme. Suuret, tummat silmäterät kuvastivat pohjatonta surua.
— En tahdo enää tulla tänne, sanoi hän äkkiä tuikeasti. — Täällä ei ole
hauskaa!
— Minä säälin Arvidia! virkahti hän sitten.
— Se on luonnollista. On aina sääli miesraukkoja, jotka saavat vaimon,
jota eivät käsitä. Kenen on silloin syy?
Thora kävi hämilleen ja katui sanojansa. Hän oli aikonut sanoa jotain
aivan toista, mutta nyt ei hän muistanut siitä enää sanaakaan.
Samuel Stern kumartui häntä kohden.
— Rauha vallitsee nyt kaikkialla. Syntisellekin suodaan armoa.
Koettakaamme rauhoittua! Eikö täällä ylhäällä ole ihanaa? Minä en
koskaan turmele itseltäni ihanaa hetkeä; ei ole varmaa että se palaa
toiste palaa koskaan!
Thora ei näyttänyt kuuntelevan häntä, ei tietävän että hän oli siellä.
Samuel Stern silmäili häntä huolestuneena.
— Minä luulen että on parasta varoa synkkämielisyyttä... haikeata
epätoivoa... sillä muutoin joutuu jonnekin, jonne ei ole halunnut, —
maahan, josta ei enää pysty palaamaan.
— Tunsin kerran miehen, jota onni ei ollut seurannut. Hän oli luotu
elämään suurissa oloissa ja joutui pieniin. Pieni kaupunki kiusasi
häntä, hänen työnsä kiusasi häntä. Niin tuli hän kesällä tänne
muutamaksi ajaksi. Hän kartteli ihmisiä. Täällä ylhäällä hän oli
iloinen. Täällä hän voi laskea leikkiä ja nauraa. Täällä voi hän
käyttää suuria mittoja, sanoi hän. Hän käyskenteli täällä valkoisten
huippujen keskellä, aina yksin. Päivää ennen kuin hänen oli jälleen
matkustettava takaisin kouluunsa, kulki hän liian kauas — eikä palannut
enää koskaan.
Thora käännähti nopeasti, kiihkeästi häneen päin.
— Minusta on sääli ihmisiä! Sekä niitä, jotka pysyvät paikallaan, että
niitä, jotka menevät liian kauas... niitä, jotka tekevät pahaa, ja
niitä, jotka saavat kärsiä toisten tähden. Elämä on raskasta!
— Niin erinomaisen hauskaa ei se aina ole. Mutta on ihmisiä, joiden
elämä on täynnä kärsimystä, mutta jotka kumminkin ovat onnellisia. He
omistavat elämisen taidon. — — — Kerran aioin minäkin lähteä tieheni...
mutta minulla oli äitini. Se pelasti minut.
— Ja sitten on pidettävä korvat auki ja otettava Onnetar suopeasti
vastaan, jos hän katsahtaa ovesta sisään.
Hän kumartui jälleen Thoraa kohden ja katsoi häneen nopeasti silmin,
jotka piiloutuivat luomien taakse.
— Te kysyitte minulta kerran, kuinka minä olen tullut sellaiseksi,
jommoinen olen — — —, ja nyt minä kysyn, miten te olette tullut
tuollaiseksi. Sellainen ei saa olla! Te unohdatte, että päivä paistaa.
Te muistelette vain, että on ollut yö!
— Kerron teille jotain. Olen tehnyt havainnon, että on olemassa
paljon naisia — varsinkin naisia — jotka onnen ollessa tarjona eivät
tule ottaneeksi sitä vastaan. He ovat nimittäin kuvitelleet, että se
näyttäisi toisenlaiselta. Siksi eivät he rohkene käydä siihen käsiksi.
Heidän verensä ei ole tarpeeksi kuumaa. He ovat niin valveillaan, että
he varovat kaikkea, heidän kylmä epäilyksensä panee kaikki kumoon. Ja
onni menee menojansa — kenties se palaa toiste — ja katoaa taas kuten
ennenkin! Ja yksi kerta on viimeinen!
— Oliko tuo kertomus?
— Ei, elämänkokemus.
Thora käännähti häntä kohden hillityllä kiihkeydellä ja hänen
katseessansa näkyi pilkallinen välähdys.
— Minä tunnen myöskin eräänlaisia naisia. — Tunsin kerran nuoren
tytön. Hänelle sanoi joku: »Sinä olet kuin kukkanen, hennointa tässä
maailmassa, valkosiipinen Iris, — se ei seiso hiljaa kuten muut kukat,
vaan on kuin lennossa kohden taivasta...»
— Nuori tyttö nauroi ja sanoi: »Niin, olen valkoinen Iris. Seison
uneksuen valoisaa untani, ja auringon laskiessa kohotan siipeni ja
lennän kohden taivasta...»
— Sitten sanoi nuorukainen hänelle: »Olet enemmän kuin valkoinen Iris.
Olet minun pyhä kukkani, olet Lotus-kukkani!»
— »Tiedän sen», sanoi tyttö nauraen. »Olen hento ja hienoinen, olen
lotuskukkanen!»
— Aika kulki kulkuansa. Se tahtoi ottaa tytön mukaansa. »Ei minun sovi
seurata sinua», sanoi tyttö. »Tiedät että minä olen hento ja valkoinen,
ja minä odotan ystävääni!» — »Sinun täytyy seurata minua», sanoi aika,
»sinne, minne tahdon viedä sinut!»
— Silloin nauroi tyttö jälleen ja sanoi: »Tuo ei ole minun tieni!
Minulla on ystävä, — olen hänen pyhä valkoinen kukkansa — ja meidän
polkuamme reunustavat metsäruusut!»
— Silloin nauroi aika vuoroonsa. Sillä ei hänen sydämensä ystävä
saapunutkaan. Hän ei tullut koskaan! Ja aika ohjasi tytön pimeille
poluille. Valkosiivet saivat tahrapilkkuja, ne eivät kantaneet häntä
enää!...
— Ei koskaan hän enää uneksi valkoista untansa.
Hän katsoi Samuel Sterniin toivottomasti hymyillen.
Samuel Stern oli kätkenyt kasvot käsiinsä.
Hän kohottautui pystyyn ja katsoi Thoraan, jonka kasvoista loisti
omituinen kalpea hohde.
Hän nousi seisoalleen, kulki muutaman askeleen palasi jälleen ja kävi
istumaan. Vaieten istuivat he hetken.
Sitten katsahti Samuel Stern jälleen Thoraan.
— Minäkin tunsin kerran nuoren tytön...