— Tahdotteko tehdä hyvin ja sanoa että olen lähtenyt matkaan edeltä,
sanoi hän.
Mutta mäen juurella hän poikkesi tieltä ja haki itselleen paikan, josta
voi piilossa pitää tietä silmällä. Salainen ilo täytti hänen mielensä,
kun hän näki kaikkien poistuvan.
Aivan oikein, Samuel Stern ja rouva Thammar pitivät seuraa toisillensa.
Ja Samuel Stern näytti olevan peräti hyvällä tuulella. Oikeastaanhan
hänen olikin paljon hauskempi Thamar rouvan kuin Thoran seurassa.
Thoraa huvitti hänen pieni petoksensa. Nähtävästi ei Samuel Stern ollut
huomannutkaan ettei hän ollut mukana.
Mutta samalla hän tunsi omituista tuskaa siitä, ettei enää koskaan
uskaltanut ottaa osaa mihinkään.
Sillä illat tuolla ylhäällä... nuo saippuakuplat, joita he puhaltelivat
toistensa huviksi, — joilla Thora huvittelitte, siksi että hänellä ei
ollut mitään muuta...
Ehkä Samuel Stern nyt juuri laski leikkiä Thamar rouvan kanssa siitä,
että tuo iltahuvittelu niin kiinnitti Thoran mieltä.
Hänen epäluulonsa kävi äkkiä niin voimakkaaksi, että se himmensi kaiken
hohteen.
— — — Mutta nyt olisikin tuo kaikki lopussa!
Hän kysyi itseltään ivallisesti: Minne hän nyt jälleen oli joutunut?
Tiesihän hän, että kaikki tuo ei ollut minkään arvoista. Miksi oli
sitten elämä käynyt hänestä jälleen mielenkiintoiseksi? Tulisikohan hän
koskaan järkeväksi!
Hän nojasi päänsä käsiinsä. Nyt tahtoi hän tarkastaa kaikkea oikeassa
valossa.
Näin hän oli ajatellut: Kun nuo pikku sadut häntä huvittivat, miksi
halveksisi hän niitä? Kernaasti olisi hän vaihtanut niihin päivän
pitkän tarinan...
Sillä nuo illat olivat kuin ylösnousemus, kuin maan uumenista pulppuava
virvoittava lähde!...
Kimmeltävän pimeyden täyttivät he sydäntensä haaveilla, — sanoilla,
jotka olivat olleet unhoon vaipuneita, jotka toivat muistoja mukanansa!
Epäröiden, arastellen ne tulivat ja ohiliitävä nummen tuuli vei ne
mukanansa.
Ja niihin liittyi toisia sanoja, — sanoja, joita ei koskaan lausuttu,
vaan jotka silti olivat olemassa.
Hän puolustelihe sillä ettei niitä lausuttu, mutta mitä se auttoi, kun
ne sentään olivat olemassa?
Aivan hän väsähti tuota kaikkea ajatellessaan!
Hän oli väsynyt omaan itseensä! Kuinka voikaan hänen sydämensä pelastua
kaikesta hädästä ja tulisesta tuskasta alati yhtenä ja samana, aina
yhtä vahingoittumatonna ja eloisana, elämää isoovana ja janoovana...
Mitä olikaan hän kuullut puhuttavan vanhuuden rauhasta? Missä se oli
löydettävissä?
Hyvä että hän nyt oli päättänyt, että tuosta kaikesta piti tulla loppu.