Hyviä kirjojako?
Liss rouva käännähti rouva Sahmin puoleen, jonka oli niin vaikea
tietää, mitä hänen pitäisi lukea. — Hyvä Jumala, sehän ei ole lainkaan
vaikeata. Kun sanomalehdet eivät hyväksy jotain kirjaa, niin en ikinä
koske siihen! — Ja rouva Liss kääntyi jälleen kenraalin puoleen ja
vakuutti ettei hänellä ollut aavistustakaan pohjoisesta ja etelästä,
hänellä ei ollut hitustakaan paikallisaistia, hän voi täälläkin
kuljeksia ja hakea, löytämättä edes omaan huoneeseensa. Kenraalista se
oli kerrassaan viehättävää. Niin, mutta ylioppilas Adelsson oli ollut
kyllin röyhkeä sanoaksensa, että asuntoonsahan toki löysi jokainen
hyönteinenkin. Hän tarkoitti siis, ettei hänellä ollut senkään vertaa
ymmärrystä kuin hyönteisellä! — — —
Ylioppilas puhui juuri politiikkaa muutamain nuorten kanssa. Kuultiin
hänen lujalla äänellä lausuvan toivomuksen että Ranskalla olisi toki
sen verran järkeä, ettei se alkaisi jälleen kokeilla Bourbon’eilla.
Kenraali loi häneen murhaavan katseen — ei juuri Bourbon’ein takia,
mutta koko hänen esiintymisensä oli niin ärsyttävän häikäilemätöntä. Ja
hän vakuutti rouva Arescholle, että Saksassa ei tuollaisten ihmisten
sallittu olla vapaalla jalalla.
Vähän kauempana kulkivat professori Maurus ja lehtori, keskustellen
yhteiskunnallisista kysymyksistä.
Heihin liittyi muitakin herroja — — lopuksi myöskin tukkukauppias
Stern. Aluksi hän vain sanoi vastaan noudattaakseen tavallista
tapaansa, harmistui sitten hiukan ja löi lopuksi koko asian leikiksi.
Tuo ei miellyttänyt enemmän professoria kuin lehtoriakaan. Professori
ei halunnut kernaasti tulla sekoitetuksi tukkukauppias Sternin
pilapuheisiin, — ne miellyttivät häntä ainoastaan kohdistuessaan
muihin. Lehtorin hymyily kävi empivän epävarmaksi. Kuin apua hakien loi
hän lakkaamatta katseita ympärilleen.
Heidän edessään loikoi Susi. Se kuunteli tarkkaavasti kaikkea — ja
haukotteli.
Jostakin rakennuksesta takapihalta päin kuului Donnan ulvonta.
Neiti Hemb oli mennyt antamaan sille leipää, mutta kun ei voinut päästä
sen luokse, oli hän jonkinmoisen typerän hyväntahtoisuuden valtaamana
pistänyt avaimenreiän leipää täyteen. Tuntiessaan hienon kahvileivän
tuoksun oli Donna joutunut aivan suunniltaan.
Thora Thammers nousi, meni apuun, otti pois leivän ja pysähtyi
keskustelemaan neiti Hembin kanssa.
Nyt nousi rouva Thamarkin paikaltaan.
Hän oli istunut lepäämässä omalla penkillänsä. Hän loi pikaisen katseen
innokkaasti keskusteleviin herroihin.
Tukkukauppias Stern tuli hänen luoksensa.
— Ja he taistelivat filistealaisia vastaan ja David väsyi. Nyt teidän
täytyy levätä. Suvaitsen armossa käskeä teidät mukaani pienelle
kävelyretkelle... Enkö ole sanonut, että teidän pitää jättää lehtori
rauhaan? Te teette itsenne alinomaa syypääksi lainrikkomisiin!
Tukkukauppias Stern nauroi. — Kun rikkominen on käynyt tavaksi, ei enää
huomaakaan että rikkoo. Ette ole suvainnut olla oikein tarkkanäköinen,
arvoisa rouva, Lienettehän kuullut, kuinka hilpeätä keskustelumme oli
me ylistimme elämäniloa, — yksin professorikin yli-inhimillisellä
tavallaan. Ja se on aivan oikein. Ei pidä halveksia niitä pieniä
ilonaiheita, jotka meille tarjoutuvat. Suvaitsetteko huomata, että
minullakin on oma uskontoni!
He menivät alas niityille päin. Tukkukauppias Stern käännähti ja
vihelsi.
Susi kohottautui seisoalleen, oikoi itseään, meni rouva Thammersin
tykö ja liehutti häntäänsä. Tuo oli ystävällinen kutsu että hän tulisi
mukaan, mutta kutsua ei noudatettu.
Rouva Thammers oli pysähtynyt hetkiseksi keskustelemaan neiti Hembin
kanssa ja katsonut poistuvien jälkeen. Hän oli kuullut heidän puheensa.
Olipa tuokin keino kiusata häntä!
Oliko hän mustasukkainen Thamar rouvalle ja noille nuorille tytöille?
Hänen täytyi tosiaankin nauraa itsellensä!
Hän meni huoneeseensa, otti käsipeliin ja katsoi siitä kuvaansa. Se voi
olla hyväksi.
Niin, nuo kasvot olivat täynnä pieniä ryppyjä. Ja entä silmät — oliko
hänellä jo kauankin ollut tuollaiset omituisen surulliset silmät?
Hänelle tuli mieleen muuan yö jonkun aikaa Birgerin syntymän jälkeen.
Hän oli silloin herättänyt Arvidin nyyhkytyksillään. Sinä yönä hänen
silmänsä olivat saaneet tuon ilmeensä. Siitä oli jo kauan! — — —
Mitä voisikaan hänelle sanoa tuo mies, joka ylisteli elämäniloa, joka
ei halveksinut ainoatakaan sen tarjoamista pienistä ilonaiheista?
Kerran oli hän pyytänyt Thoraa vastaamaan johonkin kysymykseen. Mutta
nyt oli hän jo unohtanut koko asian. Hän oli viisas mies — — —
Thora seisoi yhä edelleen peili kädessä — seisoi tarkastaen kuinka tuo
katkera piirre suun kohdalla uurtui yhä syvemmäksi.
Hän alkoi jälleen tehdä tavallisia kävelyretkiänsä ja oli enemmän
toisten seurassa.
Väliin käveli hän ylioppilas Adelssonin kanssa.
Toisten mielestä hän oli käynyt vilkkaammaksi ja näytti terveemmältä.
Ruustinna arveli sitä lämpimän veden ansioksi.
Hän ei myöskään enää välittänyt kartella Samuel Sterniä.
Sattuessaan yhteen he keskustelivat välinpitämättömästi, hilpeästi
turhanpäiväisistä asioista.
Ruokapöydässä oli Thora joutunut istumaan rouva Iversenin rinnalla.
Heillä oli tukkukauppias Stern läheisyydessään, ja tätä katsoi rouva
Iversen suureksi onneksi.
Juteltiin ruuasta, koirista, puhuttiin puita, heinää. Rouva Iversen
ei ollut koskaan tätä ennen tiennyt, että voi olla niin hauskaa puhua
puita heinää.
11.
Thora seisoi eräänä iltana katsoen ulos akkunastaan.
Ulkona oli tyyntä ja hiljaista. Kuu kohosi veripunaisena esiin nummen
takaa. Thora seurasi katseillaan pitkiä, vaihtelevia varjoja. Silloin
valtasi hänet halu päästä tuonne ylös, katselemaan kukkasia ja kaikkea
muuta. Viikon päivät oli hän ollut sieltä poissa.
Hän meni alas. Piha oli tyhjä. Suuressa salissa oli ruvettu
karkeloimaan.
Mutta kun hän tuli nummelle, oli siellä niin omituisen hiljaista. Oli
kuin ei hän voisi tavata ketään. Kaikki olivat käyneet levolle.
Hänen täytyi kulkea kuulumattomin askelin, sillä hän näki tiensä
varrella hentoja, taivutettuja kukkaskupukoita ja kokoonkäärittyjä
lehtiä.
Hän käyskenteli pimeässä maassa, jossa oli tuhansia suljettuja pikku
taloja.
Omituinen tunnelma valtasi hänet. Hän istuutui ja nojasi päänsä kantoon.
Hän loi katseensa kauas valkoisiin tuntureihin, ylös taivaalle, missä
iltarusko oli sammumaisillaan.
Hänestä oli kuin olisi joku tullut.
Hän istui kuunnellen — ja vaipui haaveisiin.
— — — Yö saapui hänen luoksensa, ikuisen lumen hohde otsallaan,
valkoisista säteistä kudottu puku yllään. Taivas oli laskeutunut alas
häntä tuomaan, ja hänen ihmeellinen loisteensa täytti kaiken maan...
Kaukaa harjulta päin saapui pitkiä kuiskailevia ilmalaineita.
Ja korkealta päänsä yläpuolelta, kaukaa, kaukaa kuuli Thora ääniä
toisesta maailmasta, — maailmasta, jonne hän muinoin oli kaihonnut,
mutta ei ollut voinut päästä. Hän istui ihmeellisessä valaistuksessa,
haaveiden, unelmien valossa.
Tuolla, tuolla kaukana oli hänen lapsuutensa kultainen maa!...
Hän halusi tiedustella tietä sinne. Hän tahtoi kysyä mahtavilta
tuntureilta, jotka näkivät kaiken maan ja ylös taivaisiin, missä tie
kävi hänen maahansa. Hän halusi ylös valtaville lakeuksille nähdäksensä
minne tie veisi — — —
Nyt saapui joku jälleen hiljaa käyden... Metsänhaltiatar lähestyi
häntä, hän, joka vallitsi nummella... Sjurin kertomuksista tunsi
hän hänet. Hän kantoi kädessään vihreätä oksaa. Se oli taikasauva.
Jokainen, joka saa hänet nähdä, joutuu hänen valtaansa.
Vavahtaen tunsi Thora nyt joutuneensa metsänhaltiattaren valtaan.
Tulija saapui aivan hänen eteensä.
Silloin täytyi Thoran kumartua syvälle alas.
— Näethän että olen omasi, sinun täytyy auttaa minua, sanoi hän hiljaa.
— Mitä tahdot minulta?
Silloin tunsi Thora sydämen hehkuvan povessansa.
— Tunnen kaihoa!
Metsänhaltiatar katsoi häneen, ja hänen silmänsä olivat tummat ja
täynnä voimaa.
— Mitä sinä kaihoat?
Thora kurotti kätensä häntä kohden.
— Sitä, jota en voi saavuttaa!... Sitä, joka on ikuista!
Silloin kosketti metsänhaltiatar häntä taikasauvallaan, ja hänen
katseensa oli käynyt lempeäksi.
— Nouse ja käy, — muutoin et ehdi perille! sanoi hän, kulkien edelleen.
Thora katsoi hänen jälkeensä, hänen käydessään yli nummen, poistuessaan
pitkien kanervalaineiden keskitse. Missä hänen jalkansa oli koskettanut
maata, siinä hohtivat värit, jommoisia Thora ei ollut koskaan nähnyt,
ja siinä kohdassa, missä hän oli kadonnut näkyvistä, leimusi liekki
mätästen yläpuolella. —
Silloin tuli vieläkin joku hänen luoksensa ja puhutteli häntä — nyt
ihminen.
Thora ei ollut huomannut hänen tuloansa; nyt näki hän hänen istuvan
vieressänsä. Mutta hän ei hämmästynyt; hän ei olisi voinut hämmästyä
mistään, istuessaan siinä nyt voimatta vapautua tuosta haavetilasta,
johon oli joutunut. Hän ei sitä koettanutkaan. Miksi olisi hän sen
tehnyt?
— Mitä sinä täällä teet? kysyi tulija.
Ääni oli lämmin ja lempeä ja se tunki hänen sydämeensä.
Hän tiesi että tulija oli Samuel Stern. Hän näki hänen kauniin suunsa,
jolla oli sama lempeä ilme kuin muinoin nuoruuden päivinä.
Hän ei ollut siitä ihmeissään, eikä siitäkään että Samuel Stern sanoi
häntä sinuksi. Hän istui tuijottaen suoraan eteensä.
— Mitä sinä teet täällä? kysyi hän uudelleen.
— Kuuntelen tuulia, vastasi Thora hiljaa.
Samuel Stern muuttautui hiukan eteenpäin. — Mitä ne sanovat?
— Surullisia asioita ne kertoelevat.
— Olet kuullut väärin! vastasi Samuel. Hänen äänensä kuului hiljaiselta
ja vavahtelevalta.
— Ei, sanoi Thora, — merituuli tietää kaikki — ja tuo pikku tuulonen,
joka tulee laaksosta, sieppaa mukaansa kaikki unettomain öiden
huokaukset ja kuljettaa ne mukanansa tänne.
Samuel kumartui häntä kohden.
— Tiesin, että tulisitte tänne, sanoi hän.
Hän katsoi hiukan ihmeissään Thoraan, sillä hän huomasi ettei hän
ollenkaan tarkannut mitä hän sanoi.
— Metsänhaltiatar on ollut täällä! äännähti hän kuin unessa ja nyökkäsi
vakuuttavasti.
— Ja hän on koskenut teihin taikasauvallansa. Niin, tämähän on hänen
valtakuntaansa!
Samuel Sternin ääni kajahti siltä, kuin olisi hän ilahtunut jostakin.
Thoran tunnelma valtasi hänetkin. Hänestä oli äkkiä kuin nuoruuden
päivinä, kun he vaeltelivat yhdessä ja hän yhtyi Thoran haaveisiin.
Tämä oli rauhoitettua aluetta, jossa he voivat kohdata toisensa...
melkoisen matkan päässä arkielämästä.
— Huomaan kyllä, toisti Samuel Stern nauraen, että metsänhaltiattaren
taikasauva on koskenut teihin. Teistä säteilee pimeyttä!
— Mutta täällä kaikki muuttuu, lisäsi hän, — kaikki näyttää
toisenlaiselta.
Hiljaa hymyillen katsahti Thora ylös ja pudisti päätänsä.
— Täällä käyvät ilmi tunteet ja haaveet, koko sisimmän olennon
kaikupohja. Täällä täytyy olla rehellinen toisiansa kohtaan.
Thora katsoi häntä hiljaisella ihmettelyllä. Hän oivalsi vain
puolittain hänen puheensa.
— Katso, tuolla alhaalla on pimeätä ja ummehtunutta. Mutta täällä
metsänneidon kodissa on portti avoinna meille. Täällä vallitsee
tyyni, täällä olemme suojassa luoteistuulelta. Täällä voimme vaeltaa
vanhoja, tuttuja polkuja. Voimme kertoa toisillemme kaikenmoista —
pitentää sillä elämämme, kuten tuo kuolemaan tuomittu, joka kertoeli
sulttaanille! — — —
— Mitä sinä ajattelet?... Tiedätkö jotain, jota on ihana ajatella, kun
yö on pitkä?... Miksi tulit tänne jälleen?
Thoran kasvot vavahtivat, hänen silmänsä kävivät suuriksi ja väsyneiksi.
— Hain jotakin, sanoi hän hitaasti. — Mitäkö se oli? Sitä en tiedä!
Ei, en luule tietäväni sitä — ajattelin että ehkä voisin saavuttaa sen
täällä, sillä muualla en sitä löydä.
Hän tuijotti eteensä. — Nyt sen tiedän. Tahdoin saavuttaa rauhan.
— Sinun pitää kertoa minulle jotain muuta, — onnesta, jonka olet
saavuttanut!
Thora säpsähti arasti, ja levottomuus näytti valtaavan hänet.
— Onnesta? En tiedä millaista se on. Olen unohtanut millaiseksi sitä
kuvailin.
Hän laski kätensä kasvoillensa.
— Mitä tahdot minulta? Sinä kiusaat minua! sanoi hän hiljaa.
— Päivänpaisteinen unelmasi, jonka uneksit kerran, millainen oli se?
Nyt kääntyi Thora häntä kohden ja nauroi.
— Ei pidä uneksia — se käy niin kalliiksi. Unelmat riistävät pois
kaiken sen mitä omistaa... ja haihtuvat itse olemattomiin.
— Mitä olet kokenut elämän ihanuudesta?
— Elämän ihanuudesta? kuiskasi Thora, katsoi häneen ja peräytyi
vavahtaen. — Niin, se saapui pimeyden täyttäessä mieleni — ja poistui
jättäen epätoivon. Siksi olen unohtanut senkin!
Hiljaisuus seurasi.
Samuel Stern katsoi Thoraa. Näytti siltä kuin tämä olisi unohtanut
hänen läsnäolonsakin.
Thoran miellyttävä asento liikutti häntä. Kuinka hän voikaan näyttää
noin lapselliselta? Kuinka hän oli tullut totuttautuneeksi tuollaiseen
päänasentoon? Se saattoi hänet ajattelemaan kukkaa.
— Kerro joku toinen pikku satu, pyysi hän lempeästi.
— Muista, että täällä on toisenlaista kuin tuolla alhaalla. Täällä
sulkeutuu se ovi, joka vie sinne, ja aukenee se, joka johtaa salattujen
ajatusten ja haaveitten tykö!... Hohtavin valkoisin siivin liitelevät
kevätunelmasi ympärilläsi!... Täällä ei tiedetä ajasta, joka kiitää
tiehensä, täällä ei mikään ole ohitse!
Thora kävi jälleen levottomaksi. Hän nousi äkkiä — mutta
istuutui jälleen. Samuel Sternin ilme vaikutti häneen omituisen
vastustamattomasti.
— Tiedäthän, jatkoi tämä, — että se, johon tuo vihreä taikasauva on
koskenut, näkee salatunkin, — näkee toiset ihmiset oikeassa valossa...
Sano, mitä näet nyt!?
Thora istui hetken, punniten mitä sanoisi.
— Minun täytyy tosiaankin nauraa! Tiedän erään henkilön, joka on niin
iloinen, ettei edes näe kyynel- ja veripisaroita... Se johtuu siitä,
ettei hän koskaan ole lahjoittanut sydäntänsä kokonaan.
— Kerrot aivan väärin!
— Ei, olen oikeassa. En ole mies, niin että voisin unohtaa — — —
— Olet unohtanut tuon vanhan laulun:
»Tuskan tuikeen riemun ääniin
Kätken, poika poloinen!»
Et tiedä, että on olemassa mies, joka on taistellut, kunnes päivä kävi
helteiseksi, ja yhtä monta kertaa kuin meren rannalla on hietajyväsiä,
ja joka sanoo itsellensä: »Tuota, mitä tänään olen tehnyt, olen
ajatellut, en tee enää koskaan, se oli viimeinen kerta!»... Mutta hän
tekee sen yhä uudelleen. Viimeinen kerta ei tule koskaan. Se tekee
hänen mielensä niin raskaaksi. Kerro nyt jotain muuta, jonka tunnet
paremmin... Missä olet ollut koko tuon pitkän ajan?
— Missäkö? Olen käyskennellyt hakien... olin kadottanut jotain... en
löytänyt koskaan rauhaa. Yöllä minusta oli kuin en olisi levännyt
vuoteessani, vaan kuljeskellut pimeässä. — — — Joku tahtoi auttaa
minua, mutta ei kukaan voinut sitä tehdä. »Antakaa minun mennä», pyysin
minä, »rukoilen teitä, antakaa minun mennä! Tahdon mennä sinne, jossa
ei ole ketään... tahdon kuihtuneiden lehtien tykö, kaiken tykö, joka on
kerran kukoistanut, mutta lakannut olemasta.» —
— Ja minä tulin suureen erämaahan... Silloin saapui yö luokseni. Se
sulki raskaat silmäluomeni. Ja minä pyysin, ettei kukaan häiritsisi
minua.
— Silloin sanoi minulle joku: »Miksi suret sitä että ruoho lakastuu ja
laulu vaikenee ja kynttilä palaa loppuun. Sellaista on elämä!» —
— Mutta käyskentelin vain tuolla ulkona. En löytänyt missään rauhaa...
Silloin tuli luokseni joku pimeässä ja sanoi: »Mitä haet sinä täältä?
On parempi että seuraat minua, niin löydät kenties jotakin, jota voit
käyttää!»... Suru otti minut siten huostaansa ja vei minut omaan
maahansa. Siellä on niin monta kuilua, ja tie vie aina alemmas.
— Niin olin siis siellä... Siksi tulin tänne viime kesänä, että olin
ollut siellä, — minun täytyi levätä hiukan. —
Samuel Stern aikoi sanoa jotakin, mutta Thora esti sen. Hän laski
kätensä hänen käsivarrellensa.
Sitten kohotti hän jälleen kätensä ja painoi ne vasten otsaansa.
— Väsyin niin kovin! En löytänyt mitään, jota olisin voinut käyttää, —
silmäni eivät nähneet mitään!
Hän pudisti päätänsä. — Ja nyt en enää tahdo hakeakaan!
Hän oli puhunut soinnuttomasti ja epäselvästi, ikäänkuin sanat olisivat
väkisin pyrkineet esiin, — ja kun hän ehti viime sanaan, katkesi ääni,
päättyen epäsointuun.
Hän nousi. — Tahdon nyt lähteä, kuiskasi hän melkein kuulumattomasti.
— Ei! — Samuel Stern sai hänet jälleen istuutumaan. — Nyt kerron minä
vuorostani, ja jotakin, joka on oikein totta.
— Oli muuan ilta täällä nummella. Eräs mies tuli tänne tervehtimään
ja kiittämään viimeisestä. Ja hänet lausuttiin tervetulleeksi ja
hänelle kerrottiin, että joku toinenkin oli tullut tänne. Hän oli
aavistanutkin, että tuo toinen tulisi. Ja mies käyskenteli täällä
ihanan luonnon yksinäisyydessä. Hän tarkkasi kuunnellen nukkuvia
lintuja ja kukkasia. Hänestä tuntui että niiden täytyisi kaikkien
uneksia tuosta olennosta, joka täytti hänen mielensä. — — —
— Tuo mies oli elänyt hyvin hurjasti. Hän ei uskaltanut pysähtyä tuon
naisen kasvojen eteen. Sillä nainen tahtoi kostaa, tahtoi yllättää
hänet hänen ollessaan väsynyt ja voimaton — ja saattaa hänet kauhun
valtaan. Mies käyskenteli myöskin synkkiä polkuja, — tuskan tiet ovat
monenlaiset. Ja hänkin haki. Hän oli kadottanut jonkun ja tutkisteli
vaellusretkellään: »Minne jouduitkaan?» Mutta ei kukaan vastannut
milloinkaan! —
Thora oli istunut liikkumatonna, eteenpäin kumartuneena, kädet ristissä
toisen polven ympärillä. Nyt nousi hän hitaasti.
— Sinun täytyy antaa minun mennä. En tahdo kuulla enempää! — Kaikki käy
niin kummalliseksi! —
Samuel Stern nousi myöskin.
— Osaan toisen kertomuksen, joka on paljon hauskempi! Sen kerron
sinulle huomenna, kun päivä sammuu. Muista, että sinun pitää tulla
tänne minun kertomukseni takia, — ja siksi että sen, joka on
metsänhaltiattaren vallassa, täytyy tehdä niin!
Thora ei vastannut. He eivät enää puhuneet kumpikaan. Samuel Stern
saattoi Thoran aivan hänen ovellensa saakka.
Sitten pyysi hän vain että Thora nukkuisi, sillä niinhän oli tapana
tehdä tähän vuorokauden aikaan.
Tultuaan ylös huoneeseensa, seisoi Thora hetkisen aivan hiljaa.
Sitten meni hän akkunan luo ja aukaisi sen katsoaksensa ulos.
Pikemminkin oli hänen huolehdittava siitä että heräisi, hänen pitäisi
pelastukseksensa takertua johonkin luotettavaan ja todelliseen — — —
Syvänteistä kohoova sumu verhosi tunturit ja piilotti nummen.
Pehmoisena ja valkeana se kiertyi talojenkin ympärille. Sitä, mikä oli
suurta, ei Thora enää voinut nähdä, mutta kaikki vähäpätöinen — talot,
veräjä, pikku puut — kasvoi kasvamistaan tuon valkoisen hulmuavan
hunnun keskellä ja kävi kammottavaksi.
Oli kuin koko todellisuus olisi muodostunut joksikin sanattomaksi,
unelmaksi, joka liikkui sielun syvyydessä. Hän ei päässyt siitä
selville.
— Mitä minun tarvitsee siitä välittää, ajatteli hän lopuksi, päästyään
vihdoinkin vuoteeseen. — Vieras ihminenhän hän vain on!
* * * * *
Seuraavana päivänä oli Thora Thammersilla niin tummat varjot silmien
alla, että ruustinna vaati hänet tilille lämpimän veden käytöstä.
Ruustinna muistutti hiukan rouva von Astenia siinä, että huolehti
niistä, joille soi hyvää, erinomaisen rasittavalla, itsevaltaisella
tavalla.
Hänen onnistuikin saada rouva Thammers käsittämään, mikä hänelle
olisi hyödyllistä, vieläpä käsittämään että hänen siveellinen
velvollisuutensa oli olla saapuvilla illalla vietettävässä juhlassa.
Basaarin jälkeen aiottiin vielä tanssia.
Illan tultua oli Thora tosiaankin toisten mukana. Hän istui katsoen
heidän huvitteluansa. Hänen mielensä kävi aina niin alakuloiseksi, kun
hän kuuli tanssimusiikkia ja näki ihmisten tanssivan. Hän voi saada
kyyneleet silmiinsä. Hulluahan se tietysti oli.
Samuel Stern tanssi rouva Iversenin kanssa ja näytti huvittelevan
oivallisesti. Sitten tuli hän Thoran tykö.
— Mitä te istutte ja mietitte? Teidän pitäisi tanssia ja tehdä hyvää!
Thora vastasi heikolla hymyilyllä. — Täällä ovat kaikki niin hilpeitä.
Mutta minusta olisi niin rasittavaa nauraa ja jutella tuolla tavoin —
eiväthän kaikki nuo ihmiset sentään voi olla niin iloisia.
Tätä sanoessaan ei Thora kylläkään tarkoittanut toisia, vaan ainoastaan
Samuel Sterniä.
Tämä nauroi. — Kyllähän me olemme iloisia, vaikkemme silti ole
sitoutuneet tuntemaan samaa iloa tunnin kuluttua — tuskin viiden
minuutin kuluttuakaan! —
— Te pudistatte hiukan halveksivasti päätänne, näyttää minusta, —
arvelette että sellainen on rehellisyyden puutetta. Te erehdytte,
— kaikki riippuu vain mielemme hetkellisestä virityksestä. Se on
näyttämöllistä koristelua meidän elämässämme. Kauan ei sitä kestä,
mutta tämä riippuu varojemme niukkuudesta — ihmisethän ovat aina köyhiä
tavalla tai toisella. Täytyy käytellä järkevästi sitä, mitä on tarjona.
Katsokaapa tuota ylioppilasta, joka saa tanssia Thamar rouvan kanssa,
— hän on ylen onnellinen. Ja noiden toisten pyörivien parien joukossa
on varmaan muutamia, jotka ovat melkein onnellisia. Hyvä Jumala, jospa
kerrankin pääsisi niin pitkälle!
Thora nauroi. Tuo nauru sopeutui niin hyvin hänen matalaan hillittyyn
ääneensä, jolla oli niin tummahko, pehmoinen sointu.
— Olette oikeassa, sanoi hän, — tunnelma vaikuttaa perin juhlalliselta!
— Nyt soittaa Don Miguel sietämätöntä valssiansa. Sitä te tietenkään
ette halua tanssia! Olen myöskin luvannut näyttää rouva Iversenille
pari taulua, jotka minulla on tuolla alhaalla asunnossani. Tuletteko
mukaan?
Samassa tuli rouva Iversen, ja he menivät alas pieneen taloon tauluja
katsomaan.
Toinen niistä oli Crivellin madonnankuva. Se esitti hentoa, hiukan
kumaraa vartta, kalpeita, surumielisiä kasvoja. Mutta tuossa olennossa
oli salaperäistä viehätystä, ja puolittain maahan suunnattu katse oli
täynnä suloutta.
— Kaunis ei hän tosiaankaan ole! virkahti rouva Iversen. — Anteeksi,
mutta minusta hän muistuttar rouva Thammersia.
— Niin minustakin. Ja tämä tässä on pyhä Fransisko. Tarun mukaan
hän tulee käymään luostarissa, jossa viljellään orjantappuroita
itsekidutusta varten. Hän muuttaa ne ruusuiksi! —
— Se oli kiltisti. Minä olen myöskin sitä mieltä että on ennen kaikkea
pyrittävä tekemään elämää miellyttäväksi. Ja on oikein hauskaa että
joku keksii maalata jotain tällaista noiden ainaisten madonnojen
asemesta. Mies sentään aina koristaa paikkansa!
Tukkukauppias Stern meni rouva Thammersin tykö, joka seisoi yhä vielä
madonnan edessä.
— Te näytätte siltä, kuin ette aikoisi tulla tänä iltana. Muistakaa
että olette taian kahleissa!
— Kertomuksenne haluan kyllä kuulla, sanoi Thora tyynesti. — Se
varmaankin huvittaa minua. Minunkin on ennen kaikkea pyrittävä tekemään
elämäni mahdollisimman miellyttäväksi.
* * * * *
Mutta tämä ilta ei jäänyt ainoaksi. Satu ei ehtinyt päähän saakka.
Eikä vielä toisenakaan iltana. Aina siitä jäi jotain jäljelle vielä
seuraavaksi.
Kaksi viikkoa oli kulunut — ja vieläkään ei Thora Thammers ollut saanut
sanottavaansa lausutuksi.
Mutta nyt tuosta täytyi tulla loppu. Sen oli Thora aikonut sanoa jo
toisena iltana. Mutta hän ei saanut sitä huuliltansa.
Muutoin — miksi ei hän oikeastaan olisi tätä jatkanut? Häntä huvitti
tarkata Samuel Sterniä, verrata hänen olentoansa päivisin täällä
alhaalla ja illoin ylhäällä nummella. Täällä — kuinka arasti hän
salasikaan, että mikään voi järkyttää hänen tunteitansa! Kaiken vakavan
hän lykkäsi luotansa, jutteli tyhjiin!
Ja sitten — kun alkoi melkein näyttää siltä kuin he kiintyisivät
toisiinsa tavallisina hyvinä ystävinä — tuli aina äkillinen,
käsittämätön käänne. Samuel Stern perääntyi arkaillen, ikäänkuin olisi
alkanut häntä pelätä. Hetkisen tuntui Thorasta, kuin pelkäisi hän
Thoran käsittävän hänen sanansa liian merkitseviksi, luulisi hänen ehkä
arvelevan, että Samuel Stern voisi rakastua häneen uudelleen.
Hän ei tiennyt, kuinka viisaaksi Thora oli tullut ja kuinka hyvin hän
nyt ymmärsi maailmaa. Hän ei tiennyt, ettei Thora luottanut ainoaankaan
hänen sanaansa niin, että olis kätkenyt sen sydämeensä. Oli vahinko
ettei Samuel Stern käsittänyt, kuinka täysin levollinen hän olisi
voinut olla, ja kuinka tarpeettomia kaikki varovaisuuskeinot olivat
Thoraan nähden.
Mutta siitä huolimatta Thora kärsi — ja tätä hän ei tahtonut myöntää
itselleenkään — nähdessään kuinka hänen mieltänsä kiinnitti nuo kaksi
nuorta tyttöä, jotka niin ujostelematta häntä hakkailivat. Thora ei
rohjennut itselleenkään tunnustaa, kuinka häntä hermostutti Samuel
Sternin hilpeä, häikäisevä huikentelevaisuus.
Mutta tuolla ylhäällä — siellä voi tapahtua, että Thora unohti tuon
kaiken... unohti kuluneen ajan... kaiken, mitä välillä oli ehtinyt
tapahtua...
Silloin voi hänestä tuntua, ettei ollut olemassakaan muuta kuin he
kaksi ja että kaikki oli kuten muinoin. Ja hänestä tuntui, kuin voisi
hän istua siellä alati, antaen elämän hiljaa mennä menojansa. —
Se oli noiden nummen iltojen syy! Kun aurinko laski ja tuli tyyntä ja
hiljaista, kun veripunaiset säteet virtailivat yli nummen, värittäen
sen hehkullansa...
Kesäöitten syytä oli kaikki tyyni! Ne houkuttelivat esiin nuoruuden
valoisat haaveet. Ne asettivat heidän eteensä ongelmoitaan
arvattaviksi. Metsänhaltiatar kosketti heitä taikasauvallansa.
He olivat vähitellen alkaneet elää jonkinmoista satuelämää täällä
ylhäällä, rinnan päivien koruttoman arkimaisuuden kera. Päivisin
täyttivät tuhannet seikat Omar Pashan mielen, illoin nummella, luvatun
maan rajalla, olivat hänen kasvonsa muuttuneet. Silloin oli hän hänen
kaltaisensa, josta Thora kerran oli uneksinut. Oi, miksi ei hän ollut
_silloin_ puhunut noita syvällisiä sanoja, jotka nyt niin omituisesti
elvyttivät Thoran sielua! —
Ja kuinka hän voikaan istua ja kertoella tuhansista nummella
tekemistään pikku havainnoista, sekoittaen mukaan muistoja menneiltä
ajoilta ja sijoittaen ne taustalle, joka väritti kaiken!...
Nuo hetket olivat Thoralle kuin suloinen elämys, jonka iän kerran ennen
oli kokenut unessa.
Ja hänen tuli sääli kaikkia ihmisiä, jotka saivat kärsiä, saamatta
tulla tuonne ylös lepäämään.
Nyt hän oli ihmeissään pelosta, jota aikaisemmin oli tuntenut Samuel
Sterniä kohtaan, — ja varovaisuudestaan.
Mutta kun tämä sanoi: — Tuletteko illalla auringonlaskun aikoina
nummelle, minulla olisi hiukan kerrottavaa, — niin ajatteli hän
kumminkin joka kerran, että olisi parempi olla menemättä, — sillä mitä
se hyödytti?
Mutta hänen täytyi sittenkin mennä. Hän oli joutunut hiljaisen virran
vietäväksi.
Ja päivisin oli kaikki niin omituisen pikkumaista. Hän väsyi siitä niin
kovin. Väliin oli hänestä kuin ei hän olisi ollut täysin tajuissansa.
Nummella hän virkistyi. Hän unohti — ja se tuotti lohtua. Ja sitäpaitsi
— pianhan kaikki olisi lopussa!
Hän ei piitannut enää muusta. Todellista elämän onnea ei hän omistanut.
Eikö hän siis voinut suoda itselleen näitä entisyyden haaveita, jotka
haihtuivat päivänkoitteessa. Haaveet olivat sentään parasta mitä hän
omisti.
Heille molemmille tuotti seurustelu toistensa kanssa erikoista huvia, —
siinä kaikki.
Hehän olivat kaksi vanhaa ihmistä, jotka leikkivät satujansa,
omituisia, viattomia satuja, elämän tuskan esiinloitsemia... Kalpeita
pikku kukkasia ne olivat, jotka vain nummen valo purppuroi...
No niin — narrimaisestihan he menettelivät — sekä hän itse että Samuel
Stern myöskin. Epäilemättä hän salaa sydämessään nauroi Thoralle. Ja
samatenhan Thora puolestaan myöskin teki.
Hauskaa pitämäänhän tänne itse asiassa oli tultukin.
12.
Eräänä päivänä aikoivat kaikki parantolan vieraat lähteä huviretkelle
metsään, eräälle tunturimajalle. Siellä saataisiin syödä marjapuuroa
kerman kera ja nähdä muutamia vanhoja kaappeja.
Rouva Thammers oli luvannut ruustinnalle, että tulisi mukaan, ja kun
sitten tukkukauppias Stern pyysi samaa, lupasi hän uudelleen.
Mutta sitten valtasi hänet katumus. Hänestä tuntui äkkiä aivan
mahdottomalta lähteä mukaan.
Puuhattiin lähtöä. Marit Hennerud oli jo ylhäällä majassa, ottaaksensa
vieraat vastaan.