Metsäruusun kukkiessa.
8.
Niin oli siis kukin jälleen saapunut kotiin.
Tuli talvi.
Monesta kävi aika pitkäksi. Tuli kylmä, päivät kävivät lyhyiksi.
Ulkona metsissä ja kedoilla oli niin autiota. Tyhjää oli kaikkialla ja
tiet ummessa, kuin ei ketään olisi kotona.
Puut nukkuivat tajuttomina, valkoisiin kaapuihin verhottuina. Kaikki
vaikenivat, paitsi tuuli, joka kävi saalistamassa.
Lumi kimmelsi ja hohti, kokosi kultaa, hopeata ja timantteja ja
rakenteli muhkeita taloja. Mutta kylmä henki vastaan noista valkeista,
hiljaisista saleista, joissa kuolon enkeli tuntui käyskentelevän
uneksivana.
Paljon oli sellaisia, jotka koko pitkän talven kestäessä vain
odottelivat että se läksisi tiehensä.
Vihdoin tuli sanoma, että kesä teki tuloa.
Kaikki muuttui. Ihmisiin ja eläimiin tuli levotonta eloa. Metsissä
ja lehdoissa kohosivat mehut maasta, kuohuvina kuin nuori viini.
Kullahtavana ja sinisenä pulpahti kevään kaiho esiin lumen alta
jokaisella mäenrinteellä.
Kun niityt alkoivat hohtaa vihreinä valkoisten jäätiköitten
alapuolella, silloin ei Marit Hennerud enää voinut viihtyä kylässä.
Ja kun tuulet kävivät lämpimiksi ja yöt valoisiksi, silloin oli
Metsolan parantola jo valmiina ottamaan vastaan viimekesäiset vieraat.
Vähitellen saapuivat ne kaikki tyyni.
Hienoisena ja punaposkisena, lempeästi hymyilevänä kuten ennenkin,
mutta vielä kaunopuheisempana käyskenteli siellä lehtori, väenlaskua
pitäen.
Kaikki olivat saapuneet — paitsi tukkukauppias Stern ja hänen molemmat
koiransa.
Lehtori ei kaivannut heitä. Mutta Marit Hennerud ja monet muut olivat
siitä huolissansa.
Rouva von Astenilta ei saatu mitään lohtua. Häntä huvitti enemmän puhua
nuoresta insinööristä, joka oli puuhassa keksiä uuden hävitysvälineen.
Oli tullut useita uusiakin vieraita ja sitäpaitsi muutamia aviomiehiä,
jotka olivat saattaneet vaimonsa tänne ja aikoivat viipyä muutaman
päivän.
Kesä lupaili käydä oikein hauskaksi. Kaikki olivat hyvillä mielin. Oli
jo alettu maalata koskea.
Oli ehditty ensi päiviin, jolloin oli niin lämmin, että voi täyttä
totta istuskella ulkona.
Istuttiin suuressa kuistissa, keskustellen pienissä ryhmissä.
Rouva Thamar Gyllenskjold puheli miehensä kanssa ja omisti hänelle
kaiken huomionsa.
Rouva Thamarin mies oli komea katsella. Hänen avoimet tyynet kasvonsa
älykkäine ilmeineen muodostivat omituisen vastakohdan hänen vaimonsa
kasvoille. Tosinhan niilläkin kuvastui jonkinmoinen tyyneys, mutta ne
kertoelivat myöskin salaisista teistä, missä ajatukset hiiviskelivät,
— siellä vilahti välistä esiin jotakin, joka katosi samassa kuin se
oli havaittu. — Ja silmiin voi tulla itsetietoinen valtijanilme, joka
jälleen häipyi hänen rauhalliseen, aurinkoiseen hymyynsä.
Thamar rouva oli varsin viehättävä, kun hän nyt istui kysellen
mieheltänsä kaikenmoisia pikkuseikkoja. Hänellä oli erityinen kyky
keksiä tuontapaisia kysymyksiä — eikä kenenkään olisi tarvinnut niitä
arkailla, sillä hän ei koskaan tarkannut vastausta.
Mutta erästä seikkaa ei tirehtööri ollut koskaan oivaltanut. Hänelle
oli niin mieleen tuo, että hänen oli aina päätettävä kaikesta ja että
hänen vaimonsa oli niin tyytyväinen kaikkiin hänen järjestelyihinsä.
Hiukan kauempana istui rouva Liss, alias rouva Wanda Arescho, oivan,
erinomaisen miehensä kanssa.
Tämä kuului myöskin niihin onnellisiin aviomiehiin, jotka olivat
voineet saattaa pikku vaimonsa tänne ja tulla vakuutetuiksi että hänen
olisi täällä oikein hyvä olla.
Rouva Liss oli kukoistava kuten ennenkin. Hänen lempivärinsä tänä
kesänä oli hiedanväri. Se puki häntä oivallisesti, — yleensä puki häntä
melkein mikä tahansa.
Hän istui jutellen ja piti pienoisia sormiansa innokkaasti liikkeessä.
Aivan läheisyydessä istui Don Miguel, ulkoasu yhtä huolellisesti
hoidettuna kuin edellisenäkin kesänä ja viikset pyöräytettyinä, jos
mahdollista, vieläkin uljaammin ylöspäin.
Konttoripäällikkö Arescho ei saanut silmiänsä käännetyiksi pikku
vaimostansa. Sitä ei kukaan voinut paheksua, — pitihän hänen matkustaa
pois seuraavana päivänä.
Jotkut arvelivat että hän juuri olisi tarvinnut lepoa täällä
vuoristossa, niin rasittuneelta kuin hän näytti.
Rouva Liss myönsi niin olevan, mutta se ei käynyt päinsä. Fredrikin
_täytyi_ tehdä työtä. Eikä hän voinut kuvaillakaan Fredrikiä muutoin
kuin täydessä työssä. Ja Fredrik oli niin tottunut siihen, että rouva
arveli ettei se häntä ollenkaan rasittanut. Mutta olihan ikävää että
hän alati näytti niin huonolta. Se oli hänestä oikein ikävää.
Mies ei sanonut mitään, — hymyili vain.
Niiden mielestä, jotka olivat tunteneet herra Areschon muinoin, hän oli
muuttunut paljon.
Naimattomana ollessaan oli hän asunut yhdessä äitinsä ja tätinsä
kanssa. Siihen aikaan ei hän ollut osoittanut tuollaista hienoa
kunnioitusta naista kohtaan, joka voi tehdä sentapaiset suhteet
niin kauniiksi. Rakkautta oli hän silti saanut osaksensa. Niin
oli hänen itsekkäisyytensä ja mukavuuden rakkautensa tehnyt hänet
välinpitämättömäksi ja opettanut hänet ottamaan vastaan, vaivautumatta
antamalla jälleen.
Tiesiväthän hänen omaisensa niin hyvin, että hän piti heistä.
Nyt oli kaikki toisin. Nyt oli hänen huolehdittava kaikesta, vaikkei
hän vielä ollut täysin ehtinyt sitä huomata, ollen tuollaisen rakkauden
pauloissa, joka häikäisee ja orjuuttaa, niin kauan kuin se kestää.
Joskus hän sentään tuli ajatelleeksi, kuinka välttämättömiltä hänestä
nyt tuntuivat kaikki nuo vähäiset huolenpidon ilmaukset, joita hän ei
ennen tullut koskaan osoittaneeksi, ja hänen mielessänsä heräsi kuin
hämmästelevä tunne, että hän oli laiminlyönyt jotain, jota ei voinut
enää koskaan hyvittää.
Nyt juuri oli hän tuollaisen mielentilan vallassa ja oli tullut
näyttäneeksi hiukan miettiväiseltä, eikä siis ollut ihme, jos rouva
Liss hetkiseksi unohti hänen läsnäolonsa, — varsinkin kun Don Miguel
alkoi kertoella kiehtovalla tenoriäänellänsä ilkeitä juttuja.
Kaikki muutkin läsnäolevat alkoivat vilkastua.
Rouva Sahm oli saanut nuoren, oppineen tohtorin suljetuksi nurkkaan.
Hän halusi nyt tietää, oliko rakkaus tunnettu jo sekundäärikaudella ja
oliko ihmistä katsottava lajin muunnokseksi vai alkulajiksi.
Ärsyttääkseen lehtoria tarjoutui muuan nuori nainen pitämään esitelmää
aineesta, jota ei vielä ollut käsitelty tarpeeksi: miehen heikkouksista.
Muutamat toiset nuoret olivat piirittäneet ylioppilas Adelssonin,
tummatukkaisen pohjan pojan, jolla oli mitä rohkeimmat sinisilmät.
Hänessä oli jotain yleiseurooppalaiselta vaikuttavaa. Hän oli ollut
pari vuotta matkoilla ja oli tullut tänne suoraa päätä Nizzasta.
Hän kiinnitti naisten mieltä. Hän kertoeli niin rohkeasti ja
häikäilemättömästi. Hän oli suorastaan vielä kauheampi kuin Omar Pasha.
Hän kuohui vihasta ajatellessaan että Ranska voi rajojensa sisällä
sietää sellaista pelipankkia kuin Monte Carloa. Ranskan keisari oli
antanut suostumuksensa sen perustamiseen. Tasavallan tulisi sulkea se.
Sen olemassaolo oli rikos ihmiskuntaa kohtaan.— — —
Tästä johtui puhe vanhoihin ruhtinassukuihin, sellaisina kuin historia
ne meille esittää — rappeutuneina, mitä kauheimpaan mädännäisyyteen
vajonneina... Tuollaisten sukujen jäsenten näytti olevan vaikea
kehittyä tavallisiksi kunnon ihmisiksi, — vielä vaikeampi kuin muiden
saavuttaa todellista ihmisarvoa. —
Hänestä pyrittiin laskettelemaan sukkeluuksia, sanoen että hänen
pääparkansa ilmeisesti oli parantolahoidon tarpeessa.
Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt loppuun, vaan jatkoi yhä.
— — Tuolla etelässä hän oli tutustunut uuteen lajiin ihmisiä. Ne olivat
hänestä köyhälistöä, kurjempaa kuin aineellista puutetta kärsivä. Ne
luulivat, että Kaitselmus oli suonut heille rahaa sitä varten että he
huvittelisivat — eivätkä ne pystyneet siihen. Voi hyvä Jumala, kuinka
niiden oli ikävä! Hän näki ne edessään haukottelevina, kaiken maailman
ihanuuden keskellä. —
Nuoret naiset halusivat kernaammin puhua jostakin muusta. Ne pyysivät
häntä kertomaan näkemistään hienon maailman puvuista.
Hän nauroi. Sehän kuului juuri samaan asiaan! Niin, hänen oli ollut
mahdoton olla niitä näkemättä — ja huomaamatta että nykyajan naiset
pyrkivät ratkaisemaan saman tehtävän kuin muinoin kuningatar Kraaka,
mutta vastakkaiseen suuntaan: olla puettu ja kumminkin alaston. Oli
ihmeellistä nähdä, kuinka kunnialliset naiset kilvan jäljittelivät
kuoseja, jotka olivat siveettömäin naisten keksintöjä tai heitä varten
keksittyjä. Erikoisen älykkäältä ei se hänestä vaikuttanut, mutta
kaiketi onkin älykkäisyys jo vanhentunut ominaisuus... Ennenmuinoinhan
poltettiin viisaita naisia!... Erääseen toiseenkin seikkaan oli hänen
huomionsa kiintynyt, nimittäin tuohon erinomaisen kauhistuttavaan
tapaan, millä he kantoivat helmojansa. Minne olikaan joutunut
sulottarien perintö?
Naiset menivät tiehensä. Joko oli tuo mies maankiertäjä tai sosialisti,
taikka myöskin yli-ihminen.
Lehtori seisoi juuri esittämässä rovasti Hembille, että pappien tehtävä
oli tutustuttaa ihmiset ylempään ilmapiiriin, mutta samalla hän myöskin
tarkkasi nuorison puheita.
Nyt hän tuli esiin ja huomautti nuorukaista että hänen käytöksensä oli
sopimatonta.
Tämä nauroi ja lupasi olla vaiti. Hän asettui oveen silmäilemään Thamar
rouvaa.
Lähtiessään oli hän niin silmittömästi rakastunut, että tämä seikka jäi
kahden viikon ajaksi suosituimmaksi keskusteluaineeksi.
Rovasti käytti hyväkseen vapauttaan hakeakseen käsiinsä
tukkukauppias Iversenin. Tämä oli viisas mies. Hänen kanssaan voi
puhua mistä tahansa, ja hyväksi aluksi ryhtyi rovasti nyt puhumaan
fosforihappoisista lannoitusaineista.
Iversen oli juuri aikeissa ostaa maatilan, jossa oli oivallista
suomaata. Mutta tuuma ei miellyttänyt Ninaa. — — —
— Jospa voisit mainita minulle syysi, Nina-muoriseni! — — —
Rouva Iversen istui miehensä rinnalla, kirjaillen hienolla
ruusunpunaisella silkillä, ja tuo työ vaati kaikki hänen ajatuksensa.
Mutta kun mies ei hellittänyt, harmistui hän lopuksi hiukan.
— Anna minun olla rauhassa, Iversen! Syyt — tuo on ilkeimpiä sanoja
mitä on olemassa. Mutta hyvä Jumala, tuollahan tulee rouva Harder,
tietysti mustassa puvussaan. —
— Niin, sanoi eräs naisista, — ihmiset sanovat että hän suree aivan
ujostelematta miestä, joka ei ollenkaan ollut hänen miehensä... Jos
vain tiedettäisiin, ken hän oli, mutta ikävintä on, että sitä ei
tiedetä. —
Kaikki vaikenivat. Oli niin harvinaista että rouva Harder ilmestyi
tänne.
Yksin Don Miguelkin kääntyi, vaikka oli juuri ehtinyt kertomuksensa
jännittävimpään kohtaan. Pyörähyttäen viiksiänsä jäi hän katsomaan
rouva Harderiin.
Tuossa ihmisessä oli jotakin... ei hienostunutta... jotain enemmän
— — — Hän oli kuin »syntynyt prinsessaksi», yksi niitä harvoja sekä
prinsessojen että muiden joukossa, jotka todella vastaavat sitä, mitä
tuolla puhetavalla tarkoitetaan. — — —
Hän seurasi rouva Harderia katseellaan, tämän tullessa portaita
ylös: Ei, hänessä oli jotain tuollaista, jota on totuttu nimittämään
kuninkaalliseksi, kuninkaallista viehättäväisyyttä.
Don Miguelilta ei myöskään jäänyt huomaamatta että rouva Harderin
olennossa ilmeni tuollaista hienoa naisellista viehkeyttä, jonka
vanhemmat naimattomat naiset tavallisesti säilyttävät, jos ovat sitä
konsanaan omistaneet, ja jonka naimisissa olevat, jos sitä omistavat,
tavallisesti menettävät, melkein heti.
Ja hän, joka muutoin aina tiesi kuinka naiset olivat i puetut, ei
kiinnittänyt huomiota yksinkertaiseen mustaan pukuun, joka oli
herättänyt niin paljon pahennusta. Hänestä tuo nainen vain oli
erilainen joka kerran kun hän näki hänet, ja niin erilainen kuin nuo
muut kunnon ihmiset, joihin väsyi niin pian.
Se oli todellakin ihmeellistä, sillä rouva Harder oli kalpea ja
riutunut, oli vailla kauneutta ja näytti vanhalta. Mutta — kauneutta
hänessä sittenkin oli! Sitä oli hänen päänsä asennossa ja tyynessä,
valoisassa katseessa, joka kuvasti pyhää haaveilua.
Ei ainoakaan nainen ollut tätä ennen saattanut Don Miguelia tekemään
tuollaisia havaintoja.
Monen muun valtasi samantapainen tunne, kun rouva Harder tervehtäen
hymyili heille.
Don Miguel nouti tuolin vierashuoneesta. Rouva Harder kiitti, mutta jäi
seisomaan, käsi laskettuna korkealle selkänojalle.
— Tahdoin vain tulla sanomaan jotain... Tuolla alhaalla kylässä asuu
köyhä papinleski. Hänellä on kuusi pientä lasta... Nyt on heillä ollut
tulipalo. Hän on menettänyt pienen talonsa ja kaiken muun omaisuutensa.
Se ei ollut vakuutettua... Ettekö kaikki haluaisi olla mukana häntä
auttamassa?
Toiset alkoivat tuumia että pantaisiin lista kiertämään.
— Kuinka kauhean surullista! sanoi rouva Liss äkkiä. Ja hänen suuret
siniset silmänsä kyyneltyivät melkein. — Mutta, lisäsi hän, pannen
pienet kätösensä ristiin, — lesket selviävät sentään aina jollakin
tavoin! Hyvä Jumala, senhän näkee niin usein, kuinka uskomattoman hyvin
ne selviävät — — — niin että kenties ei olisi tarpeenkaan — arvelen
melkein — — —
Hän jätti lauseensa kesken. Hän tuli ajatelleeksi jotakin, jonka oli
kuullut kerran rouva Thamarilta: että jos ei kenenkään olisi vaikea
olla, niin eihän tietäisikään kuinka hyviä päiviä itse viettää. — Ja
mistä runoilijat sitten kirjoittaisivat? Kaikki ihmiset menehtyisivät
ikävään. — — — Tuota sieti todellakin miettiä!... Ja kun nyt kerran
maailman meno oli järjestetty sillä tavoin... Tietysti oli Luoja
asettanut kaikki sillä tavoin kuin tahtoi sen olevan. —
Tuo ajatus näytti tuottavan hänelle helpotusta.
Mutta tuo listatuuma ei ainakaan häntä miellyttänyt Jos piti johonkin
ryhtyä, niin oli basaari sopivinta. Siitä pääsisi helpoimmalla
hinnalla, Hänen lahjoihinsa nähden oli rahallinen puoli sangen tärkeä
asia. Kun hän osti itsellensä, tuli kaikki niin kalliiksi, että hänen
oli pakko säästää, kun oli puhe muista. Ja nythän hän voisi päästä
asiasta jollakin turhanpäiväisellä romulla, kun se vain näyttäisi
hiukan sievältä.
Ja rouva Liss äänesti basaaria, vaikka hän todellakin oli ajatellut
pääsevänsä täällä kaikesta tuollaisesta... Sitäpaitsi olivat tuollaiset
ihmiset aina niin kiittämättömiä!
Adèle Harder oli seisonut ja kuunnellut ja katsonut häneen hieman
hymyillen.
Sitten hän lausui: — Useimmat ihmiset eivät osaa antaa oikealla
tavalla, — antaa varovaisesti, niin ettei riistä autettavalta enemmän
kuin hänelle antaa, — ei tee köyhyyden taakkaa yhä raskaammaksi kantaa.
Vahvistaahan tulisi ja suoda hoivaa!... Ja useimmat eivät myöskään osaa
ottaa vastaan oikealla tavalla! Heillä ei ole tarpeeksi itsetuntoa. He
antavat nöyryyttää itseään. Sitä ei tule tehdä. Pitää ymmärtää, että
jos on saanut elämän rasitukset monenkertaisina kannettavaksensa, niin
on soturin kaltainen, joka on asetettu vaaralliselle paikalle. Olemme
velkaa kunnioitusta niille, jotka suoriutuvat tuosta kaikesta, — sekä
niille, jotka tukevat heitä... Jos voimme auttaa jotakin, niin on
meillä auttajilla enin syytä kiitollisuuteen! Antamisen ilo on suurin
kaikesta... Niin, siksi tulee sen, joka antaa, olla kiitollinen sille,
joka ottaa vastaan. — Tämän vain halusin sanoa.
Don Miguel oli ottanut vadin ja kierteli herrojen keskellä, jotka
kaikki osoittivat uhrautuvaisuutta.
Tuo harmitti rouva Lissiä. Sehän teki tyhjäksi hänen basaarinsa.
Don Miguelin palatessa Adèle Harderin tykö, katsoi tämä häntä
hämmästyneenä ja anteeksianovasti, ikäänkuin olisi tuntenut
arvostelleensa häntä väärin. Ja Don Miguel tuli katsoneeksi hänen
silmiinsä. Ne olivat kuin sammuneet. Ne olivat silmät, jotka olivat
vuodattaneet paljon kyyneleitä — muinoin.
Hetkellinen heikkous saattoi ne Don Miguelista tuntumaan kauniimmilta
kuin rouva Areschon silmät.
Adèle Harderin lähdettyä alettiin harmitella hänen ihmeellisiä
oppejansa sekä tuota, että oli tultu ryhtyneeksi johonkin.
Lehtorin posket olivat käyneet hiukan punaisemmiksi kuin tavallisesti.
Hän oli loukkaantunut. Hän piti itseänsä kaikessa hiljaisuudessa
erinomaisen jalona henkilönä. Väliin vain hänen mielessänsä heräsi
epäilyksiä, etteivät kaikki tienneet sitä. Niinpä esimerkiksi nyt.
Millä tavoin olikaan tuo nainen katsonut häneen!
Ja hän alkoi esittää omaa katsantokantaansa.
Mutta väliin voi käydä niin, että lehtori ei enää tiennyt puheensa
alkua eikä loppua, ja nytkään ei hän itse eivätkä naiset tienneet,
kuinka hän oli tullut puhuneeksi — analogia-todistuksista ja sitten
lopettaneeksi puheensa herttaisella myönnytyksellä, että henkisesti
voimakkaat naiset kohoavat ympäristönsä yläpuolelle.
Eikö jokin kirjailija ollut lausunut niin?
Hän kääntyi lähellä seisovan ylioppilas Adelssonin puoleen — pitihän
tälle osoittaa hiukan ystävällisyyttä.
Nuori mies sukaisi tukkaansa kädellään. Hän ei tiennyt, oliko joku niin
lausunut, mutta tuollainen väite oli kumottava, sillä sehän oli aivan
väärä. Kukin saavutti suurimman täydellisyytensä juuri pysymällä omassa
lajissansa, — lajin rajoja täytyi olla valmis siirtämään.
Lehtorin vastustaminen tuotti hänelle todellista tyydytystä.
Noustiin paikoilta. Liikuskelu tuntui olevan tarpeen. Rouva Liss
kääntyi innokkaasti Don Miguelin puoleen.
— No totta tosiaan! Rouva Harder on todellakin aivan kuin... eikö
teistäkin?
— On kyllä.
Ensi kerran loi nyt Don Miguel rouva Lissiin katseen, joka ei ollut
ehdottomasti ihaileva.
Rouva Thammers oli noussut ja kulki heidän ohitsensa.
— Ja rouva Thammers, sanoi Don Miguel hymyillen, — eikö hänkin ole
aivan kuin — — —?
Rouva Liss katsoi hänen jälkeensä.
— Ollaksensa niin vanha ihminen, on hän suunnattoman norea, sanoi hän,
käyden oikein miettiväiseksi.
Juuri tuo suunnaton noreus häntä harmitti, ja hieman huoahtaen hän
loi katseen omaan täyteläiseen vartaloonsa. Hän oli päättänyt, ettei
tahtonut tulla lihavaksi. Hänen täytyi täyttä totta käydä käsiksi
tuohon asiaan. Voimistelullako? Hyvä Jumala, siihen tarvittiin niin
paljon tarmoa!
Useimmat vieraista jaloittelivat pihassa.
Kuinka sää olikaan äkkiä käynyt päivänpaisteiseksi ja hohtoisaksi!
Toinen kertoi sitä väsymättömästi toiselleen, samalla kuin myöskin
käsiteltiin basaarikysymystä.
Lehtorille kerrottiin siitä myöskin.
— Hyvät naiset, sanoi hän ystävällisesti, — ja mikä on syy? Nähkääs,
se on vain luonnonlakien seurauksia. Jos teillä, arvoisat naiset,
olisi tarpeelliset fyysismatemaattiset tiedot, niin olisitte voineet
etukäteen laskea että niin kävisi. Eikö totta, herra professori?
Professori Maurus kulki juuri ohitse vatsa ulospäin ja kädet selässä.
Hän hymyili alentuvaisesti, mutta ei sanonut mitään.
Eihän tuollaista sopinut sanoa naisille, ei edes leikilläkään.
Mieliala kävi yhä hilpeämmäksi. Basaarikysymystä pohdittiin innokkaasti.
Juuri rouva Thammersin ikkunan alla oli muutamia raikasmielisiä nuoria
leikkimässä:
»Rosvo, rosvo olit sä,
Kun varastit mun ystävän'!
Mutt' on mulla sulotoivo,
Että löydän ystävän!
Luulen, rallalaa, luulen, lallalaa!
Luulen rallala, ralla lallallaa!»
Rouva Thammers kuunteli heitä alakuloinen ilme kasvoillaan.
Hiukan kauempana kudottiin sarkaa.
Sitä oli sateesta huolimatta jatkunut koko aamupäivän, ja nyt olivat he
jälleen alkaneet väsymättömällä innolla.
»Näin vedämme verkaa, näin kudomme sarkaa.
Vedä verkaa, kudo sarkaa,
Anna kaiteitten käydä!
Näin vedämme verkaa — — —»
Ja he toistivat tuota samaa viheliäistä säveltä — uudelleen ja aina
uudelleen.
Thora Thammers istui heitä katsellen, kunnes hänestä alkoi tuntua
että hän itse liukui mukaan tuohon loppumattomaan sarankudontaan —
hiljaiseen, harmaaseen iankaikkisuuteen.
Mutta seurusteluhuoneesta kajahtivat Racoczy-marssin säveleet, tummina,
säkenöivinä, pehmoisina — — — houkuttelevan hurjina.
Tuo pohjolan poika siellä soitteli.
9.
Tuolla ylhäällä leviää nummi.
Sinne ei tunge mikään melu.
Se hohtelee alkukesän tuoreudessa. Se on kuin ihme.
Ylempänä vielä kimmeltää jäätikkö. Sakea, tuoksuva metsä kiertelee sen
juurta.
On kuin uhkuisi maasta esiin voitonriemua. Elon lähteet pulpahtelevat,
salaperäiset voimat ovat hereillä — ne virtailevat alhaalta maan
uumenista, ylhäältä taivaan avaruudesta.
Joki tästä kertoelee, kohottaen mahtavan äänensä kiitäessään ohitse.
Purot kuiskivat siitä, ja sen tietää myös järvi, jonka pinta kimmeltää
ja karehtii pienin iloisin aalloin.
Ja metsä, täynnänsä voimaa ja elämänrohkeutta ja ylvyyttä, tuoreine
paisuvine vesoineen ja ruusunpunaisine kukkineen — se tietää sen
myöskin. Se käsittää sen.
Mutta ken tietää sanoa, mikä tämän autuaallisuuden on saanut hereille?
Kysy sitä auringolta, kun se tulee haihduttamaan pimeyden synkät
unelmat! Kysy, tietääkö se, miksi käki ei voi olla kukkumatta, ja miksi
on niin tyyntä ja ihanaa tummanvehreässä metsänsiimeksessä, missä
kyyhkynen alati kuhertelee.
Kysy siltä, sillä se on kaikkialla toiminnassa. Ulkona järvellä se
kirjoittelee kultakirjaimin. Kysy, mitä se merkitsee!
Se täyttää kaiken tilan taivaan alla. Leivo pysyttelee tuolla ylhäällä
siintävässä korkeudessa. Mitä se sanoo, se sulaa auringonsäteiden
vilinään — ei kukaan tiedä, kuinka se tapahtuu. Se on kesän
salaisuuksia.
* * * * *
Nummi kohoaa, katoaa siintävään etäisyyteen. Kaikki on nuorta ja
hentoa, pehmoista ja vienoa.
Vaivaiskoivu, kataja ja kanerva tuoksuvat. Ja nyt, kun linnut
ovat tulleet ja kaikki nuo tuhannet hyönteiset ryömineet esiin
piilopaikoistaan, nyt on työtä ja touhua.
Ilma on täynnä nuoria, siroja pääskysiä, joiden on opittava itse
huolehtimaan itsestänsä. Ja alhaalla maassa hypiskelevät pienet pupuset
tai istuskelevat katsoen eteensä suurin, viattomin silmin — tämä kaikki
on heille uutta!
— — — Mättäissä rapisee. Kuuluu onnellista, hiljaista kuisketta ja
sipinää.
Ja valkoiset perhot, valkoiset ja siniset — ne kohoavat ja laskeutuvat
ja kohoavat jälleen. Ne eivät tiedä, minne oikein ovatkaan matkalla. Ne
eivät raski laskeutua alas maahan, ilma on niin suloisaa ja lenseätä.
Ja kukat — hiljaiset pikku kukkaset, jotka ovat nummen koriste, ne
ovat jo melkein kaikki saapuvilla. Toiset jo levittävät suloista
metsätuoksuansa.
Sinikellot seisovat ryhmissä. Ne naureskelevat ja soittelevat vienon,
hillittömän ilon vallassa: »Nyt on juhla — on juhla!»
Ja kaikki toiset kuulevat sen ja kiiruhtavat saapuville: tuossa on
tulipunainen kärsämö, tuossa sauramo, tuolla leinikkö, ja tuolla
kaukana, siellä on Maarian kämmekkä. Se on löytänyt kodin ja suojan
hienoisessa maassa siellä täällä mätästen keskellä. Se tuntee itsensä
hiukan vieraaksi toisten keskellä. Sen sydämessä asustelee haave,
viimekesäinen unelma — synkkiä pikku muistelmia, joista se kertoelee
omalla viehkeällä kielellänsä.
Ja jäniksenkäpälät ja kissankäpälät käydä tassuttelevat kevein askelin.
Ei kukaan kuule niiden liikkeitä. Valkoisina, vaaleanpunaisina ne
kiitävät karkeloiden yli kedon. Koko nummi on niiden kotia.
* * * * *
... Kaikki pysähtyvät kuuntelemaan — kaikki tyyni. Suhina virtaa läpi
ilman. Se taivuttaa niiden päät ja liikuttelee niiden lehtiä.
Nyt saapuvat tuulet läheltä ja kaukaa.
Tulee tuulenlehahdus, joka ajelee hopeansinisiä varjoja yli maan.
Se tuo viestejä tummanvihreältä silkkiruoholta ja kullanpunaisilta
akanhampailta. Se kiertelee mättäältä toiselle, kiitellen viimeisestä.
Tulee tuuli pitkiltä harjuilta, missä metsätähdet hohtelevat. Se tuo
terveisiä ja tietoja orjanruusulta.
Ja lopuksi saapuu mahtava tuuli tuolta kaukaa, missä meri hyrskyää ja
vaahtoilee, — ja yhä kauempaakin, meren toiselta puolen, laajoilta
lakeuksilta ja metsistä.
Se tulee aina tervehtimään nummea.
Se tyyntyy. Se paneutuu levolle kanervikkoon.
Mutta eräässä paikassa se näkee pienten mätästen keskellä kukan, josta
se hämmästyy, vieraan kukan, jota ei koskaan ennen ole siinä ollut.
Tuo suuri tuuli on matkustellut laajalti ja tietää paljon. Se tietää
hyvin, missä tuollaisten kukkasten kotipaikka on.
— Tunnen sinut. Kuinka olet joutunut tänne? Tuolla etelässä olet
puettuna etelän purppuraan, mutta siihen ei sinulla täällä ole varaa!
Kuinkas voitkaan? Minusta sinä olet käynyt hiukan kalvakaksi!
Muukalainen kukka pudistelee hienoa kupukkaansa, josta virtailee
ihmeellistä, vienoa tuoksua. Sen on varsin hyvä olla. Sen lehtiin on
uurrettu kirjoitelmia hienoin piirroin.
Hehkuva purppura — unelma suuresta auringosta — on muuttunut sieluksi.
Mutta kanerva ja sauramo ja metsätähdet ahmivat täysin siemauksin tuota
tuntematonta tuoksua.
* * * * *
Tuuli liitää edelleen.
Joki kiiruhtaa jälkeen. Sillä on viestejä merelle ikuiselta jäätiköltä.
Värähdellen käyvät laineet maanpinnalla, ylhäällä avaruudessa.
Valo häivehtii, vipajaa — kutoo kaavun sinertävästä autereesta, punoo
kruunun säteistä.
Tulee vuolas virta hiljaisia ääniä.
Se on lähtöisin eläimistä, kukista, joka lehdykästä Se on kuin
kullahtava valovirta.
Se kohoaa, — se yhtyy yhdeksi ainoaksi säveleksi.
Se yhtyy lauluksi nummen ihanuudesta.
10.
Thora Thammersilla oli tällä kertaa ollut onni saada huone, josta oli
näköala nummelle.
Nythän hänellä oli se alati edessänsä, ikäänkuin itsellensä varattuna.
Pieni kuisti hänellä myöskin oli, jonka sai pitää melkein yksin. Noista
kahdesta muusta huoneesta, joista myöskin oli ovi sinne, asui toisessa
eräs vuoteen omana oleva nainen ja toisessa ylioppilas Adelsson, jota
sanottiin Omar Pashan sijaiseksi. Häntä ei Thora nähnyt useinkaan.
Omituista kuinka nopeasti aika kului! Viikon päivät oli hän jo ollut
täällä.
Tällä kertaa oli hän tullut tänne yksin ja melkein vastoin tahtoansa.
Arvid oli lähtenyt kuukaudeksi purjehdusretkelle erään ystävänsä
kanssa, Gertrud ja Birger olivat kumpikin omalla tahollaan — ja kaikki
olivat he olleet sitä mieltä että hänen oli tultava tänne.
Itse asiassahan olikin aivan yhdentekevää missä hän oli.
Hänestä oli tuntunut helpotukselta, että tukkukauppias Stern ei ollut
täällä, vaikka tosin sekin oikeastaan oli jokseenkin yhdentekevää.
Naiset olivat jälleen alkaneet pitää hänestä hyvää huolta. Ruustinnalla
oli uusi varasto hyviä neuvoja, jotka epäilemättä olisivat perin
tehokkaita. Itsestään tuntui Thorasta, että hän oli käynyt
järkevämmäksi, — niinpä hän esimerkiksi oli sitten viime kesän tullut
oikein vanhaksi, — niin vanhaksi, kuin ei hänen elämänkirjassansa olisi
enää kuin yksi ainoa lehti jäljellä.
Se tuotti helpotusta sekin.
— — — Eräänä iltana hän istui kuistillaan. Rouva Thamar Gyllenskjold
kulki ohitse, nyökkäsi hänelle ja pysähtyi juttelemaan.
— — — Hän oli tänään tosiaankin alakuloisella mielellä. Hänen miehensä
oli matkustanut pois.
Thora Thammers katsoi velvollisuudekseen lausua muutamia lohdutuksen
sanoja, mutta ne kuuluivat hänen omissa korvissansa niin kömpelöiltä
ja saamattomilta. Varmaankin rouva Gyllenskjold luuli häntä peräti
typeräksi.
Thamar rouva hymyili lempeän anteeksiantavasti ja katsoi häneen.
— Minusta te olette reipastunut entisestänne!... Nähkääs, täytyy olla
järkevä... ei saa aina vain ajatella yhtä ja samaa asiaa, — sitä ei saa
tehdä — eikä surra mitään liian kauan. Se vahingoittaa ihoa!
Thora Thammers kiitti hymyillen noista hyvistä neuvoista — sillä ne
olivat tietysti aiotut hänelle. Rouva Thamar Gyllenskjold ei nimittäin
ollut lainkaan typerä.
Hän jäi katsomaan hänen jälkeensä, kun Thamar rouva nyt asteli
niityille päin.
Hänen käyntinsä oli todellakin kaunista katsella.
Nyt tuli ylioppilas Adelsson.
Hän oli seisonut ovellansa tirkistellen, mutta halusi nähdä vähän
paremmin. Hän pyysi saada käydä istumaan. Hänen mielensä paloi halusta
päästä tuonne niityille päin, mutta hän ei uskaltanut mennä.
Viime päivinä oli rouva Thammers väliin keskustellut hiukan hänen
kanssaan.
Thoraa huvitti tuo mielenterveydestä todistava kauhistus, jota
maailman olosuhteet herättivät nuorukaisen mielessä, samaten myöskin
ihailu, jonka hän omisti Thamar rouvalle, ja hänen pyrkimyksensä
saattaa ihmiset kunnioittamaan hänen nuorekasta miehevyyttään. Hän
pyrki rehellisesti väärentämään hyvän luontonsa, rypisteli usein
kulmakarvojansa ja näytti niin läpitunkemattomalta, että rouva Thammers
kerran hiljaisen leikillisellä tavallansa pyysi saada nähdä hänen
ystävällisen hymyilynsä ja selitti että miehekkyyteen sisältyy myöskin
lempeitä tunteita, ja mahdollisimman runsaissa määrin.
Nuorukainen oli ensin katsonut häneen kylmähkösti — mutta sitten tuli
hymyily esiin.
Rouva Thammersilla oli nyt etuoikeus sanoa hänelle mitä tahansa. Tuon
huomautuksen jälkeen miellytti hän nuorukaista entistä enemmän.
Usein tiedusteli tämä, eikö saisi lainata hänelle kirjoja tai
haluaisiko rouva Thammers jotain muuta. Väliin antoi hän hänelle
kukkia. Hän näytti hänestä niin kalpealta, istuskellessaan yksin
kuistillaan.
* * * * *
Nyt käännähti hän äkkiä rouva Thammersiir päin.
Saisiko hän jutella hiukan hänen kanssaan? Miksi hän oli niin vähän
muun hienoston seurassa? Täällähän oli paljon hienoa väkeä, sekä
herroja että naisia, sanoi neiti Hennerud. Joku päivä sitten olivat nuo
molemmat tanskalaiset paronittaret tulleet ja saksalainen kenraali ja
vapaaherra, joilla oli norjalainen rouva ja joka pelkästä hienoudesta
tuli päivällispöytään varpaillaan tanssien... olisikohan tuo ehkä
jätteitä oleskelusta hovissa? — ehkäpä keisarillisissa vierashuoneissa?
Eikö ollut ihmeellistä kuinka vähällä hienoudella monet noista
hienoista ihmisistä katsoivat voivansa tulla toimeen?... Väliin ne
hänestä vain olivat iloiseen tapaan epäkohteliaita — ja ylpeitä,
samalla lailla kuin niiden palvelusväki...
Eikö rouva Thammers tahtoisi vastata hänelle jotain? Eikö siihenkään
kysymykseen, miksi hän oli niin vähän toisten seurassa?
Rouva Thammersilla oli tapana vain istua ja kuunnella kun ihmiset
puhuivat, vastaamatta mitään. Nyt hymyili hän nuorukaiselle.
— Kyllä, vastaan kyllä... niin, voi kyllä olla niinkin, että hienous on
pelkkää pinnalla olevaa kiillettä, joka voi murtua, eikä kauttaaltaan
luontoa.
— Niin, eikö totta! Ja minä kuulen alinomaa sen murtuvan!
Vilkastuen muuttautui hän lähemmäksi.
— Teille voin sanoa jotain, ilman että te nauratte. En ole kernaasti
ihmisten seurassa, jotka eivät ole hienoja... ja nuo hienot ihmiset
eivät mielestäni ole koskaan tarpeeksi hienoja. Mieltäni alkaa etoa,
oltuani hetkisen heidän seurassansa. Tiedättekö, välistä minusta on
kuin olisin roskaväen seurassa... ylhäisen roskaväen parissa... eikö
totta? Niin, saatte kernaasti nauraa — sillä mikä minä itse sitten olen?
— Niin, minä nauran! Tehän tunnutte olevan perin kokenut mies!
— Niinkö arvelette? Mutta minähän olen aivan unohtanut kertoa noista
molemmista paronittarista ja rouva Iversenistä. — Ensi päivinä he
kohtelivat minua erinomaisella kunnioituksella — he luulivat minua
nuoreksi aatelisherraksi... Nyt kun he ovat saaneet selville että
isäni on _ainoastaan_ maakauppias, eivät he enää tunne rahtuakaan
kunnioitusta minua kohtaan. Luulen melkein että kerron heille että Karl
Johan kerran on ostanut nuuskaa isältäni!
— Miksikä ei Ludvig Neljästoista, sehän olisi vielä hienompaa!
Nuorukainen ihastui. — Luuletteko, että se onnistuisi?
Rouva Thammers nauroi pudistaen päätänsä — nousi paikaltaan ja otti
kirjansa. Näytti siltä kuin hänen hyvä tuulensa äkkiä olisi häipynyt.
Ylioppilas koetti pidättää häntä. — Niin, mutta en sittenkään saanut
tietää, miksi te istutte niin paljon yksin. Te käytte siitä niin
kalpeaksi. — — —
Rouva Thammers nyökkäsi hänelle ystävällisesti. — Tuolla tulee Thamar
rouva! Kiiruhtakaa häntä vastaan, niin saatte avata hänelle veräjän.
Sitähän varmaankin olettekin odottanut, eikö niin?
Kun Thora hiukan myöhemmin tuli alas pihalle lähteäksensä
iltakävelylleen, kohtasi hän siellä tukkukauppias Sternin, jolla oli
muassaan toinen koiristansa. Hän tervehti Thoraa hymyillen, kuin olisi
tämä ollut esimerkiksi rouva Iversen tai kuin hän olisi tykkänään
unohtanut hänet, kunnes nyt sattumalta kohtasi hänet. Donna näytti
muistavan hänet paremmin.
Thoran mieli oli tuosta käynyt hiukan omituiseksi, ja hän oli palannut
jälleen sisään.
Hän ei mennytkään nummelle. Ja seuraavana päivänä hän pysytteli
sisällä, kirjoitellen kirjeitä. Arvidille hän kirjoitti, lapsilleen,
omille sukulaisilleen ja Arvidin sisarelle ja hänen vanhalle tädilleen,
jolle ei tätä ennen ollut vielä ikinä ajatellutkaan kirjoittaa.
Neiti Hemb tuli ylös lainaamaan kirjaa. Hän oli hyvin pahoilla mielin.
Rouva von Asten oli nimittäin joutunut epäsopuun miehensä kanssa ja
ollut niin kauhea, että sisäkkö ei ollut uskaltanut mennä viemään
aamiaista sisään.
Rouva Thammers oli vastaukseksi vain hymyillyt epäilevästi.
Mutta hän ymmärsi sitten liiankin hyvin, että tuon täytyi olla totta,
kun hän tullessaan alas näki rouva von Astenin istuvan kirjailemassa,
mitä hurskain ilme kasvoillaan, ja tiedustelevan liikuttavalla
osanotolla rouva Iversenin pienten lasten vointia.
Oli tunnettu asia, ettei hän koskaan tehnyt niin ahkeraan työtä ja
ollut niin herttainen seurustelussaan ihmisten kanssa, kuin juuri
tuollaisen vihanpurkauksen jälkeen.
Yksin hänen miehensäkin hyötyi siitä.
— Samuel, en tiedä, ymmärrätkö mitä tarkoitan, Samuel, mutta en luule
että on hyvä sinulle että asut noissa vanhoissa huoneissa yksin
koirinesi... Olen vakuutettu että neiti Hennerud voisi järjestää niin,
että saisit tuon suuren kulmahuoneen minun vieressäni... En luule
todellakaan että on hyvä että asut tuolla, hankit vain itsellesi
luuvaloa. Ja sittenhän se olisi niin paljon hauskempaa — — —
— On peräti ystävällistä, Anni, että ajattelet kaikkea, myöskin tuota
luuvaloa, jota minulla ei lainkaan ole! — Tietysti kävisi olomme siten
hauskemmaksi — ja eloisammaksi! Niin, mietin kyllä tuota asiaa.
Hän poistui hymyillen.
Oli helppo aavistaa, että tukkukauppias Stern ottaisi nuoren ylioppilas
Adelssonin siipiensä suojaan.
Ja sen hän teki. Oli melkein kuin hän olisi pyrkinyt itse väistymään
syrjään, suodakseen tilaa toiselle.
Hän soi hänelle tilaisuutta jutella kaikenmoista ja suojasi häntä
niin tarmokkaasti, että lehtorin oli mahdotonta ryhtyä tarpeellisiin
rankaisutoimenpiteisiin tai rehtori Mauruksen osoittaa hänelle
halveksimistaan kyllin selvästi.
Korvaukseksi osoitti ylioppilas hänelle sokeaa jumaloimista.
Eräänä päivänä oli hän sanonut nuorille naisille, että tukkukauppias
Stern hänen mielestänsä oli päätä pitempi muuta kansaa.
Se oli harmittanut heitä. Heidän mielestänsä tuo oli hiukan loukkaavaa
heille. He valittivat siitä Thamar rouvalle.
Tämä nauroi.
— C’est son tigre de Nubie — il n'est pas mort!
Ja ylioppilas Adelsson oli saanut nimensä.
Omar Pashan tulo oli sentään vilkastuttanut kaikkia. Thamar rouva oli
käynyt eloisammaksi ja muut naiset myöskin.
Toisten mielestä oli tukkukauppias Stern vieläkin miellyttävämpi kuin
edellisenä kesänä. Hän ei enää tehnyt niin paljon kiusaa — sen jätti
hän nuoren ystävänsä tehtäväksi.
Ja hänen hilpeyteensä oli tullut jotain uutta — jotain salaperäisen
lämpöisää.
Tiedettiin että Thamar rouva siihen oli syynä. Tuo kävi oikein
jännittäväksi. Alettiin sääliä tirehtööriä, joka oli näyttänyt niin
luottavaiselta ja tyytyväiseltä.
Tukkukauppias oli ollut Metsolassa muutamia päiviä ja oli siellä
jälleen kuin kotonansa.
Hän laski leikkiä neitosten kanssa, käveli rouva Thamarin kanssa ja sai
hyviä neuvoja ruustinnalta.
Thora Thammers tapasi häntä usein aamuisin aamiaispöydässä, kuistilla
kahvia juotaessa sekä iltaisin.
Oli kuin eivät he olisi konsanaan vaihtaneet synkkää sanaa. Samuel
Sternin ääni kajahti hilpeältä kuten sen, joka ajattelee vain sitä mitä
puhuu ja vain yhtä asiaa kerrallaan, — Thora voi kuulla, kuinka hänen
oma äänensä kuvasti menneisyyden varjoja.
Tietysti oli vika hänessä, joka ei voinut olla muiden ihmisten
kaltainen.
Tekemättä itsellensä selkoa syistä, oli Thora näinä päivinä pysytellyt
poissa nummelta.
Nyt tutki hän itseltään, mistä se johtui. Sehän oli aivan turhaa
varovaisuutta. Eivätkö heidän tilinsä olleet suoritetut loppuun? Ja
eivätkö he pian olleet suoriutuneet elämästä?
Mitä hän oikeastaan halusi? Päästä salaa selville Samuel Sternistä?
Tutkia hänen sielunsa syvyyttä? Eikö tuo mies ollut juuri sellainen,
kuin hänen olla tuli? Tahtoiko Thora nyt jälleen alkaa alusta? Tai
halusiko hän kostaa hänelle? Ei, sitä ei hän halunnut — mutta viimeinen
sana oli sittenkin vielä lausumatta. Oli jäänyt jäljelle kärki, joka
kirveli, piikki, joka pisti.
* * * * *
Thoran täytyi melkein nauraa, kuullessaan Samuel Sternin eräänä päivänä
todistelevan neiti Hembille, että ihmisellä ei ollut oikeutta olla
alakuloinen. Ensiksikin se oli sopimatonta arvostelua Luojaan nähden ja
toiseksi se rasitti hermoja.
Rouva Iversen yhtyi keskusteluun. Hän oli aivan yhtä mieltä
tukkukauppias Sternin kanssa. Hän ei koskaan joutunut liiaksi
suunniltaan mistään. Hän nimitti sitä mielenmaltiksi.
Rouva Thammers nousi ja läksi tiehensä.
Kuinka hyvä että Samuel Sternillä oli rouva Iversen seurana. Heidänhän
kävisi hyvin pitäminen hauskaa yhdessä!
Myöhemmin päivällä kävi ilma hyvin lämpimäksi. Iltapäiväkahvi juotiin
ulkona pihassa.
Naiset istuivat suuren pöydän ääressä, herrat joivat kahvinsa
jalkeiltaan.
Puhuttiin uskonnosta, puvuista, muutamasta papista, jolla oli niin
ihmeellinen taito sanan selittämisessä, että ihka tavallisetkin ihmiset
pystyivät luomaan katseen ihmissielun syvyyksiin.
Rouva Iversen tunnusti että hän pyrki rehellisesti kiinnittämään
katseensa näkymättömään maailmaan, mutta vaikeata se oli; ihmiselämähän
oli, kuten tunnettua, mitä ihmeellisin arvoitus... Rouva von Astenissa
oli kaunista tuo, että hän oli niin varmasti vakuutettu kaikista noista
asioista, joita ei voi nähdä.
Rouva Liss istui täysin varustettuna lumoamaan niiden miesten silmät,
jotka näkivät hänet.
Kenraali seisoi lähellä. Hän oli kuin kasvanut kiinni siihen paikkaan
rouva Lissin takia.
Nuori rouva istui leikiskellen kiltin valkoisen kissanpojan kanssa,
jolla oli mustia pilkkuja otsassa, pienet mustat käpälät ja aivan
ruusunpunaiset korvat.
— Pikku Tulla, kuinka oletkaan suloinen! Ei, mutta, neiti Hemb, kuinka
voittekaan sanoa uskovanne ihmisten synnynnäiseen pahuuteen, minun
mielestäni ihmiset ovat oikein hyviä, ainakin sivistyneissä piireissä!
Kuinka hän näyttikään herttaiselta ja hurskaalta tämän sanoessaan,
pitkäin silmäripsien luomat pehmeät varjot poskillaan!