Ja nyt — nyt tuli tuuli kumminkin lopuksi tänäänkin. Hän kuuli sen
syvän, aaltoilevan hengityksen. Nyt se oli täällä!
Sen kohina oli kuin mahtavan, monikielisen soittimen laulua. Oli kuin
se olisi tuonut mukanansa säveleitä koko maailmasta — — —
Kylmä, kostea kuono kosketti hänen korvaansa — sillä he kaksi olivat
ystävykset.
Se oli nimittäin Donna, Samuel Sternin nuori jäniskoira. Se pani sileän
päänsä aivan hänen päänsä viereen ja katsoi häneen. Silmien lempeässä
katseessa oli jotain itsetiedotonta, vielä uinailevaa.
Tuolla tuli myöskin Samuel Stern — sen tiesi hän entuudestaan. Thora
ei ollut puhunut hänen kanssaan muutamaan päivään. Oli sattunut niin,
vaikka Thora ei enää vältellyt häntä. Hän tuli heti Thoran luo ja kävi
istumaan.
— Kuinka voitte? kysyi Thora hymyillen.
— Taivas kuvastuu sielussani kuin rakastetun tytön olento.
— Te ette ole mikään Goethen jumaloija, sen kuulee teidän
sitaateistanne.
— On viehättävä ilma! — sellainen päivä, jonka Jumala luo pyhillensä,
vaan josta syntiset nauttivat!
— Syytetäänkö meitä syntisraukkoja nyt päivänpaisteenkin varastamisesta!
— Niin, te vietätte liian paljon aikaa täällä nummella, hyvä rouva!...
Teillä on todellinen taito istua aivan hiljaa, — te näytätte
sibyllalta, joka istuu tarkaten maailman suonentykintää ja kirjoittaa
viisautensa lehdille — tuulen vietäväksi! — — — Ja te olette täysin
vieras kaikelle, mikä koskee meitä muita. Miksi te ette tullut eilen
jäähyväisiltamaan?
Thora nauroi. — Kun olin pieni ja kotona odotettiin vieraita, olin minä
kovin kärsimätön. Muistan että kerran seisoin jossakin nurkassa ja
rukoilin Jumalaa, että vieraat tulisivat. — Nyt minä mieluummin kartan
ihmisiä.
Hän nauroi jälleen. Hän oli hyvällä tuulella. Hänen naurunsa oli
vienoa, hiljaista ja pehmoista, — se ikäänkuin häipyi kukkasten sekaan.
— Onko tapahtunut jotain uutta? kysyi hän sitten.
— On paljonkin! Virallisen tiedonannon mukaan on lehtori tullut
Pohjantähden ritariksi, palkaksi ansiotöistä, joita on tehnyt
kuninkaalle, isänmaalle — ja ihmiskunnalle, ikäänkuin se olisi jotain
aivan muuta... Edelleen on hänen ylhäisyytensä rouva Thamar matkustanut
pois.
Thora hymyili, hän istui ja hyväili Donnan hienoa päätä, Samuel Sternin
katsoessa hänen kauniita, hiukan liian hermostuneita käsiänsä.
Samuel Stern jatkoi:
— Hän tapaa kertoa minulle, että hänen miehensä panee leiman
kaikenmoiseen koko kaupungissa, mutta en minä usko häntä. Hänen
miehellänsä on nimittäin vain tavallinen hyvä miehenymmärrys. Mitä se
merkitsisi hänen rinnallansa? Mitä suurimmalla helppoudella hallitsee
hän sekä hänet että kaupungin muut vaikutusvaltaiset henkilöt — ilman
että kukaan heistä sitä aavistaakaan, — niin syvältä salaneuvostostaan
hän sen tekee.
— Puhutteko te nyt naisesta, jolle olette omistanut sydämenne?
— Rouva Thamar on nainen, joka on miellyttävä katsella, — hänen
sandaalinsa viehättävät miesten sydäntä, ja ikävä hän ei ole! Mutta
sydäntä ei hänelle pidä uskoa.
— Kaikkein ihmisten pitäisi pelätä teitä. Miksi teitä nimitetään Omar
Pashaksi?
— Se on rouva Thamarin keksintö. Hän kai huomasi jotain
yhdenkaltaisuutta... Tarun mukaan rakasti jumala häntä, mutta ei
tahtonut koskaan sallia hänen suorittaa mitään.
Thora katsahti häneen. Hänen silmänsä — ne voivat väliin aivan
piiloutua luomien taakse — ja hehkua siellä piilossaan.
Thora muutti hiukan paikkaa, otti muutamia kukkia ja sitoi ne yhteen
heinänkorrella.
— Tiedättekö vielä jotain muuta uutta?... Olen varma että _te_ tiedätte
sen... sillä minä luulen... ei, ei se oikeastaan ollut mitään. — — —
— Neiti Schaum on myöskin lähtenyt. Hän ei voinut täällä tehdä työtä...
Hänen piti toimittaa hengiltä jokin kirjailijatar, joka ei ollut
kirjoittanut oikealla tavalla... Toivokaamme että hän tekee sen äkkiä.
Ei edes naistakaan pidä kiusata liiaksi... Tiedättekö, että tuo leppeä
pieni neito on kyky, joka on sukua kuudennentoista vuosisadan kauheille
pedagoogeille!... Hän jättää miehet rauhaan. Naisia hän rakastaa ja
kurittaa. Liian tyhmänrohkeitahan ne ovatkin nuo naiset, jotka eivät
kirjoita niin kuin heidän tulisi. —
Thora nauroi. — Kuinka se sitten olisi?
Samuel Stern jatkoi: — Eiväthän he ole tekemisissä ainoastaan tuon
kiltin neiti Schaumin kanssa... Kun nyt meidän sivistyksemme ei kerran
ole ehtinyt sen pitemmälle — tai, jos niin tahdotte, niin kauan kuin
meidän järkemme ei ole sen terävämpi kuin että me ehdottomasti katsomme
jotakin kirjaa paremmaksi, jos se on miehen kirjoittama, — miksi eivät
naiset Herran nimessä voi kutsua itseänsä Pekaksi tai Paavoksi tai
Matiksi? Täytyyhän ihmisellä olla hiukan ymmärrystä!
— Mutta juuri sitähän naisilla teidän mielestänne ei ole.
— On kyllä — joillakuilla. George Sand ja George Eliot olivat kyllin
viisaita pystyttääksensä kuuluisuutensa miehen nimen turvissa. Ihmiset
pettyivät luulemaan George Eliot'ia vanhaksi papiksi, — ja se tuli
hänen pelastukseksensa. Rosa Bonheur kävi kehityksensä tärkeimpänä
kautena miesten vaatteissa. Muutoin hänet olisi syöty elävältä — — —
Ja mehän olemme kaikki ihastuneita kaikkeen siihen naistyöhön, joka
piiloutuu Goethen nimen suojiin, niin että jos se äkkiä karsittaisiin
pois, me saisimme halvauksen, — — — sillä hänen runoutensa paras
kukkeus olisi poissa — — —
— — — Mutta tuo puheenalainen ajattelematon olento saa pitää hyvänänsä
varomattomuutensa seuraukset!
— Toivokaamme että hän niistä vielä toipuu! sanoi Thora.
Ja hän nauroi jälleen. Hän oli tullut niin hyvälle päälle.
Hän istui katsoen muutamia muurahaisia, jotka kantaa kontustelivat
jotakin... Oikeastaan se huvitti häntä enemmän... Oli oikein surkeata,
että hänellä oli niin vähän harrastuksia, — — — häntä ei liikuttanut
vähääkään kuulla kaikista noista naisista, jotka olivat pelastaneet
henkensä, sekä tuosta, joka oli tuomittu sen menettämään. Kernaimmin
hän oli kuulematta lisää — — —
— Onko vielä muitakin, jotka ovat matkustaneet? kysyi hän kumminkin. —
Minä luulen... ei, ei se ollut mitään. — Hän pudisti hymyillen päätänsä.
— On kyllä, lehtori. Hänen heikkoja yrityksiänsä olla sukkela tullaan
varmaankin kaipaamaan. Ja huomenna lähtee kaksi meidän kauneista ja
mitä häikäilemättömimmistä nuorista naisista tiehensä.
— Ei, nyt täytyy teidän lopettaa... sekä rouva Thamar että nuo nuoret
neidit??... Minä luulen — — —
— Oletteko te aina niin luulevainen? Tarkoitan että onko teillä tapana
yhtä mittaa käyttää tuota tekosanaa?
Samuel Sternin ääni kajahti hilpeältä.
— Älkää näyttäkö niin pelästyneeltä! Sanokaa nyt vihdoinkin, _mitä_ te
luulette!
— Senhän kyllä voin tehdä. Eivätkö ne ole teille jokseenkin
tarpeellisia, kaikki nuo naiset?... Eikö teillä täydy aina olla
joitakuita, jotka teitä jumaloivat, samalla kuin te itse pysytte täysin
tyynenä? Suokaa anteeksi, — minä aina pelkään sanoa jotakin, sillä jos
sen teen, niin sanon samalla liiaksi. Sitä ei pitäisi tehdä, mutta minä
luulen, — niin minä luulen, että naiset ovat pilanneet teidät!
Hän kumartui alas silittämään Donnan kaulaa, aivan pelästyksissään
siitä mitä oli sanonut. Hän kuuli ivan Samuel Sternin äänessä hänen
nauraessaan.
— Te osoitatte minulle aivan liian suurta kunniaa, hyvä rouva!...
Vai niin, vai sen huomion te olette tehnyt! Niin, minä olen kyllä
perin katala olento. — Naiset ovat kaikki tyyni huolissaan minun
autuudestani. Mutta mitä ne voittavat arvosteluillaan? Ken pystyy minua
pidättämään luonansa? Mitä he saavat saaliiksensa? jotain, joka oli
eilen olemassa ja on tänään kadonnut olemattomiin, jotain, joka on
minuuteni uloimmalta pinnalla, — — — mitä äärimmäisimmässä etäisyydessä
sisimmästä olennostani!... Ihminen on monimutkainen koneisto, hyvä
rouva! — — —
— Ja se, jolla on äiti sellainen kuin minulla, hän ei anna kenenkään
naisen pilata itseänsä — — sillä minä en päästä niitä sisään, noita
naisia... Kutsun heidät esikartanoon pitoihin — — — temppeliin eivät
he pääse konsanaan, — sinne missä palvelen äitiäni. Hän kävi istumaan
paremmin.
— Minua haluttaisi kertoa teille jotain äidistäni. Tahdotteko te kuulla?
Thora nyökkäsi.
— Hän on aina ymmärtänyt minua. Hän on minun toverini, paras ystäväni,
turvani erämaassa — hän on Mooses, joka johdattaa minua kohden luvattua
maata. Mutta hän ei väsy, kuten Mooses. Hän ei väsy koskaan — siksi
en minäkään voi joutua hukkaan. — — — Minun täytyi lähteä kotoa liian
nuorena. Silloin sanoi hän minulle: »On paha sinulle, poikani, että
olen pakotettu lähettämään sinut luotani. Mutta sinun täytyy nyt itsesi
taistella taistelusi ja katsoa että pääset voitolle!» — — — Kävi kuten
äitini pelkäsi. Taistelu kävi minulle; liian kovaksi. Mutta kaikki
syntini minä vein hänen eteensä, — kaikki mitä olin tehnyt ja katunut
ja kärsinyt, sen toin hänen nähtäväksensä! — — —
— Hän ei kääntynyt minusta pois. Hän tiesi mitä luonnossani oli, —
tiesi kaikki, — huonot perinnölliset taipumukseni, oman heikkouteni, —
mutta hän ei menettänyt rohkeuttansa. Hän ei jättänyt minua makaamaan
maahan lyötynä... Tuollaisen rakkauden hiljainen anteeksianto, lempeä
sääli — se on turva, joka pelastaa meidät. Koti ottaa meidät siten
suojaten huomaansa.
Hän puhui lempeästi ja hitaasti. Hänen silmäluomensa olivat vaipuneet
niin syvälle alas, ettei Thora voinut nähdä hänen katsettansa.
Äkkiä käännähti hän Thoraan päin.
— Mitä te sanoittekaan?
— En mitään — ei, en minä sanonut mitään!
— Minä uskon teille jotain. Oli kerran nuori nainen — hänelle minä
olisin avannut temppelin oven. Siellä oli paikka varattuna hänelle
äitini tykönä. Äiti odotti siellä sisällä. Olin sanonut että hän tulisi
— — — Ja hän kulki esikartanon ylitse — valkoiset perhoset seurasivat
häntä — — — Mutta laskettuaan jalkansa portaille hän käännähti ja
meni pois. Hän ei käsittänyt, että hän kumminkin oli seisonut pyhällä
paikalla! — — —
Silloin sanoin äidilleni: »Kaikki on mennyltä, valkoiset perhoset
eivät tule enää tänne!» Ja hän sanoi minulle: »Nyt täytyy sinun pyrkiä
tulemaan täysikasvuiseksi, niin että voit itse huolehtia itsestäsi.» —
— —
— — — Oli jälleen toinen kerta, jolloin minä luulin että kaikki oli
mennyttä. Silloin hymyili äiti: »Ei mikään ole hukassa!»... Hänellä
on sydämessään ymmärtämisen lahja. Ei kukaan omista sellaista
ymmärtämyksen taitoa, kuin nainen, jolla on tämä taito. Ei kukaan
muu voi nähdä niin syvälle sieluun. Siksi minä jumaloin äitiäni.
Hän on ainoa nainen, jota jumaloin!... Kaikkia muita kohtaan olen
oppinut uskottomaksi hänestä, joka läksi luotani... Häntä minä katson
suurimmaksi kanssarikollisekseni kaikessa mitä olen rikkonut.
Thora Thammers oli hypähtänyt kiveltä, jolla hän oli istunut. Hänen
huulensa olivat valkoiset, kuin kuihtuneet. Hän oli huomannut
että jotain oli tulossa — oli huomannut sen äänestä, joka muuttui
muuntumistaan, kunnes hän ei sitä enää tuntenut.
Hän katsahti ylös.
Samuel Stern seisoi hänen edessään muuttuneena — — — voimakkaana,
mahtavana, tumma säihky katseessa — — —
Nyt vasta tunsi hän hänet samaksi, joka hän oli ollut muinoin. Oli
kuin hän olisi astunut hänen eteensä muuttumatonna pitkäin, menneitten
aikojen takaa — Thora katsoi häneen sanatonna kauhusta.
Oliko se _hänen_ syynsä! — — — Oliko hän syypää Samuel Sternin
rikokseen?
Samuel Stern nauroi.
— Ja entä te? Onko kehityksenne tuottanut teille iloa?... Eikö ollut
perin herttaista, että te valitsitte tulla tuollaisten lasten äidiksi?
Eiköhän olisi paikoillaan nimittää juuri sellaisia lapsia äpäröiksi?
Thora Thammers kävi äkkiä aivan tyyneksi ja levolliseksi. Hänestä
tuntui kuin hänen verensä jähmettyisi, ja hän tunsi sen helpotuksena.
Hän painoi päänsä alas ja seisoi hiljaa.
He olivat vaiti molemmat. Samuel Stern hengitti raskaasti, kuin
ruumiillisen ponnistuksen jälkeen.
— Minun _täytyi_ sanoa se, sanoi hän vihdoin hiljaa, — se oli kerran
sanottava!
— Niin... niin, niin! sanoi Thora epävarmasti.
Sitten hän hymyili ja kohotti päänsä — kaula suoristui, veri pääsi
liikkeelle, ja hänen silmissänsä säteili jotakin.
— Ei se tee mitään! sanoi hän ja nauroi. — Muutoin olettekin aivan
oikeassa!
Hän käänsi kasvonsa Samuel Sterniä kohden. He katsoivat hetkisen
toisiinsa.
— Thora, sanoi Samuel surumielisesti, — saanko vielä kerran sanoa sen
nimen yhtä hiljaa ja suljetusti kuin te itse.
Thora hymyili katkerasti. — Mitä se hyödyttää?
Mitä te ajattelette?
— Jotain, jonka kerran olen lukenut koptilaisessa raamatussa, sanoi
Thora hitaasti: »Mutta Herra sanoi opetuslapsillensa: Ettekö sitten
tekään näe, että eläin vuotaa verta, ja ettekö kuule kuinka se huutaa
ja vaikeroi? Mutta opetuslapset vastasivat: Ei, Herra, emme kuule
sen huutavan ja vaikeroivan...» Sellaista elämä on!... me emme kuule
toisiamme!
— Puolustautukaa! pyysi Samuel. — Vastatkaa minulle! Sanokaa jotain
lisää.
— Sen minä teen — joskus — myöhemmin!
— Huomennako?
Thora ei vastannut. Hän läksi.
Samuel jäi katsomaan hänen jälkeensä. Hän näki tuon solakan, hiukan
kumarassa kulkevan olennon kuvastuvan valoisaa ilmaa vastaan — ja
ikäänkuin häipyvän nummelle.
Hän ei voinut enää nähdä Thoraa — vaan hän kuuli kaikkialla hänen viime
sanansa: nummi oli omaksunut sen — se täytti koko nummen... Huomennako?
Tulisiko hän huomenna?
Mutta varhain seuraavana aamuna oli rouva Thammers matkustanut pois.
Sanottiin että hän oli saanut sähkösanoman mieheltänsä.
Itse asiassa alettiin jo vähitellen väsyä täälläoloon ja matkustaa
kotiin.
Ja ikäänkuin kesävieraat olisivat kaikessa hiljaisuudessa sopineet
keskenään, etteivät enää jaksaneet sietää toisiansa, kävi pysyväksi
keskusteluaineeksi, ken ensi kerralla läksisi tiehensä.
Ei enää välitetty niistä, jotka tulivat. Kaikkien huomio oli kiintynyt
niihin, jotka läksivät.
Vanhemmat punnitsivat kysymystä pitäisikö mennä saattamaan vai ei
— nuoremmat sitä, kuinka monta tavanmukaista jäähyväiskyyneltä
asianomainen oli ansainnut.
* * * * *
Oli myöskin muutamia, joiden mielestä oli kaikkein hauskinta nyt
kesäkauden lopulla, kun ei enää ollut niin paljon ihmisiä.
Näihin kuului Marit Hennerud, parantolan nuori emäntä. Nyt oli hänellä
enemmän aikaa olla mukana sisällä. Juuri näin kesäkauden lopulla
hänellä tavallisesti oli pienet rakkausjuttunsa. Varhain kesällä oli
siellä ollut eräs nuori mies, joka oli ollut oikein onneton hänen
tähtensä — mutta eihän hän voinut siihen mitään, kun hänellä oli niin
paljon tehtävää.
Nyt hän sensijaan voi olla mukana sekä tunturiretkillä että varsinkin
illalla, kun mentiin soutelemaan järvelle.
Jos sitten sattui että sen, johon hänen sydämensä oli kiintynyt, täytyi
matkustaa liian pian, voi hän itkeä vuolaita kyyneliä — oli kuin
kuolema olisi ollut lähellä.
Mutta muutaman päivän perästä häntä pyrki naurattamaan sitä
muistellessa.
Olihan jonkun kerran tapahtunut, että asia alkoi näyttää vakavammalta.
Silloin oli hän aina ajatellut että nyt teki oikea rakkaus tuloansa, ja
hänen oli täytynyt uskoa kaikki vanhalle tädillensä.
Ja vanhus kehotti häntä joka kerran olemaan uskollinen ja kestäväinen,
niin että asiasta voisi tulla jotain valmista. Sillä perheen
mielipahaksi oli Marit Hennerudilla päähänpisto antaa aina rukkaset.
Ei hän voinut siihen mitään että rakkaus katosi, kun ehdittiin niin
pitkälle. Hänelle soveltuivat parhaiten vähäiset kesähakkailut.
Ja päivät menivät menojansa — kunnes viimeinen tuli, ja viimeinen
vieras matkusti tiehensä kuullen jälkeensä ystävällisen kehotuksen: —
Tervetuloa toistekin! — — — ja sitten vielä aivan viimeisen hilpeän
huudon, joka kajahteli mäkiä alas: — Sillä tuleehan toistekin kesä!
Sitten parantola suljettiin ja telkittiin kiinni.
Ja Maritin täytyi palata kylään, missä hylättyjen kosijain tuli kuuma
olla, joka kerran kun kohtasivat hänet.
Se oli hänen silmiensä syy. Ne katsoivat liian lempeästi ja
haaveellisesti heitä kaikkia. Mutta hän ei itse tiennyt siitä mitään,
niin sitä ei käynyt hevillä korjaaminen.