— — — Oli myöskin aivan varmaa, että kerran oli Thor Andrastsæter
yllättänyt tuollaisen vuorenhaltian, kun tämä oli varastamassa häneltä
heiniä. Mutta Thor, joka oli ymmärtäväinen ja käytännöllinen mies,
ajatteli: »Tästä täytyy tulla loppu!» Ja niin otti hän häneltä heinät
pois. Mutta noustessaan levolta seuraavana aamuna ontui hän niin pahoin
että tuskin voi käydä. Vuoren haltia oli kostanut hänelle. — — —
Ja jos ken käyskenteli nummella auringonlaskun jälkeen, oli helppo
erottaa vuoresta laulua, — tai jos ken rohkeni mennä sinne keskiyön
jälkeen, silloin kohosi vuoresta liekkejä, ja vihreitä valopilkkuja
näkyi jokaisen kannon yläpuolella, jossa sellaista väkeä asui. —
Mutta nyt tahtoi Sjur puolestansa kuulla jotain buurisodasta ja kuinka
kauan Herra oli määrännyt että sen piti kestää.
Sitten hän tahtoi tietää, miksi kuninkaita ja presidenttejä murhattiin,
ja mitä tiede oli, ja voisivatko ihmiset koskaan päästä kuuhun, ja
miksi kukaan ei enää elänyt 900 vuoden vanhaksi, kuten Metusalemin
aikoina. Monta muutakin seikkaa olisi Sjur halunnut tietää — ja vuohet,
jotka ovat uteliaimpia kaikista eläimistä, tulivat myöskin lähemmäksi,
mutta toiset elukat kävivät rauhallisesti kauempana laitumella.
Mutta Sjur poikanen ei voinut saada oikein tarkkoja tietoja. Hän tuli
yhä lujemmin vakuutetuksi siitä, että kaupunkilaisilla ei ollut paljon
järkeä.
Oli oikeastaan eduksi rouva Thammersille, kun eläimet vetääntyivät
kauemmaksi, ja Sjurin täytyi seurata. Hän jäi paikoilleen. Millainen
lepo olikaan tuo, kun ei tarvinnut ajatella kerrassaan mitään!
Katsella vain kaikkia hyönteisiä, jotka ryömiskelivät maassa, — ja
kaikkia kukkia ja lehtiä; kullakin oli omat tehtävänsä, kaikilla oli
eläminen työnä.
Niinpä hänelläkin. Hänestä oli, kuin olisi hän vasta täällä nummella
alkanut sitä tehdä.
Hän ihmetteli että ihmiset voivat niin kiusata itseänsä kuin hän oli
tehnyt. Paistoihan Luojan päivä!
Ja täällä... mikä rauha! Se virtaili hiljaa yli pitkäin hiljaisten
harjojen, ilman vienojen aaltojen tuomana, hienoin, kultaisin sätein. —
— —
Hän ei käsittänyt, minne aika meni... nyt punoitti taivaanranta, ja
vuoren harja vaipui jo illan pimeään. —
Kuului vienoa, pitkäveteistä suhinaa. Metsän hiljaisuus ympäröi häntä.
Syvällinen, synkkä, pyhä tunnelma vallitsi... Saiko hän salaista
apua, sisäistä voimaa tuolta hiljaiselta Jumalalta, joka käyskenteli
täällä puiden keskitse... vai pulppusiko se esiin hänen oman sielunsa
syvyydestä! —
— — — Hän muisti jotain, jonka kerran oli lukenut. Pyhästä Fransiskosta
se oli. Kun hän kylmänä talviyönä oli ulkona parannusta tekemässä ja
taisteli synnillistä alakuloisuuttaan vastaan, pyrkien voittamaan
kielletyn ikävänsä maailmaan... silloin putkahti ruusuja esiin
orjantappuroista, joilla hän ruoski itseänsä. Ja hänen vaatteensa
muuttuivat ja kävivät hohtaviksi kuin ympäröivä lumi. — — —
— — — Pyhä Fransisko, kun tulit taivaaseesi, etkö silloin saanut
tietää, että oli erehdys tuo, ettei maailma kuulunut sinulle?
— — — Kuinka taitavia ihmiset olivatkaan pettämään itsensä!...
suurimmat kuten heikoimmat ja pienimmätkin.
Tulisiko elämäntaistelu aina pysymään yhtä vaikeana?
Muutoin ei hän nyt välittänyt huolehtia kenenkään puolesta. Eläväin
ihmisten hätä ei koskenut häntä enemmän kuin pyhän Fransiskon
väärinkäsitys. Hän tunsi itsensä kylmäksi ja kovaksi. Se teki hänelle
hyvää. Hänestä oli kuin olisi hän ollut kauan sairaana ja nyt
vihdoinkin saanut terveytensä takaisin.
Nyt piti hänen vain varoa, ettei sairastuisi uudelleen.
* * * * *
Hän näki Samuel Sternin tulevan.
Hän oli tuskin nähnyt häntä viimeisenä kahdeksana päivänä ja hän oli
siitä kiitollinen. Hän oli aina kiitollisin niille, joita vähiten näki.
Hän tervehti ja aikoi lähteä tiehensä, mutta ei tehnyt sitä kumminkaan.
Samuel Sternissä oli jotain, joka saattoi ihmiset ehdottomasti
noudattamaan hänen tahtoansa, ilman että hän sanoi sanaakaan. Ja nyt
hän tahtoi, että Thora Thammers ei lähtisi.
Hän istuutui kivelle Thoraa vastapäätä.
Thora ajatteli: — Samapa se! Minulla ei ole mitään sanottavaa hänelle.
En antaudu keskusteluun.
— Te istutte täällä keskellä nummen ihanuutta, sanoi Samuel Stern
hymyillen. — Te kuulutte muuttolintuihin. Teitä ei koskaan tapaa
samassa paikassa, missä teidät on nähnyt edellisellä kerralla!
Thora muutti istumaan hiukan kauemmaksi. Tuossa sointuisassa äänessä
oli jotain, joka haavoitti häntä kuin miekka, — mutta se johtui
tietysti vain siitä että hänellä oli niin perin herkkä tunne ääniin
nähden, eikä mistään muusta.
Samuel Stern hymyili jälleen. — Anteeksi, en kuullut mitä sanoitte...
Niin, kun te istutte noin äänetönnä, on aivan kuin te sanoisitte
jotain. Ja itse asiassa onkin niin... oikeastaan te silloin sanotte
enemmän kuin puhuessanne!
— Niin, tiedän kyllä että olen ikävä ihminen.
— Joka tapauksessa teitä kaivataan tuolla alhaalla... Tiedättehän että
ihmiset panevat enin arvoa sille, jota heillä ei ole... Kun olette
siellä, niin he tosin kyllä katsovat, että te olette ikävä. Mutta kun
te ette ole siellä, niin teitä kysellään... Teidät huomaa parhaiten,
kun te ette ole saapuvilla, — se on maailman viisautta.
Thora Thammers ei vastannut. Miksikähän tuo kevyt, leikillinen
seurustelutapa oli hänelle niin perin vastenmielinen? Eikös ollut hyvä,
että ihmiset olivat iloisia?
— — — Samuel Stern muuttautui hiukan lähemmäksi. Hänen äänensä sai
uuden, syvemmän soinnun.
— Viime kesänä oli äitini täällä. — — — Hän ei myöskään puhunut monen
kanssa... minun tähteni. Minä en suonut sitä kenellekään!
Thora Thammers kumartui maahan ja otti muutamia ruohonkorsia.
Hän tunsi joutuvansa liikutuksen valtaan.
— Äitinnekö? sanoi hän hiljaa.
— Niin, minulla on äiti!
Thora katsoi toisaanne. Hän ei uskaltanut puhua hänen kanssaan hänen
äidistänsä — — — ei, heidän täytyi puhua jostakin muusta.
Ja sitten hän ei keksinyt mitään muuta, vaan kysyi Samuel Sterniltä
miksi hän käyskenteli niin paljon nummella. Hän ajatteli ettei se olisi
hänen makunsa mukaista.
Samuel Stern nauroi hiukan. — Miksikä minä käyskentelen omalla
nummellani? Minä olen nummen herra, ja kaikki sen ihanuudet kuuluvat
minulle — varsinkin öiseen aikaan. Silloin niinä kummittelen täällä...
nimittäin minun muinoinen »minäni». Oikeastaan kokoontuvat tänne kaikki
minun kuolleet minuuteni.
Hänen äänensä oli jälleen muuttunut. Thora loi häneen katseen.
— Niin, minusta on käytännöllisintä osoittaa kunnioitusta olentonsa
kaikille eri puolille... Päivällä minä käyskentelen tuolla alhaalla
Egyptin höyryävien lihapatojen keskellä, otan eteeni joka lajia ja
olen kokonaan oma itseni. Yöllä tulen tänne vetelehtimään, olen aivan
toisenlainen, mutta silloinkin oma itseni.
Thoran kasvot kuvastivat jälleen liikutusta.
— Tekö sitten aina tulette — — —
— Niin, juuri minä tulen aina kävellen päivänkoitteessa... olen
muutamia kertoja nähnyt teidän seisovan akkunassa... minä kuljen täällä
kulkemistani ja katson luvattuun maahan.
— Luvattuun maahan! toisti Thora hiljaa. — Siitä minä olen kerran
uneksinut.
— Mutta minä olen _nähnyt_ sen — sillä, katsokaas, niin minä nimitän
näköalaa täältä itsekseni kaikessa hiljaisuudessa. Ja uskon sen vain
teille näin kahden kesken. Älkää kertoko siitä!
Hänen täytyi katsoa Thoraan, joka istui katkera tuskan piirre suun
ympärillä ja suurissa, hiljaisissa silmissä.
Sitten hän jatkoi: — Niin olen sitä nimittänyt viime kesästä saakka,
jolloin äitini oli täällä... Eräänä iltana hän istui katsoen tuota
näköalaa. Hänen oli vaikea käydä, mutta kerran hän oli tullut tänne
ylös... Se oli suuri voitto meidän kummankin mielestä... Silloin
hän kääntyi minua kohden, ja minä näin hänen katseessansa valtavan
ikävöimisen, jonka olin nähnyt siinä muutamia kertoja ennen.
— »Se on kaunista!» sanoi hän. »Ei teille muille, vaan minulle tuo
loistava, saavuttamaton maa tuolla ylhäällä on kuin kuva kaikesta mitä
olen ikävöinyt! Se on kuin luvattu maa, johon minun ei koskaan pitänyt
tulla.» —
— »Mutta olen saanut nähdä sen», sanoi hän hymyillen. »Ja olen nähnyt
muiden menevän sinne, ja olen uneksinut että _monet_ saavuttaisivat
sen! Siinä olen löytänyt onneni.» — — —
— Ja hän katsoi minuun. »Toivon sinulle, poikani, että sinä sen
saavutat. Muista, että sinun tulee päästä kauemmaksi kuin minä.»
— Silloin polvistuin hänen eteensä. Niin, laskeuduin polvilleni
rakkaan äitini eteen ja katsoin hänen loistaviin, sinisiin silmiinsä,
joiden katse oli niin kaihoisa, mutta samalla niin uljas ja valtava.
Ja minä kysyin: »Voitko sanoa, äiti, miksi Herra ei ottanut Moosesta
ja kantanut häntä kotkan siivin luvattuun maahan... Kotkan tavoin
olisi hän levittänyt siipensä ja kantanut hänet selässänsä... Sillä
raamatussa sanotaan että Mooses oli suuri Herran edessä ja hyvin
lempeä, lempeämpi kuin muut ihmiset maan päällä. Ja voitko sanoa, äiti,
miksi hän ei avannut sitä maata sinulle? Sillä sinä olet myöskin suuri
kuten Mooses ja lempeämpi kuin kukaan, jonka tunnen.»
— Silloin äitini nauroi minulle. Hän nauraa aina, kun sanon jotain
sellaista, mutta minä tiedän, että se on totta!
— Tänä vuonna hän ei tule tänne. Mutta olen antanut tuolle pienelle
talolle, jossa me asuimme ja jossa minä asun yksin tänä vuonna,
nimen, joka muistuttaa hänen olostansa täällä. Nimitän sitä Abarrimin
vuoreksi, vuoreksi, joka on itäänpäin. — Sieltä voin nähdä luvattuun
maahan!
— — — Toiset menevät sinne. Mutta minä en enää sitä tee. Minusta on
parempi vain katsoa sinne. — — —
— Katsokaa, nyt olen kertonut teille hiukan äidistäni. En kenellekään
muulle kerro sellaista.
Äkkiä hän jatkoi leikillisesti: — Niin, tehän tiedätte että teitä
pidetään jalona ihmisenä!
Thora Thammers oli istunut kuunnellen, — nyt valahti kalpeus hänen
kasvoillensa.
Tuollaisena, kuin tuo mies nyt seisoi hänen edessänsä, — — — ääni
tuolla tavoin soinnahtelevana... Hän sulki silmänsä — tuo oli kuin
muisto siitä, joka oli kuollutta ja unohdettua! — — —
Hänen muuttunut äänensä teki Thoraan tuskallisen vaikutuksen. Hän ei
voinut seurata hänen mielialojensa vaihtelua; hän hermostui, kuin olisi
ottanut hänen pilansa todeksi:
— Sitä älköön kukaan luulko minusta. Mitä syytä olisi luulla minua
jaloksi?
Samuel Stern nauroi. — Niin, olen aivan yhtä mieltä kanssanne että
teillä on laillinen oikeus päästä vapaaksi tuosta syytöksestä. — — —
Tunnetteko te minun vaimoni? Hänen mielestänsä ihmisillä aina on niin
paljon virheitä.
Thora ei vastannut heti. Hänestä tuntui joka tapauksessa
rauhoittavalta, että hän voi näin tyynesti istua ja keskustella tuon
miehen kanssa. Oli, kuin olisi hän oppinut tuntemaan hänet uudelleen.
Ja vaimostansa hän halusi — keskustella? Miksikä ei!
Melkein uteliaasti hän kääntyi jälleen hänen puoleensa.
— Sehän on hauskaa, että teillä on rouvanne mukana täällä.
— Niin, on kyllä — — — Hän huolehtii hartaasti minun virheistäni ja
harhaluuloistani. Sehän on ihmiselle hyödyksi. Mutta itse puolestani
käsitän asian tyynemmin, — sillä mikä onkaan ihminen, että hän voisi
syyttää itseänsä, sanoo tuo oiva mies Goethe, — — — ja että avioliitto
voi olla hiukan epämukavaa, se on keksitty ennen meidän aikaamme!
— — — Me olemme muutoin varsin järkevä aviopari. Me emme puhele paljon
keskenämme. Meillä on nimittäin se ominaisuus, että puheet loitontavat
meidät toisistamme. Vaimoni ei koskaan vastaa siihen mitä minä sanon,
vaan siihen mitä hän luulee minun sanovan. Ja hän lähtee kernaasti
siitä edellytyksestä, että ihmiset puhuvat hullutuksia.
Thora Thammers katsoi häneen pitkään.
Miksi kertoi tuo mies hänelle tätä kaikkea? Hänhän oli yhä vielä
kyllin typerä käsittääksensä kaikki vakavalta kannalta. Itse ei Samuel
Stern nähtävästi välittänyt siitä vähääkään, — se oli hänestä vain
hullunkurista. Mutta kumminkin tämä puhe saattoi Thoran hämilleen.
— Minusta teidän rouvanne on hyvin miellyttävän näköinen, sanoi hän,
sanoaksensa jotakin.
— Onpa tietenkin. Hänellä on tuollaiset silmät, jotka loistavat
pimeässä, ja sitten hänellä on samettiset kädet ja jotain, jota minun
on tapanani nimittää hänen »samettivihaksensa». Teille tuottaisi huvia
tutustua häneen.
— Varmaankaan te ette koskaan laske mitään sydämellenne.
— Mitä se hyödyttäisi? Mehän olemme saaneet kaikkein korkeimman käskyn
antaa jokaisen päivän tyytyä omaan vaivaansa.
Thora käännähti äkkiä häneen päin.
» — Ja kuinka te menettelette kaiken muun suhteen?
— Minkä muun?
— Kaiken entisen suhteen!
— Niin, tuo siunattu entisyys, jota ihmiset kasaavat varastoihin.
Erittäinkin naiset — he ovat vallan kauheita pyrkiessään kuljettamaan
mukanansa enemmän kuin jaksavat kantaa! — — — Mitä hyödyttää kaikki
tuo ikävä painolasti? — — — Ennen muinoin oli virta, johon kaikki
tuollainen heitettiin, — voineehan vielä nytkin — tehdä niin!
Hän silmäili Thoraa sivulta omituisella katseella.
Thora nousi.
— Minä lähden kotiin. En minä ymmärrä, mitä te tarkoitatte!
— Kiitän teitä, hyvä rouva, teidän enkelimäisestä
kärsivällisyydestänne. Te olette mielestäni varsin järkevä. Älkäämme
puhuko toistemme kanssa liian usein ja liian kauan. Pysykäämme ystävinä!
— Pysykäämme, te sanoitte?
— Niin, ettekö te tiedä että hyvien ystävien voi käydä niinkin,
etteivät he enää voi sietää toisiansa. Se tapahtuu siksi että he ovat
liiaksi kuluttaneet toisiansa, ovat kuluttaneet pois toisistansa
kiillon ja koristeet, niin että ainoastaan kulmikkaisuudet ovat
jäljellä, ja ne voivat helposti loukata.
Thora loittoni muutaman askeleen. Sitten hän kääntyi takaisin.
— Olla _teidän_ ystävänne? Sellaiseen uhkayritykseen älköön ryhtykö
kukaan, jolla on taipumusta koota painolastia!
Samuel Stern meni häntä lähemmäksi ja pysähtyi.
— Kuinka teidän laitanne on? Teidän olennossanne on jotain valkoista...
kuin olisitte te unohtanut jotain — — kaiken sen ajan, jonka olette
elänyt... Tiedättäkö mitä tuo vanha pappi sanoi ensi iltana, kun te
tulitte sisään? Keskeyttäen tupakanpolttonsa hän jäi katsomaan teihin
huolestuneena. »Du armes Kind, was hat man dir gethan?» hän lausui.
Sitten poltteli hän rauhallisesti edelleen. Silloin katsoin minäkin
teihin — kaikki katsoivat teihin.
Thora katsoi häneen hetkisen hämillään, ihmetellen.
Oliko kaikki, kaikki unohdettua? Tai eikö ollut koskaan ollutkaan
mitään? Oliko kaikki vain pahaa unta, jota hän kerran oli uneksinut?
Hän nauroi.
— Ihmeellinen pappi — eikö totta?... Minne te nyt menette? Täällä on
vielä auringon hehku jäljellä, mutta tuonne kauas on yö jo tullut!
Aiotteko sinne?
— Kyllä, siellä saan kuulla suuren Panin nukkuvan
— — — Kun kaikki kristitty kansa on mennyt levolle, silloin tulee
täällä niin hauskaa — — — jos onni on suotuisa, voin kuulla
vuorenhaltiattaren ja hänen neitostensa »wandeln und singen und tanzen
einen Traum» — — — Ikävät ihmiset tosin väittävät että se on vain vesi,
joka tipahtelee tuolla vuoressa.
Hän otti sauramonkukan napinlävestänsä.
— Te saatte minun valkoisen kukkani! Se on valkoisin kukka maan päällä
— ensimäinen, joka lupasi ettei tekisi Balderille mitään pahaa.
— Ei, ei! sanoi Thora nopeasti. — Älkää antako minulle valkoista
kukkaa, ei se sovi minulle. Valkoinen ei ole minun värini. — Hyvää yötä!
Hän nyökkäsi ja läksi nopeasti kulkemaan kotiin päin.
Ei koskaan vielä hän ollut tuntenut itseänsä niin kömpelöksi ja
typeräksi. Hänellä oli nyt sama tunne kuin niin usein Arvidiin ja
järkeviin lapsiinsa nähden. Kuinka kevyesti ihmiset kestivätkään kaiken!
Ei, hänen ei tarvinnut pelätä puhella tämän miehen kanssa.
Hän itsehän oli vanha ihminen!
Ja entä Samuel Stern? Kenties ei hän ollut koskaan tarkoittanutkaan
millään mitään.
Ensi kerran tuli nyt tämä ajatus hänen mieleensä.
Oli vaikea oppia elämää ymmärtämään.
Nyt koettaisi hänkin ottaa sen kevyeltä kannalta, kuten Arvid ja kaikki
muut — ja kuten tuo mies, jolla oli ihana lahja voida unohtaa toisesta
päivästä toiseen.
8.
Oli loistavan kirkas päivä.
Heti aamiaisen jälkeen oli Thora Thammers mennyt nummelle töineen ja
kirjoineen.
Oli ehditty elokuuhun. Muutaman päivän jälkeen oli hänen matkustettava
kotiin. Hän karttoi ajatella sitä.
Olihan hänellä käytettävänään kokonainen pitkä auringonpaisteinen päivä.
Kuinka aurinko paistoikaan! Sen säteet muodostivat kuin kultavirran.
Hänestä oli kuin kuulisi hän niiden tulevan hiljaa suhisten
kultaloisteessaan — ja joka suunnalla ympäröi häntä nummi vienoine
äänineen ja viehkeine väreineen. Eikö tuuli saapunutkaan tänään? Hän
oli tottunut istumaan kuunnellen eikö se tulisi — tai tapahtuisiko
jotain muuta.
Alhaalla seurusteluhuoneessa istui hän usein niin hajamielisenä, ettei
voinut kuulla mitä siellä puhuttiin. Täällä ylhäällä oli hän oppinut
erottamaan kaikki nuo hiljaiset äänet, joita tuskin voi kuulla.