Mutta hänen täytyi ajatella Birgeriä, jolla aina oli niin kiiru, ja
jonka oli pakko olla itsekäs, eikä ainoastaan loma-aikoina. — — —
Ja mitä se häneen koski, jos Samuel Stern oli iloinen ja onnellinen.
Hänellä ei syvässä alentumistilassaan ollut oikeutta halveksia ketään
ihmistä. — Mutta hän tunsi kiihkeätä halua halveksia häntä, — häntä
yksin!— — —
Pitäisikö nyt tämä hänet valveilla? Ken tahtoo rukoilla puolestani,
että saisin nukkua? kuiskasi häh.
Hän muisti pienen runon, jonka viehkeät säkeet usein olivat suoneet
hänelle lohtua. Nyt ne saapuivat jälleen, tuoden vilpeyttä — — — Ja
itse runon enkeli tuli, — — —
»Hän aatoksen tuuti
Ja kuiski: Jo uinu!»
[»Tog Tanken og hvisked:
Hav Fred, mens du sover!»]
(Björnstjerne Björnson.)
7.
Kahdeksan päivää oli kulunut, tuoden osittain sadetta mukanaan.
Sitten tuli loistavan kirkas päivä ja sekä ihmiset että eläimet
iloitsivat ja tekivät tästä syystä ihmeellisiä asioita.
Valko, vanha, säyseä työhevonen, oli mennyt eteiseen ja huvitellut
repimällä koristeet naisten hatuista. Ja rouva Liss, joka istui
kuistillaan, antoi kissoille valeriaanaa.
Haltioissaan ilosta ne seisoivat ja nuolivat nuolemistaan vatia, ja
niiden elämänhalu kävi niin valtavaksi että rouva Liss alkoi pelätä ja
huusi Sjuria, joka käyskenteli ruohopengermällä pikkuelukkain kanssa.
Ja Sjur tuli ja kaikki elukat perässä.
— Purre, Purre, hiljaa, hiljaa, niin, tule tänne, kultaseni.
Se oli pieni, valkoinen kellokasuuhi. Rouva Liss otti sitä
kaulanauhasta.
— Etkö häpeä! — Nyt tuli näet pukki ja yritti puskea häntä. Rouva Liss
huusi. Silloin tuli Sjur avuksi suojelevan näköisenä.
— Ei sinun tarvitse pelätä. Leikillään se vain puskee! —
Ja nyt tulivat vasikat, Tähdikki ja Kultakruunu.
— Älä pelkää, sanoi Sjur jälleen, — eivät ne tee sinusta loppua!
Hän katsoi hieman ivallisesti hienoon kaupunkilaisnaiseen, —
tuollaisilla ihmisillä oli sentään aika vähän järkeä!
Sjur oli punatukkainen, kesakkonaamainen poika, niin ruma että se
melkein vaikutti hullunkuriselta, mutta hänen ilmeensä oli lempeä
ja älykäs ja katseessa kuvastui hiljainen kaipaus. Hän oli ainoa
paimenista, jota rouva Liss voi osapuilleen ymmärtää. Hän olikin
melkein oppinut kaupunkilaiskieltä.
Parantolan vierailla oli tapana koettaa saada hänet kertomaan jotakin.
Sjur antautuikin varsin kernaasti puheisiin kaupunkilaisten kanssa.
Hänen nuorekas, kyllästymätön uteliaisuutensa muun maailman oloihin
nähden teki hänet erittäin myöntyväiseksi.
Ja saadakseen rouva Lissin myöskin puolestaan kertomaan jotakin, alkoi
hän jälleen kertoa sitä juttua, jonka tämä aina halusi kuulla yhä
seikkaperäisemmin: se oli Ruusukista, jonka olisi pitänyt pysytellä
kotosalla, koska sen piti saada vasikka, vaan joka läksi salaa
käyskentelemään tuntureille Rusokin tykö, joka oli sen paras
ystävä — — —
Silloin tuli Don Miguel, joka kuului niihin harvoihin joita Sjurin
jutut eivät huvittaneet.
Ja Sjurin täytyi lähteä saamatta korvausta, — sillä Don Miguel punoi
pitkien viiksiensä päitä ja vaati jyrkästi että saisi viedä rouva
Lissin koskelle. Olihan tämä luvannut eräälle maalareista olla mukana
hänen taulussansa.
Parantola jäi melkein tyhjäksi — ei edes vanhoja naisiakaan ollut
näkyvissä.
Kun Thora Thammers tuli ulos, pysähtyi hän ihmeissään ja tuli iloiselle
mielelle.
Aurinko paistoi ja kaikkialla näytti niin hauskalta, sillä hän ei
nähnyt ainoatakaan ihmistä — vaan ainoastaan västäräkkejä katolla
ja nuo kaksi kesyä varista, jotka oleksivat keittiön käytävässä
saadaksensa ruokaa.
Hän läksi kulkemaan tunturia kohden.
Hän oli alkanut tavallaan urheilla pyrkimällä löytämään paikkoja, jonne
ei tullut kukaan muu kuin Sjur ja pikkuelukat.
Väliin auttoi Sjurin pilli häntä tässä suhteessa.
Häntä huvitti keskustella tuon viisaan poikasen kanssa ja kuunnella,
kun hän soitteli katajapillillään, koettaen esittää lauluja ja
sävelmiä, — toiset niistä oli hän oppinut parantolassa, toiset
vuorenhaltialta tai metsänväeltä — toiset oli hänelle opettanut hänen
oma nuorekas kaihonsa, jonka nummen yksinäisyys herätti.
Thora Thammersista oli miellyttävää kuulla noita vienoja,
surunvoittoisia säveleitä, joissa ilmeni hiljainen ymmärtämys
ympäristöön nähden, mutta samalla halu avaraan maailmaan.
Häntä huvitti katsella vuohia. Kuullessaan pillin äänen ne käänsivät
päätään ja tulivat lähemmäksi. Sjur väitti niiden pitävän eniten
kantosävelmästä, juuri samasta, jonka hänkin mieluimmiten halusi kuulla.
Nyt meni hän pojan luokse ja pyysi häntä soittamaansen..
— Onko totta, että olet oppinut sen vuorenhaltialta?
Sjur katsoi häneen mitä rehellisimmällä katseella, kertoessaan
vuorenhaltiasta, joka asui täällä nummella, ja kuinka hän itse aivan
selvästi oli nähnyt hänen istuvan kannolla ja puhaltavan koko sävelmän.
Vasta kun hän tuli aivan lähelle, katosi vuorenhaltia — — —