Oli satanut. He kulkivat yli höyryäväin ketojen.
Usman valkoisen vaipan alla huojuivat kukkaset — ne näyttivät käyvän
juhlakulkueessa yli kedon!
He pysähtyivät sitä katsomaan — Heidän täytyi nauraa! — Puna-apila oli
vallaton, mutta se oli valkoapilaan syy; se tuoksusi niin voimakkaasti,
että se pani toiset kukat päästä pyörälle.
* * * * *
Varhainen sunnuntaiaamu!... He kulkivat kauas, kauas. He eivät voineet
kääntyä.
Kypsä vilja suhisi. Ilma oli täynnä lintujen riemahtelua.
He pysähtyivät ja katsoivat ylös häikäisevään sineen, jossa leivot
liitelivät, ilma hohti ja riemu raikahteli.
Heidän täytyi nauraa, sillä he olivat niin onnellisia.
Ja kun he tulivat kotiin, soivat kellot.
Ne tuntuivat kuin vahvistavan heidän liittonsa!
Kotona sanoivat kaikki: Katsopa häntä tarkoin! Voinethan nähdä, ettei
hän ole sinua varten!
Ja he puhuivat siitä, milloin hän tuli ja milloin meni ja kuinka hän
käytti aikaansa.
Mutta neitonen ei ymmärtänyt heitä, - ei enemmin kuin olisi ymmärtänyt
tuulta, jos se olisi sanonut jotain ohiliitäessään.
Sillä kun nuorukainen oli hänen luonansa ja hän katsoi häneen, silloin
ei hän tiennyt minnäköinen hän oli. Eikä hän voinut tietää kuinka hän
käytti aikaansa — sillä hänen tullessaan pysähtyi ajan kulku!
Sen hän vain tiesi, että hänen omassa sisimmässään asui sanaton
ihanuus... Hänen ylitsensä sateli kukkasia, tuoksuvia... valkoisia,
valkoisia!
Hänen täytyi istua hiljaa ja vain ottaa vastaan.
Hän ei toivonut mitään — ei edes että nuorukainen tulisi, sillä olihan
hän aina hänen luonansa!
Hän ei ymmärtänyt mitä toiset puhuivat. Sen hän vain ymmärsi että tämä
oli elämä, jommoinen sen täytyi olla hänelle! Tämä oli se unelma, jonka
hän oli uneksinut kerran kauan sitten, ilman kullahtaessa. — — —
* * * * *
Oli talvi. Häntä paleli. Hän oli unohtanut ottaa vaatteita yllensä;
hänen sydämensä oli tuskaa täynnä. Hän tahtoi itse mennä katsomaan,
oliko se totta, — oliko totta, että kun nuorukainen läksi hänen
luotansa, niin meni hän nuoren näyttelijättären tykö, joka oli siellä
vierailunäytäntöjä antamassa. Hänen veljensä oli lohduttanut häntä ja
sanonut, että kun tuo toinen läksisi, niin siihenhän se päättyisi —
vierailunäytännöstähän vain oli kysymys. Kotona koettivat kiusata häntä
vielä lisäksi.
Ja hän _oli_ siellä! Vai niin, he istuivat aterioimassa? Mutta hänen
piti tulla ulos, hän halusi puhua pari sanaa hänen kanssansa...
Hän tuli ulos ja hänen kasvonsa kävivät aivan valkoisiksi.
— Tahdoin vain sanoa sinulle jäähyväiset, sanoi morsian. Sulhanen
yritti häntä seurata. — Ei, sanoi neitonen, — veljeni on mukanani.
Ja hän läksi.
Kotona olivat kaikki iloissaan. Hän saisi matkustaa Bergeniin tätinsä
luo, varhain seuraavana aamuna. Kaikki noudattivat nyt hänen mieltänsä!
* * * * *
Silloin alkoi hänen erämaanvaelluksensa.
Mutta hän ei saanut koskaan vettä kalliosta. Häntä vaivasi niin
omituinen jano. Se oli tunkenut läpi koko hänen olentonsa, käsiin ja
jalkoihin, sydämeen ja sieluun! Sisäinen, tyydyttämätön jano se oli,
joka kestäisi kautta iankaikkisuuden. Hänen mielensä täytti kiduttava
pelko elämää kohtaan, kiihkeä kaiho siihen elämään, jota hän ei ollut
saanut elää — — —
Hän nukkui sikeästi. Aamuaurinko, joka paistoi hänen kasvoihinsa, ei
pystynyt häntä herättämään, ei myöskään portailta kuuluva melu.
Gertrud oli lähettänyt järjestäjän sisään pari kertaa. Äiti oli
nimittäin luvannut auttaa häntä laatimaan uudelleen erään puvun
illaksi, jolloin aiottiin tanssia.
* * * * *
Nyt tuli Gertrud itse, hieman harmistuneena.
— Sinä olet kai sairas, äiti! Ja minä kun olen luottanut sinuun niin
varmasti. Nyt on tuolla ulkona joku minua odottamassa, — meidän piti
lähteä aamukävelylle!
— Rakas lapsi, voit olla levollinen!
Rouva Thammers kohottautui vuoteessaan ja pyyhkäisi tarmokkaasti
kasvojansa.
— Näin vain unta... en muistanutkaan että sinä olet olemassa.
Gertrud huomasi omituisen hymyilyn, joka vilkahti hänen äitinsä
kasvoilla, ja hän tunsi närkästystä.
— Sen uskon varsin hyvin, mutta pahinta se oli tuon puvun takia — — —
— No, menehän nyt, ystäväiseni, kyllähän minä — Gertrud oli jo
portaitten alapäässä, ja hänen äänensä kajahti melkein hellältä.
— Sepä on kiltisti, äiti, — niin, ne odottavat tuolla alhaalla!
Rouva Thammers pyyhkäisi hiukset ohimoiltaan.
— Kuinka vihaan tuota kaikkea! kuiskasi hän kiivaasti.
Hän tarttui molemmin käsin päähänsä ja istui huojutellen ruumistaan
edestakaisin, kuin kiihkeässä ruumiillisessa tuskassa.
Kello löi. Hän säpsähti, nousi ja pukeutui. Hän pysähtyi hetkiseksi
katsomaan peiliin ja nyökkäsi jäykästi hymyillen kuvallensa.
Sitten meni hän alas syömään aamiaista, ja senjälkeen piti hänen käydä
käsiksi Gertrudin pukuun.
Hän istuutui töineen kuistille, joka kiersi taloa.
Tukkukauppias Stern tuli käyden rouvansa kanssa.
— Hyvää huomenta, everstinna, sallikaa minun esitellä rakas vaimoni,
rouva von Asten — — — ja tässä tulee todellinen tukkukauppiatar Iversen!
Rouva Iversen löi häntä käsivarteen työlaukullaan.
— Te olette... en tosiaankaan tiedä mikä! Mutta onneksi on Iversen
niin todellinen, kuin kukaan ikinä voi olla, ja siitä olen tosiaankin
iloinen!... Mutta te olette ultramontaani.
Mitä rouva Iversen tarkoitti ultramontaanilaisuudella, sitä ei hän
olisi osannut lähemmin selittää, mutta ei kukaan vaatinutkaan sitä
häneltä. Katse suopean armollisena jatkoi hän matkaansa kuistiin.
— Niin, nyt tahdon todellakin istua hetkisen täällä teidän tykönänne
juttelemassa!
Ja hän otti työnsä esiin.
— Täällä on tosiaankin niin... niin, eikö teistäkin, everstinna, tämä
näköala... kuinkas se olikaan, kun Iversen sanoi siitä eilen, se oli
niin sattuvasti... Iversen, tulepa tänne! Kuinka sinä sanoit eilen
tästä näköalasta.
Mutta Iversen ei kuullut. Nähtiin vain kookkaan, vaaleapukuisen olennon
katoavan mäen taakse.
Tukkukauppias Stern katosi myöskin. Herrat aikoivat uimaan.
— Näin että everstinna oli ulkona eilen illalla... mitä te pidätte
auringonlaskusta ja muusta sellaisesta? Iversenin mielestä siinä on
jotain niin sopusointuista ja kirkasta, ja sehän on todellakin aivan
totta.
Rouva von Asten oli myöskin käynyt istumaan ja avasi kirjaillun
käsityölaukkunsa.
Hän istui toisella puolen rouva Thammersia, joka oli saanut punaisen
täplän kumpaankin poskeensa ja neuloi ahkerasti.
Rouva von Astenin pieni sievä pää kiiltävine silmineen oli ainaisessa
liikkeessä. Hän alkoi keskustella. Mutta hän rajoittui pelkkiin pieniin
kysymyksiin.
Hän kirjaili ahkerasti kahviliinaa. — Hänen kätensä olivat suuret,
valkoiset ja pehmeät. Hänen kauneissa kasvoissaan kuvastui jonkinmoinen
hienostunut häikäilemättömyys ja kiihkeys, joka saattoi aavistamaan
että hänen läheisyydessään voi syntyä tuhoava hirmumyrsky.
Ja hänen silmiinsä tuli väliin omituinen salatun kiihtymyksen ilme,
yksin nytkin, kun hän oli niin rauhallisessa toiminnassa.
Rouva Thammersin kävi kuten muidenkin. Hänestä tuntui tuon tuostakin
kuin häntä olisi raapaistu.
Oikeassa hän olikin. Rouva von Asten ei voinut luopua vanhasta
tavastaan, vaikka hän nyt istui mitä herttaisimmasti hymyillen ja
vaikka rouva Thammers hänestä tuntui aika miellyttävältä.
Rouva von Astenia huvitti aina uusien tulokasten ominaisuudet. Sillä
hän tarkoitti heidän virheitänsä. Hänelle ei koskaan pälkähtänyt
päähän, että hänellä itsellään voisi olla »ominaisuuksia». — Hänellä
oli paljon harrastuksia, muun muassa kiinnittivät salaiset tieteet
hänen mieltänsä. Oli erittäin helppoa uskotella hänelle mitä
mahdottomimpia asioita.
Nyt halusi hän tietää, tiesikö rouva Thammers jotakin astraalitasosta
tai oliko hän kuullut puhuttavan henkien välittömästä vaikutuksesta...
Ei, ei hän mitenkään tarkoittanut spiritismiä — — —
Rouva Thammers oli varmaankin varsin vähäpätöinen olento. Alemmat
henget juuri eivät pystyneet erottamaan noita kahta asiaa — — —
Järjestyksenrakkautta ei rouva Thammersilla myöskään näyttänyt olevan.
Rouva von Asten harrasti itse kovin järjestystä, mutta sillä tavoin
ettei hän koskaan saavuttanut tavoteltua päämäärää. Hän luuli aina että
syy oli muiden huolimattomuudessa. Nyt oli hän ollut kyllin varomaton
pannaksensa kirjaussilkkinsä rouva Thammersin neulomatarpeiden sekaan,
ja nyt se oli aivan sekaisin, niin että oli oikein ja kohtuullista,
että rouva Thammers tarjoutui selvittämään sen. Rouva Iversen näytti
myöskin hiukan harmistuneelta. Rouva Thammers ei tuntenut tarpeeksi
mielenkiintoa kirjailuihin. Häntä olisi toisiaankin haluttanut tietää,
millaista hänen kotonansa mahtoi olla. Tuollaisiin naisiin tuli
helposti jokin epänaisellinen piirre. — — —
Thora Thammers nousi paikaltaan. Hänestä alkoi siellä tuntua liian
lämpimältä. Rouva Iversen nousi myöskin.
— Hyvä Jumala, Iversen, olen aivan unohtanut Iversenin...
He huomasivat kaikki kolme tulleensa istuneeksi liian kauan.
Rouva Thammers meni huoneeseensa ja ryhtyi jälleen työhönsä, tuntien
ehdottomasti kiitollisuutta siitä, että hänellä oli oikeus olla siellä
yksin.
* * * * *
Puku valmistui. Sinä päivänä oli Gertrud ihastunut äitiinsä.
— Tietysti sinäkin tulet tänä iltana mukaan katsomaan, kun me
tanssimme! Tiedätkö, usein minusta on kaikkein hauskinta istua
katsomassa — sillä ainahan näkee jotain, jolle voi nauraa itsensä
kuoliaaksi.
Rouva Thammers katsahti tyttäreensä hieman hymyillen.
— Sinä et ole muuttunut paljoa! Siihen aikaan kun olit kahdeksan vuoden
vanha, sanoit jokseenkin samaa. Sinulla oli ensi kertaa vieraita
luonasi. Seisoit ja katsoit ivallisesti niitä kaikkia, ja kun kysyin
mitä ajattelit, nauroit sinä ja sanoit: »Haen vain sellaista, joka on
hullua, sillä se on hauskinta kaikesta.»
Hän huokasi ehdottomasti, sillä hän muisti vieläkin kuinka
tuskallisesti häneen oli vaikuttanut noiden raikasten, kirkkaiden
lapsensilmäin ilme.
Gertrud loi häneen nopean katseen.
— No niin, sehän osoittaa että minulla jo siihenkin aikaan oli hiukan
ihmistuntemusta! Niin, sinä kai tulet sitten myöhemmin, äiti?...
Birgerkö? Niin, Birger kai pukeutuu paraikaa... Etkö ole nähnyt häntä
koko päivänä? Ei, Birgerillä on niin paljon puuhaa... aamuisin on sitä
melkein eniten, ja illalla meillä on Nuorten klubi, näetkös... ja
hänkin kuuluu niihin, jotka väittävät että loma-aikoina täytyy olla
itsekäs... Ei, nyt minun täytyy lähteä pukeutumaan!
Rouva Thammers katsoi tyttärensä jälkeen ja alkoi poimia kokoon
neulomatarpeitaan. Mutta hän pysähtyi, antaen kätensä vaipua alas.
Mikä kurja ihminen hän olikaan! Mitä oli hän oikeastaan saanut
aikaan maailmassa? Lapsiansa ei hän ollut osannut kasvattaa...
Sama rikkaruoho, joka oli versonut pienokaisissa, rehotti nyt
täysikasvuisissa kehittyneinä, vahvoina taimina — — —
Ei mitään hän ollut saanut aikaan — ei mitään!
Oikeastaan hän tunsi osanottoa miestänsä kohtaan. Oli sääli että tämä
oli tullut hänen mieheksensä.
Hän tunsi omituisen pistoksen sydämessään. Hän oli vilpittömästi tehnyt
parastansa, vuosikaudet — mutta mitään kotia ei hän ollut voinut luoda,
ei muodostaa elämää tuollaiseksi hiljaiseksi juhlaksi, joka syntyy
sydämen hellyydestä, mielten sisimmästä sopusoinnusta. Harmaita päiviä
siitä vain oli sukeutunut.
Neljän viikon jälkeen matkustaisi hän jälleen kotiin. Ja Arvid lausuisi
hänet tervetulleeksi, suutelisi häntä ja olisi perin tyytyväinen — — —
Ja entä hän itse? Häntä puistatti tuota ajatellessa. Hän ei pystynyt
oivaltamaan tuota, ettei hän enää voinut sietää Arvidia, että hänen
kykynsä seurustella hänen kanssaan oli kerrassaan kulunut loppuun! — — —
— — — Ja Arvid kertoisi hänelle kaikenmoista klubilta... ja millaista
ruoka oli ollut, — — — Karenin pihveistä, jotka olivat niin oivallisia.
— — — Arvidin oli usein vaikea löytää sattuvia sanoja, ja silloin hän
naurahteli vain... ja niin oli hänkin totuttautunut naurahtelemaan.
Hänestä oli kiusallista ajatella, kuinka he voivat istua ja naureskella.
Ja sitten tulisivat tädit ja kaikki muut tervehtimään... Juuri miehensä
sukulaisten kanssa ollessaan hän aina paraiten tunsi virheensä ja näki
selvimmin, kuinka kaikki oli mennyt pirstaleiksi... Se hermostutti
häntä, oli kuin hänen ihonsa olisi syyhynyt... Nuo ihmiset toivat
mukanansa omituisen, ristiriitaisen, sydämettömän tunnelman, joka
saattoi jokaisen tuntemaan virheensä ja heikkoutensa. —
Ja hän oli käynyt niin yksinäiseksi! — Hänestä oli tuntunut siltä kuin
ei hän enää voisi kestää tuota yksinäisyyttä omaistensa keskuudessa.
Mutta kukaan ei ollut häntä ymmärtänyt. He olivat koettaneet parantaa
hänet tuollaisesta tyhmästä hermostuneisuudesta...
— Sinä, jolla on niin paljon elämisen arvoista, sanoivat he, — onhan
sinulla miehesi.
— Niin, totta kyllä, onhan minulla mieheni.
— Ja sinulla on herttaiset lapsukaisesi!
— Niin, sehän on totta, onhan minulla lapseni!