Hän sulki silmänsä. Nyt seisoi tuo mies hänen edessänsä sellaisena,
jommoinen hän kerran oli ollut: kauneimpana miehenä, minkä hän
ikinä oli nähnyt. Pehmoisella trubaduurinäänellänsä valtasi hän
neitosen mielen, hänen tummat, rakastuneet silmänsä tenhosivat tämän
mielikuvituksen. Niihin näytti sisältyvän niin paljon.
Ja täti sanoi, että aina kävi niin, että neidonunelmat jäivät
toteutumatta; ei hänen pitänyt luulla olevansa ainoa, joka oli sen
kokenut!... Aikaa myöten voittaisi hän pettymyksensä. Ja sitten piti
käydä käsiksi todellisuuteen, siinä löytäisi onnen.
Itse oli hän myöskin ajatellut että hänen onnensa olisi Arvid Thammers
— onni oli kai sitten sellaista!... Ja myöhemmin tulisi kaikki se, mitä
hän odotti, — olihan kaikki hyvin, kun oli vielä niin paljon hyvää
odotettavissa! Niin oli aina, niin sanoivat kaikki. Ja muuthan tiesivät
sen paremmin kuin hän. Itse oli hän ajatellut, että oli parasta pyrkiä
turvaan, — hän oli tuntenut itsensä niin turvattomaksi. Hänestä oli
kuin olisi hän pudonnut jyrkkää kalliota alas, mutta pelastunut
ihmeellisellä tavalla... Eikä hän tahtonut kärsiä... Miksi olisi hän
sitä tehnyt! Hän oli kahdeksantoistavuotias. Hän tahtoi osalliseksi
elämän ihanuudesta! — — —
Hän ei enää kestänyt noita ajatuksia. Hän paneutui jälleen kanervikkoon.
Hän pelkäsi koskettavansa liian läheltä sielunsa arkoja kohtia!... Hän
tiesi että hänen sisimmässään asui syvälle piiloutuneena kalpea kauhu
— tuon oven takana, joka johti heikkomielisyyden synkkään maahan...
Hän oli seisonut ovella odottamassa, tulisiko kutsu sinne... Oli ollut
aikoja, jolloin hän ei koskaan löytänyt lepoa, jolloin hänestä ei
mikään hänen elämyksensä tuntunut todelliselta: ei tuo, että Arvid
Thammers oli hänen miehensä ja että hän oli noiden kahden lapsen äiti,
jotka eivät lainkaan olleet hänen lapsiansa... jotka eivät nähneet
mitään äitinsä silmillä, eivät kuulleet hänen korvillansa — — —
Hän laski kädet kasvoillensa, ikäänkuin puolustautuaksensa jotakin
vastaan: vuosikausiin ei hän ollut muistanut, että hän koskaan oli
pitänyt miehestänsä, — mutta sen oli hän tehnyt, sitä ei käynyt
kieltäminen!...
Ja hän oli ensi aikoina odottanut jännitettynä. Hänen sydämessään oli
kätkettynä aarrelinna — ja se oli tarjona hänen miehellensä! Mutta
hänen piti itsensä hakea se esiin, piti voittaa se!
Mutta Arvid ei koskaan löytänyt tietä sinne. Hän luuli omistavansa
kaikki — luuli, ettei sen enempää ollutkaan.
Silloin telkittiin ovi kiinni.
Sitäkään ei Arvid huomannut.
— — — Silloin oli hänen vaimonsa luullut, että kerran tulisi tilinteon
päivä — ja sitten tulisi parempaa.
Mutta Arvid ei näkynyt haluavan kokea mitään myrskyisää kohtausta.
Hän ymmärsi kyllä, että hänen vaimonsa kernaasti olisi tahtonut hänet
toisenlaiseksi kuin hän oli, mutta hän ei ollut sitä huomaavinansa.
Ja hän oli aina hyvällä tuulella, nauroi melkein aina ja näytteli
kiiltäviä, vahvoja hampaitansa. Surulliset asiat eivät koskaan
tehonneet häneen.
— — — Mutta mitä hyödytti ajatella tuota kaikkea?
Thora tuijotti eteensä ilmaan. Hänen mieltänsä alkoi taas ahdistaa niin
tuikeasti. Hänen täytyi puhella jonkun kanssa — — —
— Kuules, kanervankukka, pieni kellonen, sanon sen teille, että
tietäisitte millainen minä olen... ettette ajattele minusta liian
hyvää... ja että olette hiukan ystävällisiä minulle, kun tulen tänne
nummelle!
Hän kävi niin omituisen hermostuneeksi, — täytyihän hänen sanoa se,
eihän hän voinut sitä salata — — —
Epäröiden, tuskallisesti hymyillen mumisi hän itsekseen:
— Sillä minä olin nuori — — — ja tunsin runtelevaa tuskaa, ettei
koskaan tulisi parempaa! Aloin haikeasti kaivata toisenlaista elämää
kuin mitä elin — — — Aloin haaveilla... minusta haaveilu tuntui
todellisemmalta kuin elämä. — — — Silloin menin eräänä iltana Arvidin
luo ja sanoin että olin alkanut unohtaa hänet... ja että se teki minut
levottomaksi — — —
— Mutta Arvid nauroi: »Minulle on yhdentekevää, mitä haaveilet.»
— »Entä jos se ei jäisi pelkäksi haaveeksi... jos kävisi totuudeksi,
etten enää välittäisi sinusta?»
— Arvid nauroi: »Olethan sinä minun — — — ja sitäpaitsi minä en pidä
kenestäkään niin paljoa, etten voisi tulla toimeen ilman häntä.»
— Silloin kävi sydämeni jääkylmäksi. Sellaisena se pysyikin. En enää
itkenyt niin paljoa. Aloin ihmetellä, mitä siitä lopuksi tulisi — — —
Hän kohottautui jälleen. Hän ei voinut olla hiljaa. Valittaen hän
kuiskasi: — Ei, nyt ei minulla enää ole mitään sanottavaa; mitä se
hyödyttäisi, kun se niin kysyy voimiani...
Mutta hän ei voinut vapautua ajatuksistansa. Hänen täytyi ajatella
Arvidia, joka oli yhtä iloinen kuin ennenkin, — ja kuinka hän oli
alkanut katsoa häntä toisin silmin kuin ennen. Tuo trubaduurimaisuus,
joka oli niin pukenut häntä, ja jonka morsian oli luullut viittaavan
johonkin syvempään, se oli karissut pois kuin repaleiksi kulunut puku.
Ja ne harrastukset, jotka alkuaan olivat heitä yhdistäneet, olivat
hukkuneet aineellisuuteen, joka Arvidissa kehittyi kehittymistään. Hän
alkoi yhä enemmän rakastaa mukavuutta ja hyvää ruokaa ja alkoi tehdä
ostoksia taloutta varten — — — Ja toiset sanoivat hänelle: »Kuinka
onnellinen sinä olet, kun olet saanut miehen, joka huolehtii talostansa
niin väsymättömästi!» — — —
Mutta sitä ei Thora oivaltanut, hän oivalsi vain että he olivat
alkaneet käydä eri teitä. Ja hänestä tuntui kuin ei hän itse koskaan
vanhenisi, kuin olisi juurtunut kiinni nuoruuteen. Muut hänen
ympäristössänsä kävivät täysi-ikäisiksi ja kehittyneiksi ihmisiksi,
mutta hän ei koskaan päässyt sen pitemmälle.
Ja nuoret rouvat sanoivat hänelle: »Sinä et ollut luotu avioliittoa
varten... Ethän ollenkaan käsitä, kuinka hyvät päivät sinulla on!»
Heillä piti usein olla vieraita, musiikkia ja tanssia. Arvid kaipasi
sitä.— — —
Thora makasi kanervikossa, tuijottaen suoraan eteensä ilmaan.
— — — Sitten tulivat nuo molemmat pienet lapset.
— Ne vaikuttivat niin vierailta — melkein heti. — Kostiko luonto täten
hänelle?
Ne kasvoivat suuriksi ja täysi-ikäisiksi, ne tulivat isäänsä ja
isänsä sukuun... niillä oli samanlaiset suuret, vahvat hampaat, jotka
nauroivat kaikelle, ja sama rakkaus ruokaan!
Tänäkin hetkenä hän melkein hämmästeli ajatellessaan että tuo nuori
tyttö, jolla oli niin kirkkaat, häikäilemättömät silmät ja kylmähkö,
ivallinen ilme raikkailla huulillansa, todellakin oli hänen tyttärensä
— ja entä Birger, joka oli niin isänsä kaltainen, jolla oli sama runsas
varasto merkityksettömiä puhetapoja... sama rakkaus mukavuuteen, sama
tyyneys ja taipumus käydä varhain lihavaksi — — — Siinäkin olivat
lapset isänsä kaltaiset, että kun halusivat häneltä jotain, voivat
osoittaa samaa hillitöntä hellyyttä — se tuotti suorastaan kipua
sydämeen!
Hän hengitti syvään ja pyyhkäisi hiukset otsaltaan.
Mitä hyödyttikään maata täällä ja ajatella tuota kaikkea! Ehkä oli aina
sellaista! Olikohan kenenkään ihmisen koskaan hauskaa elää?
— — — Mutta tuo, että hänen täytyi kantaa sitä taakkaa ettei koskaan
muistanut että hänen tuli olla vanha ja ymmärtäväinen ihminen — se
tietysti juuri oli hänen mielisairautensa.
Hänen lapsensa, jotka molemmat olivat niin ymmärtäväisiä, katsoivat
että hän oli vanha nainen, jonka oli pysytteleminen sisällä! — — —
Jospa tulisi laine, joka huuhtaisisi pois koko hänen elämänsä ja hänet
itsensä jäljettömiin... jos myrsky ottaisi hänet mukaansa ja hävittäisi
hänen muistonsakin!
* * * * *
Hän nousi. Mitä hyödytti täällä loikominen — — — Nyt oli hän voittanut
kaikki, — oli käynyt tyyneksi!
Hän tunsi olevansa kuin valmis elämään nähden. Mikä voi murtua, se oli
murtunut... se mikä oli loistanut, se oli sammunut ja menehtynyt!
Hän muisti nuo ajat, jolloin elämä oli häntä koetellut, jolloin hänelle
oli karttunut kokemuksia — noita unohtumattomia, muistoon syöpyneitä
päiviä — päiviä, jotka eivät enää voineet palata, sillä hänellä ei
ollut voimaa kestää niitä kahdesti.
Tuossa ajatuksessa oli jotain lohdullista. Jumalan kiitos, että hän oli
päässyt niin pitkälle! Nyt hän vasta oli onnellinen...
Mutta väristys kävi hänen lävitsensä. Silmät olivat kyynelissä.
* * * * *
Ilta lähestyi.
Hän loikoi yhä vielä, tuijottaen ylös ilmaan.
Taivaalla näkyi sateenkaari; se himmeni ja häipyi hajalle. Siitä
tuli kimppu taivaallisia kukkia, jotka satoivat alas häntä kohden,
vaalenivat ja katosivat. — — — Ja yhä jatkui suhina, joka tuli
tunturilaitumelta — — —
Aina tuo kaukainen metsä suhisi tuolla tavoin.
Vai tuuliko se oli tai joki? Vai ilman hengetkö sulattivat yhteen
kaikki nuo heikot äänet, jotka olivat kuin laineiden loppumatonta
loisketta!... kuin hänen oma ainainen, hiljainen kaipauksensa, joka ei
voinut tyyntyä! — — — Kaislikosta saapui hiljainen suhahdus.
Hän katsoi vedelle päin. Se kimmelsi punertavana. Kaksi kuikkaa
uiskenteli, jättäen veden kalvoon pitkät viirut jälkeensä. Niiden
valkoiset rinnat hohtivat päivänpaisteessa, kun ne kohottautuivat ylös
pinnasta, räpähdyttäen siipiänsä.
Ja taivas — mitä kaikkea se keksikään! Kukat olivat nyt poissa, mutta
siellä näkyi nyt kaikenmoisia eläimiä, kaikki ruusuilla kukitettuina!
Äänettöminä ja hiljaa vaelsivat ne siellä tietänsä edelleen — eikä
missään näkynyt ihmisiä — vallitsi täydellinen hiljaisuus. Se oli
parasta kaikesta!
Hän lepäsi yhä kanervikossa, ilmaan tuijottaen.
Eläimet poistuivat vähitellen, vaalea iltarusko vain oli jäljellä.
Hänen katseensa kiintyi taivaanrantaan.
Tunturien mahtavat ääriviivat kuvastuivat taivaalle. Kaukana näkyivät
suuret, kiveenveistetyt kasvot, — sankari oli siinä käynyt levolle,
mahtava pää nojattuna vihreätä, sametinpehmoista tunturia vasten. —
Kuinka tästä hiljaisuudesta kävi nauttiminen — — —
Miksikä piti nyt tuon kulkijan tuolla saapua? Mitä oli ihmisillä täällä
tekemistä?
Rouva Harder se oli. Hän tuli sairaan miehen luota.
Hän kulki Thora Thammersin ohi, mutta käännähti sitten, katsoi häneen
ja hymyili.
Tuossa katseessa oli jotain, joka ikäänkuin kosketti häneen ja sanoi:
»Nouse ja käy! Tule jälleen reippaaksi ja terveeksi!»
Thora Thammers painoi päänsä alas.
Sitten hän kohotti jälleen kasvonsa, seurasi poistuvaa katseillaan,
niin kauan kuin voi, ja kuunteli.
Mutta tiesihän hän, että ohikulkija ei ollut sanonut mitään, oli vain
katsonut häneen.
— Niin, sanoi hän lopuksi, — teen sen! — — —
Nyt tuli jälleen joku. Koira syöksähti Thoran luo.
Hän katsahti ylös ja kohtasi sen vauhkon, synkän katseen.
— No, rauhoitu, sanoi hän hiljaa, — minähän olen ystäväsi!
Se nuuskiskeli, äyhkäisi, läksi jälleen juoksuun ja palasi isäntinensä.
Thora Thammers näki että tulija oli parantolan vieraita, — tuo, jolla
oli niin ihmeellinen ääni ja niin sietämättömän iloinen seurustelutapa.
Hän tunsi ehdottomasti vastenmielisyyttä ihmisiä kohtaan, jotka
nauroivat paljon, ja häntä oli vaivannut keveä tapa, millä hän
käsitteli kaikkia asioita.
Tulija pysähtyi hänen eteensä tervehtien:
— Ken retkeilee täällä minun nummellani? Vai niin, vai täällä te
piileksitte! — — — Niin, täällä on päivänpaisteista ja ilmavaa!
Thora vastasi vienolla, hajamielisellä hymyllä ja odotti että tulija
jatkaisi matkaansa.
Mutta tämä jäi seisomaan.
— Susi, tule tänne! Saanko esitellä erään ystäväni. Hän on hienoa
sukua. Nimensä on hän perinyt isoisältään, joka oli susi. Voitteko
nähdä, kuinka hän ilmaisee sukuperänsä, — hän ei koskaan kulje
suorassa suunnassa eteenpäin. Ihmeellistä, että olette voittanut hänen
suosionsa; hän ei yleensä pidä naisista.
Hän kävi istumaan.
— Toivottavasti te sallitte!
Thora ei vastannut mitään. Hän aikoi nousta lähteäksensä. Mutta tulija
ei katsonut häneen.
Niin jäi hän istumaan.
— Se on oikein, hyvä rouva, että te tulette tänne, sillä täällä on
niin hauskaa. Tännehän ei juuri koskaan tule ketään. Ne menevät joko
vuorille laskemaan vuorenhuippuja ja kirkontorneja, taikka myöskin
koskelle. Kosken maalaaminen on täällä käynyt oikein kulkutaudiksi.
Siellä istuu kaksikymmentä naista, miehiä ja lapsia lukematta!
Hymyillen kääntyi puhuja Thoraan.
— Te ette puhu paljoa, hyvä rouva, mutta te teette havaintoja! Olen
väliin tarkannut teitä seurusteluhuoneessa. Ja te katsoitte minuun
tavalla sellaisella, että te voisitte varsin hyvin olla vartijattarena
eläintarhassa. Tiedänhän kyllä, että eläimiä ei saa ärsyttää!
Thora ei vieläkään sanonut mitään, vaan ajatteli vain että läksisi
kernaimmin tiehensä.
Toinen jatkoi iloisesti: — Kenties te kaikessa hiljaisuudessa täällä
tutkitte eläinkuntaa?
— Minä en ole tuttava kenenkään kanssa.
Thora Thammersin ääni oli tyly. Hän katui ettei ollut lähtenyt heti
alussa.
— Minulle tuottaa huvia tutustuttaa teitä heihin. Täällä on oivallisia
mallikappaleita!... Katsokaa nuorisoa! Oletteko tarkannut noita nuoria,
joilla nykyaika on meitä onnellistuttanut?... Noita ihmeellisiä
olentoja, jotka käydä hoilottelevat ja sanovat »nimittäin» ja »aivan
yksinkertaisesti» tavalla sellaisella, kuin riippuisi kaikki tyyni
maailmassa yksinomaan heistä. Ettekö ole huomannut, kuinka huvittavia
he ovat häikäilemättömyydessään ja parantumattomassa puolinaisessa tai
täydellisessä sivistymättömyydessään? Otsillaan niillä on merkki että
kuuluvat Jumalan armosta henkiseen alhaisoon, ja siitä ne näyttävät
ylvästelevän. Hän käännähti jälleen ja katsoi Thoraan. — Ennen oli
täälläkin ylhäällä asiat paremmin. Nythän täällä on parvittain
nuoria naisia, jotka tekevät vuoripolut epävarmoiksi ja oleskelun
parantoloissa rasittavaksi... Tulee haaveilleeksi entisajoista, jolloin
näki useammin hienoja nuoria naisia kuin nykyisin. — — —
Thora loi häneen nopean katseen ja kävi tulipunaiseksi.
Olivatkohan Gertrud ja Birger tehneet jotain? Miksi tuo muukalainen
sanoi kaiken tämän hänelle?
— Minä... minä en tiedä mistään, mumisi hän. Tuon muukalaisen
esiintymisessä oli jotain, joka teki hänet levottomaksi.
— Suokaa anteeksi, hyvä rouva! Tehän ette voi tietää kuinka kauhea minä
olen puhumaan puita, heiniä.
Hän nousi paikaltaan ja meni lähemmäksi.
— Te olette likinäköinen, rouva Thora Thammers, perin likinäköinen!
Ja te unhotatte myös helposti. Epäluuloton te myöskin olette. Olette
tyytynyt minun pashanimitykseeni. Ette ole välittänyt edes tiedustella
ken minä olen. Tunnetteko minut nyt!
Thora Thammers hypähti kiveltä, jolla oli istunut. Hän tuijotti
puhujaan.
Ja katsoessaan häneen hän kävi harmahtavan kalpeaksi. Hänen huulensa
värähtelivät valtavasta mielenliikutuksesta.
Tuo mies, jolla oli niin ihmeellinen ääni, — olisihan hänen pitänyt
tietää että se oli _hän!_ Hän näki syvät uurteet hienopiirteisen suun
ympärillä... tuon valtavan katseen... nyt vasta tunsi hän hänet.
Alkaisiko se nyt jälleen alusta?
Hänen mielessään heräsi hehkuva, kiihkeä tuska.
Kaikki tuo, jonka hän oli taistelulla voittanut... ei, sitä hän ei
antaisi riistää itseltään!
Hänen kasvoillensa tuli kylmä, jäykkä ilme. Ja pehmoinen, tummahko ääni
muuttui.
— Ei, minä en tunne teitä!
— Oivallista! Ihailen aina ihmisiä, joilla on taito unohtaa. Sehän
onkin aivan luonnollista... johan siitä on hiukan aikaa... seitsemän-
tai kahdeksankolmatta vuotta! Tiedän että olen muuttunut suuresti — — —
Hänen äänensä kuului ystävälliseltä, luontevan iloiselta.
— Saanko mainita, että nimeni on Samuel Stern, olen tukkukauppias, joka
suhteessa keskinkertainen ihminen. Ja jos sallitte, niin haluaisin nyt
tutustua teihin!
Thora kääntyi poispäin. Hiljainen vavistus kävi läpi hänen olentonsa.
Hän ei olisi halunnut olla huomaavinaankaan, mitä tuo kaikki tarkoitti.
Hän aikoi tyynesti lähteä tiehensä.
Mutta hänen täytyi jälleen käydä istumaan — hän ei voinut lähteä.
Lauhkeasti ja tyynesti puheli toinen:
— Onpa tämä todellakin lystikästä! Te tulette Bergenistä, minä
Kristianiasta, — niin, tässä maailmassa tapahtuu todellakin kummallisia
sattumia — — — Tuleeko herra eversti tänne?
— Ei! — Nyt näki Thora Adèle Harderin ilmaantuvan tien käänteeseen ja
menevän pieneen taloon, — hänen täytyi puhua jostakin muusta.
— Ken tuo oli? Asuuko hän tuolla?
— Asuu, se on hänen pieni tupasensa. Me nimitämme sitä Casa Santaksi,
ja hän itse on meidän Alma Mater, meidän pyhimyksemme. Hän muistuttaa
Donna Velataa, te tiedätte, sikstiiniläisen madonnan mallia.
Hänenkin mielestänsä oli oiva keksintö puhua jostakin muusta, ja hän
jatkoi:
— Hän tulee tänne kesäisin lepäämään, mutta ne joilla on kärsimyksiä,
eivät anna hänen olla rauhassa. Hänellä on maatila. Sen hän on
muodostanut kodittomain lasten kodiksi. Hän opettaa heidät istuttamaan
metsää ja viljelemään maata — ja oppimaan luonnosta, tullaksensa
ihmisiksi. — — — Hienosto täällä arvelee parhaaksi varoa osoittamasta
hänelle liian suurta kunnioitusta. Luullaan näet että hän on köyhä
ja naimaton eikä edes hienoa syntyperät. Mutta hän ei huomaakaan
heidän epähienouttaan. Hänen hienoiset sormensa eivät koskaan joudu
kosketuksiin heidän raakamaisuuksiensa kanssa — välimatka on liian
suuri... Hänen lähestyessään tunnen halua polvistua — — —
— Oletteko nähnyt, millaiset suuret, vaaleansiniset silmät hänellä on.
Ne muistuttavat niittyorvokkia. Mutta niissä on innostusta ja haaveita,
suurenmoisempia kuin niittyorvokin. Ne haaveilevat, että maailman
kurjuus on voitettavissa... Oletteko puhellut hänen kanssaan?
— En!
— Ei, hän ei puhele paljon — eniten vain niiden kanssa jotka
kärsivät... Puheletteko te noiden toisten naisten kanssa?
Thora istui puolittain toisaanne kääntyneenä. Hänen katseensa oli arka.
Äkkiä hän loi Samuel Sterniin pitkän, raskasmielisen katseen.
Tämä käännähti poispäin ja vihelsi kouraansa. Sitten hän tervehti
hymyillen: — Te tahdotte että minä läksisin!
Hän läksi, mutta palasi kuljettuaan muutaman askeleen. — Älkää viipykö
täällä kovin kauan! lausui hän. — Yöllä on täällä hiukan omituista —
nummi on raskasmielinen!
6.
Thora Thammers oli jäänyt istumaan paikalleen — aivan levollisena. Hän
ei ajatellut enää mitään.
Vielä näkyivät tunturit vaalean sumun takaa. Mutta pian alkoi aavikko
pienentyä.
Olo kävi ahtaaksi — jotain raskasta läheni — musta vihuri kävi yli
järven. Ja äkkiä tuli kylmä.
Häntä alkoi palella.
Nousisiko hän ja läksisi kulkemaan — kulkisi eksyksiin vuoristossa,
kenties — — —
— — — Vai menisikö hän sisään ja paneutuisi vuoteeseensa kuin
tavallinen vanha rouva, joka tietää, mitä on velkaa lapsillensa.
Hän nousi: niin hän tietysti tekisi! Varsinkin kun hän aikoi pysyä
päätöksessään ettei koskaan kiusaisi itseään millään.
Kuten nyt taivas, niin oli muukin näköpiiri häneen nähden sulkeutunut
aina ahtaammaksi. Nyt oli hänellä jäljellä enää vain siekale kaikesta
siitä suurenmoisesta, joka hänelle kerran oli kuvastunut. Nyt tahtoi
hän vetääntyä omaan itseensä ja elää hiljaista elämäänsä rauhassa.
Hän kulki hitaasti parantolaan takaisin. Hän antoi tuoda kupin teetä
huoneesensa, joi sen hajamielisesti, riisuuntui ja meni vuoteeseen.
Kauan loikoi hän kuullen kellon lyövän tunnin tunnin jälkeen.
Sitten hänestä oli kuin hän nukkuisi, mutta kaiketi hän lienee ollut
hereillä, sillä hän kuuli käytävän heilurikellon hiljaisen naksutuksen.
Mutta mistään muusta ei hän ollut tietoinen — hän tunsi vain nopeiden,
äänettömäin lentimien kuljettavan hänet kautta hänen valoisan
nuoruutensa kevään ihanuuteen: — — —
* * * * *
— — — Hän oli lapsi ja kuljeskeli niityillä. Ympäröivä metsä oli
niin tiheä ja vaaleanvihreä. Pitkin, tummenevin lainein aaltoili
silkinhieno ruoho hänen ympärillään. Ja käki kukkui, ja kaukaa kuuli
hän metsäkyyhkysen kuhertelua — — — ja pääskyt suhahtelivat hänen
ohitsensa...
Oli metsäkukkasten kukoistuskausi — laakso oli täynnä niiden tuoksua.
Ja kaikki täytti hänen mielensä riemulla.
Ja hän kuljeskeli ajatellen ihmeellisiä, uusia ajatuksia! Ja ilma kävi
kuin kullahtavaksi... hän käyskenteli kultaisessa ilmassa. — Silloin
lähestyi häntä elämän unelma. Hänen mielensä kävi niin riemukkaaksi ja
omituisen liikutetuksi. Nyt tiesi hän millaista olisi, kun hän tuli
suureksi!...
Hän istui ruohoon ja itki — kaikki oli niin juhlallista. Aurinko laski;
kaikki maa muuttui kuin kultalinnaksi!
* * * * *
Sitten kuvastui hänelle vanha puutarha. He istuivat jasmiinikatoksen
alla. Suuria, valkoisia kukkalehtiä liiteli alas kautta ilman,
lumihiutaleiden kaltaisina. Ilma kävi raskaaksi ja suloiseksi tuosta
valkoisesta lumesta.
Siinä he istuivat. Oli niin valkoista ja hiljaista, ettei kumpikaan
voinut puhua. Nuorukainen alkoi uurtaa neitosen nimeä vanhaan puuhun.
— Tule, kuiskasi hän sitten, — menemme tuonne lehmusten tuoksuun,
korkeitten kukkaskaarten alle, illan hehkuun... kaikki kuuluu meille!...
Tyttönen näki hänen hellän, valoisan hymyilynsä, hänen hienon suunsa,
joka värähteli silmän tummuessa. Ja nuorukainen kysyi: — Miksi lemmit
minua? — Sitä ei tyttönen tiennyt — — —
* * * * *