I
Mutta Herra sanoi:
»Ettekö sitten tekään näe,
että eläin vuotaa verta,
ja ettekö kuule, kuinka se
huutaa ja vaikeroi?»
Mutta opetuslapset vastasivat:
»Ei, Herra, emme kuule
sen huutavan ja vaikeroivan.
Koptilaisesta raamatusta.
1.
Siintävänä ylenee tunturi tunturin takana, mahtavain porrasten tavoin
johtaen ylätasangolle — — — tuonne, missä syvänne kimmeltää vihreän
jään peitossa, vaan josta huiput kohoavat toinen toistaan korkeampina
taivaan kirkkauteen.
Ylhäällä hohtaa kylmä iäisyyden loiste. Rajaviivat haihtuvat
häikäisevään valoon. — Kaukainen loistava seutu siellä houkuttelee,
ihmismaailmasta eristettynä.
* * * * *
Alempana on nummi. Se jo kuuluu maiseen ympäristöön. Lämpöiseen
salaperäisyyteen piiloutuen houkuttelee se hiljaisena, tuhatvärisenä.
Kesäillan ihanuudessa se verhoutuu kirkkaaseen, väräjävään
päivänpaisteeseen. Kultaisen meren kaltaisena lainehtii lakeus kohden
taivaanrantaa.
Aurinko laskee.
Se vetää sädekaapunsa piukemmin ympärilleen. Selänteet tummuvat ja
rinteiden hehku sammuu, muhkea vehreys peittyy pimeään.
Mutta aavalla, aaltoilevalla nummella ei päivä vielä ole päättynyt. Sen
säteet leikittelevät kanervikossa, kullahtavana hehkuu vaivaiskoivu,
ruusunhohtoisena punoittaa vaalea raita. Tuoksu täyttää ilman. Lehdet
ja oksat ja itse raikas maakin levittelevät suloista, vienoa lemua...
On kuin pyrkisi nummi pukemaan salaisuutensa sulotuoksuun.
Ja kaikki nummen asukkaat yhtyvät iloon.
Niiden sydän on riemua tulvillaan.
Ne muistelevat, kuinka ihana päivä on ollut: tämä ensimäinen
aurinkoinen päivä, jolloin koko nummi oli kuin valoon verhottu! Kaikki
he muistavat, kaikki nuo nummen kasvit ja eläimet, kuinka heidän täytyi
avata silmänsä ja uinuva sielunsa.
On kuin riemun hengähdys kävisi yli sammaleen, kanervan ja viidakon,
yli joen ja järven.
Se väreilee lämpöisessä, päivänpaisteella kyllästetyssä ilmassa, se
sulaa valoon, tuoksuun, säveliin — ja häipyy — — —
Kaikki täällä tietävät suuren, ihanan salaisuuden, ja tuhannet äänet
kuiskaavat sen sinulle: nyt on kesä!
Iltatuuli saapuu. Se haluaa tietää, mitä tuo kuiske merkitsee. Se
hiiveksii ruohon ja kanervan luo kuuntelemaan; sitten se menee metsään,
viemään kuulemaansa viestiä.
Mutta päivä poistuu nummelta. Valo ja varjot häipyvät — liukuvat
äänettöminä pois. On kuin liikehtisi koko nummi.
Ruusunpuna vaihtuu vereen, varjojen tumma hopeanhohde sammuu, ne
lakkaavat lainehtimasta, sumenevat ja haihtuvat pimeään.
Hiljaisuus vallitsee, kaikki äänet vaikenevat kuin häipyvät askeleet.
Hiljaa kohottaa uusikuu sirppinsä. Poistuva säde on sen sytyttänyt,
vienosti hohtaen jää se valaisemaan.
Kaikki verhoutuu hiljaisuuteen, äänettömyyteen, pimeyteen.
On kuin joku käyskentelisi sulkemassa ja lukitsemassa.
* * * * *
Ja nummi vaipuu sikeään uneen. Se uinailee tuntematta tuskaa tai
katumusta.
Ja ilman kehrätessä silkkilankojaan vuorten huippuihin ja harjoihin ja
levittäessä ihmeellistä silkkiharsoa yli ylänteen, lepää nummi kesäyön
hiljaisuudessa kuin tyyntyneet pitkähköt, pehmoiset laineet.
2.
Alhaalla järven rinteellä ovat uudet parantolarakennukset. Illoin,
auringon laskiessa, voi ne nähdä kaukaa laaksosta. Ne levittävät
loistetta ympärilleen. Kun koko laakso jo on pimeänä, kimmeltävät ne
yhä vielä tuolla ylhäällä.
Hiljaa liukuvat auringon viime säteet kartanon ylitse. Ympäröivillä
niityillä lepäilevät eläimet hiljaa kuunnellen, sillä ilma on täynnä
ihmeellisiä ääniä: tuuli kuiskii kaislikossa joen tervehdyksiä, kaukana
kohisee koski väsymätönnä, humisten huokuu metsä.
Mutta sinä hetkenä, jolloin aurinko laskee ja päivä sammuu, vaimenevat
äkkiä kaikki äänet, — seuraa hetkiseksi harras hiljaisuus: lempeä,
valtava angelussoitto kehottaa koko maailmaa rukoukseen.
Ja kaikki painavat hiljaa päänsä alas, kaikki, paitsi ihmiset. He ovat
niin viisaita, he tietävät että aurinko laskee joka päivä, — mitäpä
siinä on sen ihmeellisempää! Sitäpaitsi kiinnittävät heidän omat
asiansa koko heidän mielensä. Ihmiset ne aina vaikenevat viimeiseksi.
Niinpä muuttivatkin parantolan ilmestyessä kaikki eläimet, jotka vain
voivat, rinteeltä ja niityiltä ylös nummelle.
* * * * *
Marit Hennerud seisoo porrasten alapäässä. Hän odottaa vieraita.
Hennerudin muori ei koskaan esiinny itse. Tytär Marit saa edustaa taloa.
Hän kuuntelee, ruskeat, haaveelliset silmät hymyilevinä. Nyt kuuluu
vaunujen ratinaa mäen alta. Hänestä tuntuu siltä että everstinrouva
Thora Thammers siellä nyt tulee poikineen ja tyttärineen.
Hän ei voinut olla ajattelematta tuota nuorta miestä. Jos ei hänen
ollut kovin kiiru, tapasi hän ensi päivinä aina hiukan rakastua nuoriin
miehiin, jotka saapuivat. Se oli hänessä suorastaan kehittynyt tavaksi.
Tietysti oli hän tulijoihin nähden arvannut oikein.
Mutta aluksi hän ei sentään kiinnittänytkään huomiota nuoreen mieheen,
vaan everstinrouva Thammers sai osaksensa sen sydämellisen vastaanoton,
jonka Marit Hennerud aina omisti vieraillensa.
— Suvaitseeko everstinna itse valita huoneen? pyysi Marit. — Meillä
on monta eri huvilaa. Niillä on kullakin nimensä, se on niin hauskaa.
Niin, tämä tässä on päärakennus, se on Gosenin maa; mutta rouva
katselisi ensin hiukan muitakin rakennuksia. Sen voin sanoa, että tänä
vuonna ovat asiat täällä hyvin, — meillä on pelkkää hienoa väkeä,
melkein kaikki tyyni aatelisia, — mielenkiintoisia kirjailijoita,
ylhäisiä naisia, eteviä herroja, professoreja — ja sitten vielä — —
Saattepa nähdä, — ei, se talo on ainoa, jossa everstinna ei voi saada
asua... Se on Abarrimin vuori; siellä asuu eräs, joka on melkein...
Niin sanovat rouvat kaikki tyyni, mutta, hyvä Jumala, kuinka ne sentään
ovat häneen ihastuneita! Tuolla hän menee! Se on Omar Pasha, juuri hän,
joka on ristinyt täällä kaikki paikat. Hän ei tahdo naapureita, hän
maksaa koko talosta... Eikö rouva tahdo asua Zinin erämaassa, siellä
asuu hienoin hienosto. Ei, täällä ei rouva voi asua, sen nimi on Kaos,
ja siellä asuu vain nuorta väkeä; rouva tietenkin tahtoo vanhempien
kanssa yhteen. Minä käyn noutamassa avaimet — — —
— Niin, hauskintahan sinun on vanhempien kanssa, äiti, ja minä ja
Birger asumme täällä! Ethän sinä kumminkaan voi tulla tänne nuorten
joukkoon — — —
Rouva Thammers kääntyi tyttäreensä päin, omituinen ilme kasvoillaan.
Nuo sanat vihloivat hänen sydäntänsä, ja tuo ääni, tuo kuivahko,
kirkas, taipumaton ääni — ihme, ettei hän koskaan voinut siihen tottua!
— Gertrud rakas, hauskinta pitäisi kaiketi olla asua lastensa
läheisyydessä, sanoi hän, tuntien samalla tuskalla, ettei kumminkaan
ollut niin.
Birger nauroi. — Tiedätkö, äiti hyvä, minusta sinä, suoraan sanoen,
olet hullunkurinen! Mehän tulemme asumaan sadan kyynärän päässä
sinusta, joten sinun äidillinen ruoskasi kyllä ylttää meitä kurissa
pitämään. Voit rauhallisesti vetääntyä erämaan ylhäiseen yksinäisyyteen.
Hän seisoi oikoen sääriään pitkän ajomatkan jälkeen ja koetti
pureskella pieniä viiksiänsä. Viidenkolmatta vuotiaaksi oli hän hiukan
lihavahko. Vähän ihmeissään hän tarkkasi Gertrudia. Tämä oli näet jo
ryhtynyt, ilme halveksuvana, nuuskimaan joka paikkaa, vaikka siihen
olisi ollut kyllin aikaa kesän kuluessa.
Gertrud oli kookas ja solakka, ja hänellä oli suuret, avokatseiset
siniset silmät, joiden ilme oli kylmähkö ja hiukan ivallinen. Kuten
veljelläkin oli hänellä hyvin valkoiset ja vahvat hampaat.
Hän tuli jälleen äitinsä tykö.
— Tuolla sinun on paljon mukavampaa asua, — niin voit paremmin tutustua
vanhoihin — — —.
Rouva Thammers ei vastannut mitään. Kun Marit neiti palasi avaimineen,
kääntyi hän häntä kohden.
— Antakaa minulle minkä huoneen tahdotte, sanoi hän matalalla,
verhotulla äänellä.
— Niin, tiesinhän että rouva tahtoisi tänne. Nuorille on minulla
varattuna kaksi huonetta... kaikki on järjestyksessä. Illallinen
odottaa... tätä tietä, tehkää hyvin!
* * * * *
Suuressa hallissa leimusi mahtava pölkkyvalkea. Useimmat parantolan
vieraista istuivat siellä, toiset puutuoleilla valkean ääressä, toiset
seiniä pitkin asetetuilla pitkillä penkeillä.
Tuoleista oli yksi suurempi ja mukavampi kuin toiset, — se oli jykevä,
runsain veistoksin koristeltu tammituoli. Kerrottiin että se oli suvun
yli kaksisataa vuotta vanha emännäntuoli.
Itsestään oli johtunut, että siinä tuolissa ei koskaan istunut kukaan
muu kuin rouva Thamar Gyllenskjold.
Kun hän saapui viikko sitten, oli käynyt kuten suuren laivan saapuessa
ahtaaseen kulkuväylään. Se synnyttää suuria aaltoja, niin että kaikki
pienemmät laivat joutuvat liikkeelle.
Yksin lehtori de Roch'kin antautui hänen käskettäväksensä, — hän, joka
juuri samana päivänä oli selittänyt noille nuorille naisille, ettei
luonto koskaan suo naiselle vapautusta hänen sukupuolestansa, — millä
lausunnolla hän ei tarkoittanut muuta kuin että vaikkei kukaan voinut
olla naisille kohteliaampi kuin hän, hän sentään tahtoi että naiset
nöyrästi tunnustaisivat hänen etevämmyytensä.
Mutta Thamar rouvaan nähden kävi hän heti aivan vaatimattomaksi. Paitsi
sitä että hän salli tämän asettua valtaistuimelle ja muodostaa hovin,
omisti hän vielä lisäksi itselleen jonkunmoisen hovimarsalkan ja
ylimäisen kamariherran toimen.
Tänäkin iltana Thamar rouva istui tavallisella paikallaan ja silmäili
ympärilleen tavalla sellaisella, kuin olisi kaikki olemassa vain häntä
varten.
Hän nojasi taapäin ja koko hänen huomionsa näytti olevan kiintynyt
hänen espanjalaiseen lintukoiraansa, pieneen sievään Prinsessa Leilaan.
Tänä iltana sai kukin jutella melkein miten vain halusi. Vain silloin
tällöin hän jollain pienellä sattuvalla huomautuksella näytti, miten
helppo hänen oli ohjata keskustelua.
Hänellä oli loistavat, tyynet gasellinsilmät, joiden ilme oli samalla
niin muunteleva, että se näytti vaihtuvan, kun hän niitä vain liikautti.
Ihmisten mielestä ne kuvastivat niin paljoa, — hyvyyden
ylenpalttisuutta ja vilpittömyyttä sekä usein — kuten tänäkin iltana —
haaveellista surumielisyyttä.
Hän olikin tosiaan levoton miehensä takia. Tämä oli Karlsbadissa eikä
ollut terve. Nyt oli Thamar rouvalle selvinnyt, kuinka kiintynyt hän
oli mieheensä. Ja eihän hän voinut sulkea silmiänsä siltäkään seikalta,
mikä merkitys miehen tuloilla ja yhteiskunnallisella asemalla oli hänen
omaan mukavuuteensa nähden.
Ehdottomasti pyrkivät läsnäolevain katseet kiintymään häneen. Muhkea
hän olikin, istuessaan siinä sinisenvihreä samettipuku yllään, pää
hieman taivutettuna eteenpäin ja tuuhea vaalea tukka laadittuna à la
vierge.
Hän istui leikiskellen Prinsessa Leilan valkoisilla korvilla, joiden
karva oli pehmoista kuin silkki.
Thamar rouvan rinnalla istui komeana punahkon vaalea lehtori de Roch,
sinisilmät lempeinä, kimeä naurahdus alati varuilla. Hänen kätensä
olivat valkoiset ja sormuksilla koristetut, hänen hymyilynsä vienon
alentuvainen.
Ja kumminkin hän paraikaa hiljaisella tavallaan parjaili ajan
itsekkäisyyttä. Hän ei voinut sietää itsekkäisyyttä, ei vaimossaan, ei
ystävissään tai muissa ihmisissä. Ei ollut olemassa mitään, joka häntä
niin kiusoitti kuin muiden itsekkäisyys.
Hänen rouvansa istui hänen toisella puolellaan. Hän puhui harvoin
mitään. Pelkästä hyvälaitaisuudesta oli hän totuttautunut vaikenemaan.
Keskusteltiin eri ryhmissä. Professori Maurus, kookas ja lihavahko
herra, jolla oli suupieliin ulottuva poskiparta, käveli edestakaisin
lattialla. Hän kulki pää pystyssä ja rinta ulospäin ja teki selkoa
asian tosiperäisyydestä.
Hänen oli aina tapanansa selvittää jonkun asian tosiperäisyyttä. Kun
vain oli loogillinen, oli se varsin helppoa.
Hänen rinnallaan kulki nuori solakka tohtori niin äänettömin askelin,
kuin ei olisi ollenkaan kuulunut maallisiin olentoihin.
Tämä oli nero. Hän katseli kaikkea sellaisesta korkeudesta, ettei hän
ollut oikein selvillä mistään maallisista asioista.
Hänen varovaiset lausuntonsa tieteellisistä seikoista vaikuttivat
professoriin nuorekkaalta ujoudelta, ja hänelle tuotti todellista huvia
saada vielä kerran selvittää, mistä syistä puheenalaiset seuraukset
olivat johtuneet.
Professorinrouva Maurus istui arvokkaassa asennossa ja seurasi
miestänsä surumielisin, ystävällisin katsein.
Täytyihän tosiaankin ihmetellä, kuullessaan Mauruksen tuolla tavoin
selvittelevän Luojan aikeita, — mutta erikoisen huvittavaa ei se juuri
ollut.
Rouva Mauruksen rinnalla istui muutamia muita rouvia keskustellen.
Kapteeninrouva Fehr tahtoi aina puhua hengellisistä asioista.
Hän oli huomannut että hänen kristillisyytensä laita oli käynyt
huonoksi, ja hän oli virkistänyt sitä liittymällä pariin yhdistykseen.
Se oli hänestä tosin tuntunut tekevän hyvää, mutta samalla hän oli
tullut huomaamaan, kuinka vähän uskonto sieti koskettelemista.
Rehtori Sahmsin rouva tiesi omistavansa paitsi vanhaa aatelisnenää
myöskin ihanteellisia taipumuksia. Hänellä oli hiljainen mutta palava
halu puhua syvällisistä asioista. Hän halusi aina saada kuulijakseen
jonkun — mieluummin mieshenkilön — jonka voi telkitä nurkkaan muista
erilleen, siksi aikaa kuin hän itse kiihkeällä innolla esitti kaikki
mitä tiesi taiteesta, entisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden
ennätyksistä, — Japanista, Kiinasta, Amerikasta, — siveellisyyden
aatteesta ja sivistyksen todellisista edistäjistä.
Tänä iltana täytyi hänen tyytyä rouva Iverseniin, todellisen
tukkukauppiaan Iversenin rouvaan, kuten eräs herroista oli häntä
nimittänyt, hänen kerran ylvästeltyään asemastaan.
Mutta rouva Iversen ei ollut typerä, — hän ymmärsi rehtorinrouvaa.
— Niin, mahtanee olla ihanaa tuntea joutuneensa oikealle paikalleen
maailmassa, lausui hän.
Siinä oli rouva Iversen aivan oikeassa — mutta rouva Liss oli
sitävastoin aivan sietämätön! Ja rouva Liss istui aina läheisyydessä ja
häiritsi.
Rouva Liss, alias rouva Wanda Arescho, oli pieni kaunotar, jolla oli
jousenmallinen, veripunainen suu ja silmissään epämääräinen, uneksiva
ilme, joka väliin voi käydä hurmaavan lämpimäksi, ilman että tämä
seikka mitenkään riippui hänen tunteistansa, — se oli vain fyysillinen
sattuma.
Ja sitten hänellä oli niin kuulakka ja hieno iho. Oli varsin
tavallista, että miesten sydämet leimahtivat liekkiin hänen tähtensä.
Nykyisin suosi hän ihailijanaan erästä nuorta soreaa miestä, jolle
rouva Thamar oli antanut nimen Don Miguel de Aranjas — tuon hirveän Don
Juanin todellisen nimen.
Naisten keskuudessa oli rouva Liss kuuluisa siitä että aina puhui
typeryyksiä.
Mutta herroja hän viehätti.
Tarkkanäköisimmätkin heistä jäivät epätietoisiksi hänen
hengenlahjoihinsa nähden. Hänestä ei koskaan voinut sanoa mitään
epäsuotuisaa. Hän oli hurmaava ja — ikuisesti naisellinen. Monen
mielestä hän myöskin oli kovin syvällinen. Ja sitten hän oli niin
suloinen ja koetti keksiä sanoa mitä viehkeimpiä sopimattomuuksia,
vaikka se ei oikein ottanut onnistuaksensa. Ja silloin häntä oli
kaikkein vaikein vastustaa, sillä juuri silloin hän oli kaikkein
suloisin.
Hän oleskeli kesäisin aina vuoristossa terveytensä takia, sillä se oli
heikko, vaikka kohta olikin otaksuttavaa, että hän eläisi kauan.
Hän oli nimittäin siksi järkevä, ettei kuluttanut omia voimiansa, vaan
muiden. Siinä taidossa oli hän oikein etevä. Hänen toimintahaluansa
tyydytti täysin muiden työn katseleminen. Miestänsä hän rakasti. Tämä
oli niin herttainen ja ymmärsi häntä täysin. Oli vain ikävää ettei hän
koskaan katsonut joutavansa tulemaan tänne mukaan.
Rouvansa mielestä hän oli erittäin taidokas kapine, joka paitsi
sitä että monella muulla tavoin hauskutti hänen elämäänsä, myöskin
oli jonkinmoinen työkone, joka helposti ja mukavasti hankki hänelle
kaikkea, mitä hän vain voi toivoa itselleen.
Don Miguel istui väännellen somilla kädenliikkeillä viiksiänsä ja
katsoi häneen. Kuinka vastustamaton olikaan tuo nainen, kertoessaan
kaikkia noita ihmeellisiä asioita!
Ei ollut olemassa mitään taivaan ja maan välillä, josta hän ei olisi
uskaltanut keskustella Don Miguelin kanssa, vaikka tiesikin, että tämä
oli niin hirveän oppinut.
Yksi asia vain oli, jota rouva Liss ei voinut sietää.
Se oli se, kun joku moitti olevia oloja, maailmassa yleensä ja
erittäinkin hänen rakkaassa Kristianiassaan.
Muiden muassa oli rouva von Asten perin kärkäs sitä tekemään. Silloin
kääntyi rouva Liss häntä kohden, suuret, tummansiniset silmät melkein
heränneinä, tuimina.
— Rakas ystäväni, tuo on tosiaankin pelkkiä naisten lörpötyksiä! Kaikki
on kyllä juuri kuin tulee olla. Parhaimmat miehemmehän siellä ovat
johdossa, niin kyllähän kaikki käy hyvin, ja meidän professorimmehan
ovat vallan oivallisia, tietäväthän sen kaikki, aivan toisenlaisia kuin
muissa kaupungeissa, esimerkiksi — — —.
Sen enempää ei rouva von Asten saanut tietää tästä asiasta. Rouva
Lissillä oli se omituisuus, että hän aina itse keskeytti puheensa.
Muutoin ei juuri maksanut vaivaa puhua rouva von Astenia vastaan.
Muutamat ilkeät ihmiset täällä parantolassa olivat keksineet verrata
häntä amerikkalaiseen kuguaariin, siksi etteivät edes hänen paraimmat
ystävänsä voineet olla varmat, että nuo pienoiset kynnet pysyisivät
piilossa käpälissä. Joskin hän kymmenesti sanoi »rakas ystäväni», voi
hän tuskin vastustaa halua raapaista niillä hiukan. Ja jos hän sanoi
»enkelini», silloin tiesivät kaikki, että kynnet olivat täydessä työssä.
Hän ja hänen miehensä, tukkukauppias Stern, olivat tullessaan
herättäneet tavallista suurempaa huomiota.
Ensiksikin siksi, että rouva oli ottanut jälleen käytäntöön tuon
vanhan, hyvän, luonnollisen tavan käyttää omaa nimeänsä. Toiseksi
sentähden, että hän asettui päärakennukseen, jotavastoin hänen miehensä
asui pienessä talossa aivan itseksensä.
Mutta seuraavana päivänä ei enää ihmetelty.
Mies ristittiin melkein heti Omar Pashaksi — rouva Thamar oli senkin
keksinyt — ei kukaan tiennyt miksi, mutta se sopi kaikkein mielestä
hyvin.
Rouva von Asten nauroi heille. Hänen mielestänsä olivat kaikki naiset
typeriä.
Miestänsä hän halveksi sanomattomasti. Syytä hän tuskin olisi voinut
selittää, mutta eihän hänen tarvinnutkaan sitä tehdä.
Tänä iltana oli rouva von Asten tavallista virkeämpi.
Hän oli joutunut puheisiin nuoren, rakenteeltaan sankarimaisen
insinöörin kanssa, jolla oli pienet uniset sinisilmät ja hyvin vaaleat
viikset. Tuo herra seisoi nyt hänen edessään kuin lepäävän Mars-jumalan
asennossa. Rouva von Astenille tuotti huvia katsella nuorukaista. Tämä
teki häneen valtavan vaikutuksen.
Lehtorin kimeä ääni tunki läpi muun keskustelun.
Hän oli tehnyt sen havainnon, että yleensä kaikki itse asiassa on
varsin yksinkertaista.
Ihmisiä oli helppo ymmärtää ja hallita, erittäinkin lapsia. Oli vain
tarpeen antaa heille muutamia varmoja tukikohtia ja johtaa heidät
oikealle tielle. Siitä pysyisivät he ainiaan kiitollisina.
Hänen rouvansa hymyili jälleen.
Samassa tuli rouva Thammers sisään illalliselle.
Juttelu keskeytyi hieman — yksin hypoteesi uusien tähtien synnystäkin
jäi kesken esityksen.
Tiedettiin ken hän oli, olivathan hänen lapsensa jo aikaisemmin tulleet
sisään. Nyt piti hiukan tarkastaa äitiäkin.
Muuan käytännöllinen olento kohenteli hiukan halkoja, niin että valo
lankesi solakan, hiukan kumarassa kulkevan naisen ylitse, joka tuli
sisään ja meni lastensa luo.
Toiset noista oppineista, likinäköisistä herroista silmäilivät
häntä hetken, ja heistä tuo hento olento ei ollut aivan suloa
vailla. Mutta eihän hän ollut nuori. Ja tuota aivan vastustamatonta
viehättäväisyyttä, joka herättää oppineidenkin miesten mielenkiinnon,
ei hänessä ollut — ja niin palattiin hypoteesiin uusien tähtien
synnystä.
Joillakuilla toisilla oli enemmän aikaa ja paremmat silmät. Heistä hän
näytti olevan niitä, joita täytyi katsoa kauan. Silloin hän kävi oikein
mieltäkiinnittäväksi.
Hänen olennossaan oli samalla jonkinmoista velttoutta ja nuorekasta,
hempeätä notkeutta, ja ilmeessä kuvastui kuin vielä elämätöntä kesää
ja samalla elämään kyllästymistä, kieltäymystä. Iho oli valkoinen ja
kalpea, silmien väri omituisen kuulakka — ja katse näytti kilpistyvän
pois ympäristöstä.
Naiset huomasivat heti että hänen tukkansa alkoi harmaantua, ja tuo
omituisen hajamielinen ilme ei lisännyt hänen viehättäväisyyttään.
Thamar rouva istui hymyillen itseksensä. Hänen täytyi ajatella
suljettua taloa. Tulee päivä, jolloin ovet ja akkunat heitetään auki —
— —.
Edelleen ajatteli hän: onkohan tuolla naisella rakastaja? Sellaiset
asiat kiinnittivät Thamar rouvan mieltä. Hän ottaisi hänet kyllä
huomaansa!
Nurkassa akkunan vieressä istui tukkukauppias Stern, liikanimeltään
Omar Pasha.
Hän katsoi myös tulokasta, hänen rauhallisia kasvojansa, hänen
hiljaista, lempeätä ilmettänsä. Hän nautti noiden hitaiden liikkeiden
sulosta. Ne vaikuttivat häneen kuin musiikki.
Hänen huomionsa kiintyi suuhun. Siinä oli omituinen, terävähkö piirre —
kuin kärsimysten uurtama.
Hänen täytyi muistella ääntä, jonka oli kuullut kaukaisina aikoina, —
matalaa, verhottua, omituisen pehmeää ääntä — — —.
Hänen katseensa hyväili tuota olentoa.
Sitten kumartui hän eteenpäin pää kätten nojassa, ja siten jäi hän
istumaan.
Hän tunsi tulijan. Hän oli löytänyt hänet itsensä tuon valjun
hiljaisuuden keskeltä, joka häntä ympäröi.
Kun rouva Thammers nousi pöydästä, nousi myöskin Thamar rouva
paikaltaan, toivotti herttaisesti hymyillen hänet tervetulleeksi ja
esitteli seurueen hänelle.
Lehtori sai muuttaa paikkaa. Thamar rouva halusi saada uuden vieraan
rinnallensa istumaan.
Naiset lausuivat muutamia ystävällisiä sanoja. Kun Thamar rouva oli
noin suopea, oli itsestään selvää että muutkin olisivat.
Iloisesti katsoi rouva Thamar ympärilleen: — Missäs Omar Pasha on? Hän
ei ole tänään hyvällä tuulella,
ce jeune Omar, pacha de Nègreport —
parceque son tigre de Nubie est mort.
Voin kertoa, että hän on meidän enfant terrible, inhimillisen
vaihtelevaisuuden edustaja; huomenna hän ehkä jo tanssii cancan'ia!
— Suvaitsetteko vapautua afrikkalaisista unelmistanne ja tulla esiin
nurkastanne. Voin uskoa teille, everstinna, että hän on vaipunut
mietelmiin ihmisten typeryydestä, josta hän aikoo kirjoittaa kirjan.
Nurkassa istuja tuli hymyillen esiin ja kumarsi.
— Minusta kerrotaan mitä ihmeellisimpiä asioita. — Ken jaksaisi
syventyä sellaiseen?
Thamar rouva nauroi: — Tänään pashamme on pahalla päällä. Silloin ei
hän voi hillitä huonoa tuultaan.
Tukkukauppias Stern oli mies, johon kaikki naiset rakastuivat, jo
yksistään hänen kauniin ulkomuotonsa takia. Ja sitten oli hän niin
aivan toisenlainen kuin muut. Eikä koskaan tiennyt, mitä hänellä
oikeastaan oli mielessä, — ja se lisäsi myöskin hänen viehätysvoimaansa.
Näytti siltä kuin hän aikoisi sanoa jotain puolustukseksensa — mutta
hänen rouvansa kimeä ääni kajahti väliin.
— On neljä asiaa, jotka kiinnittävät mieltäni, aivan totta, neljä asiaa.
Mutta mitkä neljä ne olivat, se ei tullut tunnetuksi. Don Miguel
oli istunut soittokoneen ääreen, ja lyötyään muutamia mahtavia
alkusointuja hän jatkoi valssilla, joka vaikutti kuin olisi siinä ollut
kasaantuneena monen sukupolven kevytmielisyys.
Naisista se oli kaunis, ja he lausuivat tämän johdosta jotain rouva
Thammersille.
Sitten piti rouva Lissin laulaa. Sen oli hän luvannut. Mutta oli aina
tarpeen koko joukko valmistuksia, kun rouva Liss ryhtyi laulamaan.
Siitä tuli työtä monelle herralle.
Tuon sekavan hälinän keskeltä kuuli rouva Thammers äkkiä tyttärensä
itsetietoisen äänen.
Se oli juuri ihmeellistä Gertrudissa, että hänellä aina oli varmat,
valmiit mielipiteet kaikenmoisesta.
Äiti katsoi häneen ja kohtasi hänen kirkkaan, avoimen katseensa,
tuollaisen katseen, joka hakee kaikkea vähäpätöistä, saadaksensa
parjaamisen aihetta.
Gertrud ja Birger olivat anastaneet itselleen parin paraista paikoista
valkean ääressä ja näyttivät jo täysin kotiutuneilta.
Äitiin tuo vaikutti omituisesti, sillä itse puolestaan hän istui
paikallaan arkana kuin koulutyttö, sydän käsittämättömän tuskan
ahdistamana.
Vihdoinkin alkoi rouva Liss laulaa. Hän esitti nuoren lyyrikon,
lupaavan säveltäjän uusia lauluja.
Hänellä oli miellyttävä, vaatimaton ääni. Hänellä sanottiin olevan
paljon mielikuvitusta. Hän voi tyhjästä luoda jotakin. Mitä
syvällisimmällä salaperäisyydellä, kuin aikoisi uskoa toisille
salajuonen, tai tulisen kaihoisasti viserteli hän esiin mitä
jokapäiväisimmät sanat.
Tänään oli hän hyvissä äänivaroissa, ja nuo kirkkaat sävelet
soinnahtelivat viehättävän tunteellisina.
Kuullos,
Jos uskallusta,
Jos uskallusta Sull' lie!
Ja äkkiä, intohimoisesti seurasi:
Oi, jospa silkkiliivit
Valkoiset mulla ois!
Joka laulun jälkeen puhkesi nuorison ihastus myrskyäviin
suosionosoituksiin.
Thamar rouva loi nopean, ihmettelevän katseen Thora Thammersiin.
Tämä istui välinpitämättömänä, nähtävästi täysin tietämätönnä siitä,
mikä merkitys oli rouva Thamar Gyllenskjoldin hänelle osoittamalla
huomaavaisuudella.
Nyt tuli rovastinrouva Hemb istumaan hänen rinnallensa.
Sensijaan kuin rovasti kernaimmin puhui suoviljelyksestä, ja omistaen
itse oivan terveyden ei voinut käsittää kuinka kukaan voi olla sairas,
otti hänen vaimonsa aina keskustelun lähtökohdaksi ihmisluonnon
raihnaisuuden.
Hänellä oli varma, aina uudistuva keskusteluaine. Hän katsoi
velvollisuudekseen antaa ihmisille hyviä neuvoja, eikä hänen varastonsa
koskaan loppunut.
Hänen mielestänsä everstinrouva oli liian kalpea.
— Teidän pitää juoda lämmintä vettä! sanoi hän. — Se virkistää koko
ruumista. Ja teidän iällänne on se erittäin terveellistä... En tiedä,
ymmärrättekö, mitä tarkoitan — — —.
Ja hän alkoi innokkaasti selittää, mitä tarkoitti.
Nyt lähestyi rovastin sisar. Hän halusi myöskin osoittaa rouva
Thammersille ystävällisyyttä.
Hän oli pieni, laiha ja huolestunut. Monivuotinen kokemus elämän
vastahakoisuuksista piti hänessä aina hereillä tunteen, että jotain
oli hullusti. Hänen puheensa päättyi aina mielipahan ilmaukseen siitä,
ettei hän pystynyt sitä korjaamaan.
Nyt olisi hänen mielestänsä ollut parempi rouva Thammersille, jos
luonto täällä ylhäällä olisi ollut toisenlainen, — jos täällä olisi
voinut kasvaa ruusuja, esimerkiksi tuollaisia suuria, monenkertaisia,
kullankellerviä...
Hän katsoi rouva Thammersia silmiin katseella, kuin olisi valmis
menemään tuleen hänen tähtensä.
Thora Thammers nousi äkkiä paikaltansa.
Hänen kasvonsa olivat värittömät, katse oli raukea, kuin ei hän näkisi
mitään.
— Nyt minun täytyy lähteä! sanoi hän. — Hyvää yötä!
Thamar rouva nyökkäsi lempeästi. Hän katsoi hänen jälkeensä ja nyökkäsi
jälleen, kuin vastaukseksi omiin ajatuksiinsa.
Rovastinrouvan täytyi — kaikesta hyväntahtoisuudestaan huolimatta —
katsoa rouva Thammersia hiukan kiittämättömäksi.
3.
Rouva Thora Thammers pysähtyi hetkeksi portaille.
Hänen takkavalkean häikäisemissä silmissänsä näytti ympäristö aluksi
aivan pimeältä.
Mutta sitten kävi pimeästä esiin hämärä kesäilta, tunturin luomine
varjoineen. Hän näki nummen kuvastuvan kohden taivaanrantaa niin
houkuttelevan pimeänä ja hiljaisena — — —
Hän löysi pienen polun, joka pihasta johti hakaan. Yli kivien ja
kantojen, joihin hän loukkasi itseään puolipimeässä, kulki hänen tiensä
kohden nummea.
Hän ajatteli: kunpa vain sitten löydän takaisin.
Sitten hän ajatteli välinpitämättömästi: sama, vaikka en löytäisikään.
Hän kulki kulkemistaan, kunnes ei enää jaksanut. Sitten hän kävi
istumaan kanervikkoon.
Hän tiesi, että tässä hän oli oikealla paikallaan, — paikalla, johon
voi piiloutua.
Hän istui ja katsoi ympärilleen — — loivasti ylenevää nummea, joka
vähitellen piiloutui pimeään — lienteästi ja hiljaa kuin uinuva meri.
Taivas sen yläpuolella oli täynnä suuria joutsensiipiä. Ja kauimpana
pohjoisessa uiskenteli kullanhohtava pilvenhattara.
Se katosi hänen sitä silmäillessään.
Kaikki pimeni, vallitsi juhlallinen hiljaisuus. Tuuli, koko luonto
nukkui.
Hän istui liikkumatonna. Hän tuli ajatelleeksi opetuslasta, joka
polvistuneena kirkastusvuorelle pyysi saada rakentaa sinne majansa
kirkkauteen. — — Hän puolestaan olisi halunnut rukoilla että saisi olla
täällä pimeässä... vuodattaa sielunsa viimeiseen hengenvetoon... antaa
sen liidellä yli aavan nummen, tyynesti nukkuvain kukkasten keskellä...
löytääksensä levon.
Hän istui hiljaa, kuin ei olisi halunnut ikinä lähteä sieltä.
Kuului hiljaista suhinaa. Tuuli heräsi kaukana metsässä.
Se kuiskaili lehvikossa, alkoi kertoella ihmeellisiä asioita.
Hän värähti. Oliko hänen kylmä? Olihan ilma lämmin ja lenseä, oli
tyyntä, — tuo hiljainen tuulenhenkäys vain kävi yli nummen.
Mutta hän oli kuulevinaan kaikkialla liikettä, — kuisketta joka
suunnasta. Se täytti ilman, oksat keinuivat, hiljaiset pienet
kanervankukat avautuivat ja kävivät suuriksi. Ne hengittivät! Ne
alkoivat nauraa — hänelle!
Tuska valtasi hänet, hän hengitti kuultavasti.
Hän nousi, hänen täytyi kaiketi mennä jälleen alas.
Ei hän tiennyt, polkuako pitkin kulki, ja jos se oli polku, minne se
johti.
Hänestä oli, kuin vaivaiskoivut olisivat kasvaneet ja käyneet suuriksi
ja suhisseet. Pensaikosta kuului liikettä ja huokailua, — tummat,
pelokkaat silmät tuijottivat häneen...
Hän pakeni nopeasti, taakseen katsomatta.
Oli yö, vuorilta ja kukkuloilta tulvi pimeys vuolaana virtana. Joku
oli herännyt... hiiviskeli hänen jälkeensä... kaikkialla aavikolla oli
liikettä — — —
Hän pyrki nopeasti eteenpäin. Mutta ne olivat hänen kintereillään kuin
vaaniskelevat verikoirat. Hän kuuli niiden läähätyksen takanansa — — —
Hän pysähtyi.
Hän huomasi seisovansa samalla paikalla, missä oli istunut, ennenkuin
nousi lähteäksensä kotiin.
Itsekö hän todella tässä seisoi? Niinpä kyllä, mutta hän pelkäsi
pimeätä ja oli suunniltaan ja mieletön pelästyksestä.
Kuinka hänen lapsensa nauraisivatkaan hänelle, — hänen järkevä,
ymmärtäväinen tyttärensä... Kaikista olisi hullunkurista että hän,
vanha ihminen, käyskenteli täällä pelästyneenä. Mitä hän sitten
pelkäsi? Tuultako, kanervikkoa?
Hän kävi istumaan tyyntyäksensä. Hän näki valopilkun syttyvän pienessä
tuvassa, jonka voi erottaa etäisyydestä. Tuska poistui. Hän tunsi vain
sanomatonta halveksimista itseänsä kohtaan.
Tuolta alhaalta kuului virrenveisuuta. Sävel häipyi
tuulenhengähdykseen, mutta kuului sitten taas. Naisääni kohosi
kautta hiljaisuuden kyyhkysen kaltaisena korkeuteen, yhtyen syvään
ja voimakkaaseen miesääneen, joka pysyi maahan kahlehdittuna. Se oli
vanha, tuttu virsi:
»Kaikissa mun menoissani
Hallitse, o Jumalani!»
Uskollisena, samalla ankarana ja lempeänä, tinkimättä vaatimuksiaan,
ryhtyi se häntä tutkistelemaan.
Eikö se ollut seurannut häntä lapsuudesta saakka kautta vuosien,
kantanut häntä voimakkailla käsivarsilla, tehnyt häntä rikkaaksi
toivossa!
Nyt palasi se jälleen hänen luoksensa, tyynin, varmoin askelin, katsoi
syvälle hänen sieluunsa ja kysyi: Mitä olet tehnyt itsestäsi, koska
minä en enää voi suoda sinulle rauhaa? Missä olet? Olihan aika, jolloin
kannoin sinua käsivarsillani! — — —
Entisaika kulki hänen ohitsensa, — lapsuuden vieno kaipaus, ensi
nuoruuden hempeä, utuinen unelma.
Hän tunsi nöyrtymystä — masentavaa nöyrtymystä ajatellessaan millainen
hän oli silloin — ja mitä hänestä sitten oli tullut.
Hän nyyhkytti hiljaa.
Hän säpsähti, — joku tuli.
Hän katsahti ylös, hämillään siitä että tulija tällä kertaa todellakin
oli ihminen. Joku oli pysähtynyt hänen eteensä.
Tulija oli nainen, pieni kasvultaan, — mutta kun hän jälleen katsahti
häneen, vaikutti hän kookkaalta: hänessä oli jotain ihmeellisen ylevää,
kuin ei hän olisi kuulunut maapallon asujamiin, vaan olisi tullut
jostakin kaukaa — — —
Ja nuo silmät katsoivat niin sanomattoman lempeästi hänen silmiinsä. Ne
ymmärsivät häntä.
Thora Thammers nousi ja tarttui hänelle ojennettuun käteen.
Sen lujassa, pehmoisessa puristuksessa oli jotain miellyttävän
rauhoittavaa, ja tuo ääni tuntui kuin kohottavan hänessä pystyyn sen,
mikä oli luuhistunut kokoon.
Hän seurasi muukalaista polkua alas, tunteen vallassa että olisi
tahtonut seurata häntä maailman ääreen ja vielä kauemmaksi — kaukaiseen
taivasten maahan — — —
Talon sisään käytävällä he pysähtyivät ja lausuivat hellästi hyvää yötä.
Thora Thammers piti seuralaistansa kädestä, toivoen että hän vielä
lausuisi sanasen.
Seurusteluhuoneesta tuli hohde takkavalkeasta. Muukalainen seisoi kuin
sädekehän ympäröimänä.
Thora Thammers näki miellyttävän olennon, jonka puku oli peräti
yksinkertainen, kasvot kalpeat, laihat, ilmeikkäät.
Hän jäi hetkiseksi seisomaan, voimatta päästää muukalaisen kättä.
Hän katsoi häntä silmiin. Tuntematon maailma kohtasi häntä tuossa
katseessa.
Hän olisi halunnut huutaa: Älä jätä minua! Ota minut mukaasi!
Hän tunsi olevansa kuin avuton lapsi. Kyyneleet pyrkivät esiin, mutta
hän hillitsi itseään tahdonponnistuksella, taivutti nöyrästi päätänsä
ja kuiskasi: — Kiitos!
Portaissa kohtasi häntä sisäkkö Barbro, joka aivan pelästyi nähdessään
rouvan olleen niin myöhään ulkona.
Hän sai Barbron kertoelemaan vieraasta naisesta. Häntä kutsuttiin rouva
Harderiksi. Hän asui tuolla alhaalla yksin palvelijattarensa kanssa
pienessä talossa sanatorion lähellä. Nummen tupasessa asui sairas mies.
Hänen luoksensa oli tullut joitakin maallikkosaarnaajia, jotka olivat
suorastaan pelästyttäneet hänet järjiltään, eikä kukaan ollut tainnut
heille mitään. Silloin oli rouva Harder mennyt sinne, ja senjälkeen
eivät he olleet uskaltaneet näyttäytyä, sillä hän kävi siellä joka
päivä. Mies oli saanut järkensä takaisin. Tohtori arveli että näytti
siltä kuin hän paranisi täydellisesti.
Kun Thora Thammers myöhään yöllä vaipui uneen, näki hän lempeän,
kirkassilmäisen olennon tulevan luoksensa, ja rauha täytti huoneen.
4.
Muutamana päivänä, vähän myöhemmin, vallitsi seurusteluhuoneessa
päivällisen jälkeen vilkas elämä. Kaikki parantolan vieraat jäivät
sinne, sillä satoi. Useimmat tunsivat halua jutella jonkun kanssa.
Oven viereisessä nurkassa istui muutamia nuoria naisia, puhellen kilvan.
He olivat istuutuneet sinne, sillä he eivät halunneet istua liian
lähellä rouva Thamar Gyllenskjoldia. He eivät pitäneet tuikeasta
katseesta, jonka hän väliin kiinnitti heihin.
Useimmat heistä olivat jyrkässä omintakeisuudessaan kehitelleet
itselleen erinäisen kielen omine puhetapoineen. He eivät kernaasti
tyytyneet noihin kuluneisiin sanontatapoihin, joita edellisen
sukupolven vanha, ikävä sivistyneistö käytti.
Siinä oli ylioppilaita, jotka »lukivat edelleen», ja muutamia
pikkulasten opettajattaria, joilla oli taipumusta katsella maailmaa
kuin olisi se lastentarha, jota heidän oli pidettävä silmällä.
Muutamat hyvin nuoret neitoset olivat joutuneet erään pikku asianajajan
läheisyyteen.
He halusivat tietää, miten herrojen oli tapana Moldessa viettää
sunnuntait, — niin, erittäinkin sunnuntait. He olivat ihastuksissaan
tavatessaan jonkun, joka oli Moldesta.
Tuo pikku asianajaja ei lainkaan ollut Moldesta. Mutta hän unohti sanoa
sen.
Hiukan kauempana istui näet rouva Liss, pompaduuripunaiseen puettuna.
Asianajaja katseli hänen käsiänsä — noita pieniä, lyhyitä
kissankäpäliä, joiden iho oli niin mantelinvalkoinen, niin pehmeä ja
hieno, kuin olisivat ne olleet luodut juuri nyt ja koskisivat ensi
kertaa johonkin. Nyt ne paraikaa repostelivat rikki hänen antamaansa
kukkavihkoa, joka oli sidottu harvinaiseen lajiin kuuluvista pyroloista.
Nuoren miehen ei olisi tarvinnut joutua siitä niin pahoilleen,
sillä rouva Liss noudatti vain tavallista tapaansa, viatonta
hävittämishaluansa. — Väliin hän suorastaan tunsi tarvetta repiä rikki
jotain ja tallata sen jalkoihinsa. Ja kun hän oli sen tehnyt, katsahti
hän ylös hurmaavilla silmillänsä: — Hyvä Jumala, nyt minä kadun, mutta
minun _täytyi_.
Tällä haavaa hän oli harmistunut, ja se puki häntä oivallisesti. Hänen
kasvonsa saivat sielukkaan ilmeen. Ääni kävi täyteläiseksi ja sai
värähtelevän soinnun, joka suuresti auttoi häntä pääsemään voitolle.
Neiti Hemb häntä nyt vastusti. Tämä oli sitä mieltä, että puutteita oli
olemassa ja että oli sääli niitä ihmisiä, jotka kärsivät hätää.
Rouva Liss oli vakuutettu että kaikki maailmassa oli parhain päin, ja
mitä hätään ja kurjuuteen tulee, niin siitä kyllä joku huolehti, siitä
hän oli varma!
Kapteeni Spohr oli samaa mieltä.
Hän katsoi rouva Lissiin hänen puhuessaan, ja hänestä oli hänen suunsa
muodostama aamorinjousi vaarallisin ase, mikä häntä koskaan oli uhannut.
Kapteeni ei myöskään kernaasti kuullut puhuttavan onnettomuudesta ja
maailman pahuudesta. Hänen mielestänsä eivät ihmiset olleet lainkaan
niin pahoja.
Rouva Liss katsoi hieman halveksivasti neiti Hembiin.
— Tuolla tavoinhan ei olemassaoloon tulisi mitään kokonaisuutta, sillä
— — —
Ja hän kääntyi kapteenin puoleen, ja tämä oli hetipaikalla valmis
puolustamaan ihmisiä neiti Hembiä vastaan, jonka pienet, huolestuneet
kasvot eivät olleet minkään näköiset.
* * * * *
Jalat jakkaralla, jonka tukkukauppias Stern oli peittänyt pampaskissan
nahalla, istui rouva Thamar Gyllenskjold.
Hänen lempeät gasellinsilmänsä hymyilivät ja hän näytti peräti
suopealta. Hän oli hiukan viluissaan ja katseli ihaillen kaunista
hopeanharmaata, ruosteenpunaisella viiruteltua taljaa.
Hänen täytyi tänään katsoa hieman Omar Pashaakin. Tämä istui hänen
jalkojensa juuressa uuninreunalla ja oli oivallisella tuulella; ei
konsanaan vielä Thamar rouva ollut nähnyt häntä niin hyvätuulisena.
Hän katsoi hänen hienopiirteistä, parratonta suutansa — sen ympärillä
olevat syvät uurteet antoivat kasvoille tunteellisemman ilmeen kuin hän
oli nähnyt kenelläkään muulla miehellä. Mutta silmät puhuivat toista
kieltä. Ne olivat niin syvällä tiheiden kulmakarvojen ja suurten,
omituisen raskasten luomien varjossa, jotka ulkonivat hieman liiaksi.
Katseessa oli kuin koleaa hehkua — — —
Tänään oli Omar Pasha vallan kauhea! Hän kuuli kaikki mitä sanottiin ja
singahutteli pieniä huomautuksia joka suuntaan. Ei kukaan ollut niiltä
turvassa. Naiset tunsivat jonkinmoista pelkoa häntä kohtaan, mutta kun
hän oli poissa, oli kaipaus sentään suurempi kuin pelko hänen ollessaan
läsnä.
Thora Thammers istui erillään muista kaukaisimmassa nurkassa ja katseli
muutamia vaskipiirroksia.
Parantolassa oli kaksi henkilöä, joita Thamar rouva ei halunnut
tutustuttaa toisiinsa. Toinen näistä oli rouva Thammers.
Hänellä oli erinäisiä epäluuloja häneen nähden. Kernaasti hän oli hyvä
kaikille ihmisille, mutta ne eivät saaneet olla hänen tiellänsä. Hän
halusi liikkua vapaasti ja pitää muut tarpeellisen matkan etäisyydessä
itsestänsä. Ei kukaan saanut sulkea näköalaa. Yleensä ei hän pitänyt
siitä, jos toiset naiset kiinnittivät liiaksi huomiota puoleensa.
Silloin oli hänestä melkein kuin ne olisivat anastaneet hänen
paikkansa. Siksi ei hän tänään ollut huomaavinaankaan rouva Thammersia
— — — Mutta muutoin hän istui perin suopeana ruhtinaallisessa
arvossansa, hymyili ainaista lempeää hymyänsä ja kuunteli Omar Pashaa.
Juuri tänään, kun he molemmat olivat hyvällä tuulella, laskivat he
leikkiä kaikenmoisesta, yksin todellisen tukkukauppiattaren Iversenin
silkkivuorisesta hameestakin, joka sai Omar Pashan tekemään pilkkaa
naisraukoista. — — Jopa hän koetti taivuttaa Thamar rouvaa myöntämään,
että hienous, jota tavotellaan kalkkarokäärmettä muistuttavan äänen
synnyttämisellä, oikeastaan on jokseenkin poroporvarillinen väärennys
oikeasta hienoudesta, jonka luontoon kuuluu hiljaisuus. Eivätkö entis
aikojen silkkikankaat olleet raskaita, pehmoisia? — — —
Thamar rouva kuunteli hänen jutteluaan kärsivällisesti ja
anteeksiantavin ilmein, — ja hän leikiskeli Prinsessa Leilan pitkillä
korvilla.
Sitten kosketti hän häntä jalallaan.
— Omar Pasha on valkoisen pilven ritari, kuun ja yötuulen ritariston
jäsen, — ei hänen sovi olla perusteellinen kuin lehtori, opettaessaan
meille loogillisen pilkun sääntöjä — —
— Sallitteko, teidän ylhäisyytenne, että korjaan lausuntonne. Katson
olevani toisessa asemassa. Onhan muutamia muurahaislajeja, joilla on
kylläksi järkeä pitääksensä orjia. Te noudatatte myöskin tätä tapaa,
lehtori ja minä olemme aivan yksinkertaisesti orjianne. Onko teidän
vielä kylmä, vai kuinka voitte?
— Varsin hyvin, minun on vain hiukan ikävä — — —.
— Se kuuluu jumalalliseen maailmansuunnitelmaan. Minun mielestäni on
maailma laadittu hyvin järkevästi, kun se lopuksi vie hengen meiltä
kaikilta. Siitä tulee olla kiitollinen — — —
— Millainen te oikein olettekaan? Olen vakuutettu että te ette usko
mihinkään — — —.
— Uskon kyllä, kaikenmoiseen, — mitä vain voi ajatella, kuuhun ja
aurinkoon ja vuorenhaltioihin... Ja se tuottaa minulle tyydytystä.
Thamar rouva pudisti päätänsä ja nauroi. — Noista tuommoisista me
emme enää välitä!... Sanokaa mieluummin, mitä ajattelette noista
oppineista herroista... Onko teilläkin osakkeita Marsiin vievässä
sähköjohdossa, — vai oliko se Venukseen? Joku astronomihan on tainnu
huomata sieltä annettavan merkkejä? Mitä ihmettä ne mahtanevat tahtoa
meiltä? — — Tuolla tulee rakastettava uusi naapurini Betzy Schaum,
sanomalehdentoimittaja ja kirjailijatar. Sekä häntä että meitä muita
naisia pitäisi teidän onnitella äänioikeuden saannin johdosta. Sitä te
ette vielä ole tehnyt!
Betzy Schaum kieltäytyi innokkaasti ja varmasti kuulumasta niihin,
jotka lisäävät kirjailijatarten lukumäärää.
Olikin väärin syyttää häntä siitä. Jos hänellä heihin nähden oli jokin
ansio, niin oli se siinä, että hän toimitteli heitä hengiltä, — mutta
se oli salaisuus muille, paitsi niille sanomalehdille, jotka olivat
hänet palkanneet teloittajaksi, sillä hänen verenhimoansa ei ilmaissut
tuo ainoa kiltti kirjain, jotapaitsi hänen äänensä ja koko olentonsa
vaikutti hurskaan viattomalta.
Mutta kenelläkään ei ollut aikaa kuunnella hänen lempeitä
vakuutuksiansa.
Toiset naisista olivat nimittäin joutuneet Omar Pashan kanssa
keskusteluun äänioikeudesta.
Lehtori tulistui.
Hän oli kuullut, että Ruotsissa oli johduttu sellaiseen kohtuuttomaan
liioitteluun, että naisella voi olla jopa satakin ääntä, ja hän todisti
tuota pikaa tämän seikan johtuvan ajan henkisistä heikkouksista.
Thamar rouva ei kuunnellut häntä, vaan hänen täytyi kääntyä rovasti
Hembin puoleen.
Omar Pasha pysyi tyynenä. Hän istui katsellen toisia ja nauroi tuolla
tummalla, kimmeltävällä viirulla, joka väliin korvasi hänen silmänsä.
— Mitä tekevät naiset oikeastaan suuremmalla äänioikeudella? Ettehän te
ole koskaan osanneet käyttää sitä, joka teillä on! — Ja mitä te teette
lakiasäätävissä kokouksissa, kun ette osaa vielä korjata niitäkään
lakeja, jotka itse olette kirjoittaneet? —
Thamar rouva nojautui mukavasti taapäin ja kietoi pampasnahan paremmin
jalkojensa ympärille.
Tällaisesta hän juuri piti, kun sai täten rauhassa kuunnella toisten
puhetta. Häntä huvitti nähdessään että toiset naisista näyttivät
ärtyneiltä. Prinsessa Leila lepäsi hänen polvillansa ja katsoi
ympärilleen viattomin, ihmettelevin katsein, kuin aavistaen myrskyä.
Vähintään kymmenen naista esiintyi näet vaatien Omar Pashalta selitystä.
Tämä nauroi pidellen korviansa.
— Mitäkö lakeja tarkoitan? Tietysti yhteiskunnallisia, — sanokaamme
niitä tavoiksi, seuraelämän säännöiksi tai miksi tahdotte. Itse
asiassahan ne ovat naisten kirjoittamia, ja naisten vallassa olisi
parantaa ne ja samalla koko yhteiskunta, — mutta sitä eivät he koskaan
ole tehneet. — —? Niin kauan kuin heidän tunteelliset pikku sydämensä
ja innokkaat ruusunpunaiset sormensa eivät ole keksineet että tuossa
kaikessa olisi hiukan korjaamisen varaa, niin kauan on meille suotava
anteeksi ettemme teitä kaipaa, sillä ennenkuin se on tapahtunut, ette
te voi antaa meille mitä me kaipaamme.
Naiset olivat tottuneet Omar Pashan inhottaviin typeryyksiin, — mutta
tuo kuulosti tosiaankin siltä kuin hän olisi tarkoittanut jotakin sillä
mitä sanoi. Siihenhän oli mahdoton tyytyä.
Todellinen tukkukauppiatar Iversen tuli esiin tavattomalla vauhdilla ja
silkinkahinalla, joka epäilemättä muistutti kalkkarokäärmettä.
— Hyvä Jumala! Tuo kauhea Omar Pasha! Tarkoitatte siis — — —
Hän katsoi avutonna rouva Sandersiin, joka vei lornetin silmilleen ja
katseli Omar Pashaa säälivästi hymyilen. — Haluaisin tietää, mitä te
oikeastaan tahdotte!... Ikäänkuin kaikki mitä miehet tekevät olisi
oivallista... Te arvelette, että te miehet tulisitte toimeen ilman
meitä? — — —
— Teidän ylhäisyytenne, me kaipaamme naisia sekä itsemme tähden
että kaiken suorittamattoman työn takia. Mutta heidän on tultava —
kuten eräs ruotsalainen kirjailija sanoo — pukeutuneina sukupuolensa
luontaiseen ihanuuteen. Sitä me kaipaamme ja etsimme!... Minun
suutarini on erittäin järkevä mies. Hän sanoo: »Naisilla ei ole
itsetuntoa! Heidän tehtävänsä olisi saattaa miehet kunnioittamaan
naista, mutta sitä he eivät tee!»... Nähdäkseni on meille suotava
anteeksi, jos me emme kylläksi pidä arvossa heidän järkeänsä.
Ihmeellistä on, kuinka ihminen voi hukata pois senkin vähän, minkä
alkuaan on saanut — ja erittäinkin tämä koskee naisia. Ja aivan
erikoisesti niitä, jotka ovat naimisissa! Tässä tuonnoin, rouva
Sandersin kutsuissa, tulin sattumoisin kiinnittäneeksi huomiota siihen
eri määrään kohteliaisuutta, mitä mainittu rouva osoitti naimattomille
ja naiduille naisille. — — — Tuollainen on meidän miesten mielestä
narrimaista! Niin, voihan käydä niinkin, että me teemme samaten, mutta
se tapahtuu käskystä, — olemme oppineet sen teiltä! Mielestäni meillä
on täysi syy epäillä etteivät naiset ole järjellisiä olentoja, niin
kauan kuin he eivät käsitä, että he tuolla tavoin etupäässä loikkaavat
itseänsä. — — Niin, suokaa anteeksi, hyvä rouva, en minä alkanut tätä
kiistaa, muistakaa toki etten minä sitä alkanut!
Toiset rouvista näyttivät valmistautuvan panemaan Omar Pashan
pataluhaksi.
Mutta nyt kohotti Thamar rouva pitkän, hienon kätensä, ja kaikki muut
vaikenivat.
— Minusta te saatte aikaan niin paljon turhaa touhua! Te olette
antautunut pahan palvelukseen, Omar Pasha. Nyt huomaan sen. Te olette
kauheampi kuin Nero ja kanssaveljenne Iivana Julma — — sillä te ette
helly koskaan, teillä ei ole mitään lempeämpiä hetkiä. Ja onni suosii
teitä. Mutta katsokaa, kuinka onnettomilta me näytämme. Te riehutte
meidän pienoismaailmassamme kuin tiikeri erämaassaan. — Ja kumminkin
te eilen pelastitte hyypän rehellisen haahkan kynsistä; te ette voisi
repiä kärpäseltä siipiä, — ja nyt te istutte täällä ja huvittelette
meidän kustannuksellamme!
Thamar rouva katsoi hymyillen ympärilleen.
— Tässä istuu rehtorinrouva Altor, nainen, joka on pitkän aikaa
elellyt hovissa ja nyt johtaa seuraelämää siinä kaupungissa, jolla
on kunnia lukea hänet asukkaisiinsa. Hän on nyt jo kymmenen kertaa
kysynyt teiltä, ettekö tiedä että ne tavat, joita te nimitätte
yhteiskunnallisiksi epäkohdiksi, ovat kotoisin ylhäältäpäin, hovista,
jonka kimppuun te kaiketi ette halunne käydä arvosteluinenne.
Suvaitsetteko ehkä vastata hänelle?
— Nöyrin palvelijanne, hyvä rouva, minulla ei ole siihen muuta
sanottavaa kuin että koko Euroopan hovitavat ovat itämaisen
orjuuden jätteitä. Ne kuvastavat säännösteltyä orjuutta. Ranskan
Henrik Kolmannelle tulee kunnia siitä että on ottanut ne käytäntöön
Euroopassa, muuttaen ympäristönsä ystävistä palvelijoiksi... Eikö ole
katsottava todisteeksi läheisestä sukulaisuudestamme apinoitten kanssa,
että me arvostelukyvyttömästi jäljittelemme pyrkimystä pystyttää
keinotekoisia rajoja, sensijaan että kunnioittaisimme luonnon asettamia.
Rehtorinrouva ei keksinyt heti vastausta. Hänen kasvonsa värähtelivät.
Hän tyytyi huomauttamaan, että maailma hänen mielestänsä alkoi käydä
ihmeelliseksi.
— Niin minunkin mielestäni, arvoisa rouva! Ja kaikkein ihmeellisintä
on varmaankin juuri se, että aikamme hienosto empimättä hyväksyy sen,
mikä on raakamaisen entisajan jäte. Eikö se ole todiste siitä, kuinka
pintapuolista kaikki sivistyksemme on? Niinsanotun hyvän tavan turvissa
voi tehdä aika arveluttavia tekoja — — —.
Rouva Liss loi silmät levällään häneen katseen.
— No, jopa jotakin, herra Iivana Julma!... Nyt meidän tulee oikein
hauska. Olemme kaikki ihastuksissamme! Niin, on oikein hauskaa, kun
herrat ovat tuollaisella tuulella... minusta se on hauskaa, sillä
on niin kauheata kuulla heidän puhuvan semmoista. Minä ja joukko
ystävättäriäni olemme siitä samaa mieltä... Mutta hyvä, kiltti Omar
Pasha, tarkoitatteko siis täyttä totta, että kaikki tuollainen, jota me
katsomme hienoksi, on aivan yksinkertaisesti eläimellistä?
— En, sillä silloin tekisin vääryyttä toisille eläimille, sillä ne
eivät ole koskaan alentuneet siinä määrin!... Mutta lienee varmaankin
parasta että nyt luikin tieheni!
Nyt ryhtyi hänen vaimonsa, rouva von Asten, avustamaan toisia.
— Samuel, en voi käsittää mitä tarkoitat, Samuel!
Tukkukauppias Stern ei näyttänyt hämmästyneeltä. Noilla sanoin tapasi
rouva von Asten aina alkaa puhuessaan miehensä kanssa. Se oli tullut
hänelle tavaksi.
Hän kohotti pientä, sievää päätänsä, ja nuo loistavat silmät, jotka
aluksi näyttivät aivan lempeiltä, välkähtivät äkkiä vihasta.
— — — Luulen että pidät itseäsi yli-ihmisenä! keksi hän sitten
sopivaksi loppulauseeksi.
— Anni hyvä, sellaista sinun ei pidä sanoa kenellekään, ellet halua
loukata. Se on nykyisin meidän muodikkain haukkumasanamme, — — —
niin kylläkin, hyvät naiset. Me pyrimme rehellisesti muovailemaan
yli-ihmistä, mutta tulos oli uusi laji alhaisoa — — —
Thamar rouva kohotti jälleen varoittavasti sormeansa.
— Emmekö julistaisi käräjärauhaa?
Hän katsoi hymyillen ympärilleen.
— Eiköhän liene helpompi hallita taivaan tuulia kuin saada mies
takaisin mahdollisuuksien rajoihin, kun hän on murtautunut niiden
ulkopuolelle? Luullakseni hänkin kuuluu niihin luonnonvoimiin, jotka
ovat taltutettavat. Ihminen ei ole vielä täysin saanut maata valtansa
alaiseksi, ennenkuin mies on saatu oikealle paikalleen, — nykyisinhän
hän lähinnä kuuluu petoeläimiin!
— Aivan oikein, rouvaseni, edellisten ajanjaksojen vaistot ovat vielä
veressä — — — mutta olen tehnyt havainnon, että sade on lakannut. — Ya
Allah, ya Allah, Jumala on suuri! Luulen melkein että lähden ulos!
* * * * *
Ulkona oli heleä, kirkas päivänpaiste. Thora Thammers nousi, sulki
albumin ja meni myös ulos.
Hänen tyttärensä seurasi häntä portaille.
— Minne aiot, äiti? Minusta on niin ikävää, kun sinä et välitä tutustua
toisiin, vaan kuljeskelet aina niin yksin. Birgerin mielestä olisi
myös paljon hauskempaa meille, jos sinä istuisit enemmän sisällä ja
huvittelisit vanhojen kanssa. Olen vakuutettu että kaikki täällä
katsovat sitä kummalliseksi; luulen että sinä ihmisten mielestä olet
hyvin omituinen, ja se on niin ikävää Birgerille ja minulle. Niin,
tiedänhän että sinä katsot ettei meidän pidä välittää sellaisesta — se
on oikein päähänpisto sinussa — mutta Birgerin ja minun on pian pakko
sanoa toisille nuorille että me emme voi — — —
Rouva Thammers katsoi vaieten tyttäreensä.
— Tahtoisitteko te kieltää minua menemästä ulos? kysyi hän sitten aivan
tyynesti.
— Äiti, sinä olet niin vanhanaikaisen romantillinen ja hempeämielinen,
niin sanoo Birger myöskin. Vanhat eivät ymmärrä nuorten tunteita...
Me ymmärrämme kyllä että sinä katsot että me seurustelemme liiaksi
toisten nuorten kanssa — mutta emme tosiaankaan ole ainoat, jotka
tekevät niin, — kuuluu maailman kehityskulkuun, että nuorten täytyy
saada elää omaa elämäänsä. Neiti Carn — hän oli paras tämänvuotisista
ylioppilaista — sanoo aina: »Minulla täytyy olla oikeus loma-aikana
olla muista välittämättä»... Hän on niin perin reipas, vapaa luonne.
Nyt hänen äitinsä on saanut luunsärkyä ja siitä on hän nyt iloissaan,
— niin, ei tietysti muun takia kuin siksi että äidin nyt täytyy istua
hiljaa, ja ennen hän aina tahtoi olla mukana kaikkialla, ja se oli niin
ikävää! Neiti Carn sanoo: »Äiti voi kernaasti tehdä uhrauksia lastensa
takia, mutta lapset eivät oikeastaan ole mitään velkaa vanhemmilleen.
Vanhemmille kuuluvat velvollisuudet! Kantakoot he seuraukset siitä että
ovat toimittaneet meidät maailmaan. Sitten tulee meidän vuoromme, kun
me saamme lapsia.» — — —
Hän vaikeni. Hän tuli katsahtaneeksi äitiinsä. Hän punehtui sen
johdosta mitä oli tullut sanoneeksi, ja hänen täytyi katsoa maahan.
Äiti seisoi nimittäin hänen edessään aivan suoraksi ojentuneena,
vastoin tapaansa.
Hän seisoi hetkisen hiljaa, katsoen tyttäreensä.
Ja Gertrudin täytyi jälleen luoda katseensa maahan, sillä kun äiti
alkoi puhua, ei hän puhunut tavalliseen tapaansa.
— Tiedän varsin hyvin, sanoi hän hitaasti — että sinä ja tätisi
luulette että minä alan käydä heikkomieliseksi — — — ei sanaakaan
enempää! Huvitelkaa te vain, Birger ja sinä, mielenne mukaan — — —
mutta suonette anteeksi etten minä pysyttele sisällä siksi että te
pidätte sitä suotavana.
— Äiti, sinä käsität meidät niin tykkänään väärin. Salli minun nyt
tulla mukaasi! —
Rouva Thammers hymyili surumielisesti. Juuri sitä hän ei voinut saada
tehdä.
Hänen äänessään oli jotain, joka huomautti tytärtä siitä, mikä heitä
erotti, ja jota tytär ei tätä ennen ollut huomannut.
Hän jäi katsomaan äitinsä jälkeen.
Todellakin olivat täti ja hän ja Birger ajatelleet... ja hän oli varma
että kaikki täällä salaa ajattelivat samaa... sillä eihän äiti ollut
samanlainen kuin muut. Olipa ikävää että hän oli sen huomannut! Mutta
eihän hänellä oikeastaan ollut oikeutta siitä loukkaantua... Kuinka
äiti sentään voi näyttää ylväältä kun tahtoi! Setä oli nähnyt sen
muutaman kerran, ja hän sanoikin aina, että hänessä oli syntyperäistä
hienoutta — — —
Neiti Carn tuli ulos muutamain herrojen seurassa. He halusivat saada
neiti Gertrudin mukaansa kävelyretkelle.
5.
Rouva Thammers meni sisään ja otti yllensä hiukan päällysvaatteita.
Sitten hän jälleen tuli ulos ja läksi kulkemaan nummelle päin.
Hänestä tuntui helpotukselta päästä kuulemasta ihmisten lörpöttelyä.
Tuolla alhaalla oli koko ilma sillä kyllästytettyä ja täynnä
turhanpäiväisiä, tuskastuttavia ajatuksia ja mitätöntä lorua.
Vasta täällä ulkona hän voi hengittää vapaasti. Ja sitäpaitsi oli muuan
asia, josta hänen nyt piti tehdä selkoa omalle itsellensä. Hänellä
oli jo kauan ollut tunne, että tulisi päivä, jolloin hän sanoisi
itsellensä: »Nyt tahdon ottaa selkoa siitä, mitä oikein olen tehnyt», —
ja juuri tänään oli hänen mielessänsä herännyt jonkinmoinen veltto halu
saada hiukan selvyyttä noihin seikkoihin nähden.
Häntä melkein halutti kertoa kaikesta nummen eläimille ja kukille —
niin saisivat ne tuomita häntä.
Ihmisille ei hänellä ollut mitään sanottavaa.
Hetkiseksi kiintyivät hänen ajatuksensa mieheen, joka oli puhellut niin
paljon tuolla sisällä — — — Jo ensi iltana oli hänen äänensä jollakin
erityisellä tavalla vaikuttanut häneen, hän ei tiennyt miksi, — mutta
se muistutti jostakin aikoja sitten olleesta ja menneestä, jostakin,
jonka hän oli kärsinyt loppuun ja joka nyt oli takanapäin — — — jota
hän ei enää halunnut kokea uudelleen — — —
Hän kulki hitaasti.
Tuolla istui jänis ja katsoi häneen tyynin, viattomin silmin, hänen
jalkansa melkein kosketti sitä, ennenkuin se loikkasi tiehensä.
— Ei sinun tarvitse pelätä minua, sanoi hän hiljaa, hieman hymyillen. —
Mutta paikkasi minä anastan!
Hän kävi istumaan, — tässähän kaikki olivat koolla hänen ympärillään:
vaivaiskoivut ja katajat, kanerva ja hopeanvalkoiset raidat. Kuinka ne
kimmelsivätkään päivänpaisteessa!
Nyt kertoisi hän kaikki. Näille voi hän uskoa mitä tahansa — ihmiset
arvelisivat sen osoittavan että hän oli päästä sekaisin — oikein hänen
täytyi nauraa — sehän juuri osoitti että hän oli viisas!
Häntä halutti kiittää Jumalaa siitä, että noilla hienoilla ihmisillä
ei mielestänsä ollut mitään tekemistä täällä, vaan että hän sai olla
täällä rauhassa yksin eläinten kanssa.
Kuinka siellä tänään oli kuulakkaa ja hiljaista! Tuuli vain liiteli
eteenpäin pitkin, hiljaisin siivin, kuin olisi se aivan yksin taivaan
alla...
Hän kuuli sen kuiskeen, — se tiesi kaikki mitä täällä tuhansien
mättäiden keskellä tapahtui... Se hiipii läpi kanervikon, piiloutuu ja
uinahtaa — herää jälleen, pujahtaa pikku kukkasten sydämeen ja saa ne
vapisemaan. — — —
— Sinulle voin sen sanoa, mumisi hän puoliääneen, — sillä sinä et ole
muiden kaltainen!
Hän paneutui alas kanervikkoon. Hän oli aivan kuoliaaksi kiusaantunut.
Hän painoi kädet kasvoillensa. — — — Ei, ei sitä, joka hänestä nyt
tuntui kuin kaamealta sadulta, jonka joku oli hänelle joskus kertonut.
Nyt hän oli unohtanut sen, tai Jumala oli vapahtanut hänet siitä — — —
Häntä vain halutti vähän ajatella entisiä, siinä kaikki.
Hän kohottautui puoleksi istualleen ja nojasi pään käteensä.
— — — Kuinka olikaan ollut mahdollista, että hänestä oli tullut tuon
miehen vaimo? Hän näki hänet edessään, — eversti Arvid Thammersin:
itsekylläisenä, lihavana, kaljupäisenä — — —
Hän silmäili häntä kylmästi, ihmetellen. Oliko tuo hän itse? Oliko
yhdyselämä hänen kanssaan tehnyt tuon miehen tuollaiseksi?