Pultavan tappelu.
Leirissänsä lepäsi kuningas Kaarle kahdestoista Pultava kaupungin
edustalla. Ensipäivänä Toukokuuta oli hän ruvennut kaupunkia
piirittämään. Piiritystyö kävi huonosti sillä Ruotsalaisilta puuttui
ruutia ja kuulia, jotta heidän täytyi käydä useinkin noukkimassa
lyijyä, jota Pultavan kaupungista oli ammuttu, sitä uudestansa
lähettääkseen vihollisiansa vastaan. Siihen lisäksi olivat Venäjän
sotajoukot lähestyneet kaupungille avuksi. Keisari Pietari näki nyt
vihdoin hetken tulleeksi, jona jos milloinkaan taitaisi voittaa
Kaarlen. Mutta hän ei nyt, kuten ennen Narvan luona, tahtonut panna
kaikki onnen nojaan. Hän vartoi hetkeä, joka hänelle oli vähimmällä
vaivalla antava vihollisensa. Hän vetäysi samalle rannalle Worsklan
jokea, missä Ruotsalaiset seisoivat. Hän pääsi sinne onnellisesti; ja
nyt päätti Pietari, jos siksi tulisi, uskaltaa kenttätappelun. Koko
Kesäkuun marssivat Venäläiset edes-takasin, mainitun joen rannoilla
rakentaen valleja ja pattereita, kunnes vihdoin päivä lähestyi, jona
pohjan valtaiset hallitsiat sattuivat yhteen.
Pietarilla oli ilma ollut kaunis matkustaa Moskovasta. Leirissään, noin
kahden tunnin matkaa Pultavasta, lepäsi hän vaivoistansa. Itse nähtiin
hän sitte pääkenraalina joka paikassa valvoen, että kaikki oli kuten
olla piti. Väkeä oli häneltä ylön hirmuisesti kaatunut siltaa
laittaessa Worsklan joen yli, mutta siitä ei Pietari pitänyt
sanottavasti. Hän tiesi, ettei hän suuritta vahingoitta taitanut
voittaa sitä, joka tähän asti oli häntä ylönkatsonut. Hän tiesi että
Kaarlen tie kulki Moskovaan ja hän ymmärsi hetkien tärkeyttä.
Ratsureitaan oli Pietari asettanut kahden metsistön väliin kentälle;
mutta metsistöt, jota ankarat tykistöt puollustivat, olivat hänen
jalkaväkeänsä täynnä.
25 päivänä Kesäkuuta marssi Ruotsalainen sotajoukko leiristään tarjoten
tappelua Venäläisille. Pietari ei huolinut tästä; hän odotti
nimipäiväänsä, johon oli ainoastaan neljä päivää. Ruotsalaisten täytyi
vetäytyä takasin leiriinsä, missä heillä oli puutos kaikista. Mutta
uljaana ratsasti Pietari antamaan kenraaleilleen käskyjä ja
kiihottamaan väkeänsä. Usein nähtiin Martta hänen vieressänsä.
Kaarle tuskaantui. Aika meni häneltä hukkaan, kun sitä vastoin puute
yhä tuntuvammasti kohtasi omiansa. Hän päätti karata Venäläisten päälle
ja tappelu päiväksi määrättiin 28 päivä Kesäkuuta 1709.
Tämä päivä alkoi. Rehnskjöld Ruotsalaisten puolella oli pääkenraali.
Kuningas, joka edellisessä tappelussa oli saanut haavan jalkaansa,
antoi kantaa itseänsä sotilaiden luo. Iltahämärästä olivat nämä
seisoneet määrätyillä paikoillaan. --
Aksel Sparre ja Kaarle Roos olivat ensimäiset, jotka väkensä kanssa
marssivat Venäläisiä vastaan. Heidän työnsä oli valloittaa Venäläisten
pattereita. Sparre onnistui aluksi; ja tämä onni sai kreivi Piperin,
joka ratsasti kuninkaan vieressä, lausumaan: Herra, takokaatte niin
kauan kun rauta on kuuma. Creutz sai käskyn samota Venäläisten päälle,
joita Sparre oli saanut hajaantumaan. Mutta äkkiä sai hän, kuten
myöskin Lewenhaupt, joka jalkaväen kanssa rynnisti kaksi patteria,
käskyn seisahtua. Tähän käskyyn oli syynä se, että Roos oli joutunut
ahdingoon, jottei voinut käyttää niitä kuusi pataljoonaa, joita hän
komensi. Kun nyt Ruotsalaiset seisahtuivat, saivat Venäläiset
tilaisuuden järjestäytyä. Kun sittemmin Roos uudestaan koetti rynnistää
edessänsä olevat patteriat, lyötiin hän kahdesti takasin ja kadotti
paljon väkeä. Tällä ajalla oli Ruotsalaisten pääjoukko marssinut hänen
sivullensa. Keisari huomasi tämän ja Menzikow sai käskyn 10,000
miehellä samota Roosin ja Ruotsalaisten pääjoukon väliin. Lewenhaupt
sai samalla käskyn rientää Creutzin luo ja samassa oli onni, joka tähän
asti oli hymyillyt Ruotsalaisille, kääntynyt Venäläisten puolelle.
Kello oli silloin noin 9 aamulla.
Ruotsalaisten ja Venäjän sotavoimat seisoivat nyt vastatusten.
Lewenhaupt jalkaväen kanssa samosi nyt Venäläisiä vastaan. Ylön hirveä
ampuminen alkoi Venäjän puolelta. Ruotsalaisten ruuti oli kastunut
entisissä marsseissa ja laimistunut. 4,000 Ruotsalaista löysi tässä
rynnistössä surmansa. Tappelu tuli nyt yleiseksi. Missä pula oli kovin
siinä nähtiin Kaarle XII. Kanonan kuula löi hänet kumoon. Mutta kuula
ei häneen sattunut ja kipeästä jalastaan huolimatta antoi hän
uudestansa kantaa itseänsä kovimpaan pulaan. Ruotsalaiset nähden
verisen kuninkaansa tappelivat kun leijonat. Mutta nyt nähdessänsä
Ruotsalaisten epäjärjestyksen samosi Pietari keisari heitä vastaan joka
haaralta. Hän lähetti Martan, joka tähän saakka oli hänen sivullansa
ratsastanut, sotamarsalkki Scheremetewin kanssa tappelurivien taakse ja
huusi: "Pyhä Yrjänä ja minun oikeuteni," joita sanoja tuhannet
kertoivat. Yhä likemmäksi Ruotsalaisten päälinnoitusta vetäysi tappelu.
Nämä valloitettiin viimein ja nyt ei ollut itsellä kuninkaalla neuvoa
tarjona. Pietari ratsasti riviensä välistä, hänen lakkinsa läpi
ammuttiin, hän ei siitä huolinut. Martta nähtiin taasen sotilaiden
keskellä Pietarin sivulla. Menzikowinkin alta oli ammuttu kolme
hevosta. Tätä intoa, tätä miehuullisuutta sai Pietari kiittää
voitostansa.
Kaarle XII oli voitettu. Kohtalonsa edestä pakeni hän huonoilla
rattailla ja häntä seurasi ainoastaan muutama rakuuna. Yön tullessa
eneni tämä joukkonsa muutamaksi tuhanneksi mieheksi.
Vähän viidettä tuntia oli tappelu kestänyt, joka rikkoi Kaarle XII
vallan ja teki Pietarin, joka historiassa "Suureksi" kutsutaan,
suurimmaksi haltiaksi, mitä siihen aikaan Europassa löytyi. --
Hirmuiset olivat molemmilla puolilla vahingot, mutta tuntuvimmat
Ruotsalaisten. Koko sotajoukkonsa oli hajoitettu. Kreivi Piper, Kaarlen
ensimäinen ministeri, sotamarsalkki Rehnskjöld, kenraalit Lewenhaupt,
Schlippenbach, Rosen, Stackelberg, Creutz, Hamilton ja 59 korkeempaa
upsieria, joiden seassa eräs Württenbergin prinssikin ja 18,700 miestä
oli Pietari Suuren voitto tässä tappelussa, jonka pääjohtaja hän itse
oli ollut. Pietari oli iloinen.
Suuren urhollisuuden oli Martta tässä tappelussa osoittanut.
Mutta kumminkaan ei saanut keisari, kun seuraavana päivänä meni
tappelutannerta katsomaan, häntä mukaansa sinne. Martan hellä sydän ei
saattanut nähdä siellä olevaa surkeutta, eikä kuulla henkitorehissa
olevien sotauhrien valitushuutoja. Mutta kun keisari oli kokoon
kutsunut vangitut upsierit ja käski Martan seurata sinne, jossa nämä
olivat, ei ollut Martalla tuota vastaan sanomista.
He astuivat telttiin. Iloiten silmäsi Pietari vankejaan, joita Jumala
suositteli; sillä yhdeltä puolen, voitettuansa näin kuuluisia ja
uljaita sankareita, ei hän saattanut muuta kun riemuta, mutta toiselta
kannalta asiaa katsoen, särki hänen sydäntänsä, kuu näki näitä uroita,
näitä voittamattomia nyt vankeudessa. Hän huokaen lausui: "Kunnia on
voitto, mutta suurempi teidän kunnianne tuossa. Minun voittoni on minun
kunniani; mutta minun kunniani suuruus riippuu näistä uroista, jotka
tähän saakka ovat olleet voittamattomia." Sitten puhui hän muutaman
sanan Kaarlesta, jota hän ehkä vihollinen rakasti ja kunnioitti.
* * * * *
Keisarille nimitettiin sitten Ruotsalaisten vangiksi otetut korkeimmat
upsierit. Niiden seassa mainittiin myöskin kreivi Fersen.
"Fersen!" kertoi keisari ja silmäsi Marttaa. Mutta kun ei tämä näkynyt
häntä tuntevan, kysyi keisari: "Onko Ruotsalaisessa sotaväessä toinen
Fersen nimellinen?"
"Minulla oli veli, kuninkaan henkirakuuna, majori Aksel Fersen. Hän
ammuttiin eilen kuninkaan vierestä juuri kun tämä lyötiin kumoon."
"Oliko tämä veljenne nainut?" kysyi keisari innokkaasti.
"Oli," vastasi Akselin veli. "Hän jätti jälkeensä rouvan ja kaksi
lasta."
Martta oli lähestynyt, kun kuuli Fersenin nimen. Nyt kuultuansa vangin
viimeisiä sanoja vaaleni hän ja surullisesti katseli hän Ruotsalaista
upsieria.
"Kertako vaan oli veljenne nainut?" kysyi keisari kiivaasti.
"Minä muistelen kuulleeni, että hän oli nähnyt Litvalaisen naisen,
johon hän nuoruutensa innossa oli rakastunut; mutta tämän niinkutsutun
ensimäisen rouvansa saivat Teidän Majesteettinne sotaherrat valtaansa
ja mihin hän sittemmin on joutunut, siitä ei tiedä kukaan."
Hiljainen, mutta surullinen oli se huokaus, joka puhkesi Martan
rinnasta kun hän tämän kuuli. Martta oli jo paljon maailmassa
koittanut; hän oli koetuksien alla oppinut hillitsemään niin surunsa
kun ilonsa, niin mureensa kun riemunsa. Hän lähestyi upsieria
likemmäksi. Hänen sydämensä kova tykytys ei kuulunut, eikä näkynyt nyt
että entistä kiiruummin veri juoksi hänen suonissaan. Kun hän puhui
Fersenille, ei mikään osoittanut sitä katkeruutta, joka asui hänen
rinnassansa. Vakavalla äänellä sanoi hän: "Kreivi, me tiedämme mihin
teidän veljenne ensimäinen puoliso on joutunut. Me tiedämme sen! Hän,
Litvalainen neito, jonka Jumalan alttarin edessä, ihmisten edessä
veljenne Aksel otti vaimokseen ja hänen semmoisena tunnusti, hän, tuo
orpo nainen, joka niin hellästi Akselia rakasti, hän seisoo tässä --
hän on -- -- minä! Alttarilla tehdyt lupaukseni olen minä pitänyt, minä
olen ollut hänelle uskollinen puoliso. Kun hän liittonsa rikkoi pidin
minä liittoni vielä. Hänen kuvansa asui minun rinnassani kun hän toista
morsiamena, puolisona syleili. Mutta nyt..."
Martta lopetti puheensa; veti sormestaan sormuksen, sen antaen
Fersenille, lausui hän: "Ottakaa tuo! alttarilla Aksel sen minun
sormeeni pani ... se sopii nyt paremmin hänen hautaansa, kun minun
sormeheni. Aksel rikkoi liittonsa; Akselin haudassa on hänen
sormuksensa sia." Kyyneleet nousivat nyt Martan silmiin; hän ei enää
voinut niitä pidättää. Hän ehkä tuossa muisti, silmäillessään tyhjää
siaa, missä sormus oli ollut, entisiä aikoja, nuoruutensa ihanaa
rakkautta, rakastettua Akseliaan; vai oliko kyynele pyhitetty hänelle
kuolleena, sammuttava sen lemmen, jonka Aksel muinen oli nuoren neidon
sydämessä synnyttänyt. Ken voi tietää, mitä Martta tuossa ajatteli. Hän
kääntyi nyt, ääneti vähän aikaa seisottuaan, keisariin:
"Sydämeni on nyt minun omaisuuteni, sitä ei enää vala sido. Se, jonka
sydämeni oli, rikkoi valansa ja -- nyt on hän elävitten seasta
kadonnut."