Rahvaan tytär miljoonain hallitsia.
Martan sanat olivat kummallisia tunteita herättäneet kaikissa.
Ylhäisenä, korkeana, sanomattoman kauniina seisoi hän tuossa.
"Nyt, korkea herrani ja keisarini!" sanoi hän vihdoin langeten
polvilleen keisarin edessä, "saan minä sydämessäni antaa siaa
rakkaudellenkin. Tähän asti olen minä teitä enemmän kunnioittanut kun
rakastanut. Tänä suurena päivänä, josta tulevaisuus aina on puhuva,
jota aina muistava, heitän minä itseni kokonaan teidän käsiinne. Ja
ellei orpo rahvaan tytär ole teille halpa, tahdon minä kuolin-päivääni
saakka teitä herranani ja puolisonani rakastaa ja kunnioittaa."
Syvä hiljaisuus vallitsi nyt taasen huonehessa. Mutta vihdoin, kun
kaikki kummastellen mykkinä seisoivat, sanoi keisari: "Nähkää tässä
keisari Pietarin puolison, joka tänään Katarinan nimellä astuu Venäjän
keisarilliselle istuimelle, ja johon minä kirkkomme esimiehenä alttarin
edessä tahdon sitoutua."
Ruhtinas Menzikow oli ensimäinen, joka astui esiin onnea toivomaan ja
alamaisuuttansa osoittamaan keisarin puolisolle. Häntä seurasi
sotamarsalkki Scheremetew, amiraali Apraxin, ruhtinas Galitzin ja
viimein myöskin kenraali Bauer, jolle Martta sanoi muutamia
ystävällisiä sanoja.
Pietari kääntyikse sitten Ruotsalaisten ministeri Piperiin ja
Württenbergin prinssiin: "Kertokaa valtioylimyksillenne, mitä tänä
päivänä olette nähneet. Sanokaa kuningas Kaarlelle, jota minä
sydämestäni surkuttelen, minun olleen iloisen siitä, että olen
voittanut tappelussa maailman suurimman sotapäällikön; sanokaa että
olen iloinen, enkä häpee tunnustaa, että minulla oli kolme vertaa
enemmän sotilaita tappelussa kun hänellä. Mutta älkäät salatko, että
tämä iloni on Venäjän keisarin; sanokaa myös että Pietari ihmisenä on
iloinen, että hän voitti suuremman aarteen Pultavan tappelun jälestä,
että hän voitti puolison."
Keisarin tätä sanottua vietiin vangit ulos, ja huonehessa olivat pian
keisari ja Martta kahden. Kyynelissä silmäsi Martta keisaria. Hän kätki
käsiin kasvonsa, loi sitten silmiänsä taivasta kohden. Marttana,
rahvaan tyttärenä laskeusi hän polvilleen. Hän rukoili. Keisari ei
häirinnyt häntä. Myöskin hän kiitti Jumalaa.
Kun Martta nousi, tarjosi hän kätensä Pietarille. Martta oli muuttunut
Katarinaksi; Rahvaan tytär miljoonain hallitsijan puolisoksi -- itsekin
miljoonain hallitsiaksi.
* * * * *
Oli muutama viikko kulunut. Pietari ratsasti Moskovan kaupungin sisään
ja hänen voittoisa sotaväestönsä seurasi häntä. Mutta Pietarin vieressä
ratsasti lumivalkean hevoisen selässä kauneudessansa loistava Katarina.
Kullattu oli satula, jonka päälle hän istui; kultaiset olivat
jalustimet, joissa hän piti pienet jalkansa. Kaikki kellot soittivat;
kaikki ihmiset tulivat keisaria vastaan. Mutta suoraan Metropolitaani
kirkolle ratsasti Pietari ja lukemattomilla ristillä kaunistetun
alttarin edessä kihlasi Moskovan arkimandrita keisari Pietarin ja
Katarinan. Tuhannet tykit ilmoittivat, että Venäjän keisarilla oli
valtioistuimellaan puoliso.
Moni nainen olisi ylpeästi kulkenut keisarin vieressä tuossa. Niitä ei
Katarina ollut. Ujosti loi hän alas silmiään ja nöyränä astui hän
alttarin luo, vastaanottamaan papillista siunausta. Kun hän jo oli
alttarin eteen astumaisillaan, jossa pappi odotti, nähtiin väkijoukosta
vaimoihminen kiiruusti lähestyvän häntä. Tämä tultuaan Katarinan
viereen tarttui hauen hameensa palteisin, joita hän suuteli. Katarina
silmäsi tuntematonta; joskus ennen muisti hän nähneensä häntä, mutta
milloin ei hän osannut sanoa. Vaan vaimo lausui hiljaan: "Ennustukseni
sanat ovat käyneet toteen, joilla muinen lohdutin kuolevaista äitiänne.
Kultaisessa hovissa on tyttärenne kerran kulkeva, kultaisessa vuoteessa
on hän lepäävä -- olivat ennustuksen sanat. Te muistatte niitä. Siunaus
vuotakoon runsaasti teidän päällenne. Nykyaika kiittäköön, tulevaisuus
älköön koskaan unhoittako teitä."
Katarina tunsi mustalaisämmän ja muisto siitä hetkestä, jona hän
viimeksi ämmän näki nousi hänen sieluunsa. Mutta kun hän tahtoi ämmälle
lausua kiitoksensa, ei tätä enää ollut. Mustalaisämmä oli väkijoukkoon
vetäinyt; kukaan ei tainnut sanoa, mihin hän oli kadonnut. --
Kuukausi oli kulunut kun eräänä päivänä ruhtinatar Galitzin ilmoitti
Katarinalle, että tuntematoin kreivi pyysi päästä hänen puheelleen.
Katarina käsketti kreivin luoksensa. Kreivi tultuaan sisälle kumarsi
Katarinan edessä ja suuteli hänen käsiään.
"Tunteeko keisarin korkea puoliso enää Tahvanan, ainoan veljensä?"
kysyi kreivi. Mutta tuskin oli Katarina kuullut tämän tunnetun äänen
ensimäisen sanan, niin hän heittäysi veljensä syliin ja sulki hänen
iloisesti rintaansa vastaan.
Samalla astui keisari kamariin.
"Olenko tehnyt sinulle mieliksi, rakas Katarina? Olenko hyvin tehnyt?"
kysyi hän hymyillen nähdessään ilon loistavan Katarinan silmistä.
Katarina ei vastannut, mutta kasvojaan kätki hän veljensä rintaa
vastaan. --
* * * * *
Katarina kuoli 2 vuotta keisari Pietarin jälkeen, itsevaltiaana koko
Venäjän maan ylitse. Hän oli silloin ainoastaan 47 vuoden ikuinen.
Kaksi vuotta hallitsi hän niin muodoin Venäjän suurta valtakuntaa.
Kiitettynä, kunnioitettuna ja, mikä harvoin tapahtuu, vihamiehittä
kuoli vuonna 1727 _Rahvaan tytär Venäjän itsevaltiana_.
Keisari Pietarin kanssa oli Katarinalla kolme lasta, joista vuonna 1740
Elisabet nimellinen astui isänsä ja äitinsä keisarilliselle istuimelle.