Martta muuttaa Kremliin.
Kummalliset olivat Martan elämän vaiheet tähän saakka olleet, kummempia
häntä vielä odotti. Mietiskellen mitä häntä jo oli kohdannut, istui hän
eräänä aamuna ystävällensä Annalle kertoen näkemänsä kummallisen unen,
joka hänessä oli herättänyt muistoja lapsuudestansa, kun ruhtinas
Menzikow astui huoneesen.
"Keisari tahtoo sinua tavata, Martta!" oli ruhtinaan tervehdys.
"Valmista itsesi seuraamaan minua Kremliin."
Peläten ja ihmetellen, mitä keisarilla saattaisi olla hänelle
sanomista, pukeutui Martta kauniimpaan pukuunsa ja seurasi Menzikowia.
Vielä enemmän pelkäsi hän kun astuttuansa keisarillisen hovin
etuhuoneeseen, keisari itse, jota palveliat nöyrästi kumarsivat, oli
häntä vastaanottamassa ja ystävällisesti tarjosi hänelle kätensä.
Keisari vei häntä useain huoneiden läpi ovelle, jonka esirippu
oli kalliista purppura sametista. Tämä samettinen esirippu jakausi
kahtia ja kun Martta tuli huoneesen, seisoi siinä keisari hänen
edessänsä keisarillisessa puvussaan. Kauhtanan, jossa Pietari sisään
saattaessansa Martan oli ollut puetettu, oli hän heittänyt yltään.
Keisari hymyili ystävällisesti kun Martta keisariksi hänet tuntiessaan
heittäysi polvilleen, otti häntä käteen ja nosti ylös pelvosta
vaalistunutta neitoa.
"Minä näen, että sinä tunnet vierasta, joka Menzikowin luona usein on
sinua puhutellut ja siellä monta ihanaa hetkeä sinun kanssasi
viettänyt," sanoi keisari lohduttavalla äänellä.
"Suuri, armollinen keisari, antakaa anteeksi, mitä silloin teitä
tuntematta puhuin," oli Martan hiljainen vastaus.
"Älä pelkää, rakas lapsi!" lausui keisari, "sinä et teeskennellyt,
sinä puhuit, mitä sydämesi tiesi, sinä näytit itsesi semmoisena kun
olet. -- Niin" -- sanoi hän kääntyen Menzikowiin -- "ruhtinaat saavat
harvoin kuulla totuutta, heidän täytyy usein salata arvoansa
saadaksensa totuutta kuulla; sillä kielitteliöitä löytyy, kussa niitä
ei luulisikaan. Mitä ruhtinas tekee -- niin sanovat he aina -- on hyvin
tehty, ruhtinaan pahojakin töitä kiittävät he."
Menzikow ymmärsi hyvin keisarin sanoja ja niitä seuraavia silmäilyksiä.
Hän astui keisaria askeleen likemmäksi ja vastasi: "Älkäätte,
keisarillinen majesteetti, tuota lausetta yleensä kaikista laskeko,
löytyy niitä semmoisiakin, joille totuus on keisarillista armoa
kalliimpi. Minkä muun kun totuuteni rakkauden lukisin minä syyksi
siihen, että minä tänään olen salaneuvoskunnassanne etevin."
"Vaiti Mikailow!" vastasi keisari. "Minun aikomukseni oli sinua
muistuttaa, että vastakin minulle totuuden sanoisit." Ja tätä
sanottuaan kääntyi hän Marttaan, joka oli keisarin edessä silmiänsä
maahan luonut.
"Saatatko sinä minua rakastaa, ihana nainen? joka päivä täällä hovissa
olla minun kumppalini, minun ystäväni, lohduttajana kun painava virkani
tekee mieleni raskaaksi? Turhaan olen minä tähän saakka hakenut sinun
vertaistasi. Sinä olet se, jota minä olen kaivannut." Niin puhui
keisari, mutta ruusupunaisena seisoi Martta kuunnellen hänen sanojaan.
"Täällä hovissani tulet sinä asumaan," lisäsi keisari ja silmäsi
hellästi Marttaa. "Niinkuin ruhtinatarta sinua palvellaan ja tässä
minun sydämmessäni olet sinä hallitseva minun puolisonani, ehk'et sinä
maailman edessä sitä ole. Vastaa minulle, ei niinkuin vastaisit
keisarille, vaan niinkuin parhaan ystäväsi edessä."
Ja Martta vastasi, vakavasti silmäillen keisaria. "Suuri keisari!"
sanoi hän. "Teitä, johon koko maailma luo ihmetellen silmiänsä,
rakastan ja kunnioitan minä, sillä minä tiedän, että teissä asuu suuri
ja ylevä henki, joka ei muuta etsi kun kansanne onnea; minä tiedän että
teissä asuu voima, joka voi, ja ymmärrys, joka taitaa kansanne
onnelliseksi tehdä. Mitä minä olen teidän rinnallanne? Suuri oli onneni
hyväntekijäni perheessä. Syvästi tunnen minä, mitä alhaisessa tilassa
olen uskaltanut, kun teiltä kysyin maita ja kansoja. Antakaa minulle
anteeksi, antakaa anteeksi Ruotsalais sotilaan puolisolle, joka luultun
upsierin kanssa puhuessaan ei tietänyt, kunnioittaa Teissä keisaria."
Menzikow ei voinut pelvotta nähdä, miten Martan tätä puhuessa keisarin
otsa vetäysi ryppyihin; hän, joka hyvin tunsi keisarinsa tiesi, että
tämän sydämessä oli viha nousemaisillaan. Mutta näitä merkkejä
edemmäksi ei keisarin viha päässyt. Hän vastasi vakavasti, mitä Martta
ei luullut saavansa vastaukseksi: "Minä saattaisin armottomuudellani
sinua rangaista, saattaisin jättää sinun Kremliin, mutta minä rakastan
sinua, minä annan sinulle mietintöaikaa, jonka pituutta itse saat
määrätä. Tahdotko ja milloin Pietarin kanssa hyvää ja pahaa
vastaanottaa, elää hänen kanssansa hänen kuolin päiväänsä saakka?"
Kun keisari nyt kumartui suutelemaan Martan kättä tahasivat hänen
silmäilyksensä Martan ja Pietarin silmistä loisti toivo. Martan
silmissä sitä vastaan välkkyivät suuret kirkkaat kyyneleet ja
vaaleana, vapisevana ruhtinaasen nojaten läksi hän huonehesta, jossa
elämänsä tulevaisuudesta oli päätetty. --
Tutkinnot siitä liitosta, jonka keisarin oma sisar Sohvia oli keisaria
vastaan matkaan saanut, antoivat Pietarille niin paljon tekemistä tähän
aikaan, että hän kokonaan näytti unhottaneen Martan. Tämä kuuli
hirmustuen vehkeistä sitä miestä vastaan, joka oli hänelle sydämensä
tarjonut. Vavisten oli hän kuullut sitä kovaa rangaistusta, joka
kohtasi pahantekiöitä ja että keisari oli ikuisiksi ajoiksi Sohvian
vankeuteen tuominnut, kun parempi tunto ei sallinut Pietarin vuodattaa
oman sukunsa verta, ehkä tätä sukulaista ei arvelluttanut viedä
Pietarilta sekä henkeä että valtikkaa. Nämä viimeiset tapaukset olivat
syvästi liikuttaneet Pietaria ja rakastetussa Pietarikaupungissaan
toivoi hän pääsevänsä pelosta vapaaksi, sillä Moskovassa ilmestyi
ehtimiseen uusia kapinoita, entisten perästä. Pietarikaupunkiin oli
keisari moneksi kuukaudeksi paennut. Siellä sai hän nähdä mitenkä
vähitellen nevasta nousi kaupunki, mitenkä linna rakennettiin ja
mitenkä sotalaivoja valmistui. Lähes vuosi oli kulunut, ennenkun halu
saada nähdä Martan, jonka kuva asui keisarin sydämessä, pakoitti häntä
palaamaan Moskovaan takasin.
Oli se aika myöskin nyt lopulle kulumaisillaan, jonka Martta oli
määrännyt mietintöajakseen. Keisari, Moskovaan tultua, meni kohta
Menzikowin luo. "Petrovits! mitä saan minä kuulla, löytyykö minulle
varsinaista onnea?"
Se päivä oli tullut, jota vastaan Martta pelvolla oli katsellut. Hän
rukoili, että keisari sallisi hänen yksinäisyydessä viettää tulevaiset
kaksi vuorokautta, jotta taitaisi yhdistää ajatuksiaan ja vastata
keisarille.
Menzikowin kautta lähetti Martta tämän pyyntönsä keisarille. "Sanokaa
keisarille," rukoili hän, "että minä Jumalalta anon voimia olemaan
hänelle ansiollinen lohduttaja, kun hän on murheellinen, ystävä
kun hän ystävyyttä kaipaa, valmis neuvoa antamaan kun hän neuvoa
yksinkertaiselta naiselta pyytää. Mutta sanokaa myöskin, ettei mikään
maailmassa saa minua rikkomaan niitä lupauksia, joita minä Jumalan
alttarin edessä olen miehelleni ja herralleni antanut."
Hymyillen kuuli keisari tämän Martan tervehdyksen. Hän pani kohta
noutamaan hovimarsalkkinsa ruhtinas Galitzinin, jolle antoi käskyn
Kremlissä valmistaa Martalle asuman. Pietari, joka tähän saakka oli
ylöllisyyttä vihannut, ei nyt tiennyt mitään niin kallista, joka hänen
mielestään olisi ollut hyvä Martalle. "Minä tahtoisin saada maailman
hänelle taivaaksi," sanoi hän Galitzinille, "älä säästä mitään."
Tuskin oli kuukausi kulunut, ennenkun ruhtinaat kummastelivat sitä
muutosta, mikä oli Pietari keisarissa tapahtunut. Hän ei enää ollut
sama rautainen valtias kun ennen, joka kohta vähäisemmästäkin
vastoinkäymisestä syttyi vihaan. Hän oli nöyrä ja leppyinen, sanalla
kokonaan toinen kun ennen. Alussa nauroivat ruhtinaat ja arvelivat:
"Ruotsalaisupsierin rouva on vasta tullut Kremliin, kyllä keisari pian
häneen kyllästyy." Mutta kun vuosi kului ja keisari yhä aina oli sama
leppyinen mies, muuttuivat ruhtinain ajatukset ja he sanoivat: "Tuo
rouva on Venäjän hyvä enkeli."
Nyt tuli aika, jona Martta sai näyttää ansaitsevansa enkelin nimen.
Pietari vaipui pitkälliseen tautiin. Tuskat ja kivut herättivät vanhan
luonteensa julmuuden. Vaahtoen vihasta mestautti hän eräänä päivänä
Martan nähden hoviherran, jonka oli tavannut Martan kamarissa. Muutaman
päivän kuluttua, kun oli vihansa lauhtunut ja hän sai kuulla
päälääkärinsä käskeneen tämän hoviherran menemään Martan luo pyytämään,
että Martta houkuttelisi keisaria juomaan rohtoja, joita keisari oli
vihassaan tyköänsä heittänyt -- niin kätki Pietari käsiin kasvonsa
salatakseen kyyneleitään, joita katkera katumus nosti hänen silmiinsä;
ja monet ajat kuluivat, ennenkun hän kehtasi tulla Martan näkyviin.
Tämä kun vihdoin sai tietää, mikä keisaria murehutti, meni hänen
kamariinsa vaaleana, puetettuna Pyhän Spiridoniluostarin nunnain pukuun
ja laskeusi keisarin eteen polvilleen. Silloin ilmoitti keisari, ettei
hän ilman Martattaan taitanut elää ja tässä teki hän nyt juhlallisen
valan, että luopuisi kiivaasta pikavihaisuudestaan, eikä koskaan
vihassa allekirjoittaisi ainoatakaan kuolintuomiota. Ja tästä päivästä
saakka oli Pietarin elämän päätarkoitus hyvää ja oikeutta maassansa
voimassa pitäminen, sekä oikeuden ja kohtuuden mukaan maatansa
hallitseminen.
Xl.
Miksi Pietari aikoi Martan.
Pietari keisari oli sydämestänsä rakastanut Marttaa. Se ei enää ollut
kenellenkään salassa. Tavan takaa oli hän tarjonnut Martalle, sillä
rakkautensa suuruutta näyttäen, keisarillisen kruunun ja pyytänyt hänen
puolisokseen. Martta ei mielinyt kruunua. Turhaan rukoilivat häntä
ruhtinaat Menzikow, Galitzin, sotamarsalkki Scheremetew, Apraxin ja
muut Venäjän ylimykset nöyrästi, ehkä viha ja kade kiehui heidän
sydämissään, vastaanottamaan Pietari keisarin tähden hänelle tarjottua
armoa.
"Kuolemaan saakka kunnioitan minä keisaria ja niin kauan, kun minä
elän, ei ystävyyteni hänestä luovu," vastasi Martta, "mutta Aksel
Fersenin puoliso minä olen. Jumalan alttarin edessä hänelle antamia
lupauksia en minä saa, enkä uskalla rikkoa." Niin puhui Martta
Menzikowille, kun tämä etelään lähtemäisillään kävi Martalle
jäähyväiset sanomassa.
Ehkä Menzikow oli vastaanottanut keisarin viimeiset käskyt ja oli
valmis matkalle lähtemään, meni hän Martan tyköä suoraan keisarin
työkamariin.
Kummastellen silmäsi häntä keisari, joka luuli hänen olevan useita
peninkulmia Moskovasta. Mutta ennenkun keisari oli ennättänyt mitään
kysyä alkoi Menzikow: "Majesteetti!" sanoi hän. "En olisi uskaltanut
tulla luoksenne, ellei teidän hyötynne ja onnenne olisi minua siihen
pakoittanut ja ollut suuremmasta arvosta, kun ne toimet, joita minulta
pääkenraalinanne odotatte."
"Sano suoraan asia!" lausui keisari, "aina sinä pitkillä esipuheilla
väsytät korviani. Mikäs on, Petrovits?" ja keisari katsoi uteliaasti,
mutta kovilla silmäilyksillä ruhtinasta.
"Minä luulin saattavani sanoa, miten voisitte saada Martan omaksenne.
Naisen sydäntä on vaikeampi ymmärtää kun vihollisten syvimpiä ja
salaisimpia hankkeita olette itse nykyjään sanoneet. Vihollisten kanssa
te kyllä toimeen tulette, korkia herra. Muta luulen, että teillä on
silmissä sydämenne, kun niiden kanssa taistelette. Toisin on naisten
laita, niitä on pahempi voittaa; sillä toista lukee mies naisten
silmässä, toista seisoo niiden sydämen syvässä salassa kirjoitettuna.
Teidän kaunis ystävänne on, uskokaa minua, sotinut sydämensä syvyydessä
monta kovempaa sotaa, kun te koskaan sotakentällä, ja hänen salaiset
voittonsa ovat olleet suuremmat kun teidän kuuluisimmatkin. Mikä toinen
olisi puolestaan sanonut pois sen arvon, sen kunnian, jonka te useimpia
kertoja olette hänelle tarjoneet? Juuri uskonsa lujuus arvotointakin
puolisotansa vastaan on sydämensä arvaamattomasta ystävyydestä suurin
todistus; ja juuri tuo puoliso on se este, joka on teidän ja teidän
onnenne välillä. Lähettäkää siis, armollinen keisari, lähettiläitä
jokainoaan Ruotsalaiseen leiriin kyselemään tätä Ferseniä. Luultavasti
on hän jo kuollut, tahi jos hän elää, ei hän kumminkaan mahtane olla
semmoinen raakalainen, että hän, kun kuulee minkä kunnian entinen
puolisonsa on saavuttava, tämän eteen minkäänlaista estettä panisi."
"Tuota, mitä puhunut olet, olen minäkin näinä aikoina miettinyt," ja
keisari hymyili armollisesti uskolliselle ruhtinalleen. "Se onkin ainoa
keino, joka minulta enää on koettamatta. Mutta ennenkun tuohon keinoon
ryhdymme, tahdomme ensin matkustaa Pultavalle, jossa veljeni Kaarle
tahtoo meille valmistaa tappelun, kuten Aleksanteri muinen Dariolle.
Mutta kuka takaa etten minä siellä voita kaksi voittoa: Kaarlen, --
sillä jos hän on Aleksanteri olevinaan, en minä ole mikään Dario -- ja
Martan sydämen. Martta, tuo sielun ylevyyden ja avujen esimerkki
menneille, oleville ja tuleville ajoille, ei tahdo laskea minua
läheltänsä menemään sodan vaaroihin; hän seuraa minua ja siitä näen
minä, etten ole hänelle aivan halpa ja mitätön."
Ruhtinas Menzikow läksi työkamarista, jossa keisari vielä pitkän
aikaa kulki edes ja takasin. Vihdoin seisahtui hän äkkiä ja käski
etuhuonehessa seisovan palvelian ilmoittamaan, että hän oli aikeessa
mennä rouaansa -- se nimi oli keisarille mieluisin -- puhuttelemaan.
Kunnian osoituksella niinkuin ainakin astui Martta keisaria vastaan
huoneensa kynnykselle keisarin käskyjä kuuntelemaan.
"Sinulle, rakastettu, ei Venäjän itsevaltiaalla ole käskyjä antaa, vaan
hän tulee rukoilemaan sinua," sanoi keisari ja tarttui liikutettuna
Martan käteen, "hän rukoilee sinua ettet huolessasi hänestä itseäsi
unohtaisi. Sinä tahdot seurata minua sotaan; minun murheeni, minun
huoleni ovat sinun, sen näen minä. Kunnioittaen sinun sankari sydäntäsi
en ole sinulta pyyntöäsi kieltänyt. Mutta nyt, kuule kumminkin
rukoukseni. Älä katso mitään ylölliseksi, jota sinulle matkasi
huvitteeksi olen valmistanut. Galitzinille, joka meitä seuraa, olen minä
käskyjäni antanut. Oo Martta, jos huoltani ylönkatsot, teet sinä minun
murheelliseksi."
Kun keisari lakkasi puhumasta, sanoi Martta, jota keisarin hyvyys
suuresti liikutti: "Ottakaatte syvimmän kiitokseni kaikista, millä
minua olette täällä kohdelleet ja etenki siitä hyväntahtoisuudesta,
jota taasen osoitatte alhaista vastaan. Mutta minusta älkää huoliko;
varokaatte omaa henkeänne, joka niin monille miljoonille on kallis ja
jota ilman minunkin elämäni täällä ei olisi mistään arvosta."
"Minun velvollisuuteni," sanoi Pietari, joka ihastui Martan viimeisistä
sanoista, "vie minulta tyyni ajan. Minun tulee huolta pitää siitä, että
poissa ollessamme täällä kaikki on rauhallista; myöskin uudesta
tulevina aikoina kukoistavasta pääkaupungistani on minulla huolta
pitäminen. Loput aikani vie sotamietinnöt ja sisälliset maan asiat.
Minua kaivataan joka paikassa; mutta täällä, Martta, sinua vielä
enemmän kaivataan kun minua. Ole kumminkin lohdutettu. Ystävillesi ei
täällä tapahdu mitään pahaa, vaikka eivät pitkään aikaan saa nähdä
sinua. Jää hyvästi nyt. Jumala varjelkoon sinua huomiseksi."
Näin puhui keisari ylön hellästi, mutta Martta tunsi nyt sydämessään
kummallisen tunnon. Keisari suuteli häntä otsalle ja silitti hänen
kullan keltaisia hivuksiaan niinkuin tapansa oli ja vetäysi
työkamariinsa. Siellä odottivat häntä jo monet ruhtinaat, jotka olivat
tulleet keisarin käskyjä tiedustelemaan.
Seuraavana aamuna, kun aurinko ensi säteellään kultasi Iivanin
kirkontornin, lensivät komeat vaunut, joita isot kauniit mustat
hevoiset veti, Moskovan katuja pitkin etelään päin. Vaunuissa istui
Pietari ja Martta. Jälessä seurasi keisarin joukko. Kaikki tekivät nyt
kiiruutta Pultavaa kohden, jossa kohtalo niin kummallisesti oli
toteuttava keisarin aavistuksia.