Miksi Menzikow aikoo Martan.
Vaikea on kuvata itämaisia pitoja niiden ylöllisyydessä. Se ei ole
ollutkaan aikomuksemme, vaikka kansan luonne astun semmoisissa
tilaisuuksissa paremmin kun koskaan muulloin katsojan silmiin.
Menzikow tiesi tämän. Hän, joka hyvin tunsi keisarinsa, ja oli oppinut
Lefort'ilta semminkin pidoissa, jossa muut viinin vaikutuksesta
puhuivat, mitä selvinpäin mielellään salassa pitivät, oli nytkin
Scheremetewin pidoissa himojansa hillinyt ja pysynyt selvänä. Muut
olivat viini mielessä nähneet Martan ja ehkä he ihmettelivät hänen
kauneuttaan, olivat he kohta unhottaneet hänen. Toisin Menzikow. Hänkin
oli nähnyt Martan, hänkin oli ihmetellyt Martan kauneutta ja
suloisuutta, mutta Martan kauneus oli syvästi häneen käynyt.
Tyttäreltään, Annaltaan, jota Menzikow yli kaikkia rakasti, oli hän
saanut tietää Martasta, kuulla Martan elämän kerrottavan alusta siihen
päivään asti, jona Martta tuli Scheremetewin hoviin. Ei kumma siis,
että hän muita uteliaisemmasti silmäili Marttaa, nähdäksensä oliko Anna
oikeen häntä kuvaillut.
"O isäni!" oli kaunis Anna puhunut. "Hän, tuo mieron mailta tullut
Martta on enkeli, ei ainoastaan kauneutensa, mutta myöskin sydämensä
puhtauden suhteen. Hän on minua kaikissa parempi. Oi isäni! miksi ei
ole Martta minun sisareni! Ivanovna Scheremetew rakastaa häntä niinkuin
omaa tytärtään. Oi isäni, miksi ei ole Martta minun ystäväni."
Mitä Menzikow kuuli yllytti häntä yhä enemmän miettimään, miten saada
Martan Annalleen kumppaliksi. Kun hän nyt itse näki Martan, näki hän
myöskin, ettei Anna ollut tätä naista liikanaisesti kehunut. Ja
Menzikow päätti saada Martan Annalleen kumppaliksi. Ruhtinas Menzikow
oli mies, joka tiesi päätöksiään toteuttaa.
Jonkun päivän kuluttua meni hän yksin Scheremetewin luo. Tervesanojansa
sanottua lausui hän naurusuin: "Mistä ajasta saakka olet sinä minua
kohtaan muuttunut? Ennen et sinä salannut minulle mitään; nyt on
toisin".
Scheremetew katseli pitkään ruhtinasta, ei tietäen miten selvittää
itselleen tätä lausetta. Mutta Menzikow antoi itse kohta selityksen ja
Scheremetew ymmärsi, että kysymys tässä oli Martasta.
Menzikow lateli sitä tätä toivoen päivän valossa saavansa nähdä Martan.
Hänen toivonsa toteutui, kun tämä rouvan kanssa salin poikki kulki ja
Menzikowin täytyi itselleen tunnustaa ei ikinänsä ennen nähneen
kauneudessa Martan vertaista.
Hän ei enää salannut ystävälleen, mitä varten hän oli tullut.
Venäjässä, jossa kuten suuremmassa tahi vähemmässä määrässä koko
maailmassa ihmisen korkein maallinen onni riippuu kunniasta,
kuuluisasta nimestä ja mahdollisuuden mukaan suurimmasta virasta, oli
helppo tietää miten sydämiä voittaa. Ja taidollinen näissä asioissa oli
Menzikow! Scheremetew tosin rakasti Marttaa, mutta samaten kun kenraali
Bauer, hän Marttaa enemmän rakasti kunniaa ja suuruutta, ja asiain näin
ollessa Scheremetew ei kauan miettinyt ennenkun oli päättänyt luopua
Martasta. Myöskin rouvansa täytyi siihen suostua, ehkä jäähyväis-hetki
oli katkera ja rouva kyyneleitä vuodatti, sillä omana lapsenaan oli
rouva pitänyt Marttaa. Miehensä onni oli hänelle kallis, jottei hän
ajatellutkaan ruveta Menzikowia vastustelemaan, sillä hän tiesi, että
Menzikow taisi kohdella Venäjän suuria kuten orjia. Hän luopui siis
Martasta, mutta katkerasti itki Martta kun hän erkausi Scheremetewin
huoneesta, jossa hän lapsena oli elänyt ja jossa hän oli kaikille
rakas. Hän muutti Menzikowin hoviin, jossa Anna ilolla otti häntä
sisarena vastaan.
Menzikowin hovissa eli nyt Martta ja siellä kypsyi hänen ymmärryksensä.
Sen havaitsi ruhtinas kun pitemmän aikaa poissa Moskovasta oltuaan
palasi sinne takasin. Ehkä tämä havainto ei isällistä rakkautta
hyväillyt, täytyi hänen tunnustaa, että Martta oli kaikissa Annaa
etevämpi. Mutta tuo yhä vaan yllytti häntä seuraamaan aikomuksiaan,
joita hän tähän saakka oli pian itseltäänkin salannut. Hänellä oli
tiedossa, että Pietari keisari monet tunnit yksinään kulki Kremlin
kauniissa hovissa ikäänkuin uneksien. Hän tiesi, ettei Pietari tässä
ajatellut sotaa eikä rauhaa, vaan että rauhattomuus ja levottomuus asui
keisarissa. Ihmistuntia Menzikow oli, kun viime retkellä seurasi
keisaria, tullut tuntemaan mihin nämä ajatukset kallistuivat ja tämä
tunteminen antoi Menzikowille paljon ajattelemista. Menzikow näki,
näet, että keisarin sydän kaipasi rakkautta ja täksi rakastavaiseksi
sydämeksi oli hän aikonut -- Martan.
Kaiken kovuutensa alla, ehkä maallinen kunnia oli elämänsä päämaali,
jota voittaakseen ruhtinas saatti pyhimmätkin asiat halpana pitää, oli
Menzikow rakastava isä, jolle ei Annansa onnea mitään korkeampaa
maailmassa ollut. Hän tiesi Annansa sydämen kiinitetyksi hänen
nuoruutensa leikkikumppaliin ruhtinas Galitziniin, jota hän omana
poikanaan rakasti. Menzikowin suurin isällisin toivo oli saada alttarin
edessä näitä nuoria kerran pariskuntana siunata ja sitten niiden tykönä
vanhat päivänsä viettää. Mutta samassa pelkäsi Menzikow, että keisari,
kun Anna kohta oli sen iän saavuttanut, jona hänen oli ulos maailmaan
astuminen, saattaisi rakastua tähän hänen tyttäreensä. Kun tämä ajatus
häneen nousi, vapisi hän, sillä kunnian pyynnössä hän ei niin kauas
mennyt, että olisi suonut voittavansa tätä lapsensa keisarille
jalkavaimoksi antamisella.
Outoa ei ollut, että keisari usein tuli ruhtinainsa luo ilman mitään
keisarillista kunnian merkkiä. Usein oli hän milloin niin päähänsä
pisti, tullut Menzikowin luo. Semmoisena hetkenä -- niin ajatteli
Menzikow -- on hänen ensikerran näkeminen Martan.
Kun Pietari eräänä päivänä, jona ensinkään ei Menzikow osannut häntä
odottaa, astui tämän työkamariin ja siellä tapansa mukaan oli istunut
lasisen oven viereen, josta sopi näkemään, mitä lähimmäisessä kamarissa
tapahtui, tuli Martta ujoudesta punastuneena tarjoomaan tuntemattomalle
vieraalle etelämaan suloisia hedelmiä. Pietari oli ottanut hedelmän,
josta paljon piti, hopea-astialta, kun hänen silmäilyksensä sattuivat
näkemään niitä vähäisiä käsiä, jotka kantoivat lautaista ja sitte
ihanan Martan poskia. Ison aikaa silmäsi keisari Marttaa; oli kun olisi
silmäilyksensä häneen tarttuneet. Keisarin otsa oli ollut ryppyinen;
vähitellen suorenivat rypyt, kun oli kysynyt Martalta tämän nimeä ja
sukua ja keisarin katsanto muuttui leppyiseksi kun oli kuullut Martan
ujot vastaukset. Mutta ehkä Martta oli keisarin sydäntä liikuttanut,
Pietari kumminkin muistaessansa keisarillista arvoansa kohta loi
silmänsä Menzikowiin huolimatta Martasta. Iloisesti kiitti hän
ruhtinasta tämän toimista valtion työssä ja -- Menzikow havaitsi sen --
Martta oli voittanut keisarin suosion.
"Kuka on tuo kaunis nainen, jonka ensikerran näen luonasi!" kysyi
keisari Martan pois mentyä.
Menzikow kertoi nyt, miten hän Scheremetewin luona oli nähnyt Martan,
joka oli muuttanut hänen hoviinsa Annan kasvinkumppaliksi. Sitten
kertoi hän, mitä tiesi Martan edellisestä elämästä. Uteliaasti kuunteli
keisari ja kun Menzikow lopetti kertomuksensa, huusi hän, innostuneena:
"Kaunis, kaunis on hän, kaunis, ihana ja suloinen. En ole ikänä hänen
vertaistaan nähnyt. Onko henkensä lahjat, Mikailow, yhtä suuret kun
hänen kauneutensa? Onko sydämensä vapaa rakkaudesta? Vastaa, minä olen
päättänyt ottaa hänet hoviini. Sinä tiedät, Mikailow, että minä olen
kiivas ja kova asioissa, jotka koskevat valtakuntaani ja kruunuani ja
nyt -- sinä tunnet minua -- en minä liikutuksetta saata tässä istua.
Jos hän saattaisi rakastaa minua, tuo nainen, olisin minä löytänyt sen,
jota monet ajat olen hakenut. Eudoksia, kirottu puolisoni, ei ole
koskaan minua rakastanut, hänen sydämensä on aina ollut tunnotoin, hän
ei ole koskaan ymmärtänyt minua; minun sydämeni on hänestä luopunut."
Menzikow kuunteli iloisena keisarin puhetta. He miettivät sitten, miten
voittaa Martta keisarille. "Jos minä keisarina astun hänen eteensä
saattaisi hän minua pettää," sanoi Pietari. "Minä tahtoisin, että hän
minua itseni tähden rakastaisi." Martta ei tuntenut keisaria, siihen
nojausivat he. Ja he päättivät, että keisarin oli alhaisena
sotaupsierina hakeminen Martan rakkautta.
Tästä päivästä oli keisari ruhtinaansa luona joka-päiväinen vieras.
Martan sai hän aina nähdä, sai puhutella häntä, sai itse oppia
tuntemaan, mitä Martan sydämessä asui. Menzikow ja Anna huomasivat
kummastellen, miten keisarin muoto aina vaan vetäysi iloisemmaksi ja
koko hänen olentonsa leppyisemmäksi kuta enemmän aikaa hän oleskeli
Martan kanssa. Eräänä päivänä käski keisari Menzikowin tuoda Martan
keisarilliseen hoviin.