Sotamarskin Scheremetewin pidot.
Yötä päivää kulkien oli Martta ja hänen saattajansa toisen viikon
lopulla tullut keisarikaupunkiin Moskovaan. Ehtoo oli käsissä kun
seisahtuivat Scheremetewin hovin eteen, jossa nyt tänä iltana oli
suuret pidot. Useita rikkaasti puetettuja palkollisia kiiruhti vaunujen
luo, kun tunsivat herransa ajutantin. Ihmetellen näki Martta tässä
rikkautta, jota hän ei olisi osannut ennen edes aavistaakaan, joka oli
häntä vastassa ja joka yhä eneni, kuta likemmäksi tuli ruhtinaan rouvan
asumaa. Kauan sai hän odottaa, ennenkuin hän laskettiin ruhtinattaren
luo.
Martta vietiin kamariin, missä itämaalaisten tapain mukaan kaikki oli
ylöllistä ja koreaa. Hän seisahtui kullatulle matolle, ei tietäen,
saisiko sen päälle astua, mutta samassa havaitsi hän rouvan, joka
silkkisissä vaattehissa sohvalla istuen käski hänen tulla likemmäksi.
Martta totteli.
Kauan silmäsi häntä marskin rouva ystävällisesti sanaa virkkaamatta;
sitten luki hän puolisonsa kirjeen. Tälläaikaa katseli Martta
ympärilleen. Häntä kummaksutti kaikki mitä näki. Mutta pian heräsi hän
kun rouva kylmillä sanoilla lausui: "Tästä päivästä olet sinä minun
orjattareni."
Semmoisia sanoja, niin kylmiä, niin kovia ei ollut Martta ennen
kuullut. Hän oli aina kohdeltu hellyydellä ennen; sitä kipeämmästi kävi
tämä kylmyys häneen. Hänen poskensa, jo ennestään vaaleat, vaalenivat
yhä enemmän, ja katkera kyynele nousi hänen silmäänsä. Hän, joka aina
ennen oli kärsivällisyydellä kohdellut onnensa vaiheitä, tunsi tässä
kaiken kauneuden keskellä, että hän nyt oli yksin maailmassa.
Kuukausia kului, ennenkuin se jääriite, joka marsalkkirouvan sydäntä
oli hyydyttänyt, viimein rupesi sulaamaan. Tapahtui, näet, eräänä
iltana, kun Martta rouvalle tämän käskystä kertoi elämänsä kaikki
vaiheet, että hän lapsellisella rakkauden innolla puhui liikuttavasti
äiti-vainaansa kuolemasta. Hän puhui orpotilastaan, hovin herrasta,
Tahvanasta, armahtavaisista papeista ja puhuessaan heltyi sydämensä,
jotta hän ei voinut kyyneleitään pidättää. Hän muisti entisiä aikoja,
hän eleli uudestaan muistossa kaikki nämä väliin surulliset, väliin
iloiset, mutta kumminkin aina onnelliset päivät. Tämä kertomus kävi
rouvaan, hänenkin sydämensä heltyi, hänenkin silmiin nousivat
kyyneleet. Martta kuuli hänen huokaavan, hän lankesi hänen viereen
polvilleen; hän suuteli rouvan kättä. Silloin voitti Martta kokonaan
rouvan sydämen.
"Lapsi parka! isätön, äiditön, orpo maailmassa; tästä hetkestä tahdon
minä olla sinulle äiti!" Jää, jonka Martta sulaamattomaksi luuli, oli
sulannut ja oli lempeä lähde, joka jäiseltä näyttäen oli alussa Marttaa
kovuudella kohdellut. Tästä päivästä oli kaikki Martan tilassa
muuttunut. Miksi kenraali Scheremetew oli Marttaa määrännyt, siksi
muuttui hän nyt. Orjatar hän ei enää ollut; hän oli vapaa, hän oli
ruhtinattaren ystävä ja kumppali.
Tehtävänsä Astrakanissa onnistuivat hyvästi ja Scheremetew palasi
takasin Moskovaan. Siellä näki hän Martan, jonka tuskin tunsi enää
samaksi Martaksi, minkä itse oli Moskovaan lähettänyt. Martan
vaatepuku, joka nyt oli semmoinen, kun marskin rouvan ystävällä sopi
olla, ei häntä tuntemattomaksi tehnyt; ei, vaan Martan koko olento oli
ruhtinaan mielestä muuttunut. Se vaaleudessaan ja surussaan ihana
nainen, jonka hän kerran Bauerilta oli saanut, oli nyt vielä
loistavampi kauneudessaan.
Ulkonaisessa elämässään oli Martta itse nöyryys, joka ei katso onko
ihminen ylhäinen tai alhainen, hyvä tai paha. Hän oli kaikille
palvelija, ja kumminkin oli hän koko hovin hallitsia. Huolimattomatkin
palveliat, kun näkivät Martan esimerkin, muuttuivat ja tekivät
toimeliaasti tehtävänsä. Ja samate kun ulkonaisessa elämässään, niin
oli hän myöskin esikuva kaikille sydämen sivistyksessä ja puhtaudessa;
ja siitä seurasi, että kaikki, joiden kanssa hän tuli yhteen, kohta
rakastivat häntä. Hän muisti aina kasvatusvanhempainsa opetuksia ja
niitä koki hän seurata.
Myöskin Pietari keisari oli sotaretkistään tullut kotia Moskovaan ja
lepäsi nyt Kremlin hovissa vaivastaan, ajatellen ja miettien tulevaksi
vuodeksi uusia sotaretkiä. Keisarilla oli tapana talvisaikoina, kun
kovat ilmat, kylmät tuulet ja pakkaset estivät häntä sotaretkiin
ryhtymästä, pitää suuria juhlallisia pitoja pääkaupunkinsa ylimyksille
ja rikkaille. Bojarein etevimmät, sileänaamaisina, parrasta puhtailla
leu'oilla, vaattehissa, jotka Saksan maan ylhäisissä olivat tavalliset,
näihin pitoihin etenki käskettiin. Virkansa kunnian tahi sukunsa
vanhuuden jälkeen pantiin he näissä istumaan. Ulkonaisesti olivat he
toisiansa kohtaan ystävällisiä, mutta heidän sydämissään kiehui kateus
ja viha, joka osoitettiin semminkin niitä kohtaan, mitkä vanhan tavan
mukaan olivat kauhtanoihin puetetut ja lujasti panivat vastaan, kun
keisari käski heidän leikata pois Venäläisissä tähän aikaan tavallista
pitkää partaa, jota keisari ei kärsinyt nähdä.
Itämaissa ja myöskin Venäjässä on tapa että oltuansa kauan poissa, kun
kotiansa tulee perheen isäntä pitää pidot. Scheremetewin suuri ja
kunniallinen virka antoi aavistaa, että tekemänsä pidot tulisivat mitä
suurempia. Scheremetew käski näihin pitoihin ystäviään ja toveriaan,
joita hän vuosikausiin ei ollut nähnyt. Kaikkia ystäviään hän ei
käskenyt; ainoastaan niitä, jotka tiesi olevan keisarin armossa; sillä
tänä aikakautena oli keisarin armo suurin kunnia ja pyrkiminen päästä
sen nautintoon suurin töistä.
Päivänä,' jona pidot olivat pidettävät, tulivat ruhtinaat Menzikow,
Galitzin, suuramiraali Apraxin, kenraalit Buteniew, Woronzow ynnä muita
Pietari keisarin ystäviä kauniisti pyntätyissä rekilöissä, mitkä tavan
mukaan olivat rakennetut mikä karhun, mikä leijonan, peuran tahi muun
metsä-eläimen kaltaiseksi, peräksyttäin ajaen Scheremetewin hoviin.
Sotamarsalkki tuli portaalle vieraitansa vastaan, vei heitä pitkän,
kalliilla matoilla kaunistetun etusalin läpi pitosalihin, jossa merenä
valkea, hohkaen tuhansista kynttilöistä ja tuhansin kerroin kerrottuna
seinillä rippuvista peileistä, oli heitä vastassa. Mutta syvästi
kumartaen saatti Scheremetew salaneuvokset kirjoituskamariinsa, jonka
ovet, viimeisen sisään tultua, itsestään menivät kiini.
Ei ole maailma koskaan saanut tietää tyyni kaikkia, mitä tämä
salaneuvoskunta päätti, mutta tärkeimmät seikat, joita tässä ehkä
mietittiin, näkyivät sittemmin keisarin retkistä.
Yöksi oli ilta muuttunut kun salaneuvoskunta astui saliin, jossa
kaikki oli kullalla ja hopealla kaunistettu. Lukemattomia
kristallikruunuja riippui katosta, ja valo oli niin kirkas, etteivät
ensin saattaneet eroittaa ihmisten joukosta hovin rouvaa, ehkä tämä
heitä tervehtiäksensä oli koroitetulle istuimelle noussut. He istuivat
sitten kun oli tervetuliaisiksi heille suolaa ja leipää tarjottu pöydän
ympärille, missä ei puuttunut mitään herkullista. Sitten kulki malja
miehestä mieheen, josta kultaisesta astiasta ilo ja riemu nousi
nousemistaan. Aamu puoleen yötä pöydän ympärillä istuttuaan nousivat he
viimein.
Silloin soitti rouva vähäisellä kultakellolla ja kaikkein silmät
kääntyivät oveen päin, josta ruusupunaisena nainen astui saliin. Martta
-- hän se oli -- punastui yhä enemmän niin paljon ihmisiä nähdessään.
Mutta kun kaikki kummastellen ja ihmetellen silmäsivät Marttaa, nousi
rouva ja Martan käsivartta vastaan nojaten sanottuansa jäähyväisen,
jätti hän seuran ja vetäytyi pitosalista.
Ruhtinas Menzikow nousi myöskin istumeltaan aikoen lähteä pois; mutta
sitä ennen tarttui hän vielä kerran maljaan. "Eläköön keisari, eläköön
Venäjän Pietari!" huusi hän ja kiiruhusti täyttyivät kaikkein maljat.
Mutta juuri samassa aukeni ovi ja vieraiden juodessa keisarin onnea,
astui uusi vieras saliin. Kaikki hämmästyivät tätä miestä nähdessä;
nöyrästi kumartuivat he, sillä tämä uusi vieras ei ollut kukaan muu kun
keisari Pietari itse.
"Oi katsokaa kuinka iloisia nuo herrat ovat," kuului keisarin ääni.
"Kun te täällä riemuiten istutte, olen minä yksinäni myrskyisessä yössä
kulkenut, katsoen onko kaikki kaupungissa niin kun olla tulee."
Tätä sanoessaan oli keisari lähestynyt pöytää, mutta herrat seisoivat
pelätyn edessä ääneti; niinkuin sotamiehet äksierinki kentällä eivät
upsieriensa läsnäollessa uskalla virkata sanaakaan.
"Olkaatte iloiset," sanoi Pietari, "minä en ole tullut häiritsemään
teidän iloanne" ja keisari oli nähtävästi itsekin nyt iloisella
mielellä. Hän istuikse istuimelle, mistä vasta rouva oli noussut.
"Täytä minulle malja, Scheremetew," sanoi hän. "Te herrat!
te toivotitte minulle onnea äsken, samaa minä nyt toivotan
teille. Valtakunnan hyödyksi olitte vasta koossa Scheremetewin
kirjoituskamarissa -- te näette, että minä tiedän kaikki. Minä kiitän
teitä. Jo eilen tiesin minä tästä kokouksesta sekä sen syistä". Ja
keisari, joka yhdellä hengen vedolla oli juonut viinin, jonka
Scheremetew hänen maljaansa oli kaatanut, nousi istuimeltaan. Hänen
terävä silmäilyksensä lensi miehestä mieheen, ikäänkuin olisi hän
tahtonut vakuuttaa itseään, että he kaikki olivat hänen ystäviään.
Sitten pannen lakkinsa päähän sanoi hän kääntyen Menzikowiin:
"Ivanovits! seuraa minua Kremliin, minun on Pietarikaupungista sinun
kanssasi vähän puhumista. Jo ensi päivänä tulee sinun matkustaa
Itämeren rannoille," ja Menzikovin kanssa läksi keisari Kremliin.
Muut vieraat seurasivat keisarin esimerkkiä. Ja tuskin olivat viimeiset
re'et hovin pihalta lähteneet, niin jo portahan ympärillä astioissaan
palava piki sammui. Scheremetewin pidot olivat pidetyt. -- Hovin
asukkaat lepäsivät unen helmassa.