Martta vankeudessa.
Sattumus oli saanut kauniin Martan kenraali Bauerin käsiin. Martta oli
orja, Martta oli kenraalin omaisuus. Mutta peläten oli Bauer omistanut
Martan, sillä jos olisi joku korkeampi upsieri sattunut Marttaa
näkemään, niin olisi Martta samassa ollut tämän oma. Tuon tiesi Bauer
ja siitä syystä piti hän Martasta tarkan vaarin, jottei kukaan saisi
aavistaa, minkä helmen hän vanhan luostarin raunioihin oli kätkenyt;
sillä miten olisi hän esimiehilleen taitanut kieltää Marttaa, jos joku
näistä olisi naista lahjaksi häneltä vaatinut. Tosi on että Lefort,
jota Keisari rakasti, oli sotaväestön asettanut paremmalle kannalle,
mutta mitä ei enää oman käden oikeudella voitettu, voitettiin vielä
hyvillä sanoilla; sillä muuten olisi kielto ollut tottelemattomuus.
Kun tuli päivä, jona väestön oli lähteminen marsseille, ei taitanut
Bauer enää salata Marttaa; mutta niin ylevä oli hän, ettei hän pannut
vankiaan sotaväen kuormille, niinkuin muut upsierit ryöstettyjä
naisiansa. "Käyköön miten käy," sanoi Bauer ja käsi kädessä vaalean
Martan kanssa astui hän ulos luostarista.
Kenraali Scheremetew astui samassa uljaana asumastaan. Hänen vaatteensa
olivat pääkenraalin, mutta siinä ei ollut syy haettava hänen
mahtavuuteensa. Hän oli vasta tehty Suomessa olevan sotaväestön
pääkenraaliksi ja keisarinsa mielisuosiosta oli hän mahtava. Kohta ulos
astuessaan tapasivat silmäilyksensä kaunista Marttaa, joka itkien
lähestyi niitä neitosia, joita sama kova onni oli saanut Venäläisten
käsiin.
Kummastellen Martan kauneutta astui kenraali Scheremetew häntä
likemmäksi, ja pelvolla vastasi Martta niihin kysymyksiin, joita
kenraali hänelle vastattavaksi pani. Martta puhui hänelle
lyhykäisyydessä elämänsä kaikki pääkohdat ja kenraali, joka monia
aikoja oli ollut ulkomailla ja tunsi mikä arvo etenki Ranskan
hupaisessa kuninkaan hovissa kaunottareille annettiin, päätti kohta
Martan olevan liian hyvän orjana palvelemaan kenraali Baueria.
Ystävällisesti käski hän Martan erkaumaan muista naisista ja menemään
asumaansa takasin. Sitten kääntyen Baueriin, sanoi hän: "Kenraali! tuo
nainen ei sovi teille. Jos olisi hänen kauneutensa tavallinen, jos
olisi taivas vähemmässä mitassa hänelle kauneutta jakanut, niin
saisitte mitään sanomattani pitää, mitä rehellisesti olette ansainneet.
Vaan nyt kuulkaatte esitykseni: Ottakaa kaksitoista kauniimmista
hevoisistani ja antakaa minulle tämä nainen. Minun puolisoni Katinka on
useasti rukoillut minua hänelle hakemaan kauniin kumppalin, joka poissa
ollessani häntä huvittaisi. Tämä neito on siihen sovelias, sillä
suloisempaa olentoa ei ole taivas luonut. No, kenraali, mitä
vastaatte?" kysyi Scheremetew naurusuin. "Nähtyäni tätä neitoa, en
teille rauhaa suo, ennenkuin hänestä luovutte."
Kuuliaisesti, kentiesi suurempia etuja toivoen, vastasi Bauer: "Teillä
on oikeen, neito ei sovi mulle, minä kiitän teitä korkeasta maksusta,
jolla neidon minulta vaihetatte."
Kaksitoista varsin kaunista Ukrääni hevoista oli hinta, johon Martta
vaihetettiin. Itse istui Martta mitään kaupasta tietämättä katkerasti
itkien Akselia kamarissaan. Tämä Venäläisten retki ei ollut
pitkällinen. Ruotsalaiset olivat saaneet väen lisäystä; he tulivat
kostamaan entisiä vahinqoita. Kreivi Schlippenbach oli heillä
pääkenraalina. Silloin sai Scheremetew käskyn keisariltaan, maksakoon
mitä maksanee, pysyä Liivin maassa. Keisari näet huoli vähemmän
Puolasta, jossa Kaarle kahdestoista par'aikaa tappeli, kun maista,
joita hänellä oli Itämeren rannoilla, jossa hän tahtoi vahvistaa
Pietarin vasta perustettua kaupunkia.
Vastahakoisuudella kuuli Scheremetew tätä keisarinsa käskyä, sillä
virkansa vaati häntä luopumaan kauniista Martasta, jota hän sotaisen
sydämensä kaikella innolla rakasti ja juuri tuon tähden tahtoi säästää
sodan hirmuisuudesta. Eräs upsieri, johon kenraali pani täyden
uskalluksensa, sai käskyn saattaa kauniin neidon Moskovaan, jossa
kenraalilla oli suuri hovi, eikä siellä jättää Marttaa kenenkään muun
haltuun kun kenraalin puolison. Samana päivänä, jona Martta vietiin
Moskovaan, vietiin Marienburgista vangiksi otetut miehet ja naiset
Venäjän sisämaihin. Sydäntä särkevä oli nähdä näiden vaivaisten lähtöä.
Ei kenenkään silmistä ole vuotanut katkerampia kyyneleitä, ei taivahan
aurinko, ei yön kuutama ole nähnyt epäileväisempiä olentoja kun näitä,
jotka, nyt yhteen parveen ajettiin, vietäväksi pois seuduilta, joissa
olivat kasvaneet. Ja ympärillä seisovat raa'at sotilaat nauraen! Martta
suruunsa nääntymäisillään ei tahtonut tätä näköä nähdä. Hän juoksi
erästä vaunua kohden, aikoen nousta siihen, kun kenraali Scheremetew
käski hänen odottaa.
Martta käänsi silmänsä kenraaliin päin, mutta samassa tuli
sotamiesjoukko marssien ja heidän keskellä kulki kahleisin isketty
mies. "Seisahtukaa!" huusi kenraali ja käski vangin astua likemmäksi.
Vavisten totteli tämä. "Näe tässä," lausui kenraali, "näe tässä, kaunis
neitonen, vaivainen ihminen, jonka ennen herraksesi kutsuit. Tunnetko
häntä? Hän on sama hovin herra, joka muinen tahtoi pakoittaa sinua
palvelukseensa tulemaan, joka on ollut aikeessa ryöstää sinua meidän
käsistämme, ja joka, jos olisi tämä hänelle onnistunut, olisi ensi
tilaisuudessa tappanut sinun. Hakkautanko hänen, Martta, tässä silmäisi
edessä kuoliaaksi? Sano! Sananen suustasi Martta! ja hän on lakannut
elämästä!"
"Ei, antakaa hänen elää, jos olen mistään arvosta teille. -- Jumalan
tähden! Ei verta minun tähteni. Älkää hänen aikomustaan rangaisko,
koska Jumala ei sallinut aikeensa onnistua."
Kummastellen silmäsi kenraali Marttaa. Hän oli aikonut näyttää
väestölle kauhistavan esimerkin. Mutta kun ei Martta luonut silmiänsä
alas, vaan kyyneltensä takaa katseli kenraalia, nostaen vähäiset
kätensä häntä vastaan, lausui tuo suuri valtias, jonka haltuun keisari
oli pannut tuhansien ihmisten onnen ja onnettomuuden, sanan ja se sana
säästi hovinherran elämälle.
"Viekää hän pois" käski kenraali, "ja repikää palaisiin hänen upsieri
merkkinsä. Sotamiehenä on hän elinkautenansa muistava pahat työnsä."
Kiittäen suuteli Martta kenraalin kättä, jonka tämä nyt tarjosi hänelle
auttaakseen häntä vaunuihin. Sitten kun kuski jo lavollaan istui ja
upsieri antoi lähtö käskyn, nyykähytti kenraali ystävällisesti päätään
jäähyväiseksi ja vaunut katosivat Moskovaan päin.
Syviin ajatuksiin vaipuneena palasi kenraali Scheremetew leiriinsä,
johon oli kokoon kutsunut upsiereitaan neuvostelulle. Hän oli muka
saanut sanoman, että kenraali Löwenhaupt Ruotsalaisten kanssa oli
likiseudussa tehnyt lujan linnoituksen ja siellä viimeiseen mieheen
aikonut puolustaa itseään.