Marienburg hävitetään. Aksel ja Martta eroavat.
Kun sotaiset puheet yltymistään yltyivät ja moni matkustaja surkeasti
valitti Venäläisten rosvotöitä, lähetettiin varhain eräänä aamuna
majori Fersen kuninkaan henkirakuunain kanssa tarkastelemaan
vihollisia.
Kaksi päivää oli Fersen tällä matkalla. Jo vapisi Martta. Mutta
kolmannella päivällä tuli Fersen takasin iloisena ja terveenä,
ainoatakaan miestä omistaan kadottamatta. Hänellä oli muassaan vanki ja
tämän kertomuksista ymmärsi Martta, että onnensa rauhalliset päivät
olivat lopussa.
Jo muutaman päivän kuluttua, jona Venäläisten sotajoukot ehtimiseen
ahdistivat Ruotsalaisia, alkoivat sodan veriset raivottaret levetä
ympäri onnettomassa maakunnassa. Ampumisen paukkeet osoittivat paikat,
missä he asuivat, palaneet kylät, missä he olivat käyneet, leivättömät
perheet ja surmatut ihmiset heidän kohteliaisuuttaan. Yleinen oli
valitus. Kova oli aika käsissä.
Päivä päivältä samosi vihollisia onnettomaan maakuntaan.
Maalais-asukkaat panivat kokoon, mitä parasta heillä oli ja hakivat
turvansa vähäisessä kaupungissa. Marienburgissa otettiin ystävällisesti
vastaan, ketä sinne vaan tuli; mutta yhä enemmän eneni turvan hakioita,
jotta vihdoin kaupungissa kaikki huoneet olivat niin väkeä täynnä, että
itsensä kirkonkin ovet olivat onnettomille pakolaisille au'aistavat.
Provasti perheenensä oli Akselin kanssa muuttanut linnaan, silla Martta
ei tahtonut miehestään luopua ja provastin mielestä oli linna lujempi
kun asunnot kaupungissa.
Martta ei pelännyt. Hän oli uroon puoliso. Hän puhui lohdutuksen sanoja
pelkääville; nälästyneille vei hän ruokaa; hän oli valittavaisille
suloinen enkeli. Kun oli työläs päivä loppunut, kokoontui pere kuten
ennenkin. Päivin oli heillä kullakin paljon tekemistä, semminkin
Akselilla, jonka lomahetket nyt olivat varsin tiukassa ja harvat.
Eräänä rajuisena yönä osoitti taivaan rannalla nouseva savu ja tuli,
että viholliset lähestymistään lähenivät Marienburgia. Majori Fersen,
joka Oxenstjernan kanssa oli tiedustelemassa vihollisia, tuli
aamupuoleen yötä takasin linnaan, tiedolla että Salawikin, Litrowin
ja Bojamilin paikkakunnat paraikaa paloivat ja että vihollisten
lukemattomat joukot tuskin olivat peninkulmaa etempänä Marienburgista.
Kun aamu aurinko rupesi koittamaan, näkivät ihmiset, jotka tornissa
olivat vartioitsemassa, lukemattomia vihollislaumoja kaupunkia kohden
marssivan. Linna oli jotensakin hyvästi varustettu ja lujat tykit
seisoivat valleilla valmiina. Kauan ei heidän tarvinnut työttä olla.
Kun viholliset tulivat linnaa niin liki, että kuulat muuriin ehti,
alkoi ampuminen ja kerran alettua, ei se niin pian loppunut.
Iltapuoleen antoi tornin vartia tiedon että parlamentääri lähestyi.
Översti Wrangel ei häntä linnaan laskenut, vaan pani upsierin
tiedustelemaan, mitä vihollisilla oli sanomista.
Parlamenttääri vaati kenraali Scheremetewin nimessä Ruotsalaisten
antautumaan, taihikka valmistaimaan rynnistystä vastustamaan. "Veri,
joka tässä rynnistössä vuodatetaan," niin lopetti upsieri puheensa, "on
kerran kantava teidän päällenne."
"Sanokaa kenraali Scheremetewille, että hän on tervetullut linnaa
ottamaan, jos hän tahtoo onneansa koettaa," oli päällikön uljas
vastaus.
Seuraavana aamuna alkoi verinen työ. Tuhannet pyssyt ja kanoonat
oksensivat tulta ja rautaa linnaa ja kaupunkia vastaan. Sankarina
tappelivat Ruotsalaiset, mutta yhä likemmäksi tunkeusivat Venäläiset.
Viisaat päättivät linnan varmaankin täytyvän antautua; mutta kenraali
Schlippenbach oli lähettänyt käskyn Wrangelille, maksakoon mitä
tahansa, vastustaa, ja Wrangel seurasi mieluisesti tätä käskyä.
Vihollisten into nousi yhä korkeammalle, kun näkivät Ruotsalaisilta
väkeä kovasti kaatuvan. Koko ensipäivän ampumisella eivät he muuta
voittaneet. Heiltä itseltään kaatui miehiä rivittäin, mutta omia
vahingoitaan he eivät lukeneet, kun näkivät, että Ruotsalaiset alkoivat
väsyä. Juoksu-kaivannot linnan ympärillä oli ruumiita täynnä.
Huolimatta mistään karkasivat Venäläiset linnaa vastaan; heidän intonsa
oli tiikerin, heidän verihalunsa suden. Tuollasina samosivat he
kaupunkiin, jossa ylön kauhea murhatyö otti alkunsa. Kaikki, joille ei
onnistunut päästä linnaan, murhattiin armotta. Miksi olikin Wrangel
niin ylpeästi kohdellut lähettilästä! Tornikellon ääntä, joka yötä
päivää oli soittanut ja ilmoittanut kaupungin vaaran, ei enää kuulunut,
mutta tätä vaaraa ilmoitti vielä paremmin taivahalle nouseva savu ja
leimuva tuli. Palavain huoneitten ympärillä kuului vimmattuiden
sotamiesten kiroukset, jotka siellä täällä, kun löysivät viinalekkerin,
muuttuivat pirulliseen nauruun, kamalampaa kuulla, kun valkean rähinää.
Nousevana aamuna käytiin linnaa vastaan. Kaksi kolkkoa päivää seisoivat
linnan muurit. Venäläiset eivät voineet niitä rikkoa. Heitä kaatui
rivittäin, mutta toiset siitä vaan yhä enemmän vimmastuivat. Kustavus
kolmannen aikoina sanotaan erään upsierin rukoilleen, kun oli häneltä
jalka poikki ammuttu; "Kristus! sinä joka riivatuista ajoit perkeleen,
aja hän nytkin vihollisistani!" Se on merkitsevä tämä lause. Sillä
sodassa, kun veri vuotaa niinkuin sateisena päivänä vesi maanviljeliän
ojassa, muuttuu hellinkin sydän jo rauhan aikana kuolemaa kamoksuva
ei silloin vuodata kyyneleitä, vaikka näkee tuhansia kuoleman
kanssa taistelevan muserretuilla ruumiilla, ja kuulee tuhansien
valitushuutoja. Venäläiset olivat tässä tälläisiä riivatuita.
Väkijoukolla samosivat he linnaa vastaan. Missä mies kaatui, siinä
astui toinen siaan. Kaksi kertaa ajettiin viholliset takasin,
kolmannella kerralla voittivat he. Linna oli otettu, oli heidän.
Mutta jos oli rynnistys hirmuinen, hirmuisemmat olivat seikat linnassa
sittemmin. Missä miekka nähtiin, siinä nähtiin verta, siinä kuului
valituksia. Vaan tuo ei ole sodassa outoa. Linnan keskellä oli kovin
pula. Paikka siinä oli avoin ja sinne oli linnan väestö vetäynyt,
altiiksi antaen kaikki, viime veripisareen saakka paikkaa
miehuullisesti puolustaen. He seisoivat siinä pyhä-vaattehissaan; into
leimusi heidän silmistänsä, ja jos olivat poskensa tässä entistä
vaaleammat, pelko ei siihen syynä ollut. Aksel Fersen rakuunain kanssa
tappeli heidän sivulla; hänen terävä miekkansa oli tylsynyt, kirkas
terä oli verinen. Itse oli hän vielä terve, samate myös nuori neitonen,
jota pistoli kädessä ratsasti hänen vieressänsä. Silloin samosi
partanen upsieri vihollisten keskeltä Akselia vastaan ja Uraalin vanhat
veljet seurasivat häntä. Mutta samassa silmänräpäyksessä kuului kamala
huuto: "Oi minun Akselini!" ja verisen Fersenin sivulle vaipui nainen
veriselle maalle.
Silmänräpäykseksi seisahtui vihollinen, sitten oijensi hän miekkansa
laskiakseen sitä kaatuneesen naiseen. Mutta samassa kuului vieressään
käsky: "Pidätä, raakalainen!" ja korkea upsieri, puetettu kultaisiin
vaatteisin kannusti hevoistaan ilkiöitä vastaan.
"Siinäkö miehuutesi, julma ihminen, josta kerskasit minun palvelukseeni
tullessasi! Viattomia naisia sinä tapat! Sitokaa se koira!" huusi hän
ympärillä seisoville sotamiehille, jotka nähdessään esimiehensä olivat
laskeneet alas aseitaan.
Upsieri näki ensi silmäilyllä, että Fersenissä vielä oli henki. Hän
käski viedä hänen linnan sisimmäisiin huoneisin, joissa muut vangiksi
otetut upsierit tallennettiin. Sitten kumartui hän Marttaan, jonka
kauneutta hän ei saattanut olla ihmettelemättä, ehkä kuolon vaaleus oli
laskeunut neidon kasvoille. Hänen käski upsieri viedä erinäiseen
kamariin.
Martta kun tunsi, että hän nostettiin, avasi silmänsä, mutta painoi ne
kohta umpeen, kun eivät silmäilyksensä tavanneet Akselia, vaan hovin
herraa, jonka maalla ennen muinen äitivainaansa maja oli seisonut. Hän
luuli Akselin kuolleeksi, kaatuneeksi -- mitä oli hänellä enää
maailmassa! Sanaa sanomatta antoi hän viedä itsensä, minne viemämiehef
tahtoivat. Mutta tämä tilansa ei kauan kestänyt. Kuolevaisella äänellä
kuuli hän jonkun mainitsevan nimeään. Se ääni toinnutti Martan. Hän
avasi taasen silmänsä ja näki sotilaiden kantavan Akselia.
"Tässä, täällä olen, Akseli!" huusi hän. Muuta ei hän ennättänyt sanoa.
-- Hän oli eroitettu Akselistaan.
Upsierin nimi, joka oli pelastanut Martan, oli Bauer. -- Hän oli
kenraali Venäjän sotaväessä, ehkä sukuperää saksalainen. Tämän
kenraalin osalle joutui Martta sen tavan mukaan, joka sodassa saaliista
kullekin osan jakaa; ja Bauer oli saaliistaan iloinen, sillä hän oli
parlamenttäärinä nähnyt Martan, kummastellut hänen kauneuttansa ja jo
silloin toivonut saada osalleen hänen. Bauer vei Martan Simlaan, missä
kenraali Scheremetewin pääleiri tähän aikaan oli. --
Aksel Fersen jätettiin sairashuoneesen Marienburgiin. Bauer oli
sallinut hänen sanoa jäähyväiset Martalle. Martta oli silloin vakavana
seisonut miehensä vuoteen vieressä lohduttaen häntä, jonka haavat eivät
niin pahoja olleet, kun alusta luultiin, ja lujasti vakuuttanut,
puristaen Akselin voimatonta kättä: "Jumala kyllä armahtaa meitä!"
Vanha provasti, joka seisoi hänen vieressään, sanoi: "Oikeen Martta,
joka Jumalaan turvaa, ei häpeään tule." Vielä kerran suuteli Martta
Akselia. Bauer, joka myöskin saapuvilla oli, sanotaan, kun näki Martan
ylevän surun, aikoneen sanoa sanan, joka kentiesi olisi Akselille
antanut takasin Martan, mutta äkkiä kääntyneen ja käskeneen Martan
seurata itseään.
Vähän matkaa kaupungista oli vanha rapistunut luostari; siinä oli
kenraali Bauer ottanut asumansa. Etupäässä tätä luostaria oli kamari,
missä muinen yksinäisyydessä munkit olivat Jumalaa palvelleet. Siinä
valmistettiin, miten parahiten taidettiin, Martalle asuma.
Muutamia päiviä kului. Marienburg oli rauniona, linna melkein maata
myöden hävitetty. Vangit huokailivat vielä alikerran säästetyissä
huonehissa kahleissaan. Silloin tuli äkkiä käsky valmistautua matkalle.
Kenraali Scheremetew oli valmis uusille retkille lähtemään, vankien oli
astuminen linnasta -- orjuuteen.