Ensimäinen rakkaus.
Aksel Fersen oli kaunis, nuori herra. Hänen otsansa oli korkea, hänen
silmänsä suuret ja kirkkaat! Koko hänen olentonsa osoitti, että hän
vasta oli mieheksi tulemaisillaan. Hän puhui kauniilla lapsellisella
äänellä Martan kanssa, joka otti häntä vastaan, sillä provasti ei
sattunut olemaan kotona. Hän rukoili anteeksi, että tuli vieraisille
näin itsepäisesti, mutta syytti sotaa siitä.
Nuorukaisen ääni, hänen ujoutensa, hänen uljuutensa ja hänen kaunis
muotonsa vaikuttivat Martassa kummallisia tunteita. Ei ikinä ennen
Martta ollut semmoista miestä nähnyt. Hänen täytyi itselleen tunnustaa,
että hän toisellaiseen muotoon oli sotamiehet kuvaillut. Hän oli
luullut niitä hirmuisiksi. Nyt oli hänellä tuossa edessään sotamies,
mutta kokonan toisellainen. Hän punastui ja aina yhä enemmän, kuta
kauemmin nuorukainen silmäili häntä, ja hiljaisella äännellä vastasi
hän Fersenin kysymyksiin.
Martta vetäytyi kamarista, kun provasti astui sisään; ja sill'aikaa kun
provasti ystävällisesti tervehti vierastaan, kasteli Martta kukat,
joita hänellä aina oli kamarinsa akkunalla. Hän kasteli, mutta ei hän
nyt kukkiansa muistanut. Hänen mielessä oli nuorukainen, joka
ensikerran oli saanut hänen sydämensä tykyttämään tavallisuutta
kovemmin.
Monta ei päivää kulunut, niin jo oli provasti ja vieras hyvät tutut ja
ystävät. Sotaväki tähän aikaan oli raakuudesta tunnettu ja siinä
lieneekin syy ollut kaikkiin niihin hirmuisuuksiin, joita heistä
juteltiin. Mutta tavallaisia sotilaita ei Fersen ollut. Hänen
sivistyksensä oli, ennenkuin hän siitä itse tiesikään, avannut hänelle
provastin sydämen. Hänen leppyinen olentonsa sai matkaan sen, että
provastin puoliso pian piti häntä vanhana tunnettuna ystävänä. Hän oli
kun perheesen kuuluva, jolle iloa ja surua ei salata.
Kun Fersen illoin istui perheen kanssa puhellen maista ja ihmisistä,
joita hän oli nähnyt, tahi jutteli kuninkaansa urostöistä, välkkyivät
Martan silmät kirkkaammasti. Helppo oli nähdä, että nuorukaisen
kertomukset vetivät tytön ajatukset verisiin tappeluihin, joissa
Ruotsalaisten sankarit ihmekummia urostöitä tekivät, ehkä hänen
vähäinen jalkansa wollia pöyrytti ja pienet sormensa kertasivat lankaa.
Samoin ikään innostutti Fersen kertomuksillaan vanhaa pariskuntaa. Yhä
enenevällä ystävyydellä kuuntelivat he vieraansa puheita ja heidän
vanhat silmänsä katselivat rakkaasti kaunista kertojaa. Provastin vaimo
luuli usein innossaan hänessä näkevänsä ainoan poikansa, jonka hänen
kevätpäivänään hauta vei. Ja usein kun Fersen oli kertomuksen
lopettanut, huokasi rouva: "Jos olisi minun Akselini elänyt, samoja
olisi hän tainnut kertoa."
Mutta yhä enemmän rupesi Akselin mieli kääntymään Marttaan, jonka
kauneus nyt ijän keväthetkenä kukoisti suloisimpana. Martan
luonnollinen, teeskentelemätöin olento, hänen selvä ymmärryksensä,
hänen kauniit puheensa painoivat nuorukaisen sydämeen tytön kuvan päivä
päivältä yhä syvemmälle. Semmoista neitoa ei ollut Fersen ennen ikänä
nähnyt. Teeskenteleväisiä, vieraspuheisia ja juonikkaita olivat
suuremmassa tahi vähemmässä osassa kaikki olleet, joita hän tähän
saakka oli tullut tuntemaan. Ei siis kummakaan, että viehkeän
nuorukaisen sydämeen Martan kuva pääsi astumaan.
Eräänä kauniina iltapäivänä auringon laskiessa, jona ihmiset päivän
työstä väsyneenä hakevat virvoitusta, istui Aksel ja Martta kahden
kesken perheen kokoushuonehessa. Auringon sammuvaiset säteet valaisivat
heidän kasvojansa ja molempain kauneus loisti nyt vielä kauniimpana kun
ennen. --
Aksel oli lopettanut kertomuksen. Hän oli puhunut Oxenstjernasta. Hän
oli jutellut miten eräs nuorukainen oli pelastanut kuninkaan hengen, ja
muita asioita, joista sotainen aika on niin rikas, oli hän kertonut.
Viimeksi oli hän maininnut itsensä siksi, joka kuninkaan pelasti: "Minä
en nähnyt," puhui hän, "muuta kun kuningastani silloin. Minä tehtiin
majoriksi, vaan en ajatellut nyt sitä kunniaa, joka oli minulle
tapahtunut. Kun hevoinen kaatui hänen altansa ja hän nousten rakuunan
hevoisen selkään huusi: Oxenstjerna, tuolla on tappelun pääte, silloin
en kuullut muuta, kun hänen äänensä. En nähnyt muuta kun miten hän
viittasi tulta oksentavaiseen Venäläistykistöön päin, ja lensi sinne
tuuliaispäänä. Kova oli verinen työ. Meikäläisten rivit kaatuivat kun
heinä viikatteen edessä -- mutta tykistö valloitettiin ja voitto oli
meidän."
"Semmoista sankaria, kun teidän kuninkaanne on, tahtoisin minä nähdä,"
lausui Martta innossa. "Hän ollee teidän näköinen, semmoiseksi olen
häntä itselleni kuvaillut. Minä aivan hyvin ymmärrän, että häntä
rakastatte, että koko sydämenne on Kaarlessa kiini; sillä ei häntä
saattane kukaan olla rakastamatta."
Syviin ajatuksiin oli Aksel vaipunut Martan tätä lausuessa. Hän
katseli, miten aurinko hohtavana laskeusi alas kullaillen kirkon
tornin, mutta äkkiä, ikäänkuin olisi hän herännyt unesta, loi hän
silmiänsä Marttaan, joka ihastellen oli häntä sivulta katsellut.
Nuorukaisen ja neidon silmäilykset sattuivat yhteen ja sanaa sanomatta
olivat he ymmärtäneet, mikä ajatus näissä silmäilyksissä asui.
"Jos neitoja maailmassa löytyy, jotka ansaitsevat taivaan, niin olet
sinä, puhdas enkeli, etevin niistä," sanoi Aksel hiljaan, laski
huomaitsematta kätensä Martan käteen ja katsoi hymyillen hänen sinisiin
silmiinsä. Äänettömyys seurasi tätä lausetta. Mutta tämä äänettömyys
sisälsi enemmän, kun kielillä olisi taidettu sanoa. Martta loi silmänsä
alas, mutta pian nosti hän ne jälle, ja kun nuorukaisen silmät taasen
tapasivat neidon, kuului hiljainen kuiskutus: "Martta! en voi sitä
sinulta salata; minä rakastan sinua. Vastaa, oi vastaa, rakastatko sinä
minua?... Oi vastaa pian. Minä en enää voi elää tietämättömyydessä."
"Aksel, minä rakastan sinua, miksi sitä salaisin. Minä rakastan sinua
kaikesta sydämestäni. Sankaria sinun vertaistasi, kuka nainen saattaisi
olla rakastamatta. Mutta Aksel, mikä olen minä sinun rinnallasi?
Maalainen orpo neito vaan." -- Niin puhui Martta; punaiset olivat
poskensa, sanat tuskin kuuluivat.
"Vanhempia löydät sinä minun kodossani, armas Marttani!" puhui Aksel ja
sydäntänsä vastaan painoi hän rakastettunsa, joka kyynelten läpi
hänelle hymyili. -- "Oletko unhottanut, mitä sinulle mustalaisämmä
ennusti? Ken tietää, kuka meistä tässä suuremmassa mitassa toisen
onneksi seisoo. Mutta sodanaikana ei vitkailemista" -- lisäsi Aksel. --
"Mitä pian tehdään, se pian tehdyksi nähdään. Tule, käykäämme
pyytämään, että nykyiset vanhempasi kuolleitten siassa siunaavat meidän
liittoamme, sillä ylihuomiseksi emme häitä saa jättää."
Silloin loi neito kirkkaat silmänsä ylös. Sanan sanoi hän, sanan, joka
innostutti nuorukaista. "Niin tule," oli sanansa ja nyt lähestyivät
provastin lukukamariin, missä ukko valmisti tulevan pyhän saarnaa.
Provasti kuunteli kummakseen nuorten puhetta; hän käsketti sitten
rouvansa, jonka silmät paremmin kun hänen olivat osanneet nähdä Martan
sydämen salaisuudet, jo ennenkun Martalle itselle oli nämä salaisuudet
tiedossa.
Paljon oli provastilla lausumista, sekä eteen että vastaan, mutta
kaikki vastalauseet näyttivät rakastetut tyhjäksi ja vanhalle
pariskunnalle ei ollut muuta neuvoa, kun antaa siunauksensa. "Jo voitit
linnan," sanoi provasti, "puhtaan sydämen. Älä saastuta niitä aarteita,
joita siinä löydät. Ne ovat kalliit. Jumalan nimeen ota ne."
Vanha rouva oli sangen iloinen siitä, että rakas Marttansa oli saanut
niin hyvän, niin ylevän, niin korkea-sukuisen herran sulhaiseksi.
Sitä ei hän ennen olisi osannut aavistaakaan. Hän oli usein
surullisesti miettinyt Martan tulevaisuutta, kun Jumala heitä pois
kutsuisi. Nyt loppuivat pelkonsa. Vähän toisilla silmillä katseli
provasti asiaa. Hän mietti itsekseen: "Joka pian tulee, se pian menee"
ja hän rukoili Jumalaa, että se rakkaus, joka niin pikaisesti oli
syntynyt, ei yhtä pian sammuisi, vaan kestäisi vanhuuden rajoille,
hautaan saakka. Hän muisti sotaa siihen lisäksi ja hän nyykähytti
ajattelevasti päätänsä. Mutta viimein voitti puolisonsa ilo ja
muistaessaan aikoja, jona hän itse oli nuori, laski hän nuorten kädet
yhteen.
Seuraavana päivänä -- se päivä oli pyhä päivä -- kokoontuivat rykmentin
upsierit alttarin ympärille, jossa vanha provasti vihki pariskunnaksi
Akselin ja Martan. Översti Wrangelin sanotaan tuossa kummaksuen
katselleen Marttaa ja lausuneen ei ennen milloinkaan nähneensä niin
kaunista olentoa. "Jos on tuo neito sydämessään niin kaunis kun
ulkonäöltään, niin on Fersen onnellinen," sanotaan Wrangelin
kuiskuttaneen toverinsa korvaan. Kirkossa näki hän monen silmät uivan
kyynelissä ja kun hän niihin syytä kysyttyä, sai vastaukseksi: "Martta
viedään nyt Marienburgista," sanoi översti: "Fersen on onnellinen."
Uusi elämä alkoi nyt Martalle. Taivahallaan paloi rakkauden aurinko
loistavana, kirkkaana. Kuukausi kului kun päivä, päivä kuu tunti.
Marienburgissa oli rauha ja rakastavaiset tuskin enää muistivatkaan,
että yltympäri heitä sota raivosi.
Martan iloksi tuli Tahvana kohta kun kuuli sisarensa naimisesta
Marienburgiin. Ja Martan ajatukset kääntyivät hetkeksi entisiin
aikoihin, kuu Tahvana jutteli miten hovin herra oli pahuutensa palkan
saanut, miten hänen oli täytynyt velan tähden myydä suuren hovinsa ja
miten hän sitten oli tietämättömiin kadonnut. Mutta mustat pilvet eivät
kauan säilyneet Martan kirkkaalla taivahalla; ne hajosivat ja hovin
herra oli pian unhotettu.
Kuukausi oli kulunut. Vaikka rouva iloitsi nähdessään, miten Martan
kauneus päivä päivältä kypsyi; provastin riemu taasen oli nähdä, miten
Martan hengelliset voimat yhä enenivät, miten hänen ymmärryksensä yhä
enemmän selveni ja provasti sanoi: "Kauneus katoaa, mutta sydämen
puhtaus pysyy. Pidä puhtaana sydämesi Martta, niin voit sinä iloisella
mielellä harmaa päisenä muistaa nuoruutesi kauneutta."
Vaan nyt rupesivat kolkot tiedot levenemään Marienburgissa. Puhuttiin
Venäläisten lähestymisestä. Kauppamiehet, jotka Marienburgiin tulivat,
sanoivat nähneensä suuria sotajoukkoja. Näistä puheista ei kukaan
alussa niin pelästynyt kun Martta; mutta Aksel löysi hänessä pian sen
saman Martan, jota puheensa Kaarle kuninkaasta usein oli innostuttanut.