Martta kasvatusvanhempainsa luona.
Iloisesti syleilivät pastorinlapset Marttaa. He tunsivat hänen; he
rakastivat häntä. Tahvana kertoi pastorille syyn, miksi hän oli tullut;
hän pyysi pastorin Martasta muretta pitämään ja pastori vastasi luvaten
pitää lapsenansa orpoa, jota sanoi jo kauan isän tunteilla
rakastaneensa.
Tahvana oli saanut takaisin iloisen mielensä, kun näki sisarensa olevan
hyvässä turvassa. Myöskin Martan silmistä, kun oli sanonut katkerat
jäähyväissanat Tahvanalle, loisti onni. Hän sai pastorilta opetusta;
hän eleli nyt iloisia päiviä pappilassa.
Pastori Daut oli kunnon mies. Hänen hurskas sydämensä osoitti kaikissa
hänen töissään itsensä semmoisena. Kun päivän työt olivat loppuneet,
kokoontui perhe pastorin kamariin ja siellä kului ilta hyödyllisissä
puheissa. Mimmoinen isäntä semmoina perhe -- se tässä toteutui.
Kaksi vuotta eli Martta pastori Dantin luona onnellisena. Hän oli nyt
kuudentoista vuotinen. Kaunis lapsi oli yhä kauniimmaksi neidoksi
kasvanut. Mutta onni ei ole maailmassa pitkällinen. Pastorin puoliso
kuoli äkkiä ja muutamia kuukausia sen jälkeen oli pastorinkin hauta
peitetty. Katkerasti itkein seisoi Martta usein kasvatus-vanhempainsa
haudalla. Hän ei nyt tiennyt minne kääntyä.
Vaan Martan kohtalo ei ollut tavallisten ihmisten. Hän lähestyi yhä
sitä hetkeä, jolle, jos sitä kukaan nyt olisi edeltäkäsin osannut
sanoa, ihmiset olisivat hullutuksena nauraneet. Pastori Dantilla oli
sukulainen Marienburgissa, pappi myöskin oli tämä. Glyck oli hänen
nimensä. Pastori Dantin haudalta turvasivat hänen lapsensa provasti
Glyckiin. Heidän toivonsa ei pettynyt. Glyck otti sukulaisensa lapset
lapsenansa vastaan ja Marttaa kohtasi sama onni. Glyck oli usein nähnyt
Martan, ihmetellyt hänen kauneuttansa, ja kummaksunut hänen
ymmärrystänsä. Pastori Dantin haudalta tapasi Glyck Martan, siellä
kysyi hän, tahtoisiko Martta tulla Marienburgiin. "Tässä ystäväni
haudalla lupaan minä olla sinulle, mitä hän oli." Martta kiitti
Jumalaa, joka taasen oli hänelle uuden, turvallisen kodon antanut.
Marienburgissa ei mitään Martalle muuttunut. Oma äitinsä ja isänsä,
pastori Dant ja hänen puolisonsa lepäsivät maan povessa, vaan
uuden isän, uuden äidin löysi Martta provasti Glyckissä ja hänen
puolisossaan. Provasti puoleltansa havaitsi pian Martassa löytäneensä
helmen. "Martta on timanti," sanoi provasti usein, "hänen kasvojensa
kauneus, mutta etenki hänen sydämensä on kerran kypsyvä suloisiksi
hedelmiksi."
Niin oli Martta pian voittanut provastin sydämen ja vanha rouva
rakasti Marttaa, niinkuin olisi tämä ollut hänen oma lapsensa.
Dant oli jättänyt Martan kasvatuksen kesken. Glyck lopetti, mitä Dant
oli alkanut. Hän selitti oppia harrastavalle tytölle historian
kummallisimmat tapaukset ja tuota tehdessään havaitsi hän nuoressa
ottotyttäressään asuvan hengen, jonka tapaista hän ei ennen ollut
tavannut. Silmiinastuvasti viisastui Martta päivä päivältä. Uuteliasti
kuunteli hän kasvatus-isänsä opetuksia antamatta sanaakaan luiskahtaa
korvainsa ohitse.
Martta oli onnellinen. Hänellä oli isä ja äiti; hänellä oli, mitä hän
maailmassa taisi toivoa. Hänen onnensa yhä eneni kun Tahvana eräänä
päivänä tuli häntä tapaamaan ja sanoi muuttavansa likiseutuun asumaan.
Siitä päivästä, jona Martta karkaamalla siirtyi kotoansa, ei Tahvana
menestynyt hovissa. Hän ei voinut kärsiä sitä ylönkatsetta, jolla hovin
herra häntä kohteli; sen tähden erosi hän hänen palveluksestaan ja osti
itselleen vähäisen maatilkan, johon Martan iloksi aikoi muuttaa.
Tahvana oli muutamia kuukausia sitä ennen nainut hyvän ja ymmärtäväisen
neidon. Ne päivät, mitkä nyt seurasivat, olivat Martan onnellisimmat.
Jo kauan aikaa oli Marienburgissa puhuttu Ruotsalaisten tulosta ja
Venäjän sotajoukkojen marsseista. Mutta Ruotsalaisia ei näkynyt ja
Venäläisiä ei tuota enemmän kuulunut. Kova sota oli leimahtanut tuleen
keisari Pietarin tahdosta ja synnyttänyt muretta ja pelkoa; ja maine
tästä oli kulkenut Marienburgiin. Mutta kun ei mitään kuulunut,
rupesivat Marienburgin asukkaat rauhaa toivomaan ja toimet ja työt
toimitettiin taasen kuten ennenkin.
Eräänä aamuna kun aurinko suloisesti nousi taivahan rannalla, herätti
torvien soitto Marienburgin asukkaat.
Ruotsalaisten sotajoukko, kuninkaan siniset "henkirakuunat" tulivat
marssien pitkin tietä soittaen ja laulaen. Kaunista oli nähdä, kuinka
haarniskat auringon paisteessa kiilsivät; kaunista nähdä, miten
miehuullisesti ratsurit istuivat hevoistensa selässä. Mutta ihmiset
eivät lukua pitäneet kauneudesta, he tiesivät nyt varmaan, että sota
oli käsissä. He pelästyivät.
Rykmentti seisahtui. Översti Wrangel vaati asuntoja miehilleen.
Ei huonetta niin halpaa, jota olisi unohdettu. Itse provasti Glyckin
oli pakoitettu ottamaan huoneesensa miehen. Aksel Fersen oli tämän
miehen nimi.