Houkuttelia.
Kahdeksan päivää oli kulunut. Martta oli nyt emäntänä, Tahvana kuten
ennenkin teki työtä hovissa. Mutta illoin aina, kun päivän askareet
olivat lopetetut, istuivat he kahden takassa palavan valkean ääressä,
kertoen äidistään, jonka neuvoja ja opetuksia he siinä muistuttelivat.
He olivat surullisia, mutta heidän surunsa katkeruus ei niin tuntunut,
kun siinä käsi kädessä istuivat ja toinen toisen silmään katseli.
Tahvana nyt oli vapaampi kun ennen. Hovissa ei työnteko ollut enää niin
raskasta; herra itse oli huojentanut työnmäärän.
Eräänä iltana kun näin istuivat ja Martta oli luonut kyyneliset
silmänsä äidin tyhjään vuoteesen, aukeni ovi äkkiä ja sisään astui itse
hovin herra. Sisarukset silmäsivät häntä kummastellen vielä enemmän kun
ämmää muutamia päiviä ennen. Mutta herra ei antanut heidän kauan
kummastella. Hän astui Martan luo hiljaan, silmäsi häntä ystävällisesti
ja kun Martta ujostuneena loi alas silmiään, taputti hän häntä hiljaan
olalle.
"Minä tuon sinulle sanoman, joka sinua luultavasti miellyttää," alkoi
hän. "Täällä on sinulla ikävä olla. Raipio irvii sinulle minne silmäät.
Tule hoviin minun luokseni. Minun vanha äitini tarvitsee hoitoa, sinä
tiedät, että hän on sinuun mieltynyt. No, mitä vastaat?"
Hirmustuen kuuli Tahvana herransa esityksen. Hän ymmärsi, mistä tämä
esitys oli alkunsa saanut, hän näki leimun hovin herran silmässä, joka
hänelle sanoja paremmin kertoi sisarensa vaaran. Ennenkun Martta mitään
ennätti vastata, lausui hän: "Martta tarvitaan, korkea herra,
välttämättömästi täällä; te kyllä kylästä tytön löydätte, joka
kiitollisuudella vastaanottaa palvelus-ammatin, minkä Martalle
hyväntahtoisesti aioitte."
Hovin herra ei vastannut mitään. Hän nousi ratsunsa selkään ja palasi
hiljakseen hoviinsa.
Sisarukset olivat taasen kahden, mutta entistä syvempi surumielisyys
loisti nyt Tahvanan silmistä, kun hän katseli rakastettua sisartaan,
joka kumminkaan ei mitään aavistanut.
Muutamia päiviä kului, kaikki kävi kuten ennenkin.
Tahvanan surumielisyys oli jo poistumaisillaan, kun hän eräänä iltana
työnsä tehtyä sai käskyn mennä katolispapin luo. Hänen täytyi totella;
hän meni, mutta aavistuksensa olivat taasen heränneet.
Martta istui odottaen veljeänsä, jonka askeleita jo luuli kuulevansa.
Hän kääntyikse. Veljeään hän ei nähnyt, edessänsä seisoi hovin herra.
Pitkään katseli häntä Martta, mutta hoviherra astui häntä likemmäksi.
"Miten voit sinä, kaunis lapsi?" kysyi hän hellästi. "Eikö aikasi
täällä tule tukalaksi? Tule, anna minulle kätesi," ja hymyillen oijensi
hän kätensä Marttaa kohtaan.
Pelvolla laski Martta kätensä hänen käteensä. Mutta kun hovin herra
siitä ei luopunut, vaan puristaen sitä vakavasti katseli Martan
silmiin, kysyi tyttö kummaksuen: "Kuinka tulette näin myöhään, onko
teillä mitään sanomista Tahvanalle?"
"Sanomista" -- kertoi herra -- ja astui tyttöä vielä likemmäksi --
"sanomista! On. Minä tahdon ottaa sinun mukaani hoviin. Minun vanha
äitini sitä tahtoo. Siellä elät sinä ihanat päivät." Ja herra puristi
vielä kovemmasti neidon kättä.
Martta veti pois kätensä. Hänen poskensa menivät punaiseksi; hänen
äänensä, joka vasta oli niin suloinen muuttui kiivaaksi.
"Herra! johan olette kuulleet, etten minä hoviin lähde. Veljeni sen jo
teille sanoi," ja kauneutensa kunniassa silmäsi hän herraa. "Teidän
orjia emme ole," sanoi hän, kun ei herra mitään vastannut. "Me olemme
vapaita."
"Kuinka kaunis vihassasi olet sinä enkeli!" vastasi hovin herra. "Sitä
enemmän minä sinua rakastan. Aika neuvon näyttää. Kentiesi tulet sinä
joskus itsestäsi hoviin, vaikka nyt olet niin rohkea" -- ja nauraen
nousi herra ratsunsa selkään ja katosi.
Martta katsoi kauan hänen jälkeensä ja ylönkatse leimahti hänen
silmistään. Enemmän kun koskaan ennen hän nyt äitiänsä kaipasi. Kun
äitinsä eli, ei uskaltanut kukaan Martalle pahaa sanaa sanoa. Martta
tunsi nyt ensikerran tuntuvasti, että hän oli äidittä.
Torven ääni kuului hovista. Yö oli tullut. Martta odotti Tahvanaa. Tämä
tuli kuu jo yön pimeys oli laskeunut alas. Hänen otsallaan oli musta
pilvi, kun hän astui sisään. Se katosi, kun hän näki Martan. Mutta
mustempana, synkempänä nousi se sinni jälle, kun Martta hänelle kertoi
hoviherran käynnistä.
"Minä olen hänelle vastannut kovilla sanoilla; en luule hänen enään
semmoisissa asioissa palaavan tänne," lopetti Martta ja taputti
Tahvanaa poskelle, kun näki vihan liehuvan hänessä.
"Hän tulee takasin, ellei huomenna niin ylihuomenna," vastasi Tahvana.
"Mutta kuu hän tulee, on pesä tyhjä. Lintu on lentänyt pois. Rakas
sisar, ainoa maan päällä, jota minä rakastan! Sinun on muuttaminen pois
täältä."
"Sinä rakastat minua ja ajat minun pois," lausui Martta ja löi käsiänsä
veljen kaulan ympäri.
"Juuri sen tähden, että olet minulle kalliin maailmassa, pitää sinun
muuttaa. Minä en voi sinua täällä puolustaa, armas, rakas sisareni!"
Martta ei lausunut mitään, mutta Tahvana jatkoi: "Kun aamurusko
koittaa, saatan minä sinun Lutherilaisen pastorin luo. Siellä olet sinä
hyvässä tallessa. Siellä saat uuden isän, uuden äidin ja sisaruksia
löydät sinä vanhan pariskunnan molemmissa lapsissa. Minulla on kolme
vapaata päivää tällä viikolla. Minä tahdon seurata sinua sinne ja
viettää siellä pappilassa sinun kanssasi lomahetkeni."
Martta tiesi, ettei Tahvana tätä sanoessa leikkiä laskenut. Koko yön
istui hän veljensä kanssa puhuen. Väliin hymyili hän, mutta useammasti
virtasivat kyyneleet hänen silmistänsä. Aamu rusko, kun se leveni
tapasi sisarukset tiellä.