Siihen ei vastannut sairas mitään; hän ei silmäillytkään kysyjää. Hän
eli kuumeen kuvaelmissa.
Yö oli puolessa. Poika oli väsyneenä heittäynyt lavitsalle. Hänen
silmänsä menivät umpeen. Hän ei jaksanut valvoa. Tyttökin oli
nukahtanut nojaten päätänsä sairaan vuoteen laitaa vastaan.
Silloin kuului ulkoa kolahdus. Tyttö nousi kohta, hieroi unen
silmistään ja herätti Tahvanan. Kuunnellen nosti tämä päänsä; unen
hölmässä oli hänestä kun olisi kumiseva kolkutus ollut kuoleman pyyntö
päästä huoneesen.
"Rakas sisar!" mumisi hän, "mitä kuuntelet?... Se on..."
Hän ei ennättänyt lopettaa, sillä ulkoa kuului nyt ihmisen ääni.
Miehuullisesti meni Tahvana ovea aukaisemaan. Ihminen, sateesta
märkänä, nöyrästi rukoillen sisälle pääsöä, seisoi hänen edessänsä.
Tahvana ei sitä häneltä kieltänyt.
Vanha ämmä astui huoneesen.
Kummastellen katselivat sisarukset tullutta; mutta sanaa sanomatta
kulki tämä vuoteen viereen sairaan luo, jonka ajatukset hyöreivät
kaukana siitä missä ruumis makasi.
"Minun aavistukseni minua eivät pettäneet," puhui ämmä itselleen,
"mutta myöhään, liian myöhään olen kumminkin tullut. Minä lupasin vielä
kertoa hänelle ne lohdutuksen sanat, jotka ennen, kun suurimmassa
hädässä oli, lievittivät hänen tuskansa. Minä tulen nyt näitä
lupauksiani täyttämään". Näin puhellen istui ämmä sairaan vuoteelle;
silmäsi kauan ja säälien häntä ja varovasti tarttui hänen käteensä.
Kummastellen silmäilivät sisarukset ämmää. Hän olikin kummallinen
tuossa. Lyhyt oli hän kasvultaan; harmaan valkoiset olivat hänen
hiuksensa, josta vaan vähäinen osa tuli näkyviin, kun punainen huivi
peitti hänen päälakensa. Kirjava oli hänen hameensa, punainen vyö oli
hänellä vyöllä. Laihat ja suuret hänen ryppyiset kätensä. Pienet mutta
terävät hänen silmänsä.
Nämä silmät olivat sairaan kasvoihin luodut. Niiden luonnit tahtoivat
ikäänkuin tunkeuda sairaan aivoihin saakka lukemaan nääntyneen
houreellisia mietteitä.
Kotvan aikaa oli ämmä näin istunut pitäen käsissänsä sairaan käden,
kuin sairas äkkiä houriosta tointui ja tunsi lapsensa. Mutta samalla
kääntyivät silmänsä tähän outoon, kummanpukuiseen ämmään. Häntä silmäsi
sairas kauan ja kääntyen tyttöön, joka nyt kun näki äitinsä tointuneena
turhaan koetti pidettää ilo-kyyneleitään juoksemasta, huokasi hän:
"Hän, hän se on!"
Vaivoin pääsi nyt sairas istumaan. Tahvana ennätti sillä välin
kuiskahtaa sisarellensa: "Hän on mustalaisämmä, joka hyvää ja pahaa
ennustaa."
"Hän se on! hän se on!" jatkoi sairas. "Hän se on, joka oli minulle
apuna kun metsäkorvessa taivas antoi minulle tyttären; antoi minulle
sinun, Marttani. Sinä synnyit kirkkaan taivaan kannen alla erämaassa.
Siellä tapasi hän minut; siellä kohteli hän minua hellästi, niin
hellästi! Oi! tuhansia kertoja on hän minulle palkinnut sen vähäisen
hyvän, minkä minä osoitin hänelle, kätkemällä häntä vihollisiltansa."
Hiljaisella äänellä puhui sairas tätä. Mustalaisämmä silmäsi häntä
hellästi.
"Suuri luoja pakoitti minua" -- lausui hän liikuttavaisesti, "tänä
kamalana yönä tulemaan sinun luoksesi. Minä en saanut polutonta metsää
pelätä, saadakseni sinulle toistamiseen kertoa ennustuksen sanat,
ennenkuin maailmasta erkanet. Ne sanat, ne jo kerran ennen olen
puhunut; Eufemia! muistatko mimmoiset ne olivat?"
"Muistan!" vastasi sairas hymyillen.
Mutta mustalaisämmä jatkoi, ikäänkuin olisi sairaan sanat olleet
sanomatta, jatkoi ja puhui juhlallisella äänellä:
"_Kullatussa hovissa on tyttäresi kerran kulkeva, kultaisessa vuoteessa
on hän kerran lepäävä_. Semmoiset olivat ennustuksen sanat." Ja ämmä
taputti hiljaan tyttöä päälaelle.
"Niin, niin! Semmoiset olivat sanasi," huokasi sairas... "Mutta täällä
on niin pimeä, miksi täällä on niin pimeä? Tule likemmäksi Marttani."
Polvilleen laskeusi Martta äidin vuoteen viereen. Äiti laski vapisevan
kätensä hänen päälleen, toisen kätensä oijensi hän Tahvanalle, joka
tarttui siihen ja syvästi liikutettuna painoi sen rintaansa vastaan...
Tämä näkyala olisi ollut kuvailijalle mieluinen; mutta tässä ei
kuvailijaa ollut. Tässä oli vaan kuolevainen äiti, joka lapsillensa
jäähyväiset sanoi.
"Siinä Tahvana! rakastettu poikani! kuuletko? _Kultaisessa hovissa on
sisaresi kerran kulkeva, kultaisessa vuoteessa on hän kerran lepäävä_.
Suojele häntä, varjele häntä; ole hänelle isä, äiti ja veli..."
"Ja sinä Marttain kuulitko?"
Ne sanat olivat äidin viimeiset. Ne sanottuansa vaipui hän hiljaisesti
vuoteelleen takaisin. Niinkuin huokaus haihtuu, haihtuivat hänen
sanansa; hänen silmänsä painuivat kiini; kuoleman enkeli laski kalpean
sinettinsä niiden päälle, niiden ja äidillisille huulille. Ne eivät
enää tässä maailmassa mitään virkanneet.
Tahvanan ja Martan äiti oli kuollut. He olivat nyt orvot maailmassa. Jo
Martan pienuudessa olivat he mustaan multaan mullanneet sen, jota äiti,
hän joka nyt ruumiina tässä makasi, oli enemmän rakastanut kun Tahvanaa
ja Marttaa. Ja tämä mies, joka tälläisen rakkauden herätti, ei ollut
mikään ylimys, ei mikään korkea herra. Ei! hän oli eläessään ollut
alhainen sotilas, joka Litvan metsistössä oli suojapaikan hakenut,
suojapaikan löytänyt, mutta vaimon suruksi jo nuorena vaipunut hautaan
kuoleman uhrina.
Silloin jäi leski -- suremaan. Mutta hänen rakkautensa ei miehen
kuolemassa sammunut. Se muuttui lapsiin.