Tahvana kysyi häneltä: "Tunteeko äiti minua?"

Siihen ei vastannut sairas mitään; hän ei silmäillytkään kysyjää. Hän

eli kuumeen kuvaelmissa.

Yö oli puolessa. Poika oli väsyneenä heittäynyt lavitsalle. Hänen

silmänsä menivät umpeen. Hän ei jaksanut valvoa. Tyttökin oli

nukahtanut nojaten päätänsä sairaan vuoteen laitaa vastaan.

Silloin kuului ulkoa kolahdus. Tyttö nousi kohta, hieroi unen

silmistään ja herätti Tahvanan. Kuunnellen nosti tämä päänsä; unen

hölmässä oli hänestä kun olisi kumiseva kolkutus ollut kuoleman pyyntö

päästä huoneesen.

"Rakas sisar!" mumisi hän, "mitä kuuntelet?... Se on..."

Hän ei ennättänyt lopettaa, sillä ulkoa kuului nyt ihmisen ääni.

Miehuullisesti meni Tahvana ovea aukaisemaan. Ihminen, sateesta

märkänä, nöyrästi rukoillen sisälle pääsöä, seisoi hänen edessänsä.

Tahvana ei sitä häneltä kieltänyt.

Vanha ämmä astui huoneesen.

Kummastellen katselivat sisarukset tullutta; mutta sanaa sanomatta

kulki tämä vuoteen viereen sairaan luo, jonka ajatukset hyöreivät

kaukana siitä missä ruumis makasi.

"Minun aavistukseni minua eivät pettäneet," puhui ämmä itselleen,

"mutta myöhään, liian myöhään olen kumminkin tullut. Minä lupasin vielä

kertoa hänelle ne lohdutuksen sanat, jotka ennen, kun suurimmassa

hädässä oli, lievittivät hänen tuskansa. Minä tulen nyt näitä

lupauksiani täyttämään". Näin puhellen istui ämmä sairaan vuoteelle;

silmäsi kauan ja säälien häntä ja varovasti tarttui hänen käteensä.

Kummastellen silmäilivät sisarukset ämmää. Hän olikin kummallinen

tuossa. Lyhyt oli hän kasvultaan; harmaan valkoiset olivat hänen

hiuksensa, josta vaan vähäinen osa tuli näkyviin, kun punainen huivi

peitti hänen päälakensa. Kirjava oli hänen hameensa, punainen vyö oli

hänellä vyöllä. Laihat ja suuret hänen ryppyiset kätensä. Pienet mutta

terävät hänen silmänsä.

Nämä silmät olivat sairaan kasvoihin luodut. Niiden luonnit tahtoivat

ikäänkuin tunkeuda sairaan aivoihin saakka lukemaan nääntyneen

houreellisia mietteitä.

Kotvan aikaa oli ämmä näin istunut pitäen käsissänsä sairaan käden,

kuin sairas äkkiä houriosta tointui ja tunsi lapsensa. Mutta samalla

kääntyivät silmänsä tähän outoon, kummanpukuiseen ämmään. Häntä silmäsi

sairas kauan ja kääntyen tyttöön, joka nyt kun näki äitinsä tointuneena

turhaan koetti pidettää ilo-kyyneleitään juoksemasta, huokasi hän:

"Hän, hän se on!"

Vaivoin pääsi nyt sairas istumaan. Tahvana ennätti sillä välin

kuiskahtaa sisarellensa: "Hän on mustalaisämmä, joka hyvää ja pahaa

ennustaa."

"Hän se on! hän se on!" jatkoi sairas. "Hän se on, joka oli minulle

apuna kun metsäkorvessa taivas antoi minulle tyttären; antoi minulle

sinun, Marttani. Sinä synnyit kirkkaan taivaan kannen alla erämaassa.

Siellä tapasi hän minut; siellä kohteli hän minua hellästi, niin

hellästi! Oi! tuhansia kertoja on hän minulle palkinnut sen vähäisen

hyvän, minkä minä osoitin hänelle, kätkemällä häntä vihollisiltansa."

Hiljaisella äänellä puhui sairas tätä. Mustalaisämmä silmäsi häntä

hellästi.

"Suuri luoja pakoitti minua" -- lausui hän liikuttavaisesti, "tänä

kamalana yönä tulemaan sinun luoksesi. Minä en saanut polutonta metsää

pelätä, saadakseni sinulle toistamiseen kertoa ennustuksen sanat,

ennenkuin maailmasta erkanet. Ne sanat, ne jo kerran ennen olen

puhunut; Eufemia! muistatko mimmoiset ne olivat?"

"Muistan!" vastasi sairas hymyillen.

Mutta mustalaisämmä jatkoi, ikäänkuin olisi sairaan sanat olleet

sanomatta, jatkoi ja puhui juhlallisella äänellä:

"_Kullatussa hovissa on tyttäresi kerran kulkeva, kultaisessa vuoteessa

on hän kerran lepäävä_. Semmoiset olivat ennustuksen sanat." Ja ämmä

taputti hiljaan tyttöä päälaelle.

"Niin, niin! Semmoiset olivat sanasi," huokasi sairas... "Mutta täällä

on niin pimeä, miksi täällä on niin pimeä? Tule likemmäksi Marttani."

Polvilleen laskeusi Martta äidin vuoteen viereen. Äiti laski vapisevan

kätensä hänen päälleen, toisen kätensä oijensi hän Tahvanalle, joka

tarttui siihen ja syvästi liikutettuna painoi sen rintaansa vastaan...

Tämä näkyala olisi ollut kuvailijalle mieluinen; mutta tässä ei

kuvailijaa ollut. Tässä oli vaan kuolevainen äiti, joka lapsillensa

jäähyväiset sanoi.

"Siinä Tahvana! rakastettu poikani! kuuletko? _Kultaisessa hovissa on

sisaresi kerran kulkeva, kultaisessa vuoteessa on hän kerran lepäävä_.

Suojele häntä, varjele häntä; ole hänelle isä, äiti ja veli..."

"Ja sinä Marttain kuulitko?"

Ne sanat olivat äidin viimeiset. Ne sanottuansa vaipui hän hiljaisesti

vuoteelleen takaisin. Niinkuin huokaus haihtuu, haihtuivat hänen

sanansa; hänen silmänsä painuivat kiini; kuoleman enkeli laski kalpean

sinettinsä niiden päälle, niiden ja äidillisille huulille. Ne eivät

enää tässä maailmassa mitään virkanneet.

Tahvanan ja Martan äiti oli kuollut. He olivat nyt orvot maailmassa. Jo

Martan pienuudessa olivat he mustaan multaan mullanneet sen, jota äiti,

hän joka nyt ruumiina tässä makasi, oli enemmän rakastanut kun Tahvanaa

ja Marttaa. Ja tämä mies, joka tälläisen rakkauden herätti, ei ollut

mikään ylimys, ei mikään korkea herra. Ei! hän oli eläessään ollut

alhainen sotilas, joka Litvan metsistössä oli suojapaikan hakenut,

suojapaikan löytänyt, mutta vaimon suruksi jo nuorena vaipunut hautaan

kuoleman uhrina.

Silloin jäi leski -- suremaan. Mutta hänen rakkautensa ei miehen

kuolemassa sammunut. Se muuttui lapsiin.

Rahvaan tytär, miljoonain hallitsija: Historiallinen kertomus · 第 7 / 19 题