Ennustus.
Tuolla puolen Suomen lahden on maakuntia, joissa vielä tänä päivänä
asuu ihmisiä, mitkä ovat Suomalaisten -- meidän -- sukuperää. Me emme
tunne heitä enää. Se aikakausi, jona saman isän kodissa heidän
kanssansa elimme, on jo menneiden aikojen mustan hunnun taka kauas
siirtynyt. Me emme enää ymmärrä heidän kieltänsä, mutta äänekkeet
soivat kumminkin, kun niitä kuulemme, korvissamme tunnetuilta. Me
tunnustamme heitä veljiksi, sillä me näemme, että heissä asuu sama
henki kun meissä. Me havaitsemme heissä samat pyrinnöt kun meissä
itsissämmne. Tavat ovat tosiaan aikojen kuluessa paljon muuttuneet.
Me olemme voineet pitää niitä jotensakin yhdenkaltaisia esi-isäimme
ajoista: että sukulaisemme Suomen lahden tuolla puolen ovat niistä
eronneet, siihen emme voi heissä syytä hakea. Meidänkin maakuntamme on
ollut monen kovan kohtalon alainen, mutta kumminkin ovat, naapurimme
kantaneet kuormaa raskaampaa kuin täällä koskaan. Jos onkin häviö usein
ollut meillä tarjona, jos onkin se syöjättärenä syönyt maamme asukkaita
on kuitenkin toveriemme kohtalo, miltei siitä saakka kuin sinne asumaan
jäivät, ollut mitä kovempia. Milloin ei ole sodan hirmuinen liekki
anastanut maita ja asukkaita on orjuus jalkainsa alla tallannut mitä
ihminen henkeänsä enemmän rakastaa -- vapauden.
Näillä main eli nainen, joka on oleva tämän kertomuksen ruhtinatar.
Viime vuosisadan alulla oli Litvan maakunnassa kylä, joka tosiaan
kyläksi kutsuttiin, mutta joka tuskin oli kyläksi mainittava. Ken ei
ole nähnyt näitä köyhäin asuntoja, näitä alhaisia huoneita, missä
köyhyys vallitsee? Näitä kurjuuden pesiä, mitkä jo kaukaa näyttävät
katsojalle nälän ja hädän jokapäiväisinä vieraina asuvan niissä?
Ihmisiä asuu näissä kumminkin, ihmisiä, jotka elävät ainoastaan
elantonsa tähden, aina huolella miettien mitä seuraavana päivänä, jopa
seuraavanakin ateriana syödä.
Tämmöisiä on kylä, johon pyydän lukijan astumaan.
Minne silmä silmää on seutu ikävä. Tuolla on synkkä, pimeä metsikkö,
tuolla taasen on maa autio aina taivahan rannalle saakka; tuolla nevaa
ja suomaata niin kauas kuin silmä kantaa.
Metsikön sisässä on kylä. Huoneet siinä ovat sammaleesta ja savesta
enemmäksi osaksi rakennetut; savusta ovat akkunat mustat. Lasipalaiset,
joita siellä täällä akkunoissa nähdään, näyttävät että akkunat kerran
ovat olleet lasista: mutta jos onkin nyt akkuna olevinaan tästä
aineesta, on ainakin toinen puoli rievuilla paikattu. Kattona on näillä
huonehilla olkia ja turpeita ja nekin ovat jo aikaa sammaltuneet.
Vähäisellä metsäisellä kukkulalla seisoo huone, joka ei aivan samaa
kurjuutta osoittanut kuin toiset. Senkin katto on tosin turpeista,
mutta sen seinät ovat laudoista ja sen akkunat ovat eheät. Näkyala
metsän kukkulalta, ehkei ensinkään kaunis, ei ole kumminkaan niin
ikävä, kuu kylästä, joka kukkulan syrjällä seisoo. Korjaava käsi on
kaatanut puut ja siivonnut huoneen ympäristön.
Tämä huone on jaettu kahtia, kahteen kamariin. -- Tänne, tähän
huoneesen astukaamme. Täällä elää Suomalainen pere: äiti, poika ja
tytär.
Käykäämme kamariin vasemmalta puolen. Siinä näet jotakin, näet
puhtaalla vuoteella makaavan naisen, joka nähtävästi jo on työnsä
tehnyt maailmassa ja nyt lunastushetkeänsä vartoo. Hän on vielä
toimessa, tämä nainen; se näkyy hänen silmäilyksistään, jotka alinomaa
lentävät takan viereen rahille, missä erinomaisen ihana neljäntoista
vuotinen tyttö istuu. Näistä silmäilyksistä osaamme arvata, että hän,
mikä tässä makaa, on äiti. Niin ei silmäile kukaan muu. --
Ja tyttö! Hän nousee. Hellillä sanoilla hän sairasta puhuttelee;
pienillä käsillään pyyhkii hän pois hien sairaan kuumalta otsalta.
He ovat vaan kahden kamarissa. Sairaan silmät, jotka väliin kääntyvät
oveen päin, näyttää että hän kaipaa jonkun kolmannen.
"Missä on Tahvana, missä on minun poikani" valitti sairas. Jo useita
kertoja oli hän tämän kysymyksensä kertonut. Yön tullessa oli sairaan
tila huononnut ja halu poikaansa samassa määrässä enennyt. Vihdoin
loppuivat hänen voimansa, hän ei enää jaksanut kysyä. Hän kääntyi
kasvot seinäänpäin, ikäänkuin olisi hän unta toivonut. Tyttärensä
lohdutuksia hän ei kuullut; hän ei ainakaan ollut kuulevinansa niitä.
Vireä valkea paloi takassa, sen valossa, käsitöitään tehden, istui
tyttö, nyt siirtyneenä sairaan vuoteen viereen. Ulkona oli ilma kolkko.
Tuuli, joka päivällä oli vähän rauhallisempi, oli taasen ruvennut
uudella vauhdilla puhaltamaan. Metsän hiljainen kohina kuului tupaan ja
sairaan hiljaiset valitukset yhdistyivät sen kanssa. Saranoillaan
huokaili ovi tuulen käsissä. Valkea takassa leimahti korkeammalle, kuin
tuuli oven raoista pääsi sitä lietsomaan. Tyttö vapisi pelosta, hän
tunsi voimattomuutensa tässä. Ilta oli jo muuttunut yöksi kun viimein
tunnettu ääni kuului oven takana ja odotettu poika astui huoneeseen.
"Sinä olet kauvan viipynyt, Tahvana! vaikka tiedät minun yksinäni
valvovan sairaan äitimme vieressä" -- sanoi tyttö nuhtelevaisella
äänellä.
"Mutta juuri sairaan äitimme tähden olen minä viipynyt" vastasi Tahvana
ja laski tätä sanoessaan sisarensa syliin kopsan. "Siinä on äidille
ruokaa. Olisin tosin jo ennen ehtinyt kotia; ellei olisi minulta ruuan
hakemisessa kulunut kaksi tuntia. Sinä tunnet, sisareni, hovi-herran;
minun täytyi tehdä päivätyöni, ennenkuin pääsin vapaaksi."
"Oh! hyvin tunnen minä sen herran. Hän ei nimeksikään tiedä
armahtavaisuudesta. Jos äiti kuolisi, josta Jumala meitä varjelkoon, ja
sinä pyytäisit hetkeksi päästä hänelle viimeiset jäähyväiset sanomaan,
nauraisi herra vaan sinun surullesi. Häneltä emme taida mitään
odottaa."
"Olisin kumminkin" -- jatkoi Tahvana -- "ennen ehtinyt tänne, ellei
herra olisi pannut minua viemään tuolle katolispapille lihaa, viinaa,
voita ja muuta herkkua. Hän on huonossa tilassa" -- matki Tahvana
hoviherran käskyjä -- "hän tarvitsee mitä vaan ikinä taitaa saada, tämä
kunnian arvoisa pappi! Sota on hirmuisesti rasittanut häntä. Minä
tiedän sinun kyllä ymmärtävän kuinka pyhä hän on. Vie siis ruoka
hänelle, ynnä terveisiä minulta."
"Veli raukka!" lausui sisar hellällä äänellä -- "tässä kovassa ilmassa
olet sinä kulkenut koko penikulman. Sinä olet väsynyt. Mutta miten on,
etkö sinä ole hyvässä sovinnossa katolispapin kanssa? Hän sanotaan
kumminkin hyväksi mieheksi."
"Ystävyyteni ei ole suuri häntä kohtaan," vastasi Tahvana, "mutta hän
on kumminkin minun rippi-isäni ja semmoisena tulee minun häntä
kunnioittaa. Minä satuin näkemään, miten hän kohtasi Antreasta kun tämä
lankesi ja rikkoi viinapullon ja silloin loppui ystävyyteni. Pappi löi
häntä hirmuisesti ja se oli pahasti tehty, sillä tapaturma saattaa
jokaiselle tapahtua. Älkäämme siis enää puhuko hänestä." -- Kyynele
putosi Tahvanan silmästä kuumana sisaren otsalle, joka oli päänsä
painanut veljen rintaa vastaan.
"Mutta miten äiti voi?" kysyi nuorukainen äkkiä, kun olisi hän vasta
nyt muistanut sairasta.
"Minä pelkään, ettei hän ikänä nouse vuoteeltaan," vastasi hirmuisesti
kaunis tyttö. "Hän on koko päivän kysellyt sinua. Iltapuoleen päivää
lisäysi hänen kuumeensa, hengenveto alkoi käydä raskaammasti ja puhe
samassa työläämmästi. Hän on nähtävästi entisestä huononnut. Nyt nukkuu
hän. Suokoon Jumala, että tämä uni virvoittaisi häntä. Istu vuoteen
viereen, kunnes olen laittanut sinulle vähän illallista."
Hetki kului. Kahden istuvat nyt sisarukset sairaan vuoteen vieressä.
Sairas heräsi. Kuume-huoriossaan mainitsi hän outoja nimejä. Syviä
huokauksia nousi hänen rinnastaan. Hänen kätensä liikkuivat ehtimiseen
peitteen päällä, ikäänkuin olisi hän hakenut jotakin.