Kuinka minä sain "jalat oman pöydän alle" ja kuinka taas menetin
itsenäisyyteni.
Aamiainen hautauspäivän jälkeen lautamiehen talossa tuntui raskaalta.
Ennen päivän koittoa olin jo pannut kuorman kuntoon ja ruokkinut
Pollea. Minun piti nyt yksin alkaa kauppamatkani.
Istuimme synkkänä talviaamuna ison tuvan pöydän ääressä, lautamies,
emäntä, minä ja lapset, niiden joukossa kalpea, neljäntoistavuotias
Hanna, joka aina oli saanut suurimman osan kauppa-Lassin karamelleista.
"Syöhän nyt hiukan, Nils!" kehotti emäntä. Minä kiitin, mutta palat
tuntuivat niin suurilta kurkussani, että olin vähällä tukehtua.
"No, kuinka sinä nyt aiot järjestää asiasi? kysyi lautamies.
"Niistä ei mitään hätää. Teen kauppaa ja myyn, kuten teimme Lassin
kanssa... (tässä nousivat kyynelet silmiini) ja maksan ajallaan laskut,
niin luonnistaa kyllä hyvin."
"Niin, voinpa kyllä arvata, ettet sinä mistään muusta tiennyt.
Katsohan, testamentti pitää valvoa ja sitte pitää sinulle asettaa
holhooja, kunnes olet täyttänyt kaksikymmentä yksi vuotta."
Minä aivan hämmästyin kuullessani näistä lainopillisista
muodollisuuksista, mutta asia saatiin helpostikin järjestetyksi,
kun lautamies otti huolekseen sekä testamentin valvomisen että
holhoojatoimen. Tästä jälkimäisestä ei hänellä ollut mitään vaivaa,
sillä minä hoidin itse itseni ja asiani ensi hetkestä alkaen.
Pian seisoi Polle valjaissa. Oli terävä pakkanen ja kuorman päällä oli
Lassin sudennahkaturkki, mutta kunnioitus isäntävainajaani kohtaan
ei sallinut minun heti käyttää tätä osaa omaisuudestani. Pari päivää
jälkeenpäin kun pakkanen yhä kiihtyi, voitin kuitenkin epäilykseni ja
kääriydyin tuohon lämpimään verhoon.
Nuoren mieli on kevyt ja helposti unohtava. Syvä ja vakava suruni
haihtui sitä mukaa kuin kevät läheni, ja kun kesä kaikessa
kauneudessaan saapui, oli katkera kaipaus väistynyt syvän
kiitollisuuden tieltä, kiitollisuuden tuota rakasta kunnioitettua
muistoa kohtaan, joka vielä asuu kuusikymmenvuotiaankin rinnassa.
Minun onnistui päästä kansan suosioon ja yleensä sujuivat asiani varsin
hyvin. Olin tyytyväinen ammattiini, iloitsin elämästä, iloitsin, kun
voin hiukan auttaa siskojanikin.
Sanonpa, että olin ylpeä kun ensi kerran kauppiaana omalla hevosellani
ajoin kotikylääni. Se oli syyskuussa ensimäisenä vuotena. Olin ottanut
parhaat vaatteet ylleni ja ostanut komean herraspiiskan, juuri tätä
tilaisuutta varten. Siten ajoin minä kylätietä, ylpeänä kuin kuningas
ja paukutin piiskallani, niin että Polle, joka oli vallan tottumaton
sellaiseen, varottavilla päänpudistuksilla osotti suurta mielipahaansa.
Ah, tuollahan kulkivat eläimet laitumella ja tuolla oli uusi painos
minusta itsestäni, pieni ryysyinen pojan vekara liian suurissa
puukengissä ja täysikasvuisen miehen paikatussa takissa ja katseli
uteliaasti minua. Oh, miten tunsinkaan itseni suureksi!
"Tulehan tänne, pojuseni!"
Hän tuli ja sai kaksikymmentäviisi äyriä. Paljo muistoja juolahti
mieleeni.
"Pelkäätkö sinä kyläsonnia, poika?"
Hän tuli lähemmäksi kuormaa ja kuiskasi tuskan ilme katseessaan:
"Niin hirveästi, mutta älkää sanoko kellekään."
Hopp, Polle!
Joka tuvassa kävin minä tervehtimässä. Kaupasta ei paljoakaan tullut,
mutta sitä enemmän hyväilivät minun nuorukaisen turhamielisyyttäni
kuiskaukset. "Ei, katsohan vaan, millainen mies tuostakin on tullut!"
ja "onko mahdollista, että tuo on Hakalan Juhon poika!"
Siskot minä myöskin hain käsiini ympäri pitäjää. Hanna oli
seitsemäntoista vuotias ja sai jo palkkaa, Johannes oli viidentoista
ja oli juuri keväällä päässyt viimeisestä paikasta, missä hän oli
"myytynä". Enempää kuin ruuan ja muutamia vaaterääsyjä ei hän nytkään
saanut palkakseen, mutta hän oli vapaa ja määräsi itse kohtalonsa.
Molemmat saivat vaatteita ja rahoja minulta. Mutta pikku Emma, hän
oli vasta yhdentoista ja hänen oli vielä monta vuotta pysyminen
orjuudessa. Kuitenkin teki suuri pala rintasokeria hänet iloisemmaksi,
kuin kumpikaan muista oli tullut, ja myöhemmin sain kuulla, että suuri
silkkihuivi, jonka lahjoitin talon emännälle ja lupaus pitää huolta
pikku siskoni vaatteista, paljon olivat parantaneet hänen asemaansa.
Haudat? Ah, niitä tietysti ei kukaan ollut hoitanut. Kummut olivat
tasotetut maan tasalle, ja siihen paikkaan, missä muistin niiden
olleen, oli lukkari pannut lehmänsä liekaan...
Luottamus ja kauppa kasvoivat, elämänvaatimukseni niiden mukana, ja kun
tulin kauppalaan tai johonkin muuhun suurempaan paikkaan, söin minä
ateriani herrasväen ruokasalissa.
Eräänä päivänä, heti sen jälkeen kun olin ottanut tämän ylpeän tavan,
istuin yksinäni suuren pöydän ääressä, jonka toisessa päässä iloinen
seurue nuoria miehiä söi päivällistänsä. He olivat hyvin "liikutettuja"
ja lopulta tuli yksi heistä minun luokseni ja sanoi:
"Pyydän anteeksi, mutta herra istuu niin yksinään kuin huuhkaja
hävitetyssä kaupungissa. Emmekö voi asettua yhteen istumaan? Nimeni on
Strömberg, kersantti."
"Kiitoksia, minä olen kauppias Nils Jönsson."
Ja niin tulin minä tutuksi postikirjurin ja nimismiehen kirjurin ja
erään toisen kersantin ja vielä parin muun herran kanssa ja monen
punssipullon kanssa, jonka tavaran kanssa minun tuttavuuteni tähän
asti oli ollut hyvin pintapuolinen. Ja sitte juotiin ensimäiset
veljenmaljat, millä minua on kunnioitettu koko elämäni aikana.
Aluksi olimme vaan puoliveljiä tai velipuolia, niin ymmärtäen että he
sanoivat minua sinuksi ja minä sydämeni kainoudessa heitä herroiksi,
mutta lopulta minä perehdyin uuteen korkeaan asemaani.
Ja sitte tulivat kortit esille ja enemmän punssia, ja sitte alkoi sali
kutistua kokoon ja tuli hirmuisen pieneksi... uudet veljet alkoivat
silmissäni keinua ylös ja alas... ja sitte katosi kaikki.
Yöllä minä heräsin hienossa sängyssä pitsilakanain välissä, ja päässäni
tuntui kuin olisi siellä ollut tekeillä joku suurehko rakennustyö.
Onnistuin lopulta saamaan käsiini takkini, jonka taskussa minulla
oli tulitikkulaatikko. Ja sitte lompakon, jossa minulla oli 400
riikintalaria erään laskun maksamista varten. Niistä oli poissa
250! "Kalliiksi tulee moukan seurustella herrojen kanssa", ajattelin
itsekseni, kun tämän pelihäviöni huomasin.
Mutta paljo surullisemmaksi tulin hoiperreltuani talliin ystäväni
Pollen luo. Ovi oli auki yön terävässä pakkasessa, vällyt ja valjaat
varastettu, eikä Polle ollut saanut ei märkää eikä kuivaa sitte
edellisen päivän päivällisajan. Hän käänsi vanhan, harmaantuneen
päänsä minuun päin ja katseli minua syvillä viisailla silmillään
aamun kalpeassa hämärässä. Sain kyyneleitä silmiini kun ajattelin
kauppa-Lassin suullista testamenttia vanhaan uskopalvelijaansa nähden.
Kaksi tuntia sen jälkeen ajoin minä ulos kauppalasta itse varsin
viheliäisenä, mutta Polle sentään jotenkin hyvässä kunnossa. Kadulla
kohtasin erään uusista veljistäni.
"Terve, Jönsson! Kiitos eilisestä! Ikävää, että sinulla oli niin
riivatun huono onni. Tänä iltana me tarjoomme revanssia!" huusi hän.
"Kiitoksia vaan, mutta sitä minä en uskalla juoda, minulla on vielä
kylliksi punssista", vastasin minä kohteliaasti.
Tapaus harmitti minua kovasti, enkä saanut tavallista hyvää tuultani
takasin ennenkuin pääsiäisen aikaan saavuin Peltoniemeen ja vietin
juhlapäivät vanhojen ystävieni luona, joita en ollut nähnyt kahteen
vuoteen eli siitä asti kuin Lassi kuoli.
Lautamies ja minä istuimme heti sohvalle tupakamariin ja aloimme
haastella niinkuin vanhat ymmärtäväiset miehet ainakin ja Leena emäntä
tarjosi kahvia.
Kun katsahdin ylös, seisoi nuori tyttö kynnyksellä tuvan ja kamarin
välissä. Hän oli pitkä ja solakka, ja vaaleita, suoria, tavattoman
kauniita kasvoja ympäröi kullankeltainen tukka.
Minä nousin ylös ja aloin hämilläni pyöritellä lakkia peukaloitteni
välissä.
"No mitä nyt?" sanoi lautamies.
"Neiti...?", änkytin minä.
"Ha ha haa! Istu, pöllöpää! Etkö tunne tyttöä, Hannahan se on, tiemmä!"
Oliko se mahdollista? Oliko kahdessa lyhyessä vuodessa pienestä,
kalpeasta Hannasta voinut tulla noin suuri kaunis tyttö!
Siitä tuli iloinen pääsiäinen. Me ajoimme kirkolle. Me koristimme
Lassin haudan niin hyvin kuin taisimme. Me kuljeskelimme metsissä ja
mailla ja iloitsimme heräävän luonnon ensimäisistä elonilmauksista, ja
kun minä viimein lähdin tieheni, tuntui kuin olisi jotakin ollut särkyä
sisässäni.
Mutta Peltoniemeen en minä kuitenkaan palannut moneen vuoteen.
Onnea oli minulla enemmän kuin koskaan olin uskaltanut toivoa.
Että minä kiertelin maanteitä niin kauan, riippui enimmäkseen
taikauskoisesta pelosta, että onni kääntyisi, jos vakinaiseksi
kauppiaaksi asettuisin. Mutta kun Gustafsson tuolla Rantakadun varrella
teki konkurssin ja pesänhoitajat lupasivat myydä koko kauppavaraston 30
prosentin alennuksella, silloin tein päätöksen, enkä sitä ole katunut.
Kyllä on sentään hyvin helppoa päästä herraksi, kun vakavasti yrittää.
Vuoden päästä ei minun ja kaupungin muiden herrojen välillä ollut
mitään erotusta, kun minä vain — olin vaiti. Mutta kun minä sanoin
jotakin, tuli siitä helposti jotakin moukkamaista. En nyt tarkoita
itse murretta, mutta minulla oli sanoja, joita jotkut herrasväet eivät
aina oikein ymmärtäneet, ja heillä taas oli mutkikkaita lauseparsia,
joita minä en käsittänyt. Mutta parempain ihmisten joukossa voi olla
kauankin sanomatta sanaakaan. Äskettäin oli täällä varatuomari, joka
osasi olla vaiti niin kauan ja niin hyvin, että hänestä viimein tuli
lääninkamreeri ja valtiopäivämies.
Vaatteet myöskin paljon edistivät herraksi tulemista. Heti kun
tulin tänne, aloin arkipäivinäkin käyttää pitkäraitaisia housuja ja
avorintaista liiviä. Tulin veljeksi hyvin monen kunnon miehen kanssa
ilman että se maksoi minulle äyriäkään, ja kun minä istuin ravintolassa
totilasi edessäni, ei pian yksikään ihminen voinut huomata, että minä
olin ollut paimenpoikana ja ruodilla ja kulkenut rihkamakaupustelijana
pitkin maata.
Liike meni auttavasti kylläkin. Alussa se kyllä ei tuottanut
niinkään paljoa kuin vankkurit ennen muinoin, mutta se parani
pian, ja kun Göteborgin ja Malmön tukkukauppiaat kirjottivat
täkäläiselle yksityispankille ja kysyivät, minkälainen Nils Jönssonin
varallisuudentila oli vastattiin heti: "Hyvä".
Hyvässä asemassa olevat nuoret miehet ovat siksi harvinaisia otuksia
tässä maailmassa, ettei ole varaa antaa heidän käydä irtaimina ja
vapaina, vaikkakin he olisivat mäkituvassa syntyneet, eivätkä ikänä
mitään koulua tai akatemiaa nähneetkään.
Ja niin huomattiin, että vanhemmilla tuttavillani, joilla oli lentoon
valmiita tyttäriä, myöskin oli milloin hirvenpaistia, milloin pyitä,
milloin muutamia aivan erinomaisia rapuja, joita pyysivät minun
kaikessa yksinkertaisuudessa jakamaan kanssansa. Itserakas en luule
koskaan olleeni, mutta kun isä äkkiä muisti täytyvänsä heti kirjottaa
muutamia välttämättömiä liikekirjeitä ja äiti myöskin sai asiata ulos
ja minä sain istua tuntikausia kahdenkesken heidän rakastetun lapsensa
kanssa, niin suodaan minulle ehkä anteeksi arveluni, etteivät he olisi
epätoivoon joutuneet, vaikka olisinkin tahtonut päästä sukulaisuuteen
heidän kanssaan.
Älkää luulko, että minä olin tunteeton mamsellien suloille (neitisanan
yleinen käytäntö keksittiin vasta kymmenen vuotta myöhemmin). Silloin
tekisitte minulle suuresti vääryyttä. Mutta kaikesta ystävällisyydestä
ja kohteliaisuudesta huolimatta tunsin itseni vieraaksi ja noloksi.
Meidän erilainen nuoruutemme ja kasvatuksemme tekivät meistä mielestäni
vallan eri rodun. Ihastuksella kyllä katselin valkeiden, kauniiden
sormien leikkimistä pianon koskettimilla, mutta en uskaltanut
käydä lähemmäksi, koska pelkäsin että minut pantaisiin kääntämään
nuottilehteä, ja nuottilehteä taas en uskaltanut kääntää senvuoksi,
ett'en koskaan voinut oppia käsittämään, milloin sivu oli soitettu
loppuun.
Kun olin kotona konttorissa ja puodissa, tai kun öisin maatessani
tuumailin, kun minun muuten kyllä erinomainen uneni ei tahtonut
riittää, olin toisinaan puoleksi päättänyt heittää kaiken
talonpoikais-ujouden pois ja lähestyä jotakin noista hienoista
tytöistä, joilla oli kapeat, valkoset sormet, miellyttävät liikkeet,
kaikuva nauru ja vilkas puhelu. Olinhan minä jo päässyt kappaleen
matkaa eteenpäin sivistymisen tiellä, olin luopunut monesta
lausetavasta ja sananparresta, jotka olivat herättäneet huomiota, mikä
mielestäni ei ollut pelkästään imartelevaa laatua, ja minä tunsin jo
kortit ja osasin "lyödä ulos" melkein kuin muutkin. Ja ehkäpä "hän"
sitte voisi auttaa minua muussa mikä vielä oli tarpeellista.
Ja niin kuvailin minä, mäkitupalaispoika, myyty ruotulainen, itselleni
elämää hienossa herrasperheessä, missä minä itse olin herra, ja minne
minä päivän vaivojen jälkeen pakenin levätäkseni, pari pyöreitä,
pehmosia, valkeita käsivarsia saman kaulan ympärillä, joka niin usein
oli niskassaan tuntenut Pohjosen Jaskan ruskean nyrkin puristuksen.
Mutta en ollut vielä uuteen asemaani kasvanut; aina kun satuin silmä
vasten silmää jonkun tuollaisen haaveksimani olennon kanssa, niin
tuntui, ei niin paljon enää kainoutta ja saamattomuutta, vaan kuin
olisi hän ollut jotakin aivan toista sukua kuin minä, ja kuin olisin
aikonut pyytää jotakin luonnotonta.
Kuitenkin — minunkin hetkeni piti kerran tulla. Suurempien ostajieni
joukossa oli eräs patruuna Bramberg, joka asui penikulman päässä
kaupungista. Mitä lajia "patruunaa" hän oli, sen tietäköön Jumala,
sillä nyt ei hänellä ollut tehtaita eikä taloja, vaan oli vuokrannut
erään everstin puustellin päärakennuksen ja puutarhan ja eli — niin,
linnut tietäkööt mistä; sanottiin sukulaisten häntä auttavan sittekun
hänen omat hommansa olivat menneet hiukan vinoon. Joka tapauksessa hän
eli, vieläpä varsin hyvästikin, ainakin niistä ostoksista päättäen,
mitä hän teki minun puodissani.
Alussa olin minä ihastunut tavaroitteni hyvästä menekistä
Koivusaaressa, se oli kartanon nimi, mutta iloni hiukan väheni, kun
kului pitkä aika uutta vuotta ilman että mitään suoritusta tapahtui.
Muutamien päivien perästä senjälkeen kun patruuna oli saanut
vastakirjan loppusummineen, tuli hän kaupunkiin loistavan hyvällä
tuulella, tarjosi päivällisen kaupungintalolla, pyysi sanomaan sedäksi
ja huudahti hyvästiä heitettäissä:
"Se oli totta! Niin, asiamme, poikaseni! Ne me tässä jonakin päivänä
kyllä selvitämme!"
Toukokuussa, kun velka uusien tilausten kautta melkoisesti oli
karttunut, uskalsin minä lähettää erinomaisen kohteliaan ja anteeksi
pyytävän karhumakirjeen.
Seuraavana päivänä tuli setä Bramberg luokseni, seurassaan kolme
tytärtään, hänen "ainoa ilonsa elämässä, sittekun vaimovainajani
minulta otettiin".
Brambergin tytöt muodostivat sellaisen pienen siskoketjun, jossa
jokainen rengas loisti kuin jalokivi, ja toinen näytti voittavan
toisensa suloudessa. Heidän rinnallaan olivat meidän tyttömme
kaupungissa suorastaan köyhänomaisia. He olivat täydellisiä kaunottaria
kaikki kolme, tummia, keijukaismaiset, hurmaavan suloiset vartalot,
kädet ja jalat kuin lapsilla, puhtaat klassilliset kasvonpiirteet,
mustat, säihkyvät silmät, tukka niin tumma kuin yö ja niin runsas, että
piti ihmetellä, kuinka hienosti muodostuneet kaulat voivat sitä kantaa
ilman suurta ponnistusta. Ainoa, mikä ei heissä ollut kaunista, oli
heidän hiukan kellertävä ihonsa, joka todisti ruumiin heikkoutta, mutta
se ehkä antoi kasvoille vielä enemmän viehätystä.
Heidän ikänsä? Niin, Jumala sen tietäköön! Vanhin voi toisena
silmänräpäyksenä olla kolmenkymmenen, toisena yhdeksäntoista vuotias.
Toisena hetkenä he puhuivat kuin olisivat nähneet maailman kaikki
valtakunnat ja niiden ihanuudet, toisena hetkenä, toisessa aineessa,
olivat he yksinkertaisia kuin lapset.
Tulin kokonaan päästäni pyörälle alussa, kun isä tuli puotiin kaikkien
kolmen kanssa ja esitteli heidät. Eikä se sen paremmaksi tullut kun
he sanoivat tahtovansa minut mukaansa teaatteriin illalla, eikä se
illallinen neljine ruokalajineen ja samppanjoineen, jonka minä sain
luvan tarjota näytelmän loputtua, juuri ollut omiaan saattamaan sydäntä
ja päätä oikeille tolilleen.
Tämä meidän kaupunkimme on vanha, yksinkertainen, järkevä kunnon
kaupunki, ja oli ehkä vielä enemmän siihen aikaan; mitä minuun tulee,
niin oli tämä ensi kertaa elämässäni kuin minä panin samppanjakorkin
paukkumaan.
Vaikka Brambergin tytöt olivat niin korkealla kuin taivas on maasta
kaikkien tähän asti tapaamieni naisten yläpuolella, saivat he kuitenkin
suurella maailmantottumuksellaan ja vapaalla käytöksellään, jonka
he osasivat sovittaa asianhaarojen ja henkilöiden mukaan, aikaan
sen, että minä heidän seurassaan tunsin itseni paljon vapaammaksi,
paljon vähemmän kömpelöksi kuin muiden tyttöjen seurassa, ja kun minä
yöllä vaelsin kotiini, onnellisena saamastani kutsusta käydä heitä
tervehtimässä ja viipyä pari päivää heidän luonaan maalla, olisin
närkästynyt, jos joku olisi sanonut minun todenteolla ajatelleen
jotakin kaupungin tyttöä.
Kuitenkin kesti — en tiedä vielä tänäänkään miksi — kokonaista kolme
viikkoa, ennenkuin matkustin Koivusaareen. Ikävöin ja olin peloissani
samalla kertaa. Sitten tulin sinne loistavana kesäpäivänä keskellä
kesäkuuta. Ei kukaan tietänyt tulostani, mutta pihalla tapasin
minä tytöt yksinkertaisissa, mutta aistikkaissa ja ihastuttavissa
kesäpuvuissa; minut vietiin heti valmiin aamiaispöydän ääreen, jossa ei
tehty vähintäkään muutosta, ja kuitenkin oli aamiainen sellainen, että
siihen hyvin olisi voinut kutsua maaherran.
Ihmisen sydän on kummallinen kappale. Nämät erinomaisen muodinmukaiset
puvut kaukana maansydämmessä, missä ei tarvinnut ajatellakaan että
niitä muut joutuisivat näkemään kuin isä ja siskot, tämä siisti koti,
tämä arkipäivän aamiainen, yhtä täydellinen ja hieno kuin tyttöjen
puvut, tämä tyyni ystävällisyys, jolla minut otettiin vastaa ilman
vähintäkään merkkiä siitä puuhasta ja hyörinästä, minkä odottamattoman
vieraan tulo auttamattomasti herättää köyhemmässä kodissa; — kaikki
tämä kiihoitti mäkitupalaispoikaa ja teki hänet hermostuneeksi,
hänet, joka ei tietänyt, mitä hermot olivatkaan. Lapsuudenajan tavat
ja ympäristö lyövät ehdottomasti leimansa ihmiseen: olento, joka
on kasvatettu ja totutettu tällaiseen elämään aina tietoisuuden
ensimäisestä heräämisestä asti, muodostuu toisenlaiseksi, ei koskaan
voi tuntea eikä ajatella samalla tavalla kuin se joka lapsuutensa on
rähjännyt rääsyisessä, likaisessa paidassa ja halenneissa puukengissä,
joka ruokapöydässä tarttui silliin mustilla sormillaan ja pyyhki
suomukset rohtimisten housujen lahkeeseen.
Ja siellä minä istuin kateus-, kapina- ja rakkausajatusten temmeltäessä
sisälläni, ja söin omista maksamattomista säilykkeistäni painostunein
mielin.
Mutta Brambergit osasivat perinpohjin taidon virittää ihmisen oikeaan
äänilajiinsa ja saada hänet näyttämään parhaat puolensa. Kävelimme
puutarhassa, soutelimme järvellä, joimme marjamehua eräällä tuuhealla,
kauniilla saarella, ja tytöt visertelivät ympärilläni kuten linnut
lehdossa virkistävän kevätsateen jälkeen. Päivällispöydässä olin minä
riemuitsevan iloinen kuten naiivi luonnonlapsi. Päivälliseksi juotiin
portviiniä. Minä katselin ulos verannan aurinkoisista ikkunoista ja
ihmettelin, oliko näkemäni maailma todellakin sama kuin se, jota
katselin puodin ikkunasta kaupungissa.
Iltapuolella sama vapaa-ilmaelämä jatkui. Milloin katosi toinen milloin
toinen tytöistä laittamaan ja järjestämään taloustoimia, mutta aina oli
ainakin yksi tumma, hurmaava pää, yksi pari mustia loistavia silmiä,
mihin katsella, vaikka minä vaivoin voin saada selkoa, oliko se Annan,
Emmin vaiko Julian.
Tunsin tulevani aivan hurjaksi ja vallattomaksi, olin kuin huumaantunut
kauniiden silmien, kesäillan sulouden, maailman, tyynen järven pinnalla
heijastuvan ilta-auringon ja parin portviiniin sin vaikutuksesta.
Sain tehdä suurta väkivaltaa itselleni, etten olisi lyönyt molempia
korkojani maahan ja huutanut: "Huhhei!" Ja taivaallinen isä yksinään
tietäköön, kuinka minä illemmalla jouduin erään Brambergin syliin
ja suutelin vaaleata poskea ja meheviä, punasia, lämpimiä huulia,
jotka saivat minut vielä enemmän pois suunniltani kuin meri-ilma ja
portviini. Ukko se ei ollut, mutta oliko se Anna, Emmi vai Juliako?
Olinhan hulluna rakkaudesta heihin kaikkiin kolmeen. Se oli Emmi.
Seuraavana aamuna tuli Bramberg huoneeseni kello kahdeksan, istui
tuolille aivan sängyn viereen ja sanoi:
"Hyvää huomenta, poikaseni! Sinä olet nopsa käänteissäsi, sinä! Kukapa
olisi voinut mitään sellaista uskoa! Oma pikku Emmini!"
Minä häpesin kuin koira, eikä minulla ollut pienintäkään aavistusta,
mitä olisi sanottava rakkaalle isälle sellaisessa tilaisuudessa. Minä
nousin vuoteesta, koetin istuen tehdä kumarruksen ja aloin.
"Ah, setä on hyvä ja antaa anteeksi..."
"Kas niin, Jumala teitä siunatkoon!" sanoi hän vallan myöntyväisesti,
ja sitte puhui hän, että olivat aikoneet kutsua joitakin naapureita
luokseen päivällisille.
"Sinä ja Emmi kyllä kernaimmin olisitte olleet itseksenne, mutta sitä
ei voi auttaa, se oli jo edeltäpäin järjestetty."
En ole Jumalan kiitos koskaan ollut sodassa, mutta luulenpa sentään
tietäväni, miltä ylimalkaan tuntui entisaikoina marssia patteria
vastaan, joilla kanuunat paukkuivat. Luulen tuntuneen jotenkin
samanlaiselta kuin tuntui minusta samaisena aamuna mennä alas
Koivusaaren saliin aamiaiselle. Taivaallinen isä! Avonaisen etehisen
oven kautta näin kaikki kolme tyttöä. Seisahduin ovensuuhun ja
kumarsin, nöyrästi ja syvään. Silloin leijaili Emmi luokseni, kohotti
kauniit kasvonsa minuun päin ja kuiskasi:
"Onhan pappa jo puhunut kanssasi ja tytöt tietävät jo..."
Ja niin tulivat he esiin ja ottivat minut syliinsä, ja niin suutelin
minä heitä kaikkia kolmea. Minä, Hakalan Juhan poika, suutelin kaikkia
näitä hienoja ja kauniita neitejä, Emmiä suulle, molempia toisia
poskiin, korvanseutuun tai kuinka sattui. Talonpoikaisvereni kiehui
suonissani, vereni lensi, ja voimakkaasti minä likistin noita nuoria,
solakoita vartaloita.
Aamupäivä kului, mutta kummallista kyllä, ei ollenkaan niin hauskasti
kuin edellinen päivä. Ja niin tuli päivällisaika ja sen mukana tehtaan
patruuna Tolling rouvineen ja tyttärineen ja poikineen, joista toinen
oli tuomari, toinen lääketieteen kandidaatti, ja kirkkoherra Lundin
rouvineen tyttönsä ja luutnanttipoikansa seuraamana ja asessori Karell
rouvineen ja tyttärineen ja yksi varatuomari ja kaksi notariota.
Kenenkään ei pitänyt aavistaa eilispäivän suurta tapausta, mutta
kenenkään päähän ei tietysti pistänyt suuresti kummastella, mitä herran
nimessä minulla täällä talossa oli tekemistä. Emmin vieressä minä
toki sain istua; mutta kuinka tyhmältä minä näytinkään, kuinka vähän
minulla olikaan hänelle sanottavaa sill'aikaa kuin kaikki muut nuoret
miehet pöydän ääressä lasejaan kohotellen heittelivät hänelle leikkeviä
sukkeluuksia, pieniä kohteliaisuuksia ja säihkyviä katseita.
Päivällisten loppupuolella tapahtui onnettomuus. Ei niin että kukaan
olisi pyörtynyt tai saanut palaa kurkkuunsa, mutta melkeinpä vielä
pahempaa.
Kaupunkimme oli, kuten jo olen maininnut, yksinkertainen tavoiltaan ja
vakava, eikä siellä koskaan oltu nähty huuhtelukuppeja päivällisillä,
ainakaan ei missä minä olin ollut mukana. Kyllä niin, seisovan pöydän
ääressä, suuria, lasien huuhtelemista varten, muttei pieniä kullekin
erikseen, sitroonan pala sisällä, kuten tiedätte.
Kun nyt palvelustyttö tuli ja asetti tuollaisen pienen sinisen esineen
meidän kunkin eteemme, otin minä, joka en juuri milloinkaan ollut
varsin perso väkijuomille, ja — tyhjensin kuppini pohjaan asti, jonka
jälkeen minä käännyin Emmin puoleen rakkaasti hymyillen ja kuiskasin
hellästi:
"Hyvältä maistui! sanoi Kustaava, kun pusun sai!"
Morsiameni tuli vallan kalpeaksi ja puri huultansa vastaamatta, mutta
sitä hilpeämmäksi kävi pari nuorta herraa vastapäätä.
Kahvit juotua juostiin leskistä puutarhassa. Kun minä kerran olin
saanut Emmin parikseni, oli tietysti aivan mahdotonta muille herroille
meitä erottaa; siksi paljon minä aikoinani olin juossut kyläsonnin
perässä ja avannut siksi monta veräjää kauppa-Lassille Pollen
juostessa tasaista hiljentymätöntä ravia. Mutta enemmän nopeasti ja
tarkoituksenmukaisesti kuin juuri sievästi luulen kyllä juosseeni,
koska näin kaikkien muiden paitsi Brambergin tyttöjen kasvojen
ikäänkuin kirkastuvan juostessani.
Kun hämärä tuli, ruvettiin tanssimaan salissa. Tahdissa minä kyllä
pysyin, sen tiedän, ja voimakkaampaa käsivartta kuin mitä minun silloin
oli, on harvoin kierretty tytön vyötäisten ympäri. Mutta vallan
kehuttavaa ei tanssini kuitenkaan mahtanut olla, sillä tanssittuamme
pari kierrosta, katsahti Emmi minuun katse kosteana ja kuiskasi:
"Ehkä me kernaammin menemme hiukan puutarhaan kävelemään!"
Mutta kaikki muut näyttivät varsin tyytyväisiltä ja iloisilta.
Kuinka erilainen olikaan Emmi puhuessaan muiden nuorten herrojen kanssa
kuin minun seurassani! Tuo tyyni, puoleksi suojeleva ystävällisyys oli
poissa, ruusuja kohosi poskille, tummat silmät säihkyivät ja naurussa
oli salaisen ymmärtämisen kaiku!
Sinä yönä minä en nukkunut paljoa, mutta sinä yönä minä kuitenkin näin
asiat selvemmin kuin kirkkaammalla päivällä. Näin hienon ja kauniin
tyttöraukan, joka oli myynyt itsensä talonpoikaispojalle hinnasta,
joka hänelle oli vähäinen, mutta joka ajan pitkään kuitenkin voi tulla
liian kalliiksi minulle. Rakastinko minä edes häntä toden teolla?
En, minä olin hullaantunut kauniisiin silmiin ja mustiin kiharoihin,
mutta oikeastaan oli paljas sattuma, että morsiamekseni oli tullut
Emmi; yhtä hyvin olisi se voinut olla Anna tai Julia. Minkälaiseksi
muodostuisikaan yhdyselämämme.
Ei, ei, tämä oli, kuten kauppa-Lassin oli tapana sanoa, "huono kauppa";
minun täytyi päästä järkiini ja puhua vakava sana Bramberg-ukon kanssa.
Kello kahdeksan minä pukeuduin ja lähdin ulos. Rullaverhot ukon huoneen
ikkunoissa olivat ylhäällä. Hän oli siis jo noussut, vaikka olikin
menty myöhään levolle. Menin avoimen ikkunan luo tervehtiäkseni hyvää
huomenta. Huone oli tyhjä. Lähdin astelemaan eteenpäin kauniissa
puistossa, ja äkkiä sukelsi Brambergin valkonen kesätakki esiin
käänteessä.
"Huomenta poikaseni!
"Oi kuinka ihanaa
on täällä luonnon helmassa."
hyräili kunnon patruuna.
"On... on... kyllä... mutta tahtoisin kernaasti puhua sedän kanssa..."
"Anna tulla vaan, poikani!"
"Tiedän tuskin, mistä alottaisin..."
"Vai niin, silläkö lailla. Sellaisia tapauksia varten annan sinulle
hyvän reseptin, rakas Nils; ala siitä, mihin aiot lopettaa, eli toisin
sanoin: asiaan, poikani! Se säästää aikaa ja suuvärkkiä ja päästää
hämillään olosta."
"No Jumalan nimessä sitte! Minä luulen, että Emmi ja minä emme sovi
toisillemme ja..."
"Ho hoo! Siitäkö kenkä puristaa! Ensimäinen kiistako jo, vai? Hiukan
mustasukkainen ehkä? Mutta siitä sinun ei tarvitse välittää Nils; Emmi
on tuntenut nuo nuoret miehet jo monta vuotta, ja sitäpaitsi (tässä
seisahtui hän, laski kätensä olalleni ja katsoi minua suoraan silmiin)
paljon voi täällä talossani olla niin kuin ei pitäisi olla, mutta
ukko Brambergin tytöissä ei ole mitään petosta; heidän kasvatuksensa
on ehkä ainoa hyöty, mitä minä olen maailmassa tehnyt, mutta se onkin
sellainen, että kun joku heistä on sanansa antanut, on se sana kylliksi
sille, joka sen on saanut. Ymmärrätkö?"
Tuo vanha lainailija ja rappiolle joutunut liikemies, keinottelija,
joka kerskaili ja valehteli, oli kadonnut ja edessäni seisoi ylpeä ja
rakastava isä; oli siis eheä ja valoisa puoli hänenkin luonteessaan.
Mutta kun tästä olin varma, oli myöskin epäröimiseni lopussa; minä
puhuin avomielisesti ja vapaasti, ja sanoin hänelle, etten minä
koskaan tulisi loukkaamaan hänen tytärtään epäluulolla ja moitteella,
sanoin myöskin pelkääväni, että meidän entisyytemme, meidän tapamme
ja kasvatuksemme olivat liian erilaiset, jotta mitään täydellistä
sopusointua meidän välillemme olisi voinut syntyä.
Niin, Herra ties, mitä kaikkea minä sanoin. Muun muassa sanoin minä
luonnollisesti, että olin käyttäytynyt moukan tavoin, ja Bramberg,
joka käveli vieressäni pää painuksissa, oli kylliksi ystävällinen sen
myöntämään. Lopulta hän kohotti päänsä, katsahti minuun sivulta päin ja
mumisi:
"Luuletko, etten ole sanonut kaikkea tuota itselleni? Mutta toivoin,
ettei se teille nuorille olisi niin selvänä. Nyt olet sinä puhunut
suusi puhtaaksi eikä... ollakseni täysin vilpitön... se Ermminkään
sydäntä särje, vaikka... vaikka tämä juttu jo alkuunsa loppuisi. Mutta
ei saa ajatella pahaa minustakaan! Minä olen vanha ja levoton siitä
kuinka tyttöjen kerran käy kun minä olen poissa, ja minä toivoin, että
kaikki olisi mennyt hyvin."
Olimme nyt tulleet takaisin pihalle. Siellä oli kaikki hiljaista ja
äänetöntä paitsi kyökkiosastossa. Tyttöjen ikkunoissa olivat verhot
vielä alhaalla liikkumattomina.
Minä katselin ylös ikkunoihin, katselin kaupunkiin vievää tietä ja
lopuksi katsahdin minä ukko Brambergiin. Ja minä mahdoin näyttää hyvin
nololta ja latuskaiselta, sillä hänelle tuli heti tuttavallinen,
veitikkamainen ilme silmäkulmiin, ja hän sanoi ikäänkuin vastaukseksi
kysymykseen:
"Kyllä, se kyllä käy päinsä, jos tahdot! Minä vien sinun terveisesi ja
selitän asian niin hyvin kuin voin."
Tunnin perästä olin minä taas kaupungissa. En ole totta puhuakseni,
tuntenut itseäni koskaan niin noloksi. Karannut kuin varas sanomatta
jäähyväisiä! Paennut morsiamen ja kälyjen luota ja aamiaiselta.
Mutta ei voi kuitenkaan auttaa, että tuntui aivan kuin olisin
onnellisesti pelastunut suuresta vaarasta.
Emmin olen sen jälkeen nähnyt vain yhden ainoan kerran, vastakirjassa
olevia rahojani, 1,278:96 kruunua, sitävastoin en koskaan. Mutta niitä
pidän halpana hintana kahden ihmisen onnesta.
Sanoin kahden, sillä Emmikin on tullut onnelliseksi. Viisi vuotta
myöhemmin näin hänet eräällä rautatiematkalla Katrineholman
ruokasalissa ihastuttava kahdenvuotias poikanen polvellaan. Itse
oli hän kauniimpi kuin koskaan ennen ja silmät loistivat iloa ja
elämänhalua. Hoikka, komea mustaverinen mies istui heidän vieressään ja
katseli heitä katseilla, jotka eivät jättäneet sijaa pienimmillekään
epäilyksille siitä, etteivät nuo kaksi olisi olleet hänen laillista
omaisuuttaan.
Minä häpesin kuin ulosajettu koira, mutta en kuolemaksenikaan voinut
olla menemättä tervehtimään ja esityttämään itseäni. Ja niin pidin
varani kun tuo komea, hoikka mies meni matkalaukkua hakemaan, ja
kuiskasin lapsellisen, tyhmän ja epäselvän:
"Suo anteeksi!"
Jonka jälkeen Emmi loi lämpöä, onnea ja rakkautta uhkuvan katseen
mieheensä, pudisti lämpimästi kättäni ja sanoi:
"Kiitos!"
Hänellä oli ollut täysi syy luulla minua tyhmäksi, ja minä olisin
voinut epäillä, että hän tahtoisi olla ivallinen, mutta se ei
kummankaan mieleen juolahtanut, ja jos me koskaan olemme toisistamme
pitäneet tässä elämässä, oli se juuri silloin.
Mutta minähän riennän tapausten kulun edelle. Kotiin tultuani
Koivusaaresta minä monta päivää olin kuin aivan sekaisin päästäni. Ja
hiljaisina, yksinäisinä öinä tuo tumma, kaunis pää katseli minua pimeän
lävitse ja teki minut levottomaksi. Mutta en vielä tänäkään päivänä
ymmärrä kuinka sitte kävi; tuo tumma pää vaaleni, mustat hiuspalmikot
tulivat kellertäviksi ja nuo leimuavat, säkenöivät silmät katselivat
minua lempeinä ja sinisinä. Muistot nousivat mieleeni, ja vaikk'en
minä viiteen viikkoon käynyt yhdessäkään perheessä, niin tuskin olen
koskaan elämässäni niin paljon seurustellut naisten kanssa kuin silloin
yksinäisessä makuukamarissani, missä paitsi minua ja kärpäsiä ei ollut
yhtään elävää olentoa.
Huomasin lopulta, että minun täytyi keksiä itselleni jotain huvitusta.
Kylpymatkaan olisi minulla kyllä ollut varoja, mutta poissaoloni
liikkeestä olisi kuitenkin tuottanut liian suurta vahinkoa. Ja siten,
ilman että itsekään oikein tiesin, ravasivat ruskeat tammani eräänä
lauantai-iltana sydänkesän aikaan Peltoniemen kartanon Valkosesta
portista sisään.
Oli kuusi vuotta siitä kuin viimeksi näin vanhat ystäväni, mutta käden
lyönnit olivat yhtä lämpimät ja katseet yhtä ystävälliset, vaikka
lautamiehen ja Leena-muorin hiuksiin jo olikin lunta sekoittunut.
"Sepä oli harvinainen ja rakas vieras! Astukaa sisään... patruuna!"
"Enkö saa olla teille Nils kuten ennenkin?"
Sen sain, ja kaupan päälle vielä syleilyn Leena-muorilta.
Uteliaita silmiä ja suurempia ja pienempiä päitä näkyi ovista; kaikki
tahtoivat nähdä pitkämatkaisen vieraan. Kaikki päät olivat vaaleita ja
yksi niistä sai minut äkkiä hypähtämään ylös.
"Se on Elin. Hän on nyt seitsemäntoista. Tule sisään tervehtimään,
Elin!" sanoi lautamies.
Vai niin, se oli pikku sisko, nyt jo näin pitkäksi kasvanut. Ja minä
istuin taas odottamaan, tietämättä, mitä minä odotin. Lopulta minä
kysyin:
"Ja Hanna, missä hän on?"
"Se on totta, hänet pitää hakea kotiin. Hän on Etelätalossa, missä
nuorilla on tanssit juhannustangon ympärillä, jonka ovat koristaneet
tuoreilla lehdillä ja kukilla. Liina saa juosta häntä hakemaan."
"Olisi synti häiritä hänen huviaan", arvelin minä. "Emmekö me sen
sijaan voisi mennä sinne katsomaan tanssia?"
Siihen ei ollut mitään estettä.
Menimme pellonaidan yli ja vasikkaha'an läpi, ja sitte kuulimme jo
viulun äänen Etelätalosta Siellä oli komea juhannussalko ja oikein
laudoista tehty tanssilava, ja polkka, joka juuri siihen aikaan
salongeista oli levinnyt talonpoikaistaloihin, oli täydessä menossa.
Kauaa ei minun tarvinnut pyörivien parien joukosta etsiä, ennenkuin
huomasin Hannan. Pitkänä ja vaaleanverevänä, solakkana mutta
voimakkaana, tanssi hän luontoperäisellä suloudella, vaalean tukan
peittämä kaunis pää reippaasti pystyssä. Hän oli lämmin ja punainen,
mutta suuret, siniset silmät olivat tyynet, ja hänen tanssinsa oli,
huolimatta hänen kahdestakymmenestä kahdesta ikävuodestaan, vielä
ilmeisesti lapsen, joka tanssii vain tanssin itsensä takia.
Kun polkka oli loppu, tahtoi isä huutaa hänet luoksemme, mutta minä
kielsin ja vein hänet mukanani paremmin puiden taakse. Tahdoin nähdä,
kuinka tuo kaunis, komea tyttö käyttäytyi muun nuoren väen joukossa,
tietämättä meidän läsnäolostamme.
Minkätähden tulin minä niin iloiseksi kun hän tanssin loputtua aina
meni vanhempien naisten luo, jotka olivat lystiä katselemassa, tai otti
jotakin muuta nuorta tyttöä vyötäisistä ja käveli edestakaisin joen
rannalla? Minkätähden minä hymyilin, kun isä pahoitellen kuiskasi:
"Nuoret arvelevat, että Hanna on niin ylpeä ja tahtoo liian paljon olla
itsekseen!"
Sitte vingahti viulu taas ja alkoi soittaa valssia, jonka minä hyvin
tunsin noista reippaista sävelistä.
Tanssitilaukset edeltäpäin olivat vielä silloin ja paljon myöhemminkin
tuntematon tapa talonpoikaiskodeissa ja leikkihuveissa. Se tyttö,
jolla ei heti ollut jonkun pojan käsivarsi uumillaan, hän varmasti oli
"vapaa".
Senvuoksi juoksin minä esiin, laskin käsivarteni hänen vyötäisilleen ja
kuiskasin:
"Saanko luvan, Hanna?"
Hän säpsähti ja kävi hohtavan punaseksi, mutta heti hän tunsi minut; ja
niin me lähdimme tanssiin.
Siellä oli sekä ylioppilaita että inspehtoreja ja yksi nimismiehen
kirjuri ennastaan, niin että "kaupunkiherran" osanotto tanssiin ei
herättänyt mitään erityistä huomiota, varsinkin kun minun tanssitaitoni
täällä oli täydellisesti paikallaan.
Me tanssimme monta tanssia yhdessä, ja kuta hämärämmäksi kesäilta
tuli, sitä selvemmäksi tuli minulle, kenen se vaaleanverinen pää
oli, joka nuoruudenmuistojen vahvoilla voimilla oli sysännyt syrjään
säihkyvät silmät ja tummat kiharat. Kuinka hyvin hän muistikaan minut
ja joka sanan, minkä olimme puhuneet käydessäni täällä pääsiäisaikaan
kuusi vuotta sitte! Hänessä ei nuoruudenystävän kuva nähtävästi ollut
vaalennut niin paljon kuin minussa.
Lautamies väsyi nyt katselemaan ja lähti kotiin. Me olimme siis kahden
kesken kotimatkalla. Kesäyö oli leuto, taivas kirkas, kauempana kohisi
joki koskesta alas, ja kuivuvan heinän tuoksu nousi niityltä. Me
kävelimme aivan lähekkäin.
"Muistatko kuinka sinä aina kuivasit minun takkini ja lämmitit minulle
maitoa talvi-iltoina, kun tulimme teille, kauppa-Lassi ja minä?"
"Muistan, Nils."
"Muistatko kun sinä olit pieni ja minä nostin sinut Pollen selkään ja
talutin aina myllylle asti?"
Hän muisti kaikki.
"Muistatko, kuinka me kävelimme täällä harjulla silloin pääsiäisenä
viimeksi täällä käydessäni?"
"Muistan, Nils,... mutta siitä on jo niin hirmusen pitkä aika..."
Ääni vapisi kuten tukehdutetusta nyyhkytyksestä, ja kun minä katsahdin
häneen, olivat hänen poskensa valkoset kuin paidan kaulus hänen
pikkuleukansa alla.
Riemuun puhkesi nuori, lämmin rintani! Kuusi pitkää vuotta oli minulla
ollut mitä kallisarvoisin aarre, vaikken ollut ymmärtänyt avata lukkoa,
jonka taakse se oli kätketty.
"Mutta nyt olen minä täällä! Nyt olen minä täällä, oma rakas pikku
tyttöni!" kuiskasin minä hänen korvaansa, ja koska suuni kerran
oli niillä seuduin, painoin ensimäisen suutelon hänen vapisevalle
pikkusuulleen ja suljin hänet syliini.
Sitten istuimme me kauan hiljaa tien vieressä kivellä, lujaan toisiamme
vastaan painautuneina.
"Luuletko että olisi hyvin vaikeata oikein pian jättää isäsi ja äitisi
ja rakas lapsuudenkotisi?"
"Sitä en minä tiedä, Nils."
"Mutta omaksi pikku vaimokseni sinä tahdot tulla ja seurata minua ja
rakastaa minua?"
"Kyllä, Jumala sinua siunatkoon, Nils, _sen_ minä tahdon tehdä."
Ja sillä tavalla se kävi, että minä, joka olin ollut niin ylpeä
itsenäisyydestäni, pysyin itsenäisenä ainoastaan muutaman, nopeasti
kuluvan vuoden, sitten tullakseni hänen omakseen, kokonaan
antautuakseni hänelle, joka rakkautensa auringonpaisteella on tehnyt
koko elämäni valoisaksi, ja saanut minut siihen lujaan vakaumukseen,
että jos mikään sananlasku puhuu totta, niin varmasti se, joka sanoo,
että samanlaisilta lapsilta luonnistuu leikki parhaiten.