Eteenpäin ja ylöspäin.
Meillä ei ollut mitään odottamisen syytä. Leena muori oli alkanut
valmistaa myötäjäisiä samaan aikaan kuin Hanna alkoi oppia tuntemaan
kirjaimet, ja kolmannenkin tyttären liinavaatekaappi oli jo puolillaan.
"Koreata ja hienoa, Hollannin palttinaa ja lakanoita, joita voi
vetää vaikka sormuksen läpi, saatte te itse hankkia itsellenne, jos
sellaisia tahdotte. Tämä on sellaista, jonka tiedän kestävän, sillä
olen itse kehrännyt suurimman osan", sanoi hän oikeutetulla ylpeydellä
näyttäessään meille kaikkea, mitä hän Hannallensa oli koonnut.
Häät pidettiin syyskuussa ja muisto niistä on kaikin puolin suloinen,
paitsi että veljeni Johannes, joka samoinkuin molemmat sisarenikin oli
häissä, liian usein kävi vierailulla juomatavarapöydässä, niin että
hänen piti mennä nukkumaan muutama tunti aikasemmin kuin meidän muiden.
Mutta vielä syvemmälle kuin kaunis, maalainen hääjuhla sievässä
Peltoniemessä, on kotimatka, häämatka, painunut muistooni.
Nyt täytyy hienomman väen tehdä häämatkansa ulkomaille Reinille,
Välimerelle ja Sweitsiin; ja hotellit kätkevät, rautatievaunut
kulettavat mukanaan ympäri maata pyhiä, suloisia muistoja. Siihen
aikaan tyytyivät monet, joilla oli, ja jotka itse olivat paljo
enemmän kuin Hanna ja minä, matkustamaan morsiamen kodista suoraan
uuteen kotiin. Neljätuhatta kruunua olen jo saanut maksaa Albertini
häämatkasta hänen sydänkäpynsä kanssa, mutta en luule heillä olleen
yhtään sen hauskempaa kuin äidillä ja minulla kun me suoraan ajoimme
Peltoniemestä kotiin kaupunkiin omilla hevosilla ja oma, Leena muorin
laittama eväsvakka mukana, emmekä kuluttaneet koko matkalla enempää
kuin 37 äyriä kolmesta puolikkaasta olutta, mitkä kyytipoika toi
Kanervapellon kestikievarista.
Tunsin joka tuvan tien vieressä, joka käänteen tiellä. Tässä kohdin
olin minä, pienenä raukkana, sinipunertavana vilusta värjötellyt
rihkamakuormalla, kääriytynyt Pollen loimeen ja etsinyt tuulensuojaa
kauppa-Lassin leveän selän takaa. Tässä olin minä, herrana omilla
tavaravaunuillani, ylpeänä sudennahkaturkissa ajanut, ja tässä ajoin
minä nyt omissa äskenmaalatuissa vankkureissamme oma Hannani vierelläni
ja katselin hänen sinisiin silmiinsä, niin että olin unohtaa sekä
ohjakset että tien.
Olimme lähteneet Peltoniemestä heti aamiaisen jälkeen kolmantena
hääpäivänä. Ilma oli jumalaisen kaunis, ja kellastunut koivunlehti
loisti kuin kulta syyskuunauringossa. Ptruu! Tässä oli vanha
levähdyspaikkani. "Joutuin, Pekka, avaamaan jalkapeite rouvalle!"
Joka kerta kun minä sanoin "rouva", punastui Hanna; oliko se senvuoksi,
että naimisissa olo hänestä tuntui oudolta, vai senkö vuoksi, että hän
oli talonpoikaistyttö ja piti rouva nimeä liian hienona, en ole koskaan
häneltä kysynyt.
Me kävelimme alas järven rannalle, otimme vaunutyynyn pöydäksi ja
soimme ensimäisen ateriamme kahden kesken. Aurinko paistoi ja linnut
lauloivat. Vesi oli kirkasta ja läpinäkyvää, ja sillä oli tuo kevyt
eloisuus, jonka se saa syksyisin, kun yöt kylmenevät ja tuuli toisinaan
on ankaraa. Aalto aallon jälkeen vieri jalkojemme ohi, kimaltaen
auringon säteissä. En voi koskaan uskoa, että Välimeren rannalla olisi
kauniimpaa.
Se oli ihana juhlapäivällinen, ja kuinka kärkkäästi minä sitte, maaten
selälläni puolukanvarsien keskellä, katseillani seurasin Hannan
pehmeitä miellyttäviä liikkeitä, kun hän korjasi ruokatarpeet takaisin
eväsvakkaan! Sitte piti minun auttaa häntä, meidän sormemme koskettivat
toisiaan, lensi kuin sähkökipinöitä kädestä käteen, ja sitte me
suutelimme.
Kaksi kertaa täytyi Pekan huomauttaa että "hevonen jo aikoja sitte oli
syönyt viimeisenkin kaurajyvän", ennenkuin maltimme lähteä liikkeelle.
Mutta kun sitte saavuimme tähän pikku kaupunkiimme, jossa silloin
oli vain neljätuhatta asukasta, öljylyhdyt toisella syrjällä katua
eikä katukäytäviä ollenkaan, hämmästyi Hanna niin sen suuruudesta ja
komeudesta ja mahtavuudesta, että hän painautui lujaan minua vastaan ja
sanoi:
"Hirmuista Nils, kuinka täällä on suurta ja hienoa ja ylhäistä! Minä
niin pelkään, Nils. Täällä et saa koskaan, koskaan poistua luotani".
Komeasti ajaa rämistelimme me Suuren torin yli, käännyimme alas
Rantakadulle ja taloon, missä minun puotini oli. Meidän kolme pientä
huonettamme toisessa kerroksessa tulivat tyhjiksi vasta ensimäinen
päivä lokakuuta; siihen asti piti meidän asua konttorissa puodin takana
ja minun pienessä makuuhuoneessani sen vieressä. Sänky oli sivulta
vedettävä kahden maattava, ja minä olin ostanut uuden 15 riikintalaria
maksavan peilin — siinä kaikki.
Minä lukitsin porstuan oven hyvin, lähetin pois vanhan siivoojattareni,
joka oli ottanut meidät vastaan, sytytin lampun ja menin puodista
hakemaan portviiniä ja paraita smyrnanviikunoita; ja kun minä silloin
vielä en ollut se puhuja, mikä minusta myöhemmin on kehittynyt, sanoin
minä vaan: "Jumala siunatkoon sinua, rakas pikku vaimoni!"
* * * * *
Nyt oli minulla onnellinen koti ja turvattu toimeentulo, ja olisin
voinut olla täysin tyytyväinen, jollei ihminen olisi niin luotu, että
hän aina tavottelee sitä, mitä hänellä ei ole.
Valtuusmiesvaalissa kunnianhimon paholainen ensi kerran toden teolla
meni minuun. Kouluneuvostossa minä olin jo ennen. Mutta Vestergren,
rautakauppias kadun toisella puolen, hän oli valtuusmies, ja räätäli
Lundell, jolla ei ollut enempää kuin kaksi kisälliä verstaassaan, hän
oli valtuusmies, ja minä en voinut silloin ymmärtää enkä ymmärrä vielä
tänäänkään, että he juuri olivat sen viisaampia kuin minäkään.
Minä melkein häpeän siitä puhua, mutta minä, jota ei hammassärky, eikä
reumatismi eikä huono omatunto estänyt nukkumasta, minä aloin maata
valveilla öisin ja tuumia kuinka minä pääsisin mukaan kaupungin asioita
hoitamaan.
"Sinä olet varmaankin kipeä, Nils?" arveli Hanna, joka heräsi minun
kääntelemisestäni ja vääntelemisestäni.
"En suinkaan! Minä nukun, minä nukun, rakkaani", vastasin minä.
Nyt ei ole niin vaikeata sille, joka tahtoo päästä mukaan politiikkaan,
sillä nyt on sekä raittius ja vapaakirkollisuus ja todellinen
vapaamielisyys y.m. harrastettavana; mutta siihen aikaan ei meillä
ollut raittiutta eikä muutakaan vapaamielisyyttä tässä maassa. Kypsän
harkinnan jälkeen päätin minä senvuoksi astua säästäväisyyden tietä
kuolemattomuuteen. Ei niin ymmärtäen että minä omasta puolestani olisin
tullut säästäväisemmäksi. Päinvastoin, minä lahjottelin oikealle ja
vasemmalle enkä sanonut koskaan ketään vastaan, ja ne, joilla oli
suuri äänimäärä, saivat puodissani tinkiä niin paljon kuin kehtasivat.
Ja minä pyysin Hannaa aina ostamaan taloudessamme tarvittavan lihan
teurastaja Karlssonilta Eteläkadulla eikä niin tarkoin välittämään
hinnasta, sillä Karlsson oli mahtava mies siinä osassa kaupunkia ja
kansa seurasi hänen neuvojaan.
Ei, säästäväisyyttä yleisissä asioissa, kaupungin varojen hoidossa
täytyi minun harrastaa, tehdäkseni itseni edullisesti huomatuksi.
Tähän nähden panin minä kouluneuvostossa vastalauseeni ison koulusalin
uudestaan maalaamista vastaan 57 kruunun kustannuksella, ja kun asia
tuli esille kirkonkokouksessa, avasin minä suuni, puhuin ja sanoin:
"Herra puheenjohtaja, hyvät herrat!
"Kouluneuvostossa olen rohjennut vastustaa tätä kallista ja
tarpeetonta korjausta, koska mielestäni kerrankin täytyy panna raja
yleisten varojen tuhlaamiselle tässä kaupungissa. ('Hyvä!') Niin,
minä sanon tuhlaamiselle, hyvät herrat, ja uskallan, tätä ankaraa
sanaa motiveeratakseni muistuttaa noista uusista poliisilakeista,
jotka maksoivat 7 kruunua kappale, uudesta muuriaidasta hautuumaan
ympäri, vainajien lepokammion, kuten runoilija niin kauniisti sanoo,
toripumpun liian komeaksi laittamisesta ja siitä, että annettiin
kaupungin hienoimman väritaiteilijan maalata puiston penkit parhaalla
öljyvärillä, vaikka vaivais-Kallen vetämä yksinkertainen pohjamaali
olisi ollut aivan tarpeeksi. ('Vallan totta!')
"Minä rakastan kansan lapsia, hyvät herrat, minä tahdon että he saavat
valistusta, eivätkä istu tyhjin vatsoin koulussa. Jos Herra suo minun
omien lasteni elää koulu-ikään, niin saavat he alku-opetuksensa
kansakoulussamme ja tulevat istumaan vierekkäin noiden rakkaiden
pienokaisten kanssa meidän köyhimmistä kodeistamme. (Pitkää, hyväksyvää
muminaa ovensuusta, työväen joukosta.)
"Mutta onko oikein kouluhuoneen ylellisen sisustuksen kautta,
koreilla väreillä, jotka maksavat yli puolen sataa kruunua, vetää
lasten helposti liikkuvainen mieli pois tarpeellisesta opetuksen
tarkkaamisesta? Onko oikein tehdä koulu niin paljon kauniimmaksi kuin
nuo köyhät kodit, joista useimmat koululapset ovat, että pienokaiset
ehkä eivät tule viihtymään kodeissaan, vaan alkavat halveksia noita
köyhiä, mutta rehellisiä ja kunnioitettavia ihmisiä, jotka ovat heille
elämän antaneet?
"Sali on siihen aikaan kun koulutalo oli yksityisomaisuutta, ollut
rikkaan ja arvossa pidetyn miehen ruokasali. Minun mielestäni on se
vieläkin hyvin kaunis. 'Mutta värit ovat kuluneet", sanotaan. Minä
vastaan tähän toivomuksella: Älköön vaan niitä opetuksia ja totuuksia,
joita tässä huoneessa taitavat ja innokkaat opettajat istuttavat
hentoihin sydämiin, kuluttako pois elämä, jossa kyllä on liiaksikin
ylellisyyttä ja komeutta, ilman että sitä täytyy kansakoulussa
opettaa!' ('Hyvä! Hyvä!')
"Kouluneuvoston ja kirkkoherran ehdotus kumottiin, minun vastalauseeni
hyväksyttiin, ja koulusali sai olla haalistuneena ja rumana vielä
kahdeksan vuotta, kunnes minä kerran syntymäpäivänäni omalla
kustannuksellani kahdenkertaisesta summasta annoin laittaa sen
siistiksi, jonka vuoksi minusta sanomalehdessä mainittiin otsakkeella:
'Valistuksen etuvartija, ystävä ja edistäjä.'
"Mutta kun minä sinä iltana menin kokouksesta kotiin, ja hämärässä
kadulla kuulin 'kansan mielipiteen' esiintymisestäni, nautin minä ensi
kerran kansan suosion ja kunnianhimon riemua.
"Patruuna Jönsson on säästäväisyyden ystävä ja kansan mies", sanoivat
eteläkaupunkilaiset.
"Kuka p—e olisi voinut luulla Jönssonin voivan noin terävästi puhua",
kuulin erään ammattitoverini rappusiltaan sanovan toiselle.
Oo, kuinka minä nautin!
"Hän puhui, hitto vieköön, hyvin. Jönssonilla on kykyä. Selvästi
ja suorasti, ja tarvitsipa kyllä panna joku raja tuolle hurjalle
tuhlaamiselle. Oletko kuullut, että valtuusmiehet nyt taas tahtovat
rakentaa pesuhuoneen alas järven rannalle, jottei piikojen tarvitse
kastella varpaitaan?" sanoi karvari Nilsson räätäli Stenlundille.
Minä suoristin vartaloni ja kuljin reippain askelin.
"Mikä tuon siivon ihmisen päähän nyt menikään? Pahempaa hölynpölyä en
ole elämässäni kuullut!"
Se oli vanha kirkkoherra, joka lausui näin raatimies Strömille. Mutta
se ei minua alakuloiseksi tehnyt! Voitetun katkeruutta ja kateutta
tietysti!
Heti senjälkeen tuli suuri eduskuntalaitoksen muutos vuonna 1865.
Jo kauan edeltäpäin olimme me, Pettersson ja kumpp., Fernlund &
Poika, minä ja muutamat muut päättäneet toimeenpanna ilotulituksen
sähkösanoman tuodessa tiedon että i!e Geerin ehdotus oli läpäissyt.
Ettäkö sitä silloin osasi arvata, että se oli niin kauhean huonosti
kirjoitettu ja niin monella tavalla tulkittava ja että siitä tuli niin
paljon päänvaivaa maaherroille ja muille suurille herroille.
Sähkösanoma tuli, ehdotus oli voittanut. Hurraa!
"Lempoko teitä riivaa panemaan kynttilöitä ikkuniinne tuon roskan
takia!" sanoi raatimies Ström. "Hyväkin aihe kai teille porvareille
juhlia sen johdosta, että porvaristo on tehnyt valtiollisen itsemurhan,
vai mitä?"
Silloin rupesi Pettersson ja Kumpp. arvelemaan, raapi tukkaansa ja
kuiskasi:
"Kuulehan Jönsson, mitähän se oikeastaan _sisälsi_ tuo ehdotus, joka
nyt on voittanut."
"Huoli sinä tuon virkaherran tyhmyyksistä, vaan, sytytä kynttilät
palamaan sekä asunnossasi että puodissa", vastasin minä.
Kun juoksin ylös asuntooni, tuli Hanna punakkana ja lämpöisenä vastaani
ja sanoi:
"Olen pannut kaikki kynttilänjalat kuntoon kuten pyysit, mutta niitä
ei pitkälle riittänyt, niin että minä olen asettanut kynttilöitä
pulloihinkin ja verhonnut pullot kukkaruukkupaperilla."
Suutelin kekseliästä eukkoani ja me riensimme sytyttämään kynttilät
ikkunoissa. Yhdessä ikkunasta puuttui kuitenkin vielä kynttilöitä.
Pian kaksi puolentuopin pulloa lisää! Mutta kukkapaperi oli lopussa.
Päättäväisyydellä, joka ratkaisevissa silmänräpäyksissä on suurille
miehille ominaista, tempasin minä silloin kalvosimet käsistäni ja panin
ne pullojen ympärille ikkunalaudalle. Se näytti vallan somalta.
Pienessä vierashuoneessamme seisoi Hanna miettiväisenä.
"Tämä tulee maksamaan yli kolme riikintalaria, Nils!"
"Niin kyllä Hannaseni, mutta se on isänmaan hyväksi. Isänmaa on
pelastettu, näetkös."
"Mistä niin?" kysyi Hanna, mutta minulla ei ollut aikaa hänelle
selittää; kiirehdin kadulle.
Siellä sanoivat kaikki, että minä, Nils Jönsson, olin toimittanut
kaikkein kauneimman ilotulituksen ja olin kansan mies, mutta
että vanhan parooni Drakenpamp'in ja raatimies Strömin
mielenosoituksellisesti pimeät ikkunarivit oli kahleista vapautettu
kansanjoukko lyönyt rikki.
Mutta valtuusmiesvaali läheni, eikä voi koskaan olla täysin varma
tehneensä kylliksi kuolemattomuutensa hyväksi. Minä lähetin senvuoksi
kaupungin lehteen seuraavan kunnallispoliittisen, jyrkästi nimettömän
palasen:
_Mikä on tarkotus?_
Kaupungin tilien tarkastajain joukossa huomataan myöskin
rahatoimikamarin varapuheenjohtajan langon veli. Mahtaako hän kyetä
tarpeellisella huolellisuudella ja puolueettomuudella tarkastamaan
rahatoimikamarin laskuja? Onko meidän kaupunkiimme tarkotus perustaa
sellainen perhehallitus, että kaikki valta pannaan yhden perheen
käsiin? Ovatko julkiset luottamustoimet tässä yhteiskunnassa muutamien
sukujen etuoikeutena? Mikä on tarkotus? Nls J—ss—n.
"Minä onnittelen sinua. Se oli saakelin terävä ja hyvin kirjotettu
artikkeli", sanoi Pettersson & K:ni, kun tapasimme toisemme
kaupungintalolla samana päivänä kun lehti oli ilmestynyt.
"Mikä artikkeli?" sanoin minä, vallan hämmästyneenä.
"Etkö luule meidän käsittävän, ettei 'Nls J—ss—n' ole kukaan muu kuin
sinä!" sanoivat he kaikki.
Sehän oli oikea arvoitus, kuinka he olivat sen saaneet selville!
Kaikkialla sanottiin, että olin terävä mies, mutta en olisi ehkä
sentään vielä tullut valtuusmieheksi, joll'ei rautakauppias
Westergrenin rouva olisi asettanut pyykinpesua samaksi päiväksi kuin
kultaseppä Vallgrenin rouva. Piiat törmäsivät yhteen pesuhuoneella,
ja Vallgren suuttui niin, että houkutteli kaikki veljet "Auringon
ystävissä", missä hän oli seremoniamestari, pettämään rautakauppias
Westergrenin vaalissa.
Vaalipäivän iltapuolella kävelen minä raatihuoneenpuistossa enkä
ole mistään tietävinäni. Niin tulevat Pettersson ja Ström vastaan,
irvistävät ja sanovat:
"Saan luvan onnitella!"
"Minkä hiton tähden?"
"Sinä olet valtuusmies 2,514 äänellä. Westergren hävisi 2,312:lla."
"Sepäs oli täydellinen yllätys! Merkillistä, ettei anneta ihmisten olla
rauhassa!" sanoin minä suutuksissani ja menin kotiin Hannan luo.
On suloista valtiomiehelle kotona saada paljastaa tunteet, joita hänen
ulkona visusti pitää peitellä.
Hanna näki heti, että olin hyvin iloinen ja tuli heti vastaani
ystävällisesti osaa ottaen kuten aina elämäni tärkeissä tapauksissa.
"Eivätkö ehkä sillit noissa K.K.-tynnyreissä olleetkaan niin huonoja
kuin luulit?" sanoi hän.
Minä kiersin käsivarteni hänen vartalonsa ympäri ja minun ääneni vapisi
liikutuksesta:
"Paljon parempaa, Hanna. Minusta on tullut valtuusmies!"
Hän lapsellisuudessaan ei nähtävästi heti käsittänyt tämän tosiasian
täyttä merkitystä; mutta hän näki, että olin iloinen, ja senvuoksi tuli
hänkin iloiseksi, nojautui lempeästi rintaani vastaan ja sanoi:
"Kuinka suuri palkka on valtuusmiehellä, Nils?"
"Hm... ei juuri mitään aineellista etua, rakkaani; mutta tietoisuus
siitä että hyödyttää yhteiskuntaa ja sen asukkaita eläessään, ja että
kuollessaan saa ystävällisen muistopuheen lehteen ja lipun puolitankoon
raatihuoneella."
Nyt olin minä tyytyväinen ja hyvilläni pitemmän aikaa. Liike kävi
hyvin, ja kotona kukoistivat onni ja ilo. Lapset tulivat toinen
toisensa jälkeen, tuottivat meille suurta iloa ja kehittyivät
luonnonmukaisesti. Kesäisin olimme toisinaan pari viikkoa
Peltoniemessä. Eihän murheitakaan koskaan kokonaan puutu. Leena muori
erosi täältä meidän naimisemme neljäntenä vuotena, ja lapsemme olivat
toisinaan sairaanlaisia, mutta yhtään emme ole menettäneet, vaikka
meillä niitä on seitsemän.
Kaupungin valtuustossa minä suoriuduin hyvin ja sain joka tammikuun
kokouksessa neljä tai viisi ääntä varapuheenjohtajaksi. Ja sen minä
aivan vilpittömästi sanon, etten ollenkaan ajatellut mitään poliittista
kehitystä tai uusia kunniapaikkoja, kun eräänä iltana talvimarkkinain
aikana tapasin konsuli Landelinin Göteborgista.
Hän oli hauska mies, täynnä kaskuja ja sukkeluuksia, ja me ja
Pettersson ja Ström olimme yhtä mittaa yhdessä pari kolme päivää. Kun
me sitte eräänä iltana istuimme Landelinin huoneessa, sanoi Landelin
äkkiä minulle:
"Sinua, Jönsson, joka olet sekä varma että hieno mies, ei tosiaankaan
enää pitäisi kutsua 'patruunaksi', kuten mitä tahansa kalakauppiasta."
"Tsjaa", sanoin minä, "mitäpä sille tekee?"
"Enpä luulisi mahdottomaksi tehdä sinusta Perun varakonsulia tässä
kaupungissa", sanoi Landelin.
Minä vaan nauroin, mutta kuinka olikaan, oli tuo asia mielessäni
koko yön, ja minä tulin yhä enemmän ja enemmän tyytymättömäksi
patruuna-arvonimeen, joka vielä muutamia vuosia takaperin niin suuresti
oli sydäntäni riemastuttanut.
Oikeastaan ei minusta senvuoksi pidä ajatella pahaa. Tyytymättömyys,
halu kehitykseen, johonkin parempaan, onhan se, kun asiaa paremmin
ajattelee, kaikkien keksintöjen, kaikkien parannusten äiti; jos
koko ihmiskunta olisi tyytynyt kyytirattaisiin, ei meillä nyt olisi
mitään pikajunia, jos esi-isämme tykkänään olisivat olleet osaansa
tyytyväisiä, niin asuisimme me vielä tänä päivänä puissa, kukin
oksallaan, häntä puun ympäri kierrettynä. Tyytymättömyys siis on kaiken
edistyksen alku, ja tyytymättömyyteni patruunaniineen oli syynä, että
veli Landelin seuraavana päivänä kutsuttiin hienolle aamiaiselle
luokseni.
Sauternea juodessa kilistin minä Landelinin kanssa ja sanoin:
"Tuo, mitä sinä puhuit Perun varakonsulaatista täällä Nålköpingissä oli
kai leikkiä vain? Ha, ha, haa!"
Hän pyyhkäsi nopeasti suupielensä, laski servietin polvelleen, katsoi
minua vakavasti, ystävällisesti ja tutkivasti ja sanoi:
"Ei suinkaan; minä luulen aivan varmaan voivani sen toimittaa, jos
haluat; itse olen minä kenraalikonsuli."
"Onko se... onko se hyvinkin kallista?"
"Ei maksa äyriäkään, veliseni. Ethän toki luule, että Perun arvoisa
hallitus myisi arvonimiä!"
"Mutta minähän en osaa mitään vieraita kieliä."
"Viis siitä! Tänne Nålköpingiin on luullakseni minkään p--een perulaisen
laivan mahdoton purjehtia. Sinulla ei ole muuta tekemistä kuin
hankkia itsellesi lippu, jonka minä muuten voin lähettää sinulle
jälkivaatimuksella, hissata se ylös presidentin, itsesi ja rouvasi
syntymäpäivinä, sekä hankkia itsellesi virkapuku, jos tahdot."
No kuinka me juttelimmekaan ja laskimme leikkiä tuosta niin neljän
kuukauden kuluttua toden teolla olin Perun varakonsuli täällä
Nålköpingissä, ja olen vielä tänäänkin. Mutta niin aivan ilmaiseksi
en tuota arvonimeä sentään saanut, sillä enhän minä voinut kieltäytyä
hyväksymästä Landelinille erästä kymmenentuhannen soikeata paperia, ja
seuraavana vuonna putosi hän alas omilta jaloiltaan, ja liian ruman
konkurssipesän hän jätti jälkeensä, ollakseen niin arvossapidetyn maan
ja vielä sellaisen kultamaan edustaja.
Varsinaisessa virantoimituksessa konsulina en voi sanoa koskaan
olleeni. Mutta kerran Hannan syntymäpäivänä, kun olimme vetäneet
ylös lipun, tuli eräs italialainen posetiivin soittaja apinoineen ja
mongersi niin paljon siansaksaansa, että minä lopulta ymmärsin hänen
tarkottavan, että koska minä olin ulkomaiden ainoa edustaja tässä
kaupungissa, tahtoi hän apua minulta, jos kohta minä olinkin perulainen
enkä ollenkaan italialainen varakonsuli, minkä minä lippuun viitaten
koetin selittää.
Hän vaan mongersi mongerrustaan. No, oli Hannani kunniapäivä ja olimme
saaneet hyvän päivällisen; minua hänen ilmeisesti kurja tilansa
liikutti, ja minä annoin hänelle valtakunnanpankin viitosen lohduttaen
häntä muutamin sanoin, melkein hänen omalla kielellään:
"Maledetto, poveretto! Kas tässä viis krunetto."