Kauppa-Lassi ja minä.
Minun täytyy esittää teille uudet ystäväni, isäntäni ja toverini,
kauppa-Lassi ja Polle. Vielä näin monen vuoden perästä voin nähdä
heidät edessäni, milloin tahdon, esim. sellaisina kun he olivat
kolmisin kiivetessämme jotakin vastamäkeä ylöspäin. Kauppa-Lassi oli
nyt vanhoilla päivillään hieman köyryselkäinen, pari tuumaa keskimittaa
lyhyempi, mutta lujatekoinen ja tukeva varreltaan. Tasaisen lihavaa
ruumista peitti huonosti istuva, karkeasta harmaasta verasta tehty
päällysnuttu, ja suuret jalat upposivat vielä paljo suurempiin
karkeisiin rasvanahkasaappaisiin, joiden varret ulottuivat hyvän matkaa
polvien yläpuolelle. Sai olla ainakin 25 astetta lämmintä varjossa,
ennenkuin Lassin päähän pisti matkalla heittää päällystakki pois, ja
kevyempiä jalkineita hän ei käyttänyt koskaan. Talvisin oli hänellä
sudennahkaturkit, karva ulospäin. Karkean takin kauluksen yli kohosivat
pyöreät, hyväntahtoisen ja hyvinvoivan näköiset kasvot, ja suuri pää,
jonka runsas, vaalea tukkapeite leikattiin vanhanaikaisella tavalla
tasaiseksi yltympäri, niin että tukan alareuna suuresti muistutti
olkikaton räystästä. Parta ja viikset olivat punaiset, hiukan harmaita
karvoja joukossa, ja nenä oli karkeatekoinen ja paksu. Mutta siniset
silmät, suuret, älyä ja hyvyyttä loistavat silmät loivat valonsa
yli kasvojen, yli koko ruumiinkin, kuten kesä-aurinko kultaa karua
maisemaa, ja kauvaa ei ollut kauppa-Lassin kanssa puhunut ja kuunnellut
hänen pehmeätä ja ystävällistä ääntänsä, ennenkuin jo piti hänestä.
Hän voi olla iloinenkin iloisten joukossa, laskea leikkiä ja jutella,
kaikella varovaisuudella ottaa lasin silloin tällöin; mutta minä,
joka paremmin tunsin hänet, tiesin kuitenkin hyvin, että jokin painoi
hänen mieltänsä, jokin, joka ei koskaan kokonaan väistynyt, ja kyllä
hän tätä jotakin, ei vaan kauppa-asioitansa, tuumiskeli, kun hän
väliin hiljaa ja liikkumatta istui tuntikausia kuormalla, imeskellen
piippunysäänsä ja katsella tuijottaen eteensä, mäkiä ja metsiä, peltoja
ja järvenrantoja, näkemättä kuitenkaan kaikesta juuri mitään.
Paljo hänestä pidettiin joka paikassa minne vaan tulimme hänen
parikymmentä neliöpenikulmaa käsittävällä liike-alallaan. Etenkin
oli hän naisväen suosikki. Kun hänen mehevä "Hyvää päivää!"
kuultiin pihalla, seisahtui rukki, ja navettapiika kääntyi takasin
navetantieltä, ja pikkutytöt nauroivat ja koputtelivat puukenkiään
porstuassa ja pistivät kaikki sormet suuhun ja katselivat pörröisen
tukan alta kauppa-Lassia noiden "karamöllien" suloisessa esimaussa,
joilla kauppa-Lassi aina kestitsi tuvan pikkuväkeä. Ennenkuin isäntä
itse ehti heittää kirveen kädestään ja marssia puuliiteristä sisään ja
sanoa: "Katsohan vaan, Andersson ulkona matkoilla! Tervetuloa meidän
taloon!" olivat sekä kahvipannu että vohvelirauta tulella.
Sellaisissa kelpopaikoissa kului hyvä aika, ennenkuin Lassi alkoi puhua
kaupoista. Ensin täytyi hänen tietää, kuinka vanhaemäntä jaksoi, ja
oliko lehmä, joka hänen viimeksi täällä käydessään oli saanut perunan
kurkkuunsa, jo parantunut, ja kuinka hevoskaupat olivat luonnistaneet.
Sitten hän hetken oltuaan vaiti saattoi sanoa:
"Näeppäs vaan, kuinka teidän Liinasta on tullut suuri ja korea tyttö.
Hän kai menee rippikouluun nyt keväällä, arvaan ma?"
"Niin pitäisi mennä. Tuo kauppa-Lassihan nyt vasta on merkillinen, kun
noin välittää meidän kakaroistamme!" hymyili emäntä.
"Hamekankaan ja valkosen esiliinan ja virsikirjan ja batistinenäliinan
tietysti olette jo hänelle hankkineet."
"Emme olekaan, emmepä niinkään. Täällä on kyllä käynyt kaupustelijoita,
jotka ovat tarjonneet sekä paramatta- että indiaanakangasta ja
pääliinoja uskomattoman halvasta; mutta minä olen aina sanonut:
'Odotetaan kunnes kauppa-Lassi tulee, sillä häneltä me ostimme tytön
kastepuvun ja häneltä ostettiin myötäjäiset, kun vanhin tytär meni
naimisiin'."
Saadessaan sellaisia todistuksia siitä, kuinka lujaan hän oli juurtunut
kansan suosioon, loistivat kauppa-Lassin pyöreät kasvot, hän puristi
lujasti emännän kättä ja sanoi:
"Kiitoksia teille, Kaisa muori! Minä en teitä tässä kaupassa tule
pettämään. Tuo sisään laatikko, jossa on mustat kankaat, Nisse, niin
saamme nähdä!"
Niin toin minä sisään sen laatikon ja jälkeenpäin vielä kaksi, kolme
lisää ja joskus, suuremmissa talonpoikaispaikoissa myimme sadankin
kruunun edestä, ja kun olin ollut mukana jonkun aikaa ja aloin
ymmärtää tavaroita ja hintoja, niin ymmärsin minä myöskin, ettei
Lassi ketään pettänyt, ei koskaan ottanut suurempaa hintaa siltä,
joka ei ollenkaan tavaroista mitään ymmärtänyt, kuin siltäkään, joka
valikoi ja tinki vallan kauheasti. Ja jos kauppahuonetta Jönsson
ja Poika tässä kaupungissa kiitetään rehellisyydestä ja ostajien
reilusta kohtelemisesta, niin on sillä vaan lausuttu kiitokset Lassin
liike-periaatteille.
Sellainen oli isäntäni. Ystäväni ja palvelustoverini Polle oli myöskin
lajinsa parhaita, sen saatte uskoa. Se oli keskikokoinen, voimakas,
tuttavuutemme alussa jo vanhemmalle puolelle ikäänsä päässyt,
tummanruskea pohjanmaan hevonen, joka mäkeä ylös ja mäkeä alas kulki
samanlaista tasaista menoa, hätiköimättä, mutta myöskään uupumatta,
vaikkapa perässä, tavaravaraston uudistuksen jälkeen voi ollakin
seitsemänkymmenen viiden leiviskän paino. Piiskaa ei meillä koskaan
ollut, ja harvoin näin minä hikistä karvaa Pollen lautasilla, ja
lihava ja pyöreä hän oli, mutta jos niin tarvittiin, voitiin valoisina
kesäöinä yhtä menoa kulkea kahdeksan tai yhdeksän tuntia pysähtymättä.
Vielä muistan ensimäisen syöttöpaikkamme. Olimme ajaneet pari
penikulmaa Pohjoistalosta, myyneet jotakin pikkutavaraa viidessä
tai kuudessa paikassa, saaneet kuulla, ettei mitään tarvittu
kymmenkunnassa, mutta emme olleet tavanneet yhtään niistä paikoista,
joissa Lassin oli tapana syöttää. Niin tulimme me kauniiseen
mäntymetsään lähellä kimaltelevaa järveä ja Lassi ohjasi vankkurit
tiepuoleen tuuhean männyn varjoon.
"Tässä me syömme päivällistä, Nisse!"
Vikkelänä kuin kala, haluten huomaavaisuudella ja avuliaisuudella
osottaa hyväntekijälleni kiitollisuuttani, päästin minä Pollen
aisoista, otin valjaat sen selästä, sidoin sen kiinni erääseen puuhun
ja annoin eteen Pohjoistalosta mukaan ottamiamme meheviä ruohoja.
Sitte söimme me itse. Minä, joka olin tottunut huonon ruuan huonoimpiin
paloihin ja ihmetteleviin katseihin, jotka terveen ruokahaluni
ilmauksia kadehtivat, minä sain nyt toisen suuren voileivän ja
läskipalasen toisensa perästä. Ja kauppa-Lassi hymyili nähdessään
kuinka ruoka minulle maistui.
"Syö vaan vatsasi täyteen, poikaseni, äläkä pelkää maitoputelia!"
kehotti hän minua.
Kun olimme lopettaneet, heittäytyi Lassi pitkäkseen sammaleille ja
nukahti, sill'aikaa kun minä kävin Pollea juottamassa järvellä. Oli
erinomaisen ihana päivä; minä olin niin iloinen, niin kiitollinen, niin
ravittu hyvällä ruu'alla, että se vuosikausia ahdistusta kärsineelle
pikku sydämelleni tuli liiaksi; minä kiersin käsivarteni Pollen
kaulaan ja purskahdin itkemään poski Pollen ruskeata turkkia vastaan;
nelijalkainen ystäväni suopeasti tuuppasi minua selkään, ihmetellen,
mikä pikku ihmislasta vaivasikaan.
Kun kauppa-Lassi heräsi, oli Polle jo aisoissa ja isäntäni oli vaan
astuttava kuormalle.
Ja niin sitä mentiin ulos avaraan maailmaan, talosta taloon,
seudusta seutuun, talonpoikaistaloihin, joissa uunit olivat
valkeiksi kalkitut ja kuihtuneita koivuja joka nurkassa Juhannuksen
muistoina, herrastaloihin, joissa sunnuntai-iltasin tanssittiin
tuvassa, ja nuori väki sai hyvät saaliit kauppa-Lassin päähuivi-
ja liivikangasvarastosta, ja hänen nuori apulaisensa sai toisinaan
pyörähtää itse patruunan tyttären kanssa, ja kyökissä hänelle annettiin
kahvia leivän kanssa.
Tuli syksy ja talvi. Sade pieksi kasvojamme, suojus piti huolellisemmin
kiinnittää tavaralaatikoiden yli, Polle laski päänsä päin tuulta,
luimisti korviansa ja kiirehti vauhtia. Lumimyrskyt kietoivat mäet
ja maat nietoksiin ja olimme vähällä tarttua kinoksiin, ennenkuin
saavuimme siihen taloon, minne Lassi edellisenä keväänä oli jättänyt
ajoneuvomme jalakset. Tuuli tunkeutui luitten ja ytimien läpi, ja pikku
käsiäni piti minun muutama minuutti lämmittää Pollen leveätä rintaa
vastaan, ennenkuin ne tulivat kyllin taipuviksi avaamaan valjaita ja
kuorman köysiä.
Mutta yhtä iloinen olin minä silti. Hyvät vaatteet kun oli yllä, vatsa
täynnä hyvää ruokaa ja isäntäni ystävälliset, hyväksyvät katseet
perässäni, minne ikänä meninkään, ei minusta mikään tuntunut vaikealta.
Ja sitte tuli taas tyyntä ja kirkasta, talviaurinko pani korkeat
kinokset tienvarrella kimaltelemaan, Polle korskui elämäniloaan ulos
härmäiseen luontoon ja suuri kulkusemme helisi iloisesti.
Kaupungeissa täydensimme varastoamme niillä tavaroilla, jotka
olivat vähissä tai loppuunmyydyt. Lassi myi sangen paljon ja oli
säännöllinen suorituksissaan, niin että kauppiaat olivat hänelle varsin
kohteliaita, kestitsivät meitä kaikin tavoin, taputtivat Lassia olalle
ja kutsuivat häntä "patruuna Anderssoniksi" ja "rakkaaksi ystäväksi".
Ja puotiapulaiset, "puukhollarit", kumarsivat syvään isännälleni,
ja antoivat minulle suuria pussillisia viikunoita ja rusinoita, kun
selvästi huomattiin, että Lassi piti minusta paljon ja kohteli minua
kuin omaa poikaansa.
Eräänä helisevänä helmikuun pakkaspäivänä kuljimme me Hallannin
autioilla kanervakankailla. Lumi narisi anturoiden alla, ja jääpuikkoja
riippui Pollen leuvasta ja Lassin punasenharmaasta parrasta. Minä
makasin kyyristyneenä isäntäni selän takana hevosloimi hartioillani...
Äkkiä Lassi säpsähti ja kiristi ohjaksia niin että Polle pysähtyi.
Minä katsahdin ylös, mutta en nähnyt mitään muuta kuin aution kankaan
ylt'ympäri ja tienvieressä kuljeksivan veitsenterottajan kelkkoineen ja
tahkoineen, ja pitkän, laihan, mustaverisen ryysyisen naisen, joka veti
kelkkaa nuorasta.
Mikä isäntääni vaivasi? Hän värisi kuin kuumeessa ja katseli tuijottaen
tuota vaivaista paria. Nainen katsahti Lassiin, hämmästyi ja kuiskasi
nopeasti muutaman sanan seuraajansa korvaan. Tämä nyökäytti päätään
ja jatkoi matkaansa eteenpäin, kun taas nainen tuli meidän luoksemme.
Lähemmäksi tullessaan näytti hän niin kamalalta ja kurjalta että
pelästyin. Hän väänsi suunsa vastenmieliseen irviin ja sanoi käheällä,
rämisevällä äänellä:
"Sinä ajat omalla hevosellasi sinä, ja sinulla on renki ja turkit.
Se on kaunista, se! Ja minä kuljen tässä ryysyisenä ja palelen, enkä
toisena iltana tiedä, missä toisena saan yösijan. Sinä voit hyvin ja
leukasi on paksu, mutta minulla ei toisinaan koko päivään ole palaa
suuhuni panna, kuuletko!"
Lassi kyyristyi kokoon, painoi päänsä alemmaksi ja sanoi melkein
kuiskaten:
"Kenen tahdosta tämä näin on, Leena?"
"Hoo, minunpa tietysti, jolla ei ollut järkeä pysyä luonasi kauempaa,
vaan joka juoksin tieheni tuon toisen roiston kanssa. Kukapa olisikaan
voinut uskoa, että sinä, senkin tyhmyri, menestyisit niin hyvin. Jospa
sen olisikin arvannut! Tuntuisipa somalta olla kauppiaanrouva, Lassi!"
"Mitä hyötyä on puhua olleesta ja menneestä?"
"Tarvitsetko sinä jotakin?" sanoi Lassi, ja äänestä kuului kuin olisi
hän ollut itkuun purskahtamaisillaan.
"Josko minä tarvitsen jotakin! Etkö sitä voi nähdä, sinä pässinpää!
Sano minulle mitä minä en tarvitse, Lassi!"
Lassi laski ohjat viereensä, otti vanttuut, kädestään ja veti esiin
lompakkonsa. Siitä hän otti viisi kymmenen kruunun seteliä ja antoi
hänelle, kuiskaten:
"Turhaa on meidän puhella keskenämme. Jumala sinua auttakoon,
naisparka!"
"Hohoo, vai olet nyt tullut körttiläiseksikin. Hyvästi! Kun sinua
tarkemmin katson, niin enpä sentään olisi voinut tuollaisen luokse
jäädä."
Ja niin kiirehti hän eteenpäin saadakseen kiinni seuralaisensa.
Olin sekä kummastunut että pelästynyt. Kuka oli tuo nainen, joka
uskalsi noin puhua Lassille ja jolle tämä kuitenkin antoi viisikymmentä
kruunua?
Päivällistä syötäessä kestikievarissa ei Lassi ollut entisensä
kaltainen. Emäntä kysyi silkkihuiveja ja Lassi sanoi ettei meillä
sellaisia ollut, vaikka juuri olimme kaupungista ostaneet kaksikymmentä
kappaletta. Sitte otti hän ryypyn ja laitti itselleen suuren voileivän.
Mutta haukattuaan pari palasta lykkäsi hän sen luotaan ja sanoi:
"Syö sinä, Nisse!"
Seuraavana yöni makasimme eräässä torpassa, missä meille oli tehty sija
porstuanperäkamariin. Olin juuri nukkumaisillani, kun Lassi huokasi
syvään ja sanoi:
"Nils!"
"Mitä, isäntä? Polle on saanut vettä ja loimi on myöskin selässä."
"Ei ole siitä nyt kysymys. Tuo nainen, jonka kohtasimme tiellä, oli
kerran minun vaimoni, ja kauniimpaa naista et ole koskaan nähnyt, ja
hän petti minut samalla viikolla kun me vihittiin ja karkasi tiehensä
tuon kanssa, joka veti tahkoa kelkassa."
Minä tulin aivan hämmästyksiini, mutta minusta tuntui kuin olisi
pitänyt jotakin sanoa.
"Herra Jumala! Onko se mahdollista!"
"Niin että nyt tiedät, Nisse, että kauppa-Lassi on nähnyt ja kokenut
jotakin, joskin hän nyt ajaa omalla hevosella turkkeihin puettuna."
Siitä päivästä minä vielä lujemmin liityin kauppa-Lassiin; tiesin nyt
mitä hän ajatteli katsella tuijottaessaan kummallekin puolelle tietä
kumminkaan näkemättä mitään.
Yhä enemmän ja enemmän minä "tulin liikkeeseen sisälle", ja parin
vuoden perästä olin minä vähitellen saanut haltuuni kaikki liikkeessä
tarvittavat kirjotustyöt. Eihän meillä mitään laajaa kirjeenvaihtoa
eikä kirjanpitoa juuri ollutkaan! Tilaukset ja ostot teki Lassi itse
kaupungissa käydessään. Ainoastaan harvoin kirjotettiin jollekin
kauppiaalle kirje, että hän lähettäisi meille jotakin tavaraa, mikä oli
loppunut kesken. Laskuja me kirjotimme harvoin; kun syksyllä palasimme
karhusi Lassi maksun keväisistä ostoista ja päinvastoin. Jollei sitä
saatu, tyytyi hän pieneenkin suoritukseen ja kirjoitti rästin muistiin.
Hiukan tosin näin menetellen hävittiin, mutta ei läheskään niin paljo
kuin nyt hävittäisiin, jos liikettä samalla tavalla hoidettaisiin.
Talonpojat pysyivät silloin taloissaan ja palvelijat harvoin muuttivat
pois syntymäpitäjästään. Kirjotustyö rajoittui siis melkein yksinomaan
rästikirjaan. Minulla on vielä useita sellaisia tallella. En tahtoisi
näyttää sitä konttoristeilleni. Ei siinä mikään muistuta tavallista
reskontraa, jossa jokaisella ostajalla on oma konttonsa. Ei, me
kirjotimme päivämäärän ja ostajan nimen ja mitä hän oli saanut ja mitä
se maksoi, ilman viivoja ja numerosarekkeita, rivi rivin perästä kuten
kirjeessä, ja senvuoksi ei eri määriä koskaan voinut laskea yhteen
tavallisella tavalla, koskeivät ne olleet toistensa alla, vaan ne
laskettiin yhteen päässä, mikä tuotti paljon vaivaa, varsinkin siihen
aikaan kun oli vielä "riikintalareita", "killinkejä" ja "runstykkejä"
liikkeessä. Sitte vedettiin paksu viiva "konton" alle, ja seuraava
ostaja merkittiin samalle sivulle. Mitään luetteloa näiden monien
satojen aivan sekaisin olevien konttojen käyttämiseksi ei meillä ollut;
sama henkilö voi kirjaan olla merkittynä seitsemässä kahdeksassa eri
paikassa, ja näiden löytämistä ei mikään muu auttanut kuin muisti,
mutta en muista tämän meitä koskaan hetkeksikään pettäneen.
Kassakirjan piti Lassi aivan tarpeettomana laitoksena. Kun joku
ostaja maksoi, vedettiin risti määrän yli, ja kun Lassi tahtoi saada
selkoa liikeasemastaan, laski hän kauppamiesten hänelle jättämistä
tilauskopioista yhteen, paljonko hän oli heille velkaa; tämä
vähennettiin säästöpankkikirjojen ja kassan määrästä, ja saatuun
jäännökseen lisättiin tavaravaraston arvo ja ulkona olevat saamiset.
Tunnissa voi hän siten saada selvän liikkeen tilasta, ja sitä en voi
minä minun liikkeessäni, vaikka meitä on kolme miestä konttorissa.
Niin vierivät vuodet kunnes olin yhdeksäntoista. Nyt minä istuin
kuorman etupuolella, ja kauppa-Lassi makasi kyyristyneenä minun
takanani, hakien tuulen suojaa minun selkäni takaa, joka oli tullut
varsin leveäksi ja vahvaksi. Huomaamattamme olivat osat vaihtuneet,
niin että minä nyt juttelin ja hoidin liikkeen kun tupaan tulimme, kun
taas Lassi istui uunin edessä ja jakoi makeisia lapsille.
Lassi-kauppiaan selkä köyristyi yhä enemmän, tukka ja parta olivat
aivan harmaat, ja hän jäi kernaasti kuorman päälle ahteissakin
kun ne eivät olleet varsin jyrkkiä. Pollenkin otsaan oli tullut
harmaita karvoja; hän kompastui toisinaan epätasaisella tiellä ja
kauransyönti ei enää käynyt samassa tahdissa kuin ennen. Meillä oli
nyt ruisjauhosäkki mukana vankkureissa, ja levähdyspaikassa koetettiin
jauhoappeella pitää vanhaa uskollista palvelijaa voimissa.
Koskaan ei sanaakaan minun palkastani, koskaan ei ajatusta jättää
vanhentunut ystäväni. Eikö minulla, kuten Pollellakin, ollut kaikkea,
mitä tarvitsin, ja lisäksi vielä kiitollisuutta ja rakkautta!
Oli kulunut joulu v. 1853. Kauppa-Lassi ei ollut oikein terve koko
talvena. Hän tahtoi pitää pitkiä pysähdyksiä ja kernaasti levätä
päivänkin milloin siellä milloin täällä. Öisin hän yski ja oli käheä
päivisin. Niin tulimme eräänä tuimana tammikuun iltana erääseen
parhaammista levähdyspaikoistamme, Peltoniemen lautamiestaloon. Lassi
ei puhunut montaakaan sanaa, vaan meni heti nukkumaan. Aamulla minä
herätin hänet kello seitsemän.
"Ole rauhassa, Nisse. Me lähdemme vasta yhdeksältä, Polle oli illalla
niin väsynyt", sanoi Lassi ja nukkui taas.
Kun minä yhdeksän tienoissa jälleen herätin hänet vastasi hän
puolinukuksissa:
"Odota vielä vähän. Nils; minä olen niin väsynyt."
Me olimme siellä sen päivän, ja seuraavana aamupäivänä huusi Lassi
minut luoksensa.
"Jumala tietäköön, mikä minua vaivaa, Nils, mutta minun täytyy levätä
pari päivää, Aja sinä pitäjän toinen osa, niin olen kyllä terve taas,
kun palaat", määräsi Lassi.
Raskaalla sydämellä minä yksin istuin kuormalle, eikä minulla ollut
mitään lepoa ennenkuin kahden päivän perästä taas ajoin lautamiehen
taloon. Heitin ohjat Pollen selkään ja juoksin tupaan.
"Kuinka Lassi jaksaa?"
"Hän on pahasti kipeä, ja on kovin sinua odottanut", sanoi lautamies.
Kun olin saanut Pollen talliin ja menin Lassin luo, valtasi minut tuska
ja kauhu. Kuolema oli jo painanut leimansa kauppa-Lassiin. Pyöreät
lihavat kasvot olivat vajonneet kokoon, iho oli keltainen, ja vapiseva
käsi, jonka hän minulle ojensi, oli kylmä ja voimaton.
"Hyvä että tulit, Nisse... odotan kirkkoherraa ja nimismiestä...
kauppa-Lassilla on pian loppu käsissä... tahdon tehdä testamentin,
Nils... ", kuiskasi hänen käheä äänensä.
Minä lankesin polvilleni vuoteen viereen ja kyyneleni vuosivat. Hänhän
oli ainoa ystäväni maailmassa.
Kirkkoherra tuli ja nimismies tuoden paperia, kynän ja mustetta.
Selvästi, vakavasti vaikka heikolla äänellä määräsi kauppa-Lassi
omaisuudestaan ja hän teki sen yksinkertaisesti kylläkin. Minun piti
saada kaikki... Hevonen ja vankkurit, tavaravarasto ja saatavat
ja säästöpankkikirjat, kaikki tulivat "minun rakkaalle nuorelle
apulaiselleni, nuorukaiselle Nils Jönssonille, joka uskollisesti on
palvellut minua useita vuosia."
Tuskan katkerimpanakin hetkenä on suloista niinkauvan kuin tunteet ovat
nuoret ja lämpimät ja epäitsekkäät.
Olen vielä tänä päivänäkin ylpeä ajatellessani, ettei tämän testamentin
kuuleminen, joka minusta, köyhästä, myydystä ruotupojasta, teki
varakkaan miehen, silloin minussa hetkeksikään herättänyt muuta iloa,
kuin minkä tunsin sen johdosta, että tiesin olevani hyväntekijälleni
rakas. Tuo suuri, hämmästyttävä todistus siitä, kuinka paljon hän piti
minusta, lisäsi vaan minun tuskaani hänen kadottamisestaan. Minä laskin
pääni tyynylle hänen päänsä viereen ja nyyhkytin:
"Se on liian paljon, Lassi! Tulkaa Jeesuksen tähden vielä terveeksi ja
pitäkää se itse vielä monta vuotta!"
Hän huokasi raskaasti, puristaessaan kättäni.
"Kiitos sinulle, Nils, hyvästä seurasta! Olet ollut uskollinen ystävä,
ja minä toivon... että sinun käy hyvin... nyt kun tulet itsenäiseksi
mieheksi. Älä itke, Nils! Minä... tunnen hyvin... että nyt kauppa-Lassi
lähtee... viimeiselle matkalleen..."
Koko sen päivän ja seuraavan yön istuin minä vuoteen vieressä pitäen
vanhan ystäväni kättä omassani. Ennenkuin kirkkoherra meni, oli hän
ripittänyt Lassia, puhunut vakavasti hänen kanssaan ja antanut hänelle
Pyhän Ehtoollisen. Se oli lapsensielu, joka keskustelun aikana kokonaan
avautui papille. Mitään maailman silmissä pahaa hän ei koskaan ollut
tehnyt, mitään häijyä hän harvoin oli ajatellut; mutta ijankaikkisuuden
ovella hän tunsi, ettei tämä ollut kylliksi, että tämän elämän huoli
liian paljon oli kääntänyt hänen mieltään ainoasta tarpeellisesta, jota
hänen hurskas mielensä tosin ei koskaan ollut päästänyt näkyvistään,
mutta ei myöskään tavotellut tärkeimpänä kaikesta.
Onneksi istui kauppa-Lassin kuolinvuoteen ääressä innokas,
lämminsydäminen pappi, ei mikään virallinen palkkapaimen. Lempeinä,
suloisina, lohduttavina hänen sanansa lankesivat tuohon levottomaan
sydämeen.
Aina toisinaan yön pitkien, hiljaisten hetkien kuluessa mainitsi Lassi
minua nimeltä ja teki suullisia lisäyksiä testamenttiinsa.
"Nils!"
"Mitä, isäntä?"
"Patamäen Juhon nuoren vaimon ei tarvitse maksaa mitään silkkisaalista,
jonka hän osti minulta. Olen ollut hänen kumminsa."
* * * * *
"Oletko valveilla, poikaseni?"
"Kuinka voisitte luulla minun saattavan nukkua, Lassi?"
"Että sinä et koskaan myy Pollea ja että päästät hänet mailmasta,
ennenkuin hän tulee liian heikoksi, sen minä tiedän?"
Kun hän mainitsi tuon vanhan uskopalvelijan, kolmannen seurastamme,
tarttui ääni kurkkuuni; en voinut vastata, puristin vaan hänen
kättänsä, ja Lassi nyökkäsi ymmärtäneenä.
* * * * *
"Vielä yksi asia, Nils!"
"Mitä sitte, isäntä?"
"Jos tapaat... tai kohtaat... tai saat kuulla... että hän on suuressa
hädässä... nainen, jonka kohtasimme kankaalla... niin tee hänelle...
niinkuin minä olisin tehnyt..."
"Sen lupaan."
Aamun koittaessa kauppa-Lassi nukkui, tyynesti ja hiljaa, ja
kolmen päivän perästä haudattiin hän pitäjän kirkkotarhaan. Mitään
ruumisvaunuja ei maaseudulla siihen aikaan käytetty, vaan minä
tyhjensin vankkurit ja ajoin kauppa-Lassin hautaan hänen omalla
Pollellaan.
Kun arkku porstuan ovella nostettiin vankkureihin, käänsi Polle vanhan
pörröisen päänsä sivulle ja hirnahti, ja kun hän sitte lähti liikkeelle
ponnistaen tapansa mukaan, raskaat vaunut liikkeelle saadakseen, ja
tunsi kuinka keveä kuorma nyt oli, pudisti hän päätään eikä nähtävästi
voinut ymmärtää, kuinka asiat olivat.
Kauppa-Lassin haudalla seisoo nyt suuri graniittipatsas, jossa on hänen
nimensä kultasilla kirjaimilla ja myöskin joitakin sanoja kaipauksesta
ja kiitollisuudesta. Ja vaimoni ja lapseni ovat tälle haudalle
polvistuneet ja koristaneet sen kallisarvoisilla seppeleillä, jotka
minä olen kyyneleilläni kostuttanut.
Heinäkuun II päivä 1855 meni Polle hautaansa tuskattomasti, lihavana
ja kiiltävänä ja uudet kengät jaloissa, menettämättä edes niin paljoa
kuin yhtä jouhea harjastaan ja Patamäen Juhon vaimo on saanut sekä
silkkisaalin että kokonaisen hamekankaan. Ja hän, jota kauppa-Lassi
kerran rakasti ja joka petti hänet, hänet olen minä etsinyt ja
pelastanut hänen viimeiset vuotensa pakkasesta ja nälästä.
Mutta jos löytyy joku, joka voi sanoa, mitä minä vielä voin tehdä
saadakseni hyväksyvän hymyilyn leviämään kauppa-Lassin kasvoille, kun
se kirkastuneena katselee alas taivaasta, kunnioittaakseni parhaan
ihmisen muistoa, minkä elämäni tiellä olen tavannut, niin minä aina
tulen olemaan hänelle suuressa kiitollisuuden velassa.