Kykyni mukaan, joka hyvin nopeasti kasvoi alituisessa harjotuksessa
ja kovassa karaistuksessa, sain minä nyt ottaa osaa melkein kaikkiin
maanviljelystöihin. Aura ja viikate jätettiin käsiini tosin vasta
viimeisenä vuotena niistä kolmesta, mitkä vietin Jaska Pohjosen luona;
mutta heti minä hyvin tarkkaan tutustuin lataan, äkeeseen, kirveeseen,
haravaan, vesuriin, lapioon, tadikkoon, turvenuijaan y.m. työkaluihin.
Kuulin varsin hyvin kun Jaska talvi-aamuisin puoli kahden aikaan alkoi
käydä tassutella tuvan lattialla, yskien ja syljeskellen vaatteita
ylle heittäessään mennäkseen riihelle puimaan. Mutta minun heikot
jäseneni olivat arat ja särkivät vielä edellisen päivän työstä, ja
kun ojensin käteni saavia, ensimäistä lämpömittariani päin, oli
siinä usein jääkuori. Tiesin hyvin välttämättömin kohtaloni, mutta
en koskaan noussut, ennenkuin isäntä oli raottanut ovea ja lausunut
peruuttamattoman käskynsä:
"Pystyyn, poika!"
Tämä varstalla puinti kello kahdesta yöllä aina hämäriin asti
iltapäivällä oli yleinen tapa talonpoikaisoloissa 1840-luvulla ja
jälkeenkin. Ne puimakoneet, mitä silloin löytyi, olivat liian kalliita
talonpojille ja liian suuriakin heidän pienissä tiloissaan. Puhdepuinti
oli niin muodoin välttämätön, jos mieli saada kaikki vilja puiduksi
ennen joulua, mikä oli kunnian-asia.
Siellä seisoimme nyt Jaska ja minä 14 tunnin ajan, aamiais- ja
päivällisajaksi vain hiukan keskeyttäen. Kova pakkanen ei minulle
mitään tehnyt, sillä kyllä minä lämpimänä aina pysyin. Kun pienet
kädet alkoivat puutua tai kun olin kaatumaisillani ja nukkumaisillani
siinä seisoissani, tai kun käsivarret särkivät niin että olin vähällä
huutaa, silloin osasi isäntäni jollakin ytimekkäällä sanalla minua
virkistää: "Lyö niin että kuuluu, poika!" — "Elä pelkää, että siellä
olkien joukossa on mitään silmälaseja, lyö vaan niin että rätisee!" —
— "Seisot juuri kun leikkisit jonkun kissanpojan kanssa!" — "Elä nuku,
poika!" Iltasin, kun tulimme tupaan, kiipesi Jaska piankin sänkyynsä,
josta äänekäs kuorsaaminen pian ilmoitti hänen tekevän parastaan
kootakseen voimia huomispäivän ponnistuksiin. Mutta minä sain vielä
toimittaa askareita navetassa, kuoria perunoita, kartata villoja, olla
lapsenpiikana y.m., mitä emäntä vaan voi keksiä, kunnes kello tuli
kahdeksan, jolloin syötiin ja mentiin levolle.
Hauskempaa oli metsässä, missä Jaska kaasi puita ja minä kuorin ne.
Parempi oli keväisin pelloilla äkeen perässä, ja kesäisin niityillä,
missä joki juoksi aivan talon maiden läpi, linnut lauloivat ja suorsat
-leikkivät vedessä. Mutta kovaa oli työ, lepo riittämätön silloinkin ja
ravinto mahdollisimman huono.
Siten kului kolme vuotta, kunnes olin "lukenut itseni edes", mikä
tapahtui jo samana keväänä kun täytin neljätoista vuotta. Seisoin
alinna käytävällä, ylläni liinatakki, jota Pohjosen emäntä parhaansa
mukaan oli koettanut värjätä mustaksi, yritys, joka menestyi vain
osittain; siitä tuli mustanruskea, mustempia ja vaaleampia täpliä
vierekkäin aivan kuin pantterin nahkassa. Heillä ei ollut varaa antaa
minulle parempaa; viimeiseksi vuodeksi oli Jaska huutanut minut vain
viidestätoista kruunusta. Arveltiin, että minä jo aloin ansaita
elatukseni, ja sen minä todella uskon itsekin.
Mutta Vapahtajan katse alttaritaululta oli yhtä lempeä pienelle
ruotulaiselle kuin lautamiehen Kustaallekin, joka seisoi ensimäisenä.
Jos taas salaa heitimme katseen penkkiriveihin, oli siellä suuri ero.
Melkein kaikilla lapsilla oli siellä vanhemmat tai sukulaisia, jotka
rakkain katsein seurasivat jokaista heidän liikettään ja hymyilivät
tyytyväisyydestä kun vastaukset sattuivat jotakuinkin oikein.
Minulla ei ollut ketään.
Niin ainakin luulin. Mutta kun lupaukset oli annettu, ja kukin nuorista
kirkonmäellä haki omaistensa seuran, saaden osansa kirkkoeväistä, ja
kun minä seisoin yksinäni ja alakuloisena vilkasta elämää ympärilläni
katsellen, sukelsi äkkiä pieni käsi käteeni ja kaino ääni kuiskasi:
"Pyysin emännältä lupaa saada tulla sinua katsomaan tänään, ja hän
antoi minulle nämä tuliaisiksi."
"Tule, pikku Nisse!"
Ja niin vei Hanna sisko minut lukkarin puuliiterin taakse ja otti
pienestä likaisesta nenäliinasta esille harmahtavan sokuripalasen ja
sangen kovan vesirinkelin.
Ylpeys loisti pikku sisaren silmistä hänen näin sanoessaan, ja hänellä
oli syytäkin siihen, niin iloiseksi oli hän tehnyt minut. Ei jäänyt
pieni ruotulais Nissekään aivan osattomaksi rakkaudesta ja rinkeleistä
tänä tärkeänä päivänä.
Hanna katseli minua vakavasti ja viisaan näköisenä minun
herkutellessani hänen tuomisillaan. Hänellä nähtävästi oli jotakin
mielessä. Lopulta se tuli esiin:
"Nisse, tiedätkö, missä äiti ja isä lepäävät?"
Tunsin piston sydämessäni. Tuota en ollut koskaan ajatellut. Avuttomana
harhaili katseeni hoitamattoman ruohopeitteisen hautausmaan osan yli,
mihin köyhät haudattiin.
"Jospa uskaltaisin kysyä joltakin", arveli Hanna.
Tunsin itseni niin pieneksi, köyhäksi ja huonoksi, että vaikka suuresti
kaipasinkin hetkeksi saada painaa pienet kasvoni ruohoon isän ja äidin
haudalla, ei kuitenkaan tehnyt mieleni kääntyä kysymyksellä kenenkään
puoleen. Otin kuitenkin pari askelta talleja päin.
"Ei, anna olla, voisivat vaan tiuskaista meille", sanoi Hanna ja
pidätti minua takin liepeestä.
Tämän päivän, Helatuorstain, jälkeen alkoi elämä Pohjoistalossa taas
kulkea entistä yksitoikkoista rataansa; tähän asti olivat pappilassa
käynnit sitä hiukan vilkastuttaneet.
En tuntenut mitään kaunaa Jaskaa ja hänen vaimoansa kohtaan, en kovan
työn, enkä huonon ruuankaan takia, en siitä, että toisinaan antoivat
minulle selkään enkä siitä, että panivat minun nukkumaan likavesisaavin
viereen. Mutta eräänä päivänä kesällä kun meillä päivälliseksi oli
ollut pieni sillinpala ja hyvin huonoa perunakeittoa, lähetettiin
minut hakaan hakemaan hevosta heinänkorjuuseen. Jaskan piti sill'aikaa
"laittaa heinähäkit kuntoon". Pläsi sattui olemaan aivan veräjän
suulla, ja kymmenen minuutin perästä minä taas jo avasin tuvan oven ja
ilmoitin:
"Pläsi on jo pihalla, ja..."
Sanat tarttuivat kurkkuuni. Siellä istuivat Jaska ja emäntä ja kaikki
lapset ja ajoivat sisäänsä vehnäpuuroa ja maitoa. Niiden muutamien
vaivasten lusikallisten vuoksi, mitkä olisivat tulleet huutopojan
osaksi, piti nämä pienet kemut pidettämän salassa häneltä! Änkyttäen ja
pelästyen omaa rohkeuttani sanoin:
"Herra Jumala, onko jo illallisaika?"
Emäntä veti huivin silmilleen ja katseli alas maitovatiin.
"Satuin löytämään tämän pienen maitotilkan kaapista. Ota lusikkasi,
poika!"
Vähäpätöisimmätkin tapahtumat tulivat suuriksi käännekohdiksi
Pohjoistalon yksitoikkoisessa elämässä. Maantie kulki aivan talon
vieritse, ja herrasvaunujen ohi ajaminen antoi keskustelun aihetta
koko päiväksi. Ja kun oli markkinat kauppalassa puolentoista
penikulman päässä, laitti Jaska aina niin, että olimme työssä tien
vieressä niin että hän sai nähdä kaikki ohi vietävät elukat ja jutella
jonkun sanan niiden omistajien kanssa. Viinaa ei ollut markkinoilla
saatavissa, lukuunottamatta sitä vähää, minkä pari kahvieukkoa
kahvikupeissaan saattoivat tarjota siltavoudin selän takana, ja sen
vuoksi oli useimmilla lekkerit itsellä mukana. Jos joku oikein vanha
hyvä tuttu sattui ohi kulkemaan, niin otti hän pienen naukun yhdessä
Jaskan kanssa. Väliin ei yksi naukku riittänytkään, ja silloin
isäntäni maailmankatsomus muuttui paljon valoisammaksi. Sellaisessa
juhlallisessa tilaisuudessa kertoi hän kerran, että isäni jossakin
huutokaupassa oli pelastanut hänet selkäsaunasta, alkoi itkeä kauan
pidätetyn kiitollisuuden kyyneleitä ja antoi minulle kaksikymmentä
äyriä puhdasta rahaa, ainoat kolmen vuoden aikana.
Mutta kaikkein juhlallisinta oli niinä kolmena neljänä kertana vuodessa
kun matkakauppias tuli. Maakauppa oli silloin vielä kapalossaan,
meidän pitäjässämme ei ollut ainoatakaan avointa kauppapuotia; kaikki,
mitä emäntä ja piiat tiesivät maailman komeudesta ja ylellisyydestä,
supistui siihen, mitä he olivat nähneet Lassi Anderssonin käynneillä.
Ja Lassi Andersson oli juuri sama kiertävä liikemies, joka kerran oli
saanut osakseen minun ikuisen kiitollisuuteni runsaasti palkitsemalla
minun vaivani viisikymmenäyrisellä.
Harvoin tuli kysymykseen, että emäntä olisi ostanut jotakin; piika sitä
ei tehnyt koskaan. Mutta Pohjoistalossa sopi kauppa-Lassin hyvin levätä
yö, väliinpä päiväkin, ja silloin tehtiin vuode porstuanperäkamariin ja
parasta, mitä talo voi tarjota, tuotiin esiin hänen kestitsemisekseen.
Eikä Poltekaan tallissa voinut huonommin. Ottaa maksua sellaisesta
vieraanvaraisuudesta pidettiin siihen aikaan talonpoikaistalossa
häpeänä, mutta palkitsemattakaan se ei saanut jäädä, ja niin sai
emäntä joka kerta pieniä lahjoja, nenäliinoja, kampoja, saippuoita,
sormustimia, rintasokeria ja muuta sellaista, väliin loistavan korean
päähuivinkin, puhumattakaan siitä että kauppa-Lassi toimitti taloon
niin paljon "rotansokeria" (arsenikkia) kuin vuoden mittaan tarvittiin
hiiriä, kipeitä lehmiä y.m. varten. Tätä kiellettyä tavaraa siihen
aikaan jokainen kiertävä kauppamies kuletti mukanaan suuret määrät.
Ja sitte saimme me kaupantekijäisiksi nähdä laatikkojen kaiken
ihanuuden, kun Lassi jolloinkin levätessään tarkasteli ja järjesteli
varastojaan. Jaska ja emäntä muistivat Lassin jo niiltä ajoilta kun hän
kulki ympäri laukku selässä. Silloinkin jo myi hän monenlaista tavaraa;
nyt kun hänellä oli hevonen ja vankkurit, oli hänen varastonsa oikein
suuremmoinen.
Jos emäntä parhaansa mukaan hoiteli Lassia, tuhlasin minä yhtä
itsekkäästä syystä hellimmän huolenpitoni Pollelle. Minä su'in ja
harjasin sitä, sekotin täysin kourin jauhoja sen silppuun ja varastin
sille emännän parhaimpia vasikanheiniä. Kaksikymmentäviisi äyriä oli
vähin määrä, minkä Lassi minulle antoi juomarahaksi ja viimeisenä
jouluna kun olin Pohjoistalossa sain pienen, korean pumpulikaulaliinan,
joka oli vähintäin kuutta loistavaa väriä. Vakuutan, ettei mikään
korukalu koko elämässäni, ei edes vaasantähti, ole tuottanut minulle
niin suurta iloa kuin tämä huivi.
Mutta vielä suurempi palkinto odotti minua.
Huolenpitoni Pollesta tuli yhä enemmän huomatuksi. Sain myöskin
auttaa tavaroiden sisälle kantamisessa ja pakkaamisessa, enkä kait
osoittautunut aivan tyhmäksi siinä toimessa.
Kesällä sen jälkeen kun olin päässyt ripille, tuli kauppa-Lassi meille
heinäkuussa. Hän näytti väsyneeltä.
"No, mitäs kuuluu?" kysyi Jaska.
"Kiitos vaan, hiljalleenhan menee, mutta alkaa käydä hiukan
rasittavaksi kantaa retuuttaa noita laatikoita ja hypellä veräjiä
aukasemassa ja hoitaa hevosta. Täytän kuuskymmentä Mikon päivänä."
Tuli hiljaisuus hetkeksi, ja sitte jatkoi Lassi:
"Otan silloin tällöin itselleni pojan apulaiseksi pariksi päiväksi,
missä on paljo veräjiä ja portteja tiellä; mutta tarvitsisinpa melkein
alituisen apulaisen."
Sinä rakas, rakas ukko! Sydän lensi kurkkuuni. Jospa tietäisit... mutta
enhän minä uskaltanut...
Seuraavana aamuna kysyi Lassi äkkiä:
"Ettekö te tahdo antaa minulle tuota huutopoikaanne apulaiseksi, Jaska?"
Pistin neljä sormea suuhuni, jotten kirkasisi ilosta.
"Hm....minulla on.. .meneppäs ulos, poika!"
Minä menin, mutt'en tietystikään kauemmaksi kuin toiselle puolelle
tuvan ovea, jonka avainreikään sovitin korvani. Soimatkoon minua tästä
joka haluaa.
Ja nyt minä oikein sain kuulla, kuinka suuren arvoinen nuori mies minä
olin talossa. En ihmettele, ett'ei Jaska tahtonut tehdä nuorta mieltäni
itserakkaaksi kaikella tuolla ylistyksellä.
Olin melkein suuren rengin veroinen. Osasin tehdä kaikkea, olin
tottelevainen ja järjestystä harrastava. Ja sitte sai hän minusta
kolmekymmentä kruunua vaivaishoitohallitukselta.
"Vieläkö nytkin, kun hän on päässyt edes?" kysyi Lassi.
"Totta tosiaan, vielä vuoden ajan."
Siinä Pohjosen Jaska rohkeasti pani omiaan, sillä viime vuodelta ei
hän enää saanut kuin viisitoista kruunua, ja sekin vuosi loppui jo
kahden viikon perästä. Olin vähällä syöstä sisään ja huutaa: "Sinä
valehtelet!" Mutta hiljaa, nyt puhui Lassi taas.
"Minä pidän pojasta. Paljonko tahdotte välirahoja, että hän saisi
seurata minua jo tänään?"
"Kellekään muulle en minä häntä antaisi mistään hinnasta maailmassa,
mutta tehdäkseni Anderssonille palveluksen, annan pojan hänelle
viidestäkymmenestä kruunusta."
"Oletteko te aivan rutihullu, Jaska? Komean hamekankaan Liisa muorille
annan, enkä mitään muuta."
"Hiis vieköön, jos annan alle neljänkymmenen viiden", arveli Jaska.
Kauppa-Lassi nousi ja napitti kiinni päällystakkinsa. Hän oli aivan
valmis lähtemään. Tarttuessaan ovenripaan sanoi hän:
"Hyvä hamekangas, kuusi nenäliinaa, saippuaa ja puoli luotia
rotansokuria, niin on kauppa valmis, mutt'ei nuppineulaakaan enempää;
on niitä poikia maailmassa, muuallakin."
Jollei Jaska nyt olisi myöntynyt, olisin minä, niin paljo kuin häntä
pelkäsinkin, syössyt sisään ja itse sekaantunut leikkiin. Mutta Jaska
hellitti purjeitaan ja sanoi:
"Ei niin kiivaasti, Andersson. Saakoon hän Jumalan nimessä pojan siitä
kuin on tarjonnut, vaikka se on minulle suuri vahinko, ja vaikka pidän
pojasta kuin olisi hän omia lapsiani."
Niin olin minä siis "myyty" toisen kerran elämässäni! Mutta olin
kuitenkin oikein iloinen. Herra Jumala, nythän minusta maksettiin.
Tunnin kuluttua istuin minä perimmäisellä tavaralaatikolla
kauppa-Lassin vankkureissa. Aurinko paistoi, koko luonto hymyili ja
minun sisässäni soi ja helisi riemu. Minulla oli suuri työ pitää
itseäni tyynenä. Mutta mäissä, kun Pollen kuormaa keventääksemme
kävelimme, hyppelin minä korkealle ilmaan rajussa ilossani. Päästä ulos
maailmaan, matkustaa seudusta seutuun, nähdä uusia ihmisiä joka päivä,
hoitaa ystävääni Pollea, olla kaukana likavesisaavista, syödä Lassin
hyvästä eväsvakasta eikä milloinkaan enää tarvita mennä puhteella
riihtä puimaan!