Hiljalleen vierivät vaunut hiekkaisella tiellä. Minä annoin hevosteni
juosta jolkutella mielensä mukaan, pitelin lujasti tuota nukkuvata
kaunotarta, painoin raskaat silmänluomeni kiinni, saadakseni sitä
paremmin uinailla Fredrikasta ja omasta seurakunnasta ja kaikista
taivaista, joita valveilla-olo ei minulle suonut, ja niin tuosta
tahallisesta uinailusta vähitellen tuli todellinen uni.
Heräsimme kumpikin melkein yht'aikaa siinä tuokiossa, jolloin vaunut
kovalla täräyksellä äkkiä nousivat pehmosesta hiekasta eräälle
kapulasillalle. Oli jo valoisa. Meidän edessämme, maiseman perällä,
liekehti komea aamurusko, joka häikäisevänä heiasteli suoraan silmiini.
Ensi työkseni vilkaisin hevosiini, sitten toveriini. Hän hieroi
molemmin käsin silmiänsä, minä samoin omiani. Sitten katsahdimme
tylsästi toisiimme. Hän hieroi silmiänsä uudestaan, minä samoin, sillä
tuo aamurusko oli luullakseni sokaissut minut kokonaan. Minä katsahdin
häneen uudestaan, hän minuun. Ja vasta nyt olin minä vakuutettu siitä,
että yhä edelleen nukun ja näen unta Fredrikasta, sillä minusta näytti
Fredrika itse istuvan vieressäni.
-- Herrainen aika, tekö siinä olette, tohtori? -- kysäisi hän
hiljaisella, hopeanheleällä äänellään, katsellen vuoroin minun
kasvojani ja viiksien sänkiä (entisen yliadjutantti-asuni jäännöksiä),
vuoroin minun repaleista ja tervaan tahrattua mekkoani.
-- Tekö, Fredrika! -- huudahdin minä. -- Kuinka te olette tullut tänne
ja minun luokseni?
Sen enempää ei enää kyselty. Surumielinen onnen tunnelma puristi vedet
silmiimme, ohjakset kirposivat kädestäni ja toistemme sylissä suli
sielu sieluun.
Me olimme saaneet toisemme jälleen pitkän, pitkän eron perästä. Ja
kuinka ihmeellisesti, kuinka odottamatta! Unohdettu nyt oli kaikki
entinen tuska. Unohdettu oli kaikki elämän kurjuus, minun huoleni,
hänen kyynelensä; unohdettu kaikki tulevaisuuden raju-ilmat. Me
hengitimme ihan uusissa maailmoissa: kaukana nyt oli kaikki, mikä
maallista on.
Ainoastaan tuo pahuksen kapulasilta, jossa vaunut keikkuivat niin
armottomasti, että oli mahdoton painaa kunnon suudelmaa Fredrikan
huulille tässä tärinässä -- kapulasiltaa rakennettaessa oi varmaankaan
oltu otettu lukuun tällaisia liikuttavia kohtauksia, -- niin, se
yksinään koetti meitä erotella silloin kuin luulimme, ett'ei
kuolemakaan meitä voi erottaa.
Minä kävin ohjaksiin jälleen. Ja nyt alkoi kysymysten ja vastausten
pitkä sarja. Ja vaikka me katselimme toisiamme silmästä silmään, vaikka
pitelimme toisiamme käsistä kiinni, ikäänkuin peljäten, ett'emme
kadottaisi toisiamme, tuntui välistä sittenkin epävarmalta, oikeinko
tässä todenteolla nyt yhdessä ollaan.
Hän oli kauniimpi kuin koskaan ennen. Aamurusko loi häneen ihanata,
punervaa valoansa. Minun täytyi päästää ohjakset vielä kerran
käsistäni.
Mitä minulla oli Fredrikalle kerrottavaa sotaisista seikkailuistani,
sen lukija kyllä jo tietää, mutta hän kuunteli niitä tarkkaavammin ja
halukkaammin kuin niitä kenties on luettu.
Armaani kohtalot olivat olleet paljoa yksinkertaisemmat. Hän oli
eronnut toimestansa. Vähää ennen Franskalaisten tuloa pääkaupunkiin oli
hänen herrasväkensä paennut Stettiniin ja taivas ties minne. Fredrika
oli minun tähteni ollut tuskallisessa epätiedossa. Vihdoin oli hän
saanut äidiltänsä kirjeen, jossa äiti käskee häntä lähtemään pois
Berlinistä ja tulemaan hänen luokseen. Jätettyään minun varaltani
kaikki tarpeenmukaiset tiedonannot, oli hän heti lähtenytkin matkaan,
rientäen ensin hevoskyydillä Frankfurtiin, mutta koska vihollinen oli
sieltä ottanut takavarikkoon kaikki hevoset ja rattaat, ja kosk'ei
sillä haavaa muutoinkaan kukaan olisi rohjennut lähteä matkalle, oli
hän, tuo uljas tyttö, lähtenyt jalkaisin eteenpäin. Väsyneenä ja
uupuneena oli hän eilen illalla tullut siihen kylään, josta sitten
minulla oli kunnia ruveta hänen henkikuskikseen.