Matkan varrella -- sillä rakastuneillakin on tapana olla aamiaisella,
ja Fredrikan kotiin oli vielä joltinenkin matka -- katosi ensimmäisessä
majatalossa terävän kyökkiveitsen avulla viimeisetkin jäännökset
yliadjutanttisuutta ylähuuleltani. Joltakin kirjurilta tai sihteeriltä
osti Fredrika minulle kunnollisen päällystakin ja hatun -- mistä lienee
sellainen rättisaksa löytynytkään. -- ja niin nyt sopi minun, huomiota
puoleeni vetämättä, istua soman, siropukuisen neitosen rinnalla.
Nyt lähdettiin jälleen eteenpäin.
Oli jo valoisa päivä, ja valoisata oli meidän mielessämmekin.
Meidäthän oli jo kuulutettu; häät siis jäljellä vaan. Siitä olimme
yhtä mieltä. Sillä välin kirjoitan minä suosijalleni Frankfurt am
Mainiin, ja pyydän hänen tiedustelemaan riikinkreiviltä, miten sen
kirkkoherran-viran laita on. Olinhan minä kirkkoherraksi jo kutsuttu,
vaikka minun oli täytynyt polttaa itse kutsumuskirja voittolaulujeni
kera franskalaisessa nuotiotulessa. -- Fredrikalla oli puolestaan sata
taaleria säästössä, ja sillähän sitä kyllä pääsee alkuun. Ja jos kovin
nurinpäin alkaa mennä, niin saatanhan minä jossakin avata jonkunlaisen
nurkkakoulun. Kyllä me pelkällä vedellä ja leivällä olemme onnellisia,
kunhan vaan ei tarvitse erota.
Siinä sitten ylistelimme suurta onneamme kesken köyhyyttäkin. Hänen
parhaillaan haastellessaan huokeista liemistä ja minun tehdessäni
laskuja ahkeran koulumestarin tuloista, kuului äkkiä kilkis kalkis
vaununpohjalta, -- Me katsahdimme alas. Siellä oli kirkas kultaraha.
-- Sinultako se putosi? -- kysyin minä Fredrikalta.
-- Ei minulla ole kultarahoja.
Me vastaan-otimme tuon lahjan minun employé'ni jäämistönä, palkaksi
kyyditsemisestä.
Hetken kuluttua panee vaununpohjalla jälleen kilkis kalkis. -- Toinen
kultaraha.
-- Totta toisen kerran, -- virkoin minä, -- meillä on mukana joku hyvä
suojelushenki tai muu hyvä enkeli, joka on kuullut meidän hurskaat
puheemme.
Minä nostin kultarahan ylös ja katselin, olisiko sillä kaimoja
kerallaan. Vaununpohja oli tyhjä, ja siitä mieleni paha.
Hetken kuluttua uudistui tämä taikatemppu kolmannen kerran.
-- Nyt ei ole vaunuissa laita oikea, -- sanoin minä ja pysäytin
hevoset, Istuimen alaisen laatikon raossa kimalteli neljäs kultaraha.
Kas nyt oli päästy kultalähteen partaalle. Minä mursin laatikon auki ja
huomasin siinä rikkihieroutuneen rahapussin. (Ilmankos me pitkin matkaa
olimme kuulleet omituista helinää, vaikka olimme luulleet sitä jonkun
ketjun kilkauksiksi.) Muita rahasäkkejä, lujemmin sidottuina, istua
törrötti uskollisesti toistensa vieressä.
Mitenkä employé oli saanut käsiinsä tämän aarteen, sitä en tiennyt.
Oliko se hänen omansa vai muitten, siitä minä vähät. Mutta Fredrikan
kanssa me päätimme yksimielisesti, että tämä summa oli meidän vähäisiin
vaatimuksiimme nähden liian suuri; me emme saata sitä pitää omanamme.
Me panimme entisetkin rahat muitten joukkoon, pidimme nyt rahoista
parempaa huolta, ja jatkoimme matkaa, niinkuin ei mitään olisi
tapahtunutkaan.
Ihastuneena vastaan-otti vanha äiti meidät ja siunasi meitä, Aarre
annettiin hänen talteensa. Julkisiin sanomalehtiin panetin sitten
useampia ilmoituksia, tiedustellen vaunujen ja hevosten ja rahain
omistajaa. Monta kuukautta kului, mutta ei ilmaantunut ketään
omistajaa.
Tähän päättyivät minun seikkailuni. Minä olin rikkaampi kuin
milloinkaan olisin osannut toivoakaan, ja ihana Fredrika oli nyt
vaimoni.
Berliniläiselle ystävälleni lähetin minä korvauksen hänen
ajoneuvoistaan ja hevosestaan, jotka översti oli minulta ryöstänyt, ja
sanoin itseni irti kirkkoherran-virasta.
Minulla on nyt runsastuloinen maatila ihanassa seudussa. Lehmuksia ja
kastanjoita kasvaa talomme ympärillä, jossa on kyllin tilaa
Fredrikalle, hänen äidilleen ja minulle.
Siinä minun paratiisini.