Mitä kiivaammin minä ajoin, sitä useammin tuo ankara herra vaunuissa
virkkoi: _bon, bon_, (hyvä, hyvä). Hänellä näytti olevan kiire. Ja
mikäli minä osasin päättää hänen levottomuudestansa ja silloin tällöin
hampaittensa välistä päästämistänsä sanoista, joita hän laususkeli
itsekseen, ei hänen omatuntonsa ollut juuri ehjempi kuin minunkaan.
Kuun pilkistäessä pilvistä esiin, luulin huomaavani hänen olevan niitä
tärkeitä henkilöitä, joita franskalaisessa armeijassa sanotaan
employé'iksi. Hän oli liian porvarillisesti puettu, upseeri ollakseen,
ja liian sotilasmaisesti, ollakseen porvari.
Keskustelu meidän kesken oli sangen yksitoikkoista, sillä hän ei
osannut saksaa, ja minä, uskollisena roolilleni, en osannut franskaa.
-- Olema Polonie (Puola) kaukka?
-- Kaukana se on.
-- Olema täällä Prussiens?
-- No niitähän täällä onkin.
Ja silloin hän huusi kuin riivattu: "Antta menöö, antta menöö!" Ja minä
annoin hevosten mennä, minkä ikinä jaksoivat.
Minä koetin viittailla hänelle, että hän antaisi minulle jotain
syötävää, jos hänellä on jotain mukanaan, Hän ei ymmärtänyt. Minä
puhelin hänelle armeliaisuudesta. Se oli employé'lle outoa. Puhuin
näljästä; ei hän sellaistakaan tuntenut.
-- Leipää! -- sanoin vihdoin, ja se sattui kohdalleen.
Hän antoi minulle suuren leipäkyörän.
Tyytyväisenä nyt istuin kuskipenkilläni, tyytyväisempänä kuin konsanaan
kuningas valta-istuimellaan, enkä enää yhtään pahoitellut palvelijan
ammattia, johon olin joutunut, se kun oli hankkinut minulle kaikki,
mitä suinkin halasin. Ja mitäs sillä oikeastaan väliä, mikä ihminen on,
pappiko, vai tallirenki, vai yliadjutantti, vai maisteri, vai
sotapappi? Paras on ihminen siinä takissa, mikä yllä on, mutta
surkeata, jos takki on ihmisessä paras osa.
Nyt ajettiin siis Puolanmaahan päin. -- Ties kanssa, -- ajattelin
tuossa itsekseni, -- kukaties sinä vielä vaihtelevissa kohtaloissasi
kyyditset itsesi vihdoin jossakin Veikselin varrella kokonaisen
armeijan ylipäälliköksi. Pois epäilys! Onhan kaitselmus olemassa.
Pimeäksi lyö välistä, mutta selkeneehän taas jälleen.
Olin varsin hyvällä tuulella ja rupesin ratokseni rakentelemaan
saarnaa, jonka olin pitävä pitäjässäni.
Äkkiä välähti edessäni kuun valossa kivärin pistimiä. Herrani huomasi
ne myös, sieppasi miekkansa ja tempasi toiseen käteensä pistolin,
vetäen hanat vireille. Hanain naksauksia kuullessani löi minut kylmään
hikeen.
-- _Bougre, bougre!_ Antta menöö, antta menöö.
-- Seis! Ken siellä? Seis! _Qui vive?_ -- kuului sotamiesten möyryäviä
ääniä, ja samassa he ojensivat pistimensä melkein liian lähelle
kylkiluitani.
Ketä tässä nyt totella?
-- Kenties, -- arvelin, -- pääsee tästä pulasta hätävalheella. Luullen
noita sotamiehiä Franskalaisiksi, jotka ovat häipyneet rykmenteistään,
yritin minä herättää heissä pelkoa ja kunnioitusta ja huusin:
-- Messieurs! Minun herra _général_ yks franskalainen _général_.
-- Seis! Antautukaa! -- kuului nyt useampia huutoja.
-- _Foudre!_ (Tuli ja leimaus!) -- huusi kenraaliksi luultu ja hypätä
heilahti vaunuista, sysäten samassa kaksi miestä kumoon.
Hän laukaisi pistolinsa.
Piu, pau! kuului samassa oikealta ja vasemmalta. Luoteja vinkui
korvissani. Hevoseni säikähtivät vielä kauheammin kuin minä. He
läksivät kiitämään vimmattua vauhtia eteenpäin. Minä ruoskalla selkään.
Kuulin sitten hetken aikaa miekan kalsketta ja laukauksia, mutta pian
ei kuulunut enää mitään.
Hevosteni ymmärrys ja oveluus oli pelastanut minut.
-- Helkkarimnoinen juttu! -- jupisin sitten itsekseni ja toimitin
ruumiissani oikein kirurgillisen tarkastuksen kantapäästä kiireesen
asti: ensi hädissäni luulin näet, että minusta oli luotituiskussa
tullut jonkunlainen seula. Mutta ei ollut minulta hivuskarvaakaan
kärventynyt.
-- Sitä parempi! -- arvelin. -- Mutta mitenkä on mun herrani käynyt?
Pitäisikö tästä lähteä takaisin, tiedustelemaan, jotta hieman minuakin
miekoilla viillettäisiin ja pistimillä keihästeltäisiin? Ei maar, niin
pitkälle ei minun kuski-uskollisuuteni ja hellä kiintymykseni sentään
mene.
Taivas ties, miten lienee tuon _Commissaire de guerre'n_ tai employé'n
lopulti käynyt. En hänestä sen koommin enää kuullut mitään.
Ajoin nyt verkempaan, hevoseni kun olivat uupuneet. Vähän ajan perästä
näkyi jälleen kylä.
Mitäs nyt tehdä? mietiskelin minä. Ollako kylässä yötä vai jatkaako
matkaa? Vielä kuului luotien vinkuna korvissani, ja pelko se sanoi:
"eteenpäin!" -- Ja edelleen: Kenenkä ovat hevoset ja vaunut? Vastaus:
Tällä haavaa ei kenenkään muun kuin nykyisen haltijansa, jok'ei ole
niitä valloittanut eikä varastanut eikä rekvireerannut. -- Edelleen:
Miten menetellä vieraan omaisuuden kanssa? Lahjoittaako muille, myödäkö
vai pitääkö ominaan? Ensimmäiseen ei minulla ollut halua, toiseen ei
ollut oikeutta, kolmanteen ei ollut varoja.
Neuvottomana ajoin majatalon pihaan. Ei ollut vielä niin myöhäinen kuin
olin luullut. Renki tuli pihalle. Minä riisuin hevoset valjaista,
käskin antaa niille heiniä ja tilasin itselleni lämmintä olutta, Sen
saatuani istuin takan viereisen pöydän ääreen. Hätätilassa ajattelin,
riittänee toki huopahattu ja maalaismekko maksuksi. Hattu olikin
minulle liian ahdas, mekko liian avara.