Lienen juossut tunnin verran. Kuraisesta tiestä huolimatta minä
todellakin juoksin, minkä suinkin jalat kannattivat. Vihdoin katsoin
parhaaksi ruveta hiljentämään vauhtiani. Väsyneitten jalkojeni alla
alkoi tuntua hauska, pehmoinen hiekka; ympärilläni humahteli illan
ilmassa mäntymetsä; pääni päällä uiskenteli hopeinen kuu harmaitten
pilvien lomitse. Tämä oli varsin romantillista, jopa runollistakin;
jospa olisi ollut lisänä vielä epärunollinen illallinenkin ja
olkivuode!
Kysymys oli nyt: minnekä suvaitsette matkustaa, herra entinen
yliadjutantti? Millä teidän on aikomuksenne vast'edes elää? En todella
osannut vastata kumpaankaan. Ja hyvä onkin, ett'ei maailmassa
tuommoisiin vähäpätöisiin kysymyksiin välistä osaakaan mitään vastata.
Sehän se juuri luo elämään viehätystä, kun niin usein saa avarassa
maailmassa kulkea painaa ihan umpimähkähän, tietämättä mihin.
Uteliaisuus ja toivo kantavat meitä kauaksi.
Tunsin kerran erään rikkaan miehen, jolla oli kaikkea tämän maailman
hyvää yltäkyllin ja spleen (raskasmielisyys) vielä päälle kaupan.
Kenties oli rikkaus juuri syynä siihen, että hän oli kyllästynyt tämän
elämän yksitoikkoisuuteen ja inhosi sitä. Hän halveksi elämää, joka ei
tuottanut hänelle yhtään huolta. Hän oli vähällä itse lopettaa
päivänsä, pitkästyneenä kaiketikin sellaiseen olemiseen, jota hän ei
osannut käyttää mihinkään. Ja mikä saattoi hänet päivästä päivään
siirtämään tuon elämänsä langan katkaisemisen? Se oli -- Spenerin
sanomalehti. Yhä hän vaan tahtoi ennen kuolemaansa tietää, mitenkä
maailmassa käy. Luettuansa sanomalehden, hän ajatteli näin: vai
tällaista se olisi ollutkin kuolemani jälkeen, jos minä eilen olisin
pistolinluodilla rantsioneerannut itseni? Hyvä sentään, että vielä
ennen kuolemaani sain tietää tuon ja tuon. Ja niin tuo kunnon mies eli
sanomalehtipäivästä toiseen, kunnes pari kauppamiestä rupesi niin
ystävälliseksi, että kohteliaalla konnankoukulla, jolle he antoivat
nimen bankerotti, veivät suurimman osan hänen omaisuuttansa. Nyt tuli
hänen pakko ryhtyä työhön, ja hätä se puhalsi pois hänestä spleenin.
Nälkä on ilkeimmillään juuri silloin kuin ei tiedä, millä sen
tyydyttäisi, elämä suloisimmillaan silloin kuin ei tiedä, millä sen
säilyttäisi.
Tähän suuntaan lienevät kaiketi minun ajatukseni pyörineet tuossa
humisevassa männikössä. Laahasin väsyneitä jalkojani yhä eteenpäin,
uteliaana näkemään, mitä minusta lopultikin tulee, ja minne kohtalo
minut viimeinkin vie. Silloin haukahti koira, silloin vilkahti valo
akkunoista. Olin siis lähellä kylää.
Majatalon edessä seisoivat avonaiset vaunut, kaksi hevosta edessä, päät
juuri sinne käsin, minne minäkin olin lähtenyt vaeltamaan. Vaunujen
takana oleva lauta -- minä näet pidin heti kohta paikallisen
tarkastuksen -- ei kaikeksi onneksi ollut varustettu rautapiikeillä
eikä muilla vehkeillä senlaisten matkustavaisten torjumiseksi, jotka
mielellään kulkevat maita maailmoita muitten kulungilla.
-- Tuossahan, -- ajattelin minä, ja lohdullista olikin tuo ajatus, --
tuossahan on leposija minun väsyneelle ruumiilleni. Tuossahan minun
sopii mukavasti jatkaa pakoani.
Vaunut olivat tyhjät. Niitten omistaja oli niinmuodoin majatalossa.
Minä tutkin ja tarkastin kaikki taskuni, -- ei äyrin merkkiäkään, ja
kumminkin olisin niin kernaasti ostanut palasen leipää. Kerjätä minä en
saattanut, upseerina muka, mutta rekvireerata minun kyllä sopi.
Päätin koettaa onneani ja astuin sisään.
Tuvassa oli vanhan hinkalon päällä pyöreä hattu, talonpojan mekko ja
ruoska. Miekkoinen se, joka on maailmaan keksinyt neuvokkaisuuden.
Nuolen nopeudella lensi sotilashattuni lattialle ja korkea huopahattu
päähäni; pitkä, sininen upseerintakki lensi hinkalon päälle ja minun
solakka ruumiini talonpojan avaraan mekkoon. Jos minulla olisi ollut
miekka, niin olisin senkin vaihtanut ruoskaan, jonka yhtä kaikki otin
kaupanpäällisiksi, tarvittaissa suojellakseni nahkaani, elleihän
muilta, niin ainakin epäkohteliailta kylänrakeilta.
Sanomattanikin on selvä, ett'ei minun nyt, ilmeisenä varkaana, sopinut
ajatellakaan illallista tässä talossa. Se oli paha seikka kyllä. Mutta
nyt oli minulla se mielihyvä, että saatoin olla paremmassa turvassa
franskalaisilta nuuskijoilta.
Seisoin vielä ovessa, vakoillen ulos, mistä paikasta muka minun
parhaiten sopisi hypätä takalaudalle, kun vaunut lähtevät liikkeelle.
Silloin aukeni äkkiä takanani ovi, muuan ääni alkoi pauhata franskaksi,
kaksi jumalatonta nyrkkiä iski minua takaa päin niskaan semmoisella
vauhdilla, että minä pitkin pituuttani lensin rapakkoon, tutkistelemaan
sen syvyyttä pohjia myöten. Tämä tapahtui hämmästyttävällä nopeudella.
Enkä ymmärrä vieläkään, mitenkä sitä niin harvoista silmänräpäyksistä
riitti aikaa näin moninaiseen tekoon.
-- _Allons, bougre, allons!_ (Matkaan, mies, matkaan!) -- kiljui
Franskalainen myötäänsä, pitäen minua nähtävästi kuskinansa. En ollut
oikein selvillä, pitikö minun tekeytyä kuolijaksi, vai varkaana hypätä
pystyyn ja livistää matkaani, ennenkuin minut hirtetään. Mutta
Franskalainen ei valinnut kumpaakaan. Hitonmoisilla kynsillään hän
sieppasi minua niskasta, kiskaisi ylös, pani minut etupyöräin kohdalle
ja huusi:
-- Istuma! -- Samassa hän hyppäsi vaunuihin ja kiljaisi:
-- _Allons, en avant!_ (Eteenpäin, anna mennä!)
-- Olkoon menneeksi! -- ajattelin minä, nousin kuskipenkille, sivalsin
hevosia ruoskalla, ja niin sitä lähdettiin kylästä ulos. Takalaudan
asemasta olin nyt saanut kunniasijan vaunujen etupuolella. --
Toimittakoon nyt se entinen pukunsa ja virkansa menettänyt kuski
yliadjutantin virkaa, elleihän liene vapaehtoisesti jättänyt
vaatteitansa sinne, puikahtaaksensa Franskalaiselta kaikessa
hiljaisuudessa piiloon.