Yön lähestyessä ilmaantui silmieni eteen pitkät rivit nuotiotulia.
Sinne kohti kulki meidän marssimme. Siellä oli Franskalaisilla
melkoisen suuri leiri. Minut vietiin erääsen kylän ulkopuolella olevaan
suureen maakartanoon. Kaikki huoneet siellä olivat kirkkaasti
valaistut. Vartijoita sekä ratsain että jalkaisin oli oven edessä, ja
eri aselajeihin kuuluvia upseereita loistavissa uniformuissa kulki
sisään ja ulos.
Minut vietiin erään sotatoimiston eteen. Siellä luottiin minusta
annettu raportti, kysyttiin nimeäni ja arvoani ja huudettiin sitten:
"Viekää mies muitten vankien luokse!"
-- Kyllä ovat ryöstäneet alastomaksi tuon miehen; oikein hävettää, --
virkkoi yksi upseereista.
-- Menkää, -- sanoi toinen, -- minä lähetän teille vaatteita.
Minut saatettiin leiriin ja jätettiin siellä sotavankeja vartioivan
upseerin huostaan. Sotavangit olivat asettuneet nuotiovalkeain
ympärille ja söivät parhaillaan niukkaa illallistansa. Minä liityin
heihin. Mutta, kas tuossahan istuu kalpeakasvoinen ja mustaviiksinen
Chaumigrem ja hänen vieressänsä Kaarlo Suuri, kumpikin syömässä
höyryävää lientä savivadista, jota palvelukseen aina altis kuningatar
Elisabet pitelee, pöydän puutteessa, neitseellisessä sylissään.
-- Kas, siinähän minun sotapäällikköni! -- huusin minä ihastuneena,
nähtyäni nuo hauskat, tutut kasvot. -- Tämäkö se nyt on se elysiläinen
ateria Ziethenin ja Schwerinin ja Winterfeldin ja Fredrik Suuren
seurassa?
Kuultuansa minun ääneni, kavahti luutnantti pystyyn ja sulki minut
syliinsä.
-- Kuinka, herra adjutantti! Oletteko hengissä vielä? Säilyihän siis,
Jumalan kiitos, vielä yksi uljas mies kuninkaalle. Voi, me pidimme
teitä jo menneenä miehenä! Ja taas tuo teidän kirottu kiivautenne! Minä
näin, millä vimmalla te hyökkäsitte jääkärien kimppuun ja läksitte
ajamaan niitä takaa. Teidän esimerkkinne sai minun jo hiukan
lannistuneen väkeni jälleen innostumaan. Me hyökkäsimme pistin sojossa
vihollista vastaan. Haavoitettuja oli kummallakin puolen. Oteltiin
siinä sitten puolen tunnin verran, kunnes me jouduimme saarroksiin, ja
vihdoin täytyi meidän antautua. Tulkaa, adjutanttini armas, tulkaa;
minä tarjoan teille lientä.
Hän syleili minua uudestaan ja taas uudestaan. Urhoollinen Chaumigrem
oli hänkin noussut ylös ja syleili minua. Kuningatar ojensi minulle
läkkisen lusikkansa, ja vähitellen unohtui minulta oma kurja tilani.
Puolen tunnin perästä tuli päivystävä upseeri korpraalin kanssa.
-- Kuka teistä, hyvät herrat, on yliadjutantti?
Kaarlo Suuri myhähti hyvillänsä ja osoitti minua kädellään, sillä
franskaa hän ei osannut.
-- Herra adjutantti, -- sanoi upseeri, -- mieleni on paha, että teitä
on niin kehnosti kohdeltu. Tässä on teille lähetetty pääkortterista
vaatteita, joita kenties voitte käyttää, ja samalla pari pulloa viiniä
virvoitukseksi. Olkaa vakuutettu, että Franskalaiset osaavat
vihollisissaankin kunnioittaa miehenkuntoa, ja että rosvot ja
marodöörit ovat meillä aivan poikkeuksia.
Minä lausuin jalomielisille vihollisilleni kohteliainta mitä osasin.
Ikävä kyllä en sillä erää osannut sen parempaa saada sanotuksi, kuin
että maailmanvalloittajat (franskaksi se kuuluu paljoa uljaammalta:
_les conquérants de l'univers_) ovat minut tänään jo toistamiseen
voittaneet. Sanokaamme me Saksalaiset mitä hyvänsä, Franskalaiset ne
sittenkin ovat maailman älykkäintä kansaa, meidän aikakautemme
Kreikkalaisia. Halvin sotamieskin heillä pitää huolta somasta,
arvokkaasta käytöstavasta, niinkuin meillä ainoastaan näyttelijät
näyttölavalla. Sattuva sana tenhoaa heidät, sukkela ajatus on heille
palkinnon veroinen, ja kunniantunto kohentaa heitä kaikkia. -- Siinä
kansassa on jotain henkevää eikä pelkkää perunaa ja olutta.