Upseerit nousivat ratsujensa selkään. Minut jätettiin leiriin vartijain
huostaan nuotioille. En ollut vielä kokonaan päässyt noista entisistä
vilunpuistutuksista, ja siksipä koetin hierautua lähempään tuttavuuteen
nuotiotulen kanssa.
-- Mitenhän lienee käynyt Kaarlo Suuren ja hänen urhoollisen
sotajoukkonsa? -- huokailin minä. -- Minnehän lienee joutunut
kuningatar rikkinäisine tynnyreineen? Ja minne joutunen minä?
Minun oli jo ennakolta annettu tietää, että minut viedään ensin
Frankfurt an der Oderiin ja sieltä muitten sotavankien kanssa
Franskaan. Minä tarjosin ihan vilpittömästä sydämestäni kunniasanani
sen päälle, ett'en enää milloinkaan, jos vapaaksi pääsen, kanna aseita
hänen majesteetiansa Franskan keisaria vastaan. Översti ei kumminkaan
ottanut tarjoustani vastaan, minun kohtaloni kun oli riippuva ylemmän
viraston harkinnasta.
-- Vai Franskaan vainen, tohtori parka? -- puhelin minä itsekseni. --
Linnaan! Kuinka äkkiä tämä kaikki on keikahtanut! Jospa istuisit vielä
kammiossasi katonrajaisessa, edessäsi äänetön, pitkä jono kattoja,
istuisit, piippua poltellen ja lukien Plutarkon suurista miehistä tahi
vaikka hienon maailman sanomalehdestä uutisia ja kulissintakaisia
tarinoita! Mitä puuttuisi sun onnestasi? Päiväntyöt päätettyäsi,
istuisit Fredrikasi vieressä, kauniita tuulentupia rakennellen tai
runollisessa yksinäisyydessäsi uusia voitonvirsiä sepitellen!
Tässä muistuivat mieleeni minun preussilaiset voittolauluni, jotka yhä
edelleen olivat taskussani. Kiireesti pistin käteni taskuun, vilkaisin
ympärilleni, tarkasteleeko minua kukaan, ja viskasin käsikirjoitukseni
tuleen, sillä voittolaulut vihollisen vankeudessa, laulut täynnä
pilkkaa ja ylenkatsetta Napoleonia ja hänen sotalaumojansa vastaan, --
sellaiset laulut olisivat pian saattaneet tehdä minut päätäni
lyhemmäksi. Minä katselin niitten kuolemaa tulessa nyt yhtä suurella
mielihyvällä kuin ennen olin katsellut niitten syntymistä innostuksen
tulessa. Ei edes sekään voinut iloani himmentää, että ensi hädässäni
olin käsikirjoitusteni mukana viskannut kutsumuskirjanikin tuleen.
Äkkiä tuli muutamia sotamiehiä luokseni -- ne samat, jotka olivat minua
ampuneet.
-- Mitä te tuossa niin salaisesti poltitte? -- kysyivät he ja
mainitsivat vielä pari sanaa vakoilemisesta ja ammuttamisesta.
Minä en tiennyt, mitä vastata, ja tämä seikka se ei suinkaan tilaani
parantanut, Nuo pahukset, huomasin minä, hieroivat vaan riitaa minun
kanssani. He julistivat minut epäluulon-alaiseksi ja veivät minut
vahtitupaan. Siellä minun piti antaa heille takkini, saappaani ja
hattuni. He veivät kaikki ne mennessään. Enkä minä sen koommin nähnyt
koko miehiä enkä tamineitakaan.
Päivän kuluessa kuulusteltiin minua vielä pari kertaa noitten
poltettujen paperien johdosta, ja kun minä yhä vaan pysyin
väitteessäni, että ne olivat olleet vähäpätöisiä perheasioita,
yksityisiä kirjeitä, niin jätettiin minut kahden sotamiehen huostaan,
jotka minun nähteni latasivat kivärinsä ja läksivät sitten viemään
minua, niinkuin minulle ilmoitettiin, kenraalin pääkortteriin.
Ilman takkia, paljain päin ja paljain jaloin piti minun nyt kolkkona
lokakuun päivänä astua vartijaini kanssa kolme tuntia. Likaisena ja
repaleisena, puolialastomaksi ryöstettynä olin minä nyt kerjäläistäkin
köyhempi, minulta kun puuttui vapauskin. Eikä ollut hengestänikään
kovin suuria takeita, sillä hyvin lyhyeen Franskalainen sodassa lain
lukee. Ken vakoilemisesta on syytetty, sen he hirttävät, mies paran,
tahi ampuvat, vähääkään sitten enää välittämättä, hyväkseenkö mies sen
pani vai pahakseen.