13. Sotavankeus.

Upseerit nousivat ratsujensa selkään. Minut jätettiin leiriin vartijain

huostaan nuotioille. En ollut vielä kokonaan päässyt noista entisistä

vilunpuistutuksista, ja siksipä koetin hierautua lähempään tuttavuuteen

nuotiotulen kanssa.

-- Mitenhän lienee käynyt Kaarlo Suuren ja hänen urhoollisen

sotajoukkonsa? -- huokailin minä. -- Minnehän lienee joutunut

kuningatar rikkinäisine tynnyreineen? Ja minne joutunen minä?

Minun oli jo ennakolta annettu tietää, että minut viedään ensin

Frankfurt an der Oderiin ja sieltä muitten sotavankien kanssa

Franskaan. Minä tarjosin ihan vilpittömästä sydämestäni kunniasanani

sen päälle, ett'en enää milloinkaan, jos vapaaksi pääsen, kanna aseita

hänen majesteetiansa Franskan keisaria vastaan. Översti ei kumminkaan

ottanut tarjoustani vastaan, minun kohtaloni kun oli riippuva ylemmän

viraston harkinnasta.

-- Vai Franskaan vainen, tohtori parka? -- puhelin minä itsekseni. --

Linnaan! Kuinka äkkiä tämä kaikki on keikahtanut! Jospa istuisit vielä

kammiossasi katonrajaisessa, edessäsi äänetön, pitkä jono kattoja,

istuisit, piippua poltellen ja lukien Plutarkon suurista miehistä tahi

vaikka hienon maailman sanomalehdestä uutisia ja kulissintakaisia

tarinoita! Mitä puuttuisi sun onnestasi? Päiväntyöt päätettyäsi,

istuisit Fredrikasi vieressä, kauniita tuulentupia rakennellen tai

runollisessa yksinäisyydessäsi uusia voitonvirsiä sepitellen!

Tässä muistuivat mieleeni minun preussilaiset voittolauluni, jotka yhä

edelleen olivat taskussani. Kiireesti pistin käteni taskuun, vilkaisin

ympärilleni, tarkasteleeko minua kukaan, ja viskasin käsikirjoitukseni

tuleen, sillä voittolaulut vihollisen vankeudessa, laulut täynnä

pilkkaa ja ylenkatsetta Napoleonia ja hänen sotalaumojansa vastaan, --

sellaiset laulut olisivat pian saattaneet tehdä minut päätäni

lyhemmäksi. Minä katselin niitten kuolemaa tulessa nyt yhtä suurella

mielihyvällä kuin ennen olin katsellut niitten syntymistä innostuksen

tulessa. Ei edes sekään voinut iloani himmentää, että ensi hädässäni

olin käsikirjoitusteni mukana viskannut kutsumuskirjanikin tuleen.

Äkkiä tuli muutamia sotamiehiä luokseni -- ne samat, jotka olivat minua

ampuneet.

-- Mitä te tuossa niin salaisesti poltitte? -- kysyivät he ja

mainitsivat vielä pari sanaa vakoilemisesta ja ammuttamisesta.

Minä en tiennyt, mitä vastata, ja tämä seikka se ei suinkaan tilaani

parantanut, Nuo pahukset, huomasin minä, hieroivat vaan riitaa minun

kanssani. He julistivat minut epäluulon-alaiseksi ja veivät minut

vahtitupaan. Siellä minun piti antaa heille takkini, saappaani ja

hattuni. He veivät kaikki ne mennessään. Enkä minä sen koommin nähnyt

koko miehiä enkä tamineitakaan.

Päivän kuluessa kuulusteltiin minua vielä pari kertaa noitten

poltettujen paperien johdosta, ja kun minä yhä vaan pysyin

väitteessäni, että ne olivat olleet vähäpätöisiä perheasioita,

yksityisiä kirjeitä, niin jätettiin minut kahden sotamiehen huostaan,

jotka minun nähteni latasivat kivärinsä ja läksivät sitten viemään

minua, niinkuin minulle ilmoitettiin, kenraalin pääkortteriin.

Ilman takkia, paljain päin ja paljain jaloin piti minun nyt kolkkona

lokakuun päivänä astua vartijaini kanssa kolme tuntia. Likaisena ja

repaleisena, puolialastomaksi ryöstettynä olin minä nyt kerjäläistäkin

köyhempi, minulta kun puuttui vapauskin. Eikä ollut hengestänikään

kovin suuria takeita, sillä hyvin lyhyeen Franskalainen sodassa lain

lukee. Ken vakoilemisesta on syytetty, sen he hirttävät, mies paran,

tahi ampuvat, vähääkään sitten enää välittämättä, hyväkseenkö mies sen

pani vai pahakseen.

Kun rauhan mies sotaa kävi · 第 18 / 26 题