Samassa silmänräpäyksessä kuin armeija oli kiinnittänyt kaipauksen ja
rakkauden silmäykset ohikulkeviin rattaisin, samassa pamahti vihollisen
puolelta ensimmäinen tykinlaukaus. Ja voi kauhistusta! Tykinluoti,
niinkuin varta vasten tähdättynä, iski keskelle isoa viinatynnyriä,
niin että nektari läksi kaikessa helmeilevässä kirkkaudessaan vuotamaan
maahan ja hevoset kiitämään, rattaat perässään, pitkin peltoa.
Nyt näytti siltä, että samassa kuin tuo nektari oli vuotanut
rikkinäisestä tynnyristä maahan, samassa oli sotajoukkomme sielukin
lähtenyt karkuun. Eturivit horjahtivat; takimmaiset tekivät
peräysliikkeen kylää kohti. Kaarlo Suuri komensi: eteenpäin mars! Mutta
sielu kun oli tiessään, niin ei ollut enää elämätäkään, eikä mikään
lähtenyt eteenpäin. Kaarlo Suuri oli hädissänsä unohtanut, että hänen
valkoisen töyhtönsähän oli määrä olla viittana kunnian tiellä, mutta
koska hän myötäänsä pysyttelihe rintaman takana, niin luulivat meidän
miehet, että kunnian tie käy ihan varmaan kylään päin.
Nyt laukesi toinen tykki. Ratsuni oli ottanut peräti kummaksensa jo
ensimmäisenkin; nyt se alkoi tuntea samallaista levottomuutta kuin
isäntänsäkin. Min'en malttanut olla vilkaisematta taakseni: onko muka
tie kylää kohti vielä nähtävissä.
Sen jälkeen aloitti vihollinen vähäisen kiväritulen. Ratsujoukko
hyökkäsi oikeata sivustaamme vastaan. Silloin minä huutamaan kuin
riivattu: "Ampukaa, pojat! Ampukaa!" Samassa painoin hattuni syvään
silmilleni, ajatellen: "Jumala teitä suojelkoon!" ja aioin lähteä
kylään. Mutta ennenkuin minä sain tuon kovasuisen pakanan allani
kääntymään, laukaisivat kuuliaiset sotamieheni pyssynsä. Siitä säikähti
sotaorhini yhtä paljon kuin minä itsekin. Se hyppäsi ensin pähkinäpuun
alla tasakäpälää ylös ja sitten nelistämään täyttä laukkaa pellolle.
Kaksi ratsastavaa jääkäriä laukaisi kivärinsä minua kohti. Mutta
huomattuansa, ett'en minä kaatunutkaan, vaan päinvastoin, miekkaani
heiluttaen, nuolen nopeudella riensin heitä kohti, -- silloin he
kääntyivät pakosalle. (Tuon miekan heiluttamisen laita oli sellainen,
että miekka minulla tosin oli kädessäni, mutta minun täytyi samalla
kädellä pidellä hattua putoamasta päästäni, ja siten mahtoi minulla
olla tavattoman uljas sotilasryhti.)
Minun orhittani ei nyt enää pitänyt mikään, ei kuolaimet eikä päitset.
Se painoi päänsä rintaa vastaan ja lensi kuin vimmattu vihollisten
perässä. Minä kiroilin ja itkin ja huusin: "Seis, ptruu, seis!" Ei
auttanut mikään, Se oli yhtä riivattua kyytiä. Jääkärit poikkesivat
kujalle; minun pirullinen sotaratsuni poikkesi sinne sekin. Viholliseni
eivät enää voineet kääntyä minnekään, ja silloin valtasi heidät
hirmuinen kauhu, sillä minähän olin, vaikka vastoin tahtoani, ihan
heidän kintereillään. He kannustivat hevosiansa yhä kiivaammin, ja
minun Rosinantteni joudutti sitä mukaa juoksuansa sekin.
Pakenevat jääkärit pitivät minua varmaankin jonkinlaisena hiidestä
heitettynä miehenä, joka oli vannonut iskevänsä suonta heistä. Tuon
tuostakin he katsahtivat taaksensa ja kauhistuivat, nähdessään minun
huitomisiani.
Voi. hyvät herrat! Olisittepa vaan tienneet, millaisella mielellä se
voittaja oli!
"Kauempan' aina pot, pot, pot,
Kalkkuivat ratsun kaviot.
Jaloissa ryöppys multa,
Kivistä iski tulta."
Kujaset päättyivät vihdoin avaralle tasangolle, jonne franskalainen
sotaväki oli asettunut leiriin. Sinne päästyä tekivät hevoset
äkkinäisen käänteen, ja silloin irtaantui toinen jalkani jalustimesta;
viholliseni hajosivat eri haaroille, muutamat sotamiehet leiristä
tähtäsivät minuun ja ampuivat. Kirottu ratsuni loikkasi syrjään, ja
minä putosin maahan kuin säkki.
-- Hyvästi nyt, Fredrika! Hyvästi nyt, sinä petollinen maailma! --
huokailin minä. Luulin näet olevani kuollut, ja samaa luulivat
sotamiehetkin. He hyppäsivät naurusuin luokseni, ja siihen saapuivat
äsköiset takaa-ajamanikin. Vavisten minä nousin ylös. He vaativat
minulta miekkani ja saivat sen. Jalkaväen miehet aikoivat ryöstää
minua, mutta jääkärit ottivat minut suojaansa, vannoen ja vakuuttaen,
että minä olen miehuullinen mies ja kunnon mies. Tällainen
ansaitsematon ylistys vihollisen puolelta oli sangen ilahduttavaa,
mutta vielä enemmän iloitsin siitä, ett'en ollut ensinkään
haavoittunut.
Nyt olin siis sotavankina.
Minua lähdettiin viemään erästä yksinäistä taloa kohti, ja matkalla
sinne katosi minulta kello ja kukkaro ja kultainen sormus, Fredrikani
muisto.
Tuvassa istui eräs översti murkinoimassa muutamien upseerien kanssa.
Kerrottuani hänelle, kuinka minä olin ajanut jääkäreitä takaa hamaan
leiriin saakka, ja kuinka siellä olin joutunut vangiksi, tiedusti hän
nimeäni ja arvoani.
Mitä minun piti vastata? Sanoako olevani nimityksen saanut kirkkoherra?
_Maïtre des arts? Docteur en philosophie_? -- Hullunahan ne olisivat
minua pitäneet.
Olihan Kaarlo Suuri nimittänyt minut yliadjutantikseen. Niinpä
vastasinkin haikailematta: _Adjutant-général_.
Puvustansa mies tutaan, sanotaan, mutta tutaanpa se arvonimestänsäkin.
Minutkin käskettiin heti kohta pöytään: kylmää paistia, malagaa,
likööriä. Ystävällinen översti puhui minulle muutamia lohdutuksen
sanoja sotavankeuteni johdosta: "Vaihtelevaista on sodan onni.
Viisikymmentä vuotta sitten oli teillä Fredrik Suuri, meillä Rossbach;
nyt on meillä Napoleon Suuri, teillä Jena."